Tahtolaihduttaja

On taas aika kevennyskuurille. Löysin eräästä toisesta blogista vanhan kirjoitukseni vuoden takaa. Se kelpaa tänään lähes sellaisenaan tänne. Samoissa tunnelmissahan tässä mennään.

Tekstissä viitataan toiseen, teemaan liittyvään blogiin, jota en viitsi nyt nimetä. Ehkä sitten, jos kevennyskuuri lähtee hyvään suuntaan. Kuten alla olevasta käy ilmi, kyse on asenteesta.

Silloin kun olen, olen tahtolaihduttaja. Ja tuossa se harmaa kivi vain pullistelee paidan alla.

"Googlaten saa esille mielenkiintoisia keskustelupalstoja. Siellä tapaa laihdutuskeskustelun amatöörejä ja varsinkin ammattilaisia. Yrittäjiä, epäonnistujia, toivottomia ja kantavana voimana jokunen harva tavoitteensa saavuttavakin. Joskus siellä testataan myös ryhmämieltä: kannustetaan jo kommentoidaan, joskus motiivit ovat epämääräisempiä.

Eniten minua hämmentävät toistuvat epäonnistujat, laihdutuslooserit. Heidän selityksensä muistuttavat suuresti urheilun dopingin käyttäjiä. Dieetin rikkomuksethan ovat oikeastaan dopingia: silloin käytetään kiellettyjä ruoka-aineita. Ne lisäävät tehoja ja hyvää oloa, mutta lopputulos on huono - laihtumista ei tapahdu.

Monet näistä laihdutuksen ammattilaisista alkavat "soveltaa" valitsemaansa dieettiä ensimmäisestä päivästä lähtien.

Tässä on kaksi eri linjaa. Toiset vertailevat proteiinimääriä, kalorimääriä ja muitakin ravintoarvoja ja yrittävät siten päästä suurin piirtein vastaavaan tulokseen kuin dieettiin kirjatulla ravintoaineella.

Tässähän on hieman järkeäkin - laihduttaminen muuten vaatii nimenomaan järkeä, koska kroppa on kadotettu -, mutta vain silloin, kun kyse on allergioista tai muista esteistä noudattaa dieettiä. Varsinkin rankat aloitusdieetit ovat ihmiselämässä lyhyitä aikoja: viikon ja kaksi seisoo vaikka päällään kusiaispesässä, tapasi isä sanoa enkä ihmettele vaikka olisi seisonutkin. Kolmannen viikon voi sitten toipua niin, että voi aloittaa "paremman elämän" 10-15 kiloa kevyempänä.

Toiset kuitenkin dieettiä soveltaessaan toteuttavat (laihdutuksen näkökulmasta perverssejä) halujaan. He ovat halukoneita, joille hetki ilman halun täyttymystä on kärsimystä. Ihmettelenkin, kuinka he eivät yhä pidä peukaloa suussa. Mies on kova. Täynnä asennetta. Miehen halukoneen moottori on hetkeksi kiinni. Halut eivät ärjähtele, brutalisoi eivätkä jeessittele.

Keskustelupalstojen dieettisovellukset ovat juuri tässä mielessä nekin kiintoisia. Joskus valinnan kohteeksi otetut näyttävät olevan juuri niitä ruoka-aineita, jotka dieetti ehdottomasti kieltää. Näillä ihmisillä ei ole käsitystä siitä, mitä valinta tarkoittaa. He luulevat että se tarkoittaa mitä tahansa. Mutta kun se tarkoittaakin valikointia.

Leivättömän sairaaladieetin soveltajat syövät aamiaiseksi paahtosämpylöitä. "Söin vain pari palaa suklaata", ja "viikonloppuna lipsahti juoman puolelle. On se ihme, että yhdessä siiderissä voi olla saman verran kaloreita kuin koko päivän ruoassa". On vahinko, ettei nauraminen juurikaan laihduta.

Yleisin tämän seuraamani dieetin yksilöllinen "sovellus" on kahvi tai tee. Monet dieetithän sallivat kofeiinin ja teiinin nauttimisen mielin määrin, jotkut vielä makeutusaineet kaupan päälle. Monissa dieeteissä nautitaan hiilihapollisia juomia - näitäkinhän makeutetaan nykyisin hedelmäsokerilla: suomeksi turhilla hiilihydraateilla. Nämä ihmiset "eivät voi olla ilman kahvia" tai he "saavat päänsärkyä kahvittomuudesta". Samat ihmiset valittavat kahvia vastoin pelisääntöjä latkittuaan päänsärkyä dieetin vuoksi ja sitten keskeyttävät. Tai ehkä he jatkavat, mutta jättävät keskustelun.

Yhdessä keskustelussa sentään mainittiin Miessukupuolen edustaja. Vaimo ihmetteli siinä, kuinka mies noudattaa dieettiä niin "orjallisesti". Mies laihtui kuutisen kiloa, vaimo siitä puolet. Tämä johtui kuulemma siitä, kun mies oli suurempi. Ehkä. Ainakin osin. Totta toinen puoli.

Sitten sovelluksia tekevät ovat myös uskomattoman kovapäisiä. Allergikot haluavat välttämättä ryhtyä kasvikeittopohjaiselle dieetille, vaikka eivät niitä pysty syömään raakana eivätkä keitettynä. "Voisinko korvata ne riisikakulla?"

Sitten ovat nämä keskustelun pahanilmalinnut. Ensimmäiset vatvovat asiaa päiväkausia ja keskeyttävät ensimmäisenä iltana hervottomaan syöpöttelyyn. Kehottaisin heitä lääkäriin: siellä kannattaa tarkistaa, onko heillä selkärankaa. Nämä ihmiset ovat sotkeneet terapeuttisen keskustelun ja laihduttamisen. En väitä, etteikö moni tarvitsisi kumpaakin.

Toiset pahanilmanlinnut alkavat demonisoida valittua dieettiä. Täysin ilman perusteita "sairaaladieetti" johtaa sairaalaan, "Ne kilot tulevat kyllä takaisin yhtä nopeasti kuin lähtevät", "mitä ne luulevat" a) laihtuvansa seitsemässä päivässä, b)tekevänsä dieetin jälkeen?" Kasviskeittoa latkimalla reilusti ylipainoinen ei ihan ensimmäisten kuukausien aikana sairaalaa luultavasti tarvitse.

Kolmannet pahanilmanlinnut ovat sitten nämä öklötermeillä pelaajat. Jälleen kerran kaikki lähtee henkilökohtaisista mieltymyksistä ja haluista. Kaali "oksettaa" jo ensimmäisen päivän jälkeen, pinaattia "en kyllä pysty syömään" ja milloin mikäkin ruoka-aine tuottaa värikkäästi kuvattuja vastenmielisyyden tunteita. Nämä varhaisteini-ikäiset tavat ovat tietysti muutenkin vallanneet nettien keskustelupalstat.

Keskustelupalstat ovat viihdyttäviä, mutta aikamoista pujottelua siellä täytyy noudattaa. Todellisista kokemuksista puhuvat harvat. Siksikin blogi on parempi. Mutta kyllä kommentoida saa.

Nainen lähti töihin latkittuaan puolitoista kipollista keittoa. Sanoi sen olevan hyvää. Hyvää se onkin, kun on nälkä. Maustoimme peruskeittoa currylla, joka on sallittu mauste. Itse laitoin kipon pohjalle persiljaa ja kynteliä. Jälkimmäinenhän on "vanhan kansan" suolan korvike. Suolaa koko reilun viiden litran keitossa on yksi kasvisliemikuutio.

Täytynee hakea kolmas kulhollinen, kun on nälkä."

Finland Waters

Katsokaapa tänään YLE TV2, klo 19.55, nimellä Kesä 1939 - Suomi ennen sotaa. Mistä lie TV2 tämän ohjelmistoonsa keksinyt?

Finland Waters, A Story of Adventure in a New Nation

Valmistusmaa: Yhdysvallat 1939. Tuottaja, ohjaus: Francis R. Line. Käsikirjoitus ja kuvaus: Francis R. Line ja Helen Line. Leikkaus: Helen Line. 40 min - värielokuva.

Vuonna 1939 36-vuotias Francis R. Line kertoi olevansa maisteri Michiganin yliopistossa, jolla matkailu oli verissä. Jo yksitoistavuotiaana hän oli matkannut halki itärannikon veljensä kanssa moottoripyörällä ja 18-vuotiaana liftannut kaikissa osavaltioissa Yhdysvalloissa. 21-vuotiaana hän oli vieraillut suurimmassa osassa maailman maita. Vaikka hän erikoistui opinnoissaan Tyynenmeren problematiikkaan hän kiersi maailmaa monipuolisesti ja mikä kiinnostavinta, hän tallensi näkemäänsä tuolloin harvinaiselle värifilmille. Näitä elokuvia hän sitten esitti niitä säestävien luentojen kanssa. Näin jo 1800-luvulla syntynyt travelogue-elokuvien perinne sai jatkoa myöhemminkin.

Francis R. Line kertoo muistelmissaan Adventure Unlimited (1988) kuinka hän matkusti talvella 1939 yksin Karasjoelle tehden matkaa pororeellä ja sai paluumatkalla Suomen halki ajatuksen valmistaa pitkän elokuvan Suomesta jo samana kesänä. Ajatuksellinen yhteys elokuvanteon kannattavuuteen oli Helsingissä vuonna 1940 pidettäväksi suunnitellut olympialaiset. Matkailuoppaiden ja muun kirjallisuuden perusteella hän ymmärsi, että Suomella oli tarjota 60 000 järveä, niitä yhdistävät vesistöreitit ja reiteille sattuvat uskomattomat kosket ja putoukset. Siitä elokuvalle nimi Finland Waters, Suomen vesistöt, joka sai epiteetikseen "kertomuksen seikkailusta uudessa kansakunnassa". Suunnitelmalle ei ollut haitaksi sekään, että dollari oli silloin kurssissaan: melkein mikä tahansa maksoi parista sentistä neljännesdollariin!

Linen pariskunnan matka vei ensiksi Suomen suurimpiin kaupunkeihin, mutta seikkailu alkoi Laatokan Vanhasta Valamosta ja jatkui Punkaharjun kautta Savonlinnaan, jossa sekä maitotalous että puutavaran vesistökuljetukset olivat kiinnostavia nähtävyyksiä. Oman erikoisuutensa muodosti jännittävä vesistömatka tervaveneellä halki Oulujoen koskien, joista suurin ja kaunein on Pyhäkoski Muhoksella. Ystävystyneeseen seurueeseen kuului edustajia juuri niistä kansakunnista, jotka kohta ryhtyisivät sotimaan keskenään. Mutta Oulussa dixie-musiikki toi mieleen kotoiset tunnelmat.

Rovaniemellä edessä oli Juhannus, valon juhla ja tietenkin yötön yö, jonka valo tallentui värifilmille ehkä ensimmäistä kertaa. Matka jatkui Karasjoelle ja sieltä sotaan valmistuvan Saksan kautta kotiin juuri ajoissa.

Francis R. Linen ja Helen Linen yhteistyössä käsikirjoittaman ja kuvaaman elokuvan ensi-ilta oli 19.11. 1939 Howellin lukiossa Michiganissa. Juuri talvisodan alla hän näytti elokuvansa yksityisesti myös arkkitehti Eliel Saariselle. Sen seurauksena Linen elokuvaa esitettiin ympäri Yhdysvaltoja Suomen avun tilaisuuksissa, joita varten valmistettiin yksi kopio.

Finland Waters oli yksi Suomesta myönteisesti propagoivia filmejä koko talvisodan ajan. Linelle itselleenkin sillä oli merkitystä: hän pääsi esittämään elokuvaansa National Geographic Societyyn. Yhdessä nämä menestystekijät saivat hänet suunnittelemaan myös tulevia ajankohtaisia elokuvia, joiden genreluonnehdinnaksi hän itse määritteli "travel-adventure"-film, sananmukaisesti matkailuseikkailufilmi eli nykykielellä ehkä parhaiten kyse on elämysmatkailufilmistä.

Line mainosti elokuvaansa Yhdysvalloissa seuraavasti: "Kertomus itsepäisestä Kansakunnasta. Tämä on kokonaiskuva Kansakunnasta, joka muutti eurooppalaisen sodan kurssin. Lähes jokainen venäläis-suomalaisessa konfliktissa esiin tullut paikka Helsingistä ja Laatokasta etelässä aina Petsamoon Jäämeren rannalle näyttäytyy juuri sellaisena kuin ne olivat ennen konfliktia. Elokuvassa voi nähdä viimeiset värikuvat niistä kaupungeista ja rakennuksista, jotka tuhoutuivat. Ne, jotka näkevät tämän elokuva, tulevat oppimaan Suomen kansan, havaitsevat sosiaaliset olot, näkevät naisten armeijan ja nuorisoliikkeet. Mukana on myös seikkailua – villi matka Oulu-joen koskissa, hyytävä matka täydessä pituudessaan arktisella valtatiellä Jäämerelle. Yksi osa elokuvasta on kuvattu keskiyön auringon mystisessä valossa. Esitys päättyy kuvitettuun runoon, jota sinfoniamusiikkin virta säestää. Esitysaika, puolitoista tuntia (voidaan lyhentää)." Elokuvan ollessa noin 40 minuuttia, luennolle ja musiikille oli näin laskettuna sijaan toinen mokoma.

Toisessa esitteessä Suomea ja Lappia luonnehditaan "maailman etäisimmäksi paikaksi" ja korostetaan elokuvan "kouluttavaa ja seikkailullista" luonnetta. Mutta elokuva tekee tehtävänsä: "Nyt Suomi ja Lappi eivät enää ole kaukaisia maita, vaan kauniisti elävää maata rohkeine ihmisineen, lumoavaa kansaa kiinnostavine tapoineen ja värikkäine pukuineen."

Suomen matka ei ollut Linen ainoa retki Pohjoismaihin ja Lappiin, sillä Norjan Lapista hän valmisti kevään 1939 retkellään puolitoistatuntisen värielokuvan Lapland Adventure, joka keskittyi aitojen saamelaishäiden kuvaukseen. Vastaavia elokuvia hän teki myös Tyynenmeren alueesta: Japania, Singaporea, Balia ja Havaijia kuvaava elokuva Circle of Fire valmistui vuonna 1941 juuri ennen Japanin hyökkäystä Yhdysvaltoihin. Seuraavana vuorossa olikin Yhdysvaltojen esittely elokuvassa This Is Your America ja Yhdysvaltojen maisemissa hän jatkoi elokuvan tekemistä myöhemminkin. Suomessa Linet kävivät vasta 1972, mutta vanhoja ystäviä 33 vuoden takaa löytyi Tampereelta.

Francis R. ja Helen Linen valmistama harvinainen värielokuva on saatu Suomen elokuva-arkistoon perikunnan lahjoituksena vuonna 2001. Sitä on esitetty Suomen elokuva-arkiston näytöksissä ja DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaaleilla vuonna 2004.

- Jari Sedergren Suomen elokuva-arkiston esityksen yhteydessä 2003

Kaupunkijuhannus

Suloinen laiskuus.

Päivän kohokohta parvekelounas: oliivitäytteistä lihamureketta, uusia perunoita ja kolmoskaljaa, tomaatti-mozzarellajuustosalaattia. Jälkiruoaksi mansikoita ja vaniljajäätelöä. Illalla iso lasi valkoviiniä, mansikoita ja eri päällysteillä koristettuja cream crackerseja.

Muuten mahdollisimman laiskaa lötköilyä viileällä parvekkeella. Teennäisiä yrityksiä lukea enemmän kuin kolme sivua.

Tasaisen menon takaa maailman tylsin ja juuri siksi tilanteeseen sopiva viihdeshow: NHL-draft televisiosta suorana. Tarvinneeko sanoa, että kukaan ei sitä katso.

Kaikki "juhannusorvot" löysivät pommacpullon poksautettavaksi, eivätkä jaksaneet tulla käymään.

Taidan ottaa päivänokoset.

Kuinka Harry Potter päättyy?

Blogien mukaan tämäkin on sitten ratkottu. Ei tarvitse arvata, kuinka Harry Potter -sarja saa päätöksensä.

Saattaa olla totta tai sitten ei. Ehkä se on vain mainos?

Tässä linkki spoileriin. Asialla hakkeri Gabriel.

Älkääkä minua syyttäkö, että lukuilo katoaa.

Omasta uteliaisuudesta se on kiinni.

Kulttuuriuutisten antia

YLE:n Radio 1:n kulttuuriuutiset haastatteli minua Amerikan filmi-instituutin julkaisemasta top 100-listasta tänään. Ohjelmaa en kuullut, eikä äänifilettäkään taida olla saatavilla, mutta ahkera toimitus on tehnyt jutustaan ja haastattelusta oivan tiivistelmän.

Amerikan Top 100 elokuvat

American Film Institute on koonnut uuden top 100-listan kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kommentoin listaa Radion 1:n kulttuuriuutisissa ilmeisesti klo 15.00.

Citizen Kane, The Godfather ja Casablanca ovat yhä kärkikolmikossa, kaksi viimeistä paikkaa vaihtaneena elokuvan satavuotisäänestyksen jälkeen.

Kuin raivo härkä (Raging Bull) on noussut kaksikymmentä sijaa neljänneksi. Singin' In the Rain, Gone With The Wind ja Lawrence of Arabia ehtivät ennen Schindlerin listaa ja suurta nousijaa Vertigoa. Kymmenentenä neljä sijaa menettäneenä on The Wizard of Oz.

Suurin ohjaaja äänestyksen perusteella on Steven Spielberg, jolla on Top-100 -listalla viisi elokuvaa.

Yllätysnousijoita: aiemmin listalta puuttunut The General (Buster Keatonin ohjaama Kenraali, 18) ja sitäkin suurempana The Searchers (Etsijät), joka on listalla 12. Kymmenen vuotta siten se oli sijalla 84. Elokuvaa säännöllisesti isänsä kanssa katsoneet pojat ovat siis päässeet kriitikkoikään, sillä tämähän on kriitikkoäänestyksen tulos. Ehkä länkkärit ovat taas matalelentokauden jälkeen nousussa, film noir laskussa.

Sadas listalla on Ben Hur, 28 sijaa menettäneenä.

Säästökohde

Täytynee alkaa säästää:

Godard Box Set, The
Julkaisun tiedot
Julkaisu: DVD
Levyjen lkm: 11
Julkaistu: 19.09.2007
Leikattu: Ei
Aluekoodi: R2-Suomi
Julkaisumaa: Suomi

Savuton kirkko

Helsingin Sanomien pääkirjoituksia moni ei lue. Monet ilmoittavat nimenomaan, että juuri näitä kirjoituksia he eivät koskaan lue. Se on tietysti kummallinen yhdistelmä statusta ja päätöstä.

Olen sen verran vanhanaikainen, että minä luen pääkirjoituksetkin. Paitsi jos ne ovat yhtä kehnoja kuin tänään se alimmainen. En tarkoita kirjoitukseltaan vaan ajatukseltaan kehnoja. Ja mikä pahinta, ne ovat huonoimmillaan pelkkiä anonyymikirjoituksia, joiden on vaikea ajatella kannattelevan koko lehden painoarvoa.

Pääkirjoitus "Rippileirien pitää olla savuttomia" (19.6.) tökkäsi piikkinsä kirkkoon. Mitä pahaa kirkko oli tehnyt? Seurakunta oli lähestynyt rippileiriläisten vanhempia kirjeitse ja kysäissyt, mitä mieltä vanhemmat ovat siitä, että nämä 14-15-vuotiaat polttavat tupakkaa rippileirillä. Seurakunnan mielestä tupakan polttamiseen tarvitaan vanhempien lupa.

En iedä oliko pääkirjoituksen takana nokkela nuori toimittaja vai mikä, mutta kummallisia ajatuksia kirkon/seurakunnan realistinen ja järkevä hanke toimittajassa herätti. Hänen logiikkansa repertuaari ei ylettynyt juridiikan ulkopuolelle: "Tupakan myyminen alaikäisille on lailla kielletty, joten rippileiri-ikäisillä ei pitäisi olla laillisia keinoja edes hankkia tupakkaa." Laittamattomasti sanottu ja ajateltu.

Minun mielestäni on selvää, että kirkko kysyy asiasta neuvoa vanhemmilta, sillä kirkon toimivaltaan tupakanpolton vahtaaminen ei varmasti kuulu. Ja jos varhaisnuori lainsäädännöstä huolimatta polttaa, niin mistä valtuudet sen kieltämiseen. Käsittääkseni kirkko voi saada ne vain vanhemmilta. Kun vanhemmat kirjallisesti kieltävät, kirkonkin on helppo kieltää.

Mitäs jos vanhemmat eivät kiellä? Kas siinä pulma pääkirjoittajallekin, joka varmaankin työkseen kulkee kadunvieriä kotikaupungissaan, esittelee itsensä Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajaksi ja kieltää alaikäisiä tupakoimasta. Hänellä on nimittäin siihen vähintäänkin yhtä suuri valta ja velvolllisuus kuin seurakunnan työntekijälläkin. En ole näitä tupakkapoliiseja nähnyt edes Helsingin Sanomien järjestämissä kaupunginosatilaisuuksissa, vaikka kyllä järjestäjällä pitäisi jokin roti näissä asioissa olla.

Mutta pääkirjoittaja onkin huolissaan vanhempien puolesta! "Vanhemmat pannaan hankalaan tilanteeseen antamalla nuorille viesti, että kirkko kyllä sallisi nuorten tupakoimisen, mutta minkäs teet, jos vanhemmat kieltävät", murehtii välkky pääkirjoittajamme. On siinä 14-15-vuotiaan vanhemmilla vaikea tilanne! Toki tämmöiseen kannan ottaminen ei kuulu vanhemmille, vaan kirkolle, päättelee pääkirjoituskirjoittajamme.

Tämä ei ollut tarpeeksi merkkimäärästä kiinni pitävälle anonyymille pääkirjoitustoimittajalle. Kesähelteet pakottivat hänet luettelemaan kaikki kirkon nuorisoon kohdistuvat hankkeet välipalaksi. Lähestyminen tupakka-asiassa vanhempia oli nyt jo "kirkon vapaamielisyyttä", joka on sitten kirkossa "hyvin sattumanvaraisesti toteutuva aate".

Näin voi epäilllä, että anonyymin pääkirjoittaja takana on sittenkin Don Quijote. Pääkirjoitustoimittaja rakentaa oman tuulimyllynsä, jota vastaan on helppo käydä mustesotaa.

Toimittaja muistuttaa mieliin Kirkkkohallituksen sanoutumisen irti Aids-tukikeskuksen ja Nuorten keskuksen julkaisemasta seksuaalisuutta käsittelevästä kirjasta. Muka avoimesti mainitaan myös syy: kirjassa "käsiteltiin myös seksiä osana seurustelua", joka ei tietenkään ollut vetäytymisen syy, minkä pääkirjoittajakin tunnustaa epäuorasti kertomalla "syyn" seuraavassa kappaleessa. "Kirkon mielestä esiaviollinen seksi seurustelusuhteissa ei ole soveliasta mutta 14-vuotiaitten tupakointi rippileirillä on."

Pääkirjoitustoimittajan moraalinen ruoska sivaltelee, mutta se logiikka. Miksi tupakanpolton ja esiaviollisten suhteiden rinnastaminen on kehnoa ajattelua?

Väännän rautalangasta, sillä oletan tämän kirjoituksen joutuvan pääkirjoitustoimittajalle. Jo aiemmin kävi ilmi, että kirkon valta ei ulotu tupakanpolttoon. Se ei ole syntiä. Siksi kirkon ei siihen tarvitse ottaa kantaa. Mutta virallisena rituaalijärjestäjänä kirkko pitää esiaviollisia suhteita syntinä. Siksi sen velvollisuus on ottaa kantaa tällaiseen synnintekoon.

Kun Aatos Erkko puhui toimittajien sivistymättömyydestä, monet ajattelivat hänen olevan oikeassa, vaikka tunnustavatkin nuorien ihmisten kykenevän nykyään moneen sellaiseen, mihin vanhemmista ei ole.

Ehkä tämä pääkirjoitus on osoitus sellaisesta sivistymättömyydestä: tarkoituksena on tarkoitukseton ja merkityksetön nokkeluus, ei ajattelu.

Hyvästi huonot pääkirjoitukset ja hyvää lomaa tämänkertaiselle kirjoittajalle.

Bellow ja Mooseksen laintaulut

Lueskelen Saul Bellowin Ravelsteinia (2000/2001). Päähenkilö Ravelstein on monipuolinen mies, "kotonaan mittavien lausuntojen, suurten kysymysten ja merkkimiesten kanssa, samoin vuosikymmenten, aikakausien ja vuosisatojen". Tästä esimerkkinä kirjailija sanoo, että Thukydides ja Mel Brooks ovat hänelle yhtä tuttuja.

Tässä tilanteessa (s. 20) päähenkilön suuhun laitetaan esimerkkitarina: "Brooks laskeutuu Siinain vuorelta kantaen laintauluja. Jumala on ojentanut hänelle kaksikymmentä taulua ja kymmenen putoaa Mel Brooksin sylyksestä kun hän näkee kuinka Israelin lapset rellestävät kultaisen sonnin ympärillä." Tämä siis hyvän suomentajan hyvän suomennuksen mukaan. Alkuperäistä tekstiä en ole nähnyt.

Tuskinpa Marja Alopaeus on suomentanut väärin, mutta kaikki muu lainauksessa sitä kyllä on. Kirjailijan vapaata kehittelyä.

Viittaus on tietysti Mel Brooksin historiahupailuun, elokuvaan Mieletön maailmanhistoria (Part I). Mooses käy Jumalan kanssa keskustelua Siinain vuorella ja saa herrajumalalta kolme laintaulua, joissa kussakin on viisi käskyä. Laintaulut sylissään Mooses aloittaa kiitospuheen, mutta juuri kun hän sanoo käskyjä olevan viisitoista, yksi kolmesta taulusta tipahtaa maahan. Viisi käskyä murenee vuoren rinteelle palasiksi. Mooses ei menetä pasmojaan vaan kiittää sujuvasti saamastaan kymmenestä käskystä.

Raamatussa tarina menee tietysti toisin. Kun Mooses on ylhäällä vuorella hän saa Jumalalta tämän kirjoittamat laintaulut. Uusin suomennos sanoo Jumalan sanoneen ensimmäisellä kerralla Moosekselle suoraan, että "Minä annan sinulle kivitaulut, joihin olen kirjoittanut lain ja käskyt, että voisit opettaa ne kansalle". Ne ovat siis Raamatun mukaan Jumalan ihan itse veistämät. Samaan aikaan toisaalla kansa käy kärsimättömäksi ja määrää Aaronin valmistamaan heille kultaisen sonnin (vuoden 1933 käännöksessä: kultaisen vasikan), jota kansa iloisesti palvoo.

Tämän havaittuaan Jumala kertoo Moosekselle, että kansa on syyllistynyt epäjumalanpalvontaan ja uhkaa siksi jopa hylätä Israelin kansan. Mooses peesaa Jumalaa, ja kun hän itse näkee, mitä kansa on tehnyt, hän suuttuu perinpohjaisesti. Vihapäissään Mooses rikkoo saamansa laintaulut, sulattaa sonnin, polttaa sen, sekoittaa sen veteen ja juottaa seoksen kansalle.

Tuomittuaan kansan ja lähimmän miehensä Aaronin Mooses pyytää Jumalalta armoa kansalle. Jumala suurpiirteisesti suostuu antamaan anteeksi tällä kertaa - sehän ei välttämättä ole Vanhassa testamentissa sääntö.

Pieni ristiriita sijoittuu Raamattuunkin. Moos 2: 34 nimittäin kertoo rikottujen taulujen tilalle tehdyistä uusista laintauluista: Jumala sanoo, että Mooseksen pitää lopulta kirjoittaa "muistiin nämä käskyt, sillä ne ovat sinun ja Israelin kanssa tekemäni liiton ehdot". Tämä vei Moosekselta 40 päivää ja yötä. Tämän jälkeen teksti kertoo: "Ja hän kirjoitti tauluihin liiton ehdot, nuo kymmenen käskyä". Kuka hän on, tarina ei kerro. Veikkaisin, että se tarkoittaa Moosesta.

Kuitenkin luvun alussa Mooses oli saanut tehtäväkseen veistää kivestä uudet laintaulut alustaksi, johon Jumala silloin kyllä lupaa kirjoittaa lait itse samanlaisina kuin ne olivat olleet Mooseksen särkemissäkin tauluissa. 40 vuorokautta myöhemmin tilanne oli toinen. Mooses sai tehdä työn muistiinpanojensa perusteella.

Tästä voi päätellä, että Jumalaa kismitti se, että Mooses suutuspäissään rikkoi Jumalansa tekemät taulut, ja siksi hän määräsi Mooseksen itse veistämään muistiinpanojen pohjalta nämä toiset taulut. Kun kerran särjit, niin kyllä korjaatkin.

Mooses palasi Pyhältä vuorelta kansan luo uusien laintaulujen kanssa. Ja nyt kansa kuunteli häntä kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa. Draama ja ylimääräinen työ ei suinkaan mennyt hukkaan.

Apropos. Kirjailija sanoo, että Brooks rakastaa Catskill-hupailuja. Koska suomennos ei vihjaa sanallakaan, mitä Catskill tarkoittaa, lainaamme Wikipediaa: "The Catskills are famous in American cultural history for being the site of the so-called Borscht Belt, a Jewish resort area where many young Jewish stand-up comics got their start. Many Borscht Belt performers, such as Mickey Katz, referred to them as the Katzkills."

Ehkä Bellowkin muuntelee tarinoita juuri tämän Katzkills-perinteen mukaisesti. Mutta Ravelsteinistä nämä "virheet" antavat kummallisen kuvan. Mies, joka puhuu vähän sinne päin.

Oo, kesän lapsi mä oon

Ulkoa tulee leikatun ruohon tuoksu. Paha kyllä olen sille allerginen.

Kesän vaikutuksesta televisio-ohjelmistoon on puhuttu paljon niin kauan kuin minä muistan. Se tarkoittaa käytännössä kyllä jo keski-ikäisen elefantin muistia.

Yleensä - eikä tämä ole yhtiövihjaus - ohjelmiston tasoa haukutaan surkeaksi. Erityisesti moitinnan kohteena ovat uusinnat. Samaan hengenvetoon muistetaan tietysti sanoa, että kesällä ei kukaan katso televisiota, sillä grillaus ja luontoharrastukset vetävät puoleensa.

Luonto tulikin jo käsitellyksi tuossa leikatun ruohon tuoksussa, eikä grillillekään ole lähiaikoina asiaa, enemmänkin pupujussin ruokapaikoille.

Ylen Areena avattiin yhtä äkkinäisesti kuin jokin aika sitten Elävä Arkistokin.

Töllön voi siis kohta viedä kaappiin kummittelemaan muulloinkin kuin lupatarkastajan koputellessa. Kaikki löytyy netistä. Samalla on muistettava, että pöytänäytön tuumakoolla alkaa olla merkitystä.

Kun televisio-ohjelmia voi katsella milloin haluaa, uusinta menettää merkityksensä. Ei ole uusintaa, on vain katsojan halua ja tahto - myöhemmin ehkä myös varallisuus. Ilmaisena alkava toiminta muuttuu takuuvarmasti maksulliseksi ja siinä piilee syrjäytymisvaara. Toiset saavat, toiset eivät. Digikanavoitumisen monopolisoituminen on tämän kehityksen alkuvihellys.

Pitäisikö kirjastoihin alkaa rakentaa maksullisia katselukoppeja televisio-ohjelmia varten? Nettijakeluluonteen vuoksi tämän järjestäminen ei liene vaikeata. Ainakin lainsäädäntö pitää saada tällaiselle toiminnalle kuntoon. En ole nähnyt tekstiä siitä, enkä siis tiedä, onko asiaa edes pohdittu.

Samalla voitaisiin ratkaista ikuinen ongelma tutkijakatseluun. Minusta on käsittämätöntä, että esimerkiksi kotimaisia elokuvia ei voida katsella vaivatta, pientä maksua vastaan ympäri Suomea turuilla ja toreilla.

Sen järjestämien olisi kaikkien etu. Tämän mahdollistavasta sopimuksesta hyötyisivät kaikki, elokuvantekijät, tuottajat, sisältöä saavat välittäjät ja suuri, miksei pienikin yleisö. Elokuvan ja television tutkijat ja (median, elokuvan jne.) opettajat ovat pieni yleisö, mutta heillekin aineiston saatavuus on vielä tänään usein ongelma. Asia on jymähtänyt vuosikausiksi poliitikkojen ja lakimiesvirkamiesten fileisiin.

Kotimaisten elokuvien saattaminen tällaiseen jakelumuotoon olisi sitten kansallinen haaste. Kuten arvaatte, en tarkoita vain näytelmäelokuvia tai televisioelokuvia (joita jälkimmäisiä toivottavasti markkinoille laitetaan) vaan myös lyhytelokuvaa ja dokumenttia.

Asiaa valmistelleet lakimiehet ovat tähän mennessä katselleet koko prosessia kovin kapeista tekijänoikeusnäkökulmista enkä suoraan sanoen usko, että tämä linjaus muuttuu, vaikka maalaisjärjellä ajatellen tämä suuntaus on teknologian kehityksen myötä niin vanhentunutta kuin vain voi olla. Kun ajattelee, kuinka pieniä rahastusmahdollisuuksia suomalaisen elokuvan historian tuotoksilla käytännössä voi olla, asian täydellinen juridisoiminen ja jahkaaminen tuntuu järjettömältä. Eri järjestöjen olisi sovittava perusasiat ja valtion olisi avattava tilanne avoimuuden suuntaan.

Asioiden monimutkaistaminen on nähtävästi suomalaiselle järjestelmälle tyypillinen tapa kaikessa julkaisutoiminnan ja tekijänoikeuksien juridiikassa, mikäli olen ymmärtänyt oikein Kemppisen kirjoittelua. Siitä huolimatta, että rahat menevät näille jättiyhtiöille, eivätkä suinkaan tekijöille, vaikka jälkimmäisten köyhyyden kyyneliä mieluusti uutisoidaankin (jättiyhtiöiden tiedotusvälineissä).

Suuret mediayhtiöt avautuvat nekin niukalti, ja kun siellä jokin avautuu, kyse on valaan hetuloiden kaltaisesta planktoninsyönnistä. Ihmisten oletetaan esimerkiksi lähettävän kuviaan ja tekstejään suurille mediayhtiöille pelkästä julkaisunhalusta. Näyttäisi siltä, että nappia painamalla lähetetään myös kaikki tekijänoikeudet. Epäilemättä liikejuristit ovat tämänkin politiikan muotoilleet.

Tarina venähtää helposti pitkäksi. Tänään tekisi mieli nähdä Francesco Rosin Kolme veljestä (Tre fratelli, 1981). Se alkaa elokuva-arkistossa jo kello 16.45. Sille voi naittaa yhteen TV1:ssä klo 21.00 alkavan elokuvan Kefalonian murhenäytelmä.

Televisiossa lisäksi: TV2 Neiti Talonmies klo 12.50 - siinä on Tauno Palo, TV1 17.05 Tarja Halonen puhuu tärkeästä lukukokemuksestaan, joka on Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, samalla kanavalla klo 19.20 Irma Seikkula - Kulta-ajan tähti ja klo 20.00 Tosi Tarina-sarjassa Irma, nukentekijä. Olen nähnyt ne kaikki ja vakuutan, että ne kestävät toisen katselun.

Illalla on Uutta kinoa, Dokumenttiprojektia ja Teemalla Juicea monessa paketissa.

Älkääkä unohtako myöskään Peter von Baghin Oi kallis Suomenmaa -sarjan uusintaa. Sellaisia kun pääsisi joskus elämässään tekemään. Tämä on tarjous kaikille tuottajille.

Sodankylä koettu

Runsas yhdistelmä elokuvaa ja raikasta ulkoilmaelämää on takana. Vaikka ainakaan jälkimmäistä ei Mediksen valokuvista voi päätellä... Muut bloggarit eivät hihasta nykäisseet!

Mediksen Kaleva-juttuja Sodankylän elokuvajuhlilta en ole vielä saanut käsiini, mutta ehkä jo tällä viikolla.

Abbas Kiarostami on nähty ja liikkuvaa kuvaa otettu, Claude Goretta ja hänen tunnetuin elokuvansa Pitsinnyplääjä nähty (jälleen kerran) ja Vittorio de Setan uusin Kirjeitä Saharasta (Italia 2006) koettu.

Mykkäelokuvaa säestyksen kanssa kelpasi kuunnella useampaan kertaan, ja myös yhteislaulu/elokuvakaraokeisäntänä toimiminen sai jatkoa. Kumppanina mikrofonin takana SF-paraatin lauluja veivatessa oli kuin olikin tuttu bloggari. Eli olihan sentään toinenkin blogituttavuus näkyvillä.

Ohjaajat Amos Gitai ja Elia Suleiman, Pascale Ferran, Detlev Buck ja Kadri Kõusaar on bongattu, vaikka heidän elokuvansa jäivät tällä kertaa vähälle huomiolle. Monia heistä onnistuin myös kuvaamaan ja kuuntelemaan joko elokuvien esittelyissä tai Peter von Baghin aamuhartauksissa Kitisenrannan koululla.

Petteri luonnehti kuvaamistyyliäni tuttuun tapaan "säälittäväksi", sillä horjuvuutta oli näkyvissä paitsi käsi- myös aivotyöskentelyssä. "Sedis käyttää kuvaajana väärin karaokekuninkaan mukanaan tuomia 007-valtuuksia" oli kritiikkipalaverin päätösvirke. Onneksi sitä eivät muut kuulleet, koskapa kieriskelivät vatsojaan pidellen nurmikolla.

Kotimaisia elokuvanimiä oli tietenkin paikalla paljon, uutena tuttavuutena juttelin hetken näyttelijä Tommi Korpelan kanssa. Pääsin myös kehaisemaan Kari Paukkusta "Taitelijaelämää"-sarjan aloitusosista ja juttelemaan Aleksi Bardyn kanssa hänen toteutumattomista scifi-kässäreistään.

Sää salli lopulta paljonkin keskusteluja Koulun teltalla, jossa verkostoituminen ja kontaktipintojen luonti on huipussaan. Tietysti vieraiden ja festivaalihenkilökunnan kanssa matkailu Porttikosken luonnon ja itikoiden pariin on myös avartavaa. Leikkiä ja laulua siis riitti.

Detlev Buckin jalkapallomaalivahdin taidot ovat huomattavat. Ehkä hänellä on käsipallomaalivahdin taustaa? Buck ja Orimattilan nuorisojoukkueen taannoinen stara Aki Kaurismäki muodostivat toimivan parivaljakon "Vapaan tiedonvälityksen" joukkueessa, joka jo perinteiseen tapaan kohtasi "Sodankylän" jalkapallo-ottelussa koulun maneesilla.

Buckin mestarillisista pelastuksista huolimatta Sodankylä pieksi muun maailman 4-2 kolmen puoliajan ottelussa. Maalisankareina olivat festarin projektipäällikkö Ari Lehtola ja DocPointin / Elokuvakontaktin Jari Matala - Ville Suhonen loikki poikana ja ilveksenä, mutta jäi maaleitta.

Lopuksi järjestetyssä rangaistuspotkukilpailussa Detlev torjui lähes kaikki kärkkärit suvereenilla tavalla. Puoliaikojen määrän ja rangaistuspotkujen takana oli jo totuttuun tapaan tapahtuman organisoinut oikukkaudenmukainen pillityranni Olli Vesala. Viime vuoden pillipiipari Atik Ismail jäi jostain syystä kotosalle. Sen sijaan Timo Malmin kuulutukset - ja vuoropuhelut tuomarin kanssa - olivat edellisvuosilta tutulla tavalla korkealla tasolla.

Kirjaimellisesti kaikki on tallennettu videokamerani kovalevylle, mutta vieläkään ei ole olemassa nörttiä, joka saisi sen sieltä ulos jaettavaksi. Kovalevy on jo puolillaan mestariluokan tasoista matskukamaa, joten kiirettä pitää ekologisista syistä, sillä vesilinnut ovat kohta vaarassa.

Kaikkia tapaamiani mukavia ihmisiä en tietenkään ehdi tässä mainitsemaan, sillä heitä oli todella monta tänä vuonna. Terveisiä kuitenkin kaikille näteille tytöille näin jälkeen päinkin. You made my day, Clintiä mukaellen.

Kiarostami perui Helsingin käynnin

Abbas Kiarostami ei saavukaan Helsinkiin tänään. Vanha taika jatkuu siltä osin. "Perhesyyt". Saamastani viestistä ei käynyt ilmi tuleeko hän Sodankylään.

Sodankylä

Ulkona jyrisee. Se voi olla kallioräjäytyksiä, puolustusvoimien ammuntaa tai ukonilmaa. En jaksa mennä kirskuvien lintujen sekaan tarkastelemaan asiaa, vaan katselen hetken Suomen ja Yhdysvaltojen suhteiden kehittymistä televisiosta. Ulkoministerit ovat tavanneet, kaikki hyvin. Yhteistyö syventyy syventymistään. Tai ehkä jyrinä tuo mieleen elokuvan A.B.C. Africa (2001, ohj. Abbas Kiarostami).

Päivän ohjelma on varautumista tulevaan. Huomenna on nimittäin lähtö Sodankylään, jossa vietetään elokuvajuhlia.

عباس کیارستمی eli Abbas Kijarostami (s. 22.6.1940) pitäisi varmaan tavata jo tänään. Mistähän suomalaiset ovat keksineet tämän kirjoitusasun Kiarostami? Varmaankin iranilaisilta itseltään...

Kiarostami on tehnyt joukon varsin tunnettuja elokuvia. Kirsikan maku (Ta'am-e gilas) voitti Kultaisen Palmun Cannesissa ilmestymisvuonnaan 1997.

Sodankylän suhteen muodostunut legendaksi ja ilmoituksiin on totuttu suhtautumaan epäilevästi: ainakin kymmenen vuoden ajan hänet on ilmoitettu tulevaksi, eikä hän ole tullut.

Muita iranilaisohjaajia on "tullut tilalle", kuten Jafar Panahi, jonka Valkoinen ilmapallo lienee monille elokuvan ystäville tuttu. Kiarostami oli kirjoittanut sen käsikirjoituksen. Suomen lehdet eivät revitelleet Panahilla juttuja, vaikka Suomeen tuloa edeltävällä viikolla amerikkalaiset olivat saaneet lukea hänestä piiiitkän jutun Time-lehdestään. Siinä häntä nimiteltiin yhdeksi maailman parhaimmaksi ohjaajaksi.

Mutta nyt sitten on. Todennäköisesti, sillä en ole vielä häntä omin silmin nähnyt. Tänä iltana ehkä nähdään.

Netistä löytyy hyvä henkilökuva Abbas Kiarastomista: jutun on kirjoittanut Mehrnaz Saeed-Vafa Chicagosta.

Kiarostamin elokuvatöitä:
10 on Ten 2004 Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus
10 2002 Ohjaus
ABC Africa 2001 Ohjaus
Bad ma ra khahad bord (Tuuli meitä kuljettaa) 1999 Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus, tuottaja
Ta'ame-gilas (Kirsikan maku) 1997 Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus, tuottaja
Badkonak-e sefid (Valkoinen ilmapallo) 1995 Käsikirjoitus
Zir-e derakhtan-e zeytun 1994 Ohjaus, leikkaus, käsikirjoitus
Va zendegi edameh darad (Ja elämä jatkuu) 1992 Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus
Namay-e nazdik 1990 Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus
Khaneh-ye dust kojast? (Ystävä hädässä) 1987 Ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus

Eilen Kaivarissa

Kesähelteet alkavat hiipua. Eilinen konsertti Kaivopuistossa oli mainio kokemus. Väenpaljous ei minua ahdistanut, vaikka levähdyspaikkaa ei helpolla saanut. Järjestäjät ilmoittivat loppupuolella tapahtumaa, että aluetta suljetaan, sillä enempää ei mahdu ja kertoivat myöhemmin arviokseen, että paikalla oli 60 000 kesäistä juhlijaa. Siihen nähden kaikki meni hyvin.

Kun saavuimme paikalle jonkun aikaa yli yhden, toisena esiintynyt PMMP oli jo lopettelemassa. Järjestäjille pieni kehoitus siitä, että jos tiettyä suurta osaa yleisöstä eniten kiinnostava pannaan esiintymään ensimmäisenä, olisi esiintymisjärjestyksestä etukäteen kerrottava. Nythän se oli salaisuus, jota varjeltiin kuin kuuta nousevaa.

Onneksi tytär ei tiennyt, että Ari Koivunen oli tullessamme jo esiintynyt. Koko konsertti olisi mennyt totaalisen pieleen. Kun tilaisuus seitsemän aikaan loppui, eikä Aria kuulunut lavalle, ja saimme tietää esiintymisestä, romahdus oli ilmeinen. Kyyneliä ei sentään tullut, mutta hiljaiseksi hän meni.

Myöhemmin hampurilaisbaarissa kuulin toisen samanikäisen, vähän toisella kymmenellä olevan fanittajan kysyvän omalta seuralaiseltaan: "Itkinkö mä? En mä oo koskaan tämmöisessä ennen itkenyt. Itkinkö kun Ari esiintyi?" Eli tunteita on pelissä. Senkin vuoksi soisi järjestäjien vähän varhaisnuorten vanhempien suunnittelua helpottaa. Muutenhan järjestelyt olivat ihan hyvät ja aurinkokin pysyi remmissä mukana. Vaihteluakin tuli kun esiintymisaika oli rajattu 4-5 biisiin.

PMMP ja Irina menivät kesämusiikkia kuunnellessa, jälkimmäisen mukava lauluääni pantiin merkille. Pioneeritanssahtelua en menisi arvostelemaan - sama sivuttaiskeinunta näytti olevan molempien taktiikkana. Irinalla tosin taisi olla heikompi kunto vai saiko pareissa ollessa aina välillä vähän levähtää. Kaukaa katsoen Jonna Tervomaalle hame tuotti ongelmia. Tennaritanssi olisi ollut näyttävämpää farkuissa. Joskus keikkaa katsoneena tiedän, että energia ei häneltä lopu.

Äänentoiston vaihtelun huomasi selvästi, olimme sen verran kaukana lavasta ja tuulihan vei soundeja sinne ja tänne. Edessä musiikki tuli liian kovaa, joten sponsorifirmoja korvatulppien jakamiseen kaivataan. Kaivarissa lentää hiekkaa sen verran, että loppupuolella korvat olivatkin mukavasti tukossa. Siihenkin toivoisi korjausta, että välimusiikkia ei soitettaisi niin kovalla. Nyt sitä tuli välillä isommalla kuin varsinainen bändimusiikki.

Suurimmat aplodit sai Apulanta, joka veti peruskamaa. Sen saundeja en menisi paljon kehumaan. Yö selvitti tässä suhteessa hommansa paremmin ja Hakulisen Jeesus-eleet olivat ihan mainioita. Ylipäänsä tätä esiintymistä näyttää nykyään olevan paljon enemmän kuin ennen. Hyvä niin. Mutta rokein kaikista oli Hanna Pakarisen bändi. Aivan yllättävän timmi saundi. Kun saisi nuo Hannan ylä-äänet vähän puhtia tai paremminkin, että jos niitäkin voisi sinne sekaan säveltää.

Bändeistä vähemmän meitä kahta kiinnosti Lauri Tähkä ja Elonkorjuu: käytimme bändin soittoajan nakkisämpylän syöntiin ja pakolliseen käymäläjonotukseen. Se, että maailma on toinen, osoitti Sunrise Avenuen eli Sunkkarien ilmeinen yleisönsuosio. En sitä ymmärrä, kun tuo hittibiisikin on niin lattana luonteeltaan. Ja soittaako bändi rokkia vai kantria? Uniklubi oli pahassa paikassa alussa, kun laulaja yritti haipata yleisöä mukaan hyppäämään. Sunnuntaina, vähän puolen päivän jälkeen...

Muutamia bongauksia

Yhdeltä alkaa Kaivarissa konsertti. Radio Novan järjestämässä tilaisuudessa esiintyvät ennakkotietojen mukaan SUNRISE AVENUE, YÖ, IDOLS - ARI KOIVUNEN, LAURI TÄHKÄ JA ELONKERJUU, APULANTA, JONNA TERVOMAA, UNIKLUBI, HANNA PAKARINEN, PMMP ja IRINA.

Nuorempana nämä happeningit koluttiin tietysti kaikki, mutta viimeisimmän kymmenen vuoden aikana ei juuri ole tullut näissä käytyä. Kotijoukot eivät sitä ole tukeneet.

Itse asiassa ne ovat vastustaneet ajatustakin viimeiseeen asti. Eikä pelkästään voimalla vaan myös pilkalla. Ehkä mukana on vähän omaakin luutumista.

Nyt voimasuhteet ovat kääntyneet. Tytär pakottaa mukaan, kun tietää ettei yksin pääse.

Pitäisköhän ostaa bootsit?

Ja stereoista alkoi juuri soida Ari Koivusen uusin cd. Eli tässähän päivittyy listakärkeen ihan kotioloissa.

Tätä on odotettu. Minähän kuuntelin heavyä koko 1970-luvun. Tosin varmaankin progea enemmän. Sitten nämä rokkijutut veivät, kunnes tämä tämmöinen loppui.

Ari Koivusen on täytynyt muuten kuunnella Uriah Heepiä varsin paljon. Tunnistan kyllä David Byronia muistuttavan laulutyylin ja ainakin cd:n avausraita on jopa tyyliltään (ja soinnutukseltaan) ilmiselvästi Ken Hensleytä. Siis minun mielestäni.

Garda

Kaksi kotimaista

TV2 intoutuu tänään näyttämään peräti kaksi kotimaista elokuvaa. Ennen talvisotaa Siuntiossa kuvattu, mutta talvisodan jälkeen 1940 markkinoille ilmestynyt Tottisalmen perillinen perustuu Anni Swanin poikakirjaan (1914), jonka ainakin minun ikäiset tuntevat hyvin. Reilun tunnin mttainen elokuva tulee jo päivällä, vartin yli yksi.

Kirjan erikoisuus on suhde Kreikkaan. Romaani sivuaa Kreikan vapaussotaa Turkkia vastaan 1800-luvun alkupuolella, ja perillinen osoittautuukin suomalaiskreikkalaiseksi, käy Ateenassa ja haaveilee arkeologin urasta Kreikassa.

En muista kuinka Kreikka-teemaa käsitellään elokuvassa, sillä en ole sitä vuosiin nähnyt, mutta arvata sopii talvisotayhteyden näkyvän tässäkin jollakin tavalla. Elokuvan pääpaino lienee kuitenkin kirjan tapaan säätykierrossa. Neuvokkaasta renkipojasta tulee kuin tuleekin aateliskartanon perijä yhtä helposti kuin tuon ajan elokuvissa kulkurista insinööri.

Illalla samalta kanavalta tulee Ilmari Unhon Koskenkylän laulu, josta tunnetut tarinat keräilin kokoon linkin takana lymyilevään tammikuiseen esitteeseen. Tukkilaiskuviot olivat koitua kosken vietäväksi joutuneen Tauno Palon kohtaloksi...

Ilta taittuu

Ilta taittui miten taittui. Päätös oli, että jatkan DocPointia järjestävän yhdistyksen hallituksen puheenjohtajana.

Jatkoimme onnittelemaan Art Filmsin kymmenvuotista taivalta. Siihen voivat halukkaat lisätä erimuotoisen yritystoiminnan toisen vuosikymmenen. Toiminta on ollut erityisen menestyksellistä.

Bileissä oli kohtuullisen hauskaa. Monenlaisia keskusteluja, lähes kaikki mukavia, ja jopa asioita eteen päin käytännössä vieviä, mutta joiden ala-arvoisin hetki oli pitkän keskustelun jälkeen keskustelukumppaniksi yllättäin tulleen kansanedustajan henkilöön käyvä kommentointi uudellakin ryhmityksellä pitkään asiallisesti käyneen jutustelun lopuksi.

Siitä vähän pahastuin ja otin nokkiini, mikä ei ole tavallista. Onneksi sen huikeita piirteitä eivät monet kuulleet.

Annan sen anteeksi, sillä puhuimme periaatteessa Venäjän-politiikasta. Sillähän edustaja yrittää profiloitua. Ei liene vaikea arvata, että itse en niille yrityksille anna kovinkaan paljon arvoa.

Ilmaisia taitto-ohjelmia

Kaikki pitää voida tehdä nykyään itse. Ilmaiset taitto-ohjelmat ovat kuitenkin olleet kortilla. Ne olemassaolevat ovat kalliita.

Paitsi, että on niitä. Ainakin Gimp, Incscape ja Scribus.

Painomaailma on tehnyt niistä jutun.

Gimp: http://www.gimp.org
Inkscape: http://www.inkscape.org
Scribus: http://www.scribus.net

Iltapäivä

Kirjajulkkarit, vuosikokous, filmiyhtiön bileet, vaimon kirjallisuuspiiri, lapsella vieras yökylässä ja työpaikalla virkistyspäivä.

Ok, miksi mua ahdistaa.

Robert Kennedy

1960-luvulla sattui jatkuvasti mielettömyyksiä kuten nykyäänkin. Se ei ollut ideaalivuosikymmen.

Mutta kyllä näitä kuunnellessa ja katsellessa tulee ikävä myös poliittista älyä ja sanottavaa. Sitä, mikä on nyt kadonnut.

39 vuotta on kulunut Robert Kennedyn murhasta:



R. Kennedy sanoi sanasensa myös Martin Luther King Jr:n murhan johdosta:



"Among free men,” said Abraham Lincoln, “there can be no successful appeal from the ballot to the bullet; and those who take such appeal are sure to lose their cause and pay the costs.”

Tätä Lincolnin sitaattia Robert F. Kennedy käytti puhuessaan väkivallan mielettömyydestä.

Demokratian jyrmyt askeleet

Lännen ihmisoikeusasioita. "Kuusi ihmisoikeusjärjestöä sanoo 39 ihmisen kadonneen Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA:n salaisista pidätyskeskuksista." (YLE Uutiset 7.6.07)

Demokratian jyrmyt askeleet kuuluvat jälleen.

Du gamla, du fria

Hei, tänään juhlitaan Ruotsin kansallispäivää.

(Tämän nyt luulisi ainakin innoittavan valtavaan kommenttitulvaan.)

Kirjoittaisinkohan romaanin?

Ostin taannoin videokameran (Sony SR-190E). Siinä on hieno, suurehko kiintolevy. Olen sijoittanut sille runsaasti herkkiä hetkiä viikonloppuna päättyneestä ulkomaanmatkastani. Voin katsella niitä esimerkiksi television kautta.

Vasta nyt tiedän mitä mestariotos tarkoittaa. "Tämä zoomi on muuten pirun nopea", kuuluu kamerani 5.1. kanavaiselta tilatoistojärjestelmästä. Tosin vain puolitoistasenttisen kameran panssariin rei'itetyn pinnan alta lymyävästä minikaiuttimesta.

Mikään maailman mahti ei saa sen kiintolevyä luovuttamaan sille kuvattua esimerkiksi tietokoneen kiintolevylle. Kamera ei niin sanotusti keskustele Vista-tietokoneeni kanssa.

Tiedän, että ongelmaan on ratkaisu, mutta en tiedä mikä se on. Tämähän on elämänfilosofinen kysymys tälläkin kertaa. Annoin jopa naisten yrittää asentamista, vaikka esine on vielä kiiltävä.

Mukana tullut Picture Motion Browser ei suostu asentumaan CD-levyltä. Se on XP:lle tehty ohjelma. Sonyn kotisivuilla on siihen korjaustiedosto, mutta sen voi asentaa vasta kun ohjelma on installoitu. Eikä tämä ohjelma näytä asentuvan, vaikka akku on jo ladattu yhden jos toisenkin kerran yrityksissä.

Olin ajatellut tehdä harjoitustyönäni dokumenttielokuvan elämästäni. Toinen harjoitustyö olisi ollut työnimeltään "Helsinki".

Kohta ei ole muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa romaani elämästäni.

Perusideana on tietysti se, millainen tuo puoli vuosisataa olisi - tässä liioittelen kuten romaanikirjailijoilla on tapana silloin kun heillä ei ole rehellisyydenpuuska yllä - jos siitä voisi tehdä dokumenttielokuvan. "The Making of My Life."

Puolustusvoimat juhlivat

C. G. E. Mannerheimin syntymäpäivä, kesäkuun 4. päivä nimitettiin valtioneuvoston päättämänä Puolustusvoimien lippupäiväksi jatkosodan keskellä 4.6. 1942.

Mannerheimilla oli tuolloin 75-vuotissyntymäpäivä ja hän sai samalla Suomen marsalkan arvonimen. Arvonimiä annetaan syntymäpäivinä, sotilasarvossa kohotaan toisina, vähän sotaisempina juhlapäivinä.

Sitä ennen puolustusvoimat olivat tuulettaneet lippujaan ja lipuillaan vuodesta 1918 vuoteen 1942 vapaussodan päättymisen vuosipäivänä 16. toukokuuta. Mannerheim oli saanut sotamarsalkkan tittelinsä 19.5.1933 "Vapaussodan päättymisen 15-vuotismuiston yhteydessä". Sisällissotaan hän oli lähtenyt kenraaliluutnanttina ja yleni sodan aikana maaliskuussa ratsuväenkenraaliksi.

Onko paraati vuonna 1933 järjestetty jostain syystä vasta 19.5? Vai onko virallinen sanonta "15-vuotismuiston yhteydessä" vain asioiden pyöristystä.

Vuoteen 1939 asti paraati järjestettiin siis periaatteessa 16. toukokuuta. Mouhun ja Viipurin mm. kolunnut ja Haminaan päätynyt isänisäni Heikki osallistui ensimmäiseen vuonna 1918. Sekin on filmattu, mutta ei isoisää sieltä erota tavallisilla keinoilla.

Prenikat ja niiden koristeet hän sai myöhemmin, eikä ollut viitsinyt niitä itse hakea, mutta jotenkin ne oli piirongin laatikkoon toimitettu.

Kerran niitä oli käytetty ja minä olen niin tohelo, etten muista missä. Arvaan, että Matti-setäni hautajaisissa. Setä - kaimani ja suvun perinteisen nimen omannut mies - kuoli kranaatinsirpaleen telomana kenttäsairaalassa huonoon hoitoon.

Rautaa oli rajalla vuonna 1944 niin paljon, että Savoon toisten tieltä rahdattuja haavoittuneita miehiä ei kesällä saatu sisätiloihin. Petejä oli lasareetiksi nimetyn tilan pihassa neljässä kerroksessa, avoimen taivaan alla. Suomen kesä on kaunis.

Mutta mahtoi olla pielavetiselle miehelle paraati Helsingissä 1918 kokemus. Minkälainen, ei minulle asti ole koskaan tullut, vaikka tieto paraatiin osallistumisesta onkin välittynyt.

Ehkä joku suvusta vielä tietää?

Luulisin, että hän itse olisi jatkanut sanattomana piipun polttelemista kysymykseni jälkeenkin. Hän ei kasvattanut sotaisia jälkeläisiä.

Jälkeläisten jälkeläisistähän ei kukaan enää ole vastuussa, vaikka nämä isoisiinsä aika usein näyttävät vetoavan, milloin milläkin valtuutuksella.

Järjestelmä muuttui talvisodan jälkeen vuoden 1940 keväällä, kun paraatin tilalla organisoitiin valtakunnallinen kaatuneiden muistopäivä, kuten tästedes vuosittain. Sisällissodan toisen osapuolen voiton juhlinta muuttui siis yhtenäistä kärsimystä korostavaksi kaatuneiden muiston kunnioittamiseksi. Sekin on tallentunut filmille. Komeita, muita pidempiä kadetteja. Senaatintorilla miehiä niin paljon, että paikan olisi voinut antaa nimeksi Senaatintora, kuten meinasin vahingossa kirjoittaa.

Muisto jäi elämään vuosittain, mutta kaatuneen muistoa sotaisempi paraati tarvittiin. Siksi sotaa käyvä valtioneuvosto perusti puolustusvoimille vai olisiko ollut peräti armeijalle lippujuhlapäivän. Siihen aikaan ei puhuttu puolustusvoimista vaan voittoisasta armeijasta. Se ainoa voitto omia vastaan oli jo muuttunut kaatuneiden muistoksi.

Päivän muistaa vieläkin valtakunnallisesta paraatistaan ja monille reservin upseereille se on unettoman yön jälkeinen päivä, koskapa niin monet odottavat palkitsemisia ja ylentämisiä.

Minä taidan muistella kaatuneita enkä kaatajia.

Zettel Sarnan lyhyydestä

Helsingin Sanomien vastausautomaatti Torsti avasi minulle uuden näkymän kirkkolakisitaattinsa avulla. Torsti selitti kysyjälle, miksi kirkoissa on tiimalaseja.

Itse olen ymmärtänyt ne aina merkeiksi siitä, että maanpäällisessä elämässä kärsimys on tilapäistä, siellä muualla sitten ikuista.

Tätä tulkintaa ei tietääkseni kannata kukaan muu, joten sen täytyy olla paitsi ainutlaatuinen myös erinomainen.

Mutta nyt tuli mieleeni yhtäkkiä sekin, että juuri tämän vuoksi blogikirjoitusten pitää olla aina lyhyempiä kuin kivuttomien kärsimys tai kärsimättömien kärsivällisyys.

"Ja Sarnassa, joca Esipuhen ja ulostoimituxen canssa ei pidä oleman pidempi yhtä Stundi eli Hetke ja cosca cowa Talwi on jotain lyhyempi." (KL 1686 II: V. Jumalan palweluxesta)

Onneksi on kesä, kärpäsiä ja pidemmät kirjoitukset.

Street view

Google Maps lanseeraa uutta ominaisuuttaan. Sen nimi on Street view.

Tuleekohan tästä sivutöitä suomalaisillekin videoalan toimijoille? Ja ideahan on sovellettavissa vaikka mihin.

Muistoja televisiossa

Jätimme pilvisen ja sadetta enteilevän Garda-järven seudun aikaisin tänä aamuna.

Paikallisen sään kehittymistä voi katsella Eurosportilta, jossa tulee suorana Giro d'Italia, tänään erittäinkin tutuissa Garda-järven maisemissa.

Vesisadetta ja paljon kylmempi kuin Suomessa näyttää olevan.

Mutta Julian parveke Veronassa on sitten nähty ja vierailtu Gardalandiassa.

Jengi pois Afganistanista

Rauhanturvaoperaationa ja jälleenrakennusmissiona alkanut Afganistanin operaatio muutti jo aikaa sitten luonnettaan.

Se on sotaa, kuten kenraali Gustav Hägglund tänä aamuna Jälkiviisaissa (YLE TV1) totesi. Hän sanoi suoraan, että itse asiassa Suomi käy sotaa talebaneja vastaan. [Ehkä tämä on syynä siihen, että tiedotusvälineet välittävät armeijalähteiden epäuskottavaa selitystä siitä, että tappava "pommi" oli "sotalordien" tai "rikollisten" asettama.]

Kenraali ihmetteli samalla, miksi poliitikot eivät pohdi siellä oloa uudelleen. Samaa voimme ihmetellä mekin.

Hägglund totesi vain Vasemmistoliiton ehdottaneen taannoin mission uudelleenarviota ja joukkojen mahdollista poisvetämistä Afganistanista. Minusta vaikutti, että hän oli välittömän pois lähtemisen kannalla. Niin olen minäkin, jos siitä olette kiinnostuneita.

Hägglundin meriitit näissä asioissa kannattaa kyllä kirjata ylös siltä varalta, että aiotte epäillä hänen arvostelukykyään:
- EU:n sotilaskomitean puheenjohtaja 2001-2004
- Libanon UNIFIL-operaation komentaja 1986-88
- Golanin UNDOF-operaation komentaja 1985-86 Siinailla
- Suomen pataljoonan komentajana UNEF II-operaatiossa 1978-79
- Lisäksi Hägglund nimettiin syksyllä 1993 ghanalaisen kenraali Emmanuel Erskinen ja sambialaisen oikeuskansleri Matthew Nguluben kanssa selvittämään Somalian rauhaanpakottamisoperaation epäonnistumista.

On muuten kiintoisaa huomata, että tämä EI ole uutinen tiedotusvälineissä! Ei edes YLE:n uutistoimitukselle. Militaarikorruptoitunutta sakkia.

Päivähoidon hinta

Hallituksen todellinen karva alkaa paljastua niillekin, jotka eivät sitä entuudestaan tienneet. Terveydenhuollon palkkalupaukset jäivät lunastamatta. Nyt uudistuksia rahoitetaan käymällä köyhimpien kukkarolla. Se on tunnetusti muutenkin aika tarpeeton esine.

Hallitus päätti poistaa pienituloisille annetun vapautuksen kokopäiväisistä päivähoitomaksuista. [Kersa.net kertoo tiiviisti päivähoitomaksujen nykytilanteen niitä tuntemattomille.]

Käytännössä etuisuuksien heikennys tarkoittaa yksinhuoltajien ja opiskelijoiden kukkarolla käyntiä. Joissakin tapauksissa maksajiksi joutunee kunnan sosiaalitoimi, jollei lapsia haluta ihan heitteille jättää.

Nykyisen käytännön mukaan laskentakaavojen mukaisia alle 18 euron maksuja ei peritä. Hallitus näyttää haluavan nostaa tämän rajan 30 euroon.

Se tarkoittaa siis 330 euron kulua vuodessa. Maksujahan peritään 11 kuukaudelta vuodessa. Esimerkiksi luvattu tyypillinen opintorahan korotus kuluu tähän kokonaan. Työttömille kyse on vain kulunlisästä. Nollasummapeli - se tarkoittaa vain poliittista retoriikkaa ja mielialanhoitoa - vaihtuu miinusmerkkiseksi politiikaksi.

Miksi nämä kepinlyönnit? Tavoitteena on vähentää kokopäivähoitoa ja raharaipoin "kannustaa" puolipäiväiseen hoitoon.

Työtömien, yksinhuoltajien ja opiskelijoiden lapset jäävät tämän tavoitteen myötä paitsi päivähoidon ruokailuista, yhteisistä leikeistä ja kasvatuksesta, sosiaalisista suhteista ja kestävistä ystävyyssuhteista. Päiväkodit ovat tärkeitä paikkoja lapsille.

Näin köyhimpien lapset - monien vaikka ei tietysti kaikkien kotiolosuhteet ovat varsin ankeat - eristetään tällä politiikalla omaksi ryhmäkseen.

Sillä päivähoitopolitiikalla voi olla myöhemmin kallis hinta.

Kaupunkimaisissa olosuhteissa, varsinkin lähiöissä, nämä päiväkotisuhteet voivat olla elinikäisiä. Tiukoissa paikoissa niistä voi olla konkreettista hyötyä.

Lapsena lyödyt lyövät usein takaisin.

Nyt tarvitaan journalisteja, jotka kysyvät peruspalveluministeriltä, pitääkö hän tätä saavutuksena vai taka-askeleena.

Väärällä puolella

Jouduin jotakin muuta etsiessäni kasvokirurgeja käsitteleville sivuille ja sieltä poiskin. Selaimen muistiin jäi kuitenkin tämä hauska juttu tunnetusta alan ihmisestä, jolla oli huima ura - ja aina hävinneen puolella:

"Richard Faltin oli saksalais-suomalais-puolalais-skotlantilaista sukua, syntyi Viipurissa vuonna 1867, valmistui lääkäriksi 1894, väitteli tohtoriksi 1896 ja tuli kirurgian dosentiksi 1902. Hän oli viimeinen af Schulténin oppilas ja itse Helsingin Yliopiston ylimääräinen kirurgian professori vuodet 1917-35. Kansainvälisesti tunnetuksi hän tuli etupäässä sotakirurgina ja kasvotraumatologina, joka palveli kirurgina yhteensä seitsemässä eri sodassa, aina Kreikan - Turkin sodasta (1897), johon hän tosin ehti juuri varsinaisten sotatoimien loppuessa, Venäjän - Japanin sodasta (1904-05) ja ensimmäisestä maailmansodasta (1914-18) sekä vapaussodasta (1918) Italian - Abessinian sotaan (1936), talvisotaan (1939-40) ja jatkosotaan (1941-44) asti - aina häviävällä puolella. Tämä sai jotkut koiranleuat jatkosodan aikana ehdottamaan, että hänet olisi lähetettävä Neuvostoliiton puolelle."

Vain kaksi päivää

Vielä pari päivää.

Kesä lasin takana

Kesä näyttää tulevan tuolla ikkunalasin takana.

Itse sulkeudun iltapäivän kauneimpina hetkinä kolmeksi tunniksi pimeään huoneeseen
piraattipuuhiin.

Selvät sävelet

Hämmästyin suuresti, kun luin järjestön nettisivuilta, että Jussi Saramo on valittu uudelleen Vasemmistonuorten puheenjohtajaksi "selvin" luvuin.

Kuitenkin jo seuraavana päivänä samaiset nuoret äänestyspäätöksellä päättivät ajaa lakiuuudistusta, joka sallii "kannabiksen käytön ja kotikasvatuksen omaan käyttöön". Selväpäisesti ajatteleva Saramo äänesti vastaan. Järjestön varapuheenjohtajaksi valittiin lääkäri.

Vasemmistonuoret ovat poliittisesti marginaalissa. Näillä päätöksillä he pysyvätkin siellä.

Hanke realisoitui reilut puoli vuotta sen jälkeen, kun Satakunnan vasemmistonuorten puheenjohtaja sai sakkoja huumausainerikoksesta (kannabiksen kasvattamisesta kotona) ja huumausaineen käyttörikoksesta(marihuanan polttamisesta).

Järjestön kulttuuriset käytännöt ansaitsevat kyllä huomiota. Veikkaanpa ettei sitä tule puuttumaan. Varmasti myös vasemmistolaisittain ajattelevissa lapsiperheissä asia on esillä. Tuskinpa tuonne kukaan lapsiaan haluaa.

Vasemmistosissit ovat eri puolilla maailmaa käyneet huumekauppaa paristakin syystä. Ensimmäinen perustelu on ideologinen: myynti on toivottavaa siksi, että kapitalistiset maat romahtavat ennen pitkää huumeiden käytön yleistyttyä. Varsinkin suurkaupungit tulevat mahdottomaksi elää. Toinen perustelu on se, että laittomalla huumekaupalla saa rahaa.

En tiedä, minkälaisia ideologisia ja taloudellisia perusteita Vasemmistonuorten enemmistö tälle hankkeelleen antoi, enkä sitäkään, missä kunnossa päätös on tehty. Huolestuttavaa kuitenkin on, ettei päätöstä perusteluineen ole laitettu kotisivuille. Selitystä nimittäin hakee näinä aikoina varsin moni.

EDIT: Puheenjohtaja Saramo on kommentoinut asiaa omassa blogissaan.

Taas mennään

Tätä voi sitten tiistaina tirkistellä. Ja näemmä keskiviikkonakin: K-rappu 22.5. TV1 klo 19.10 ja sen uusinta 23.5. klo 23.15.

Osasitaattina sivuilta:
"Kevään viimeinen K-rappu
Kevään viimeisessä K-rapussa puhutaan satavuotiaasta suomalaisesta elokuvasta ja, kesän kynnyksellä kun ollaan, lemmestä. Elokuvat ovat joutuneet meilläkin sensuurin kouriin. Entä millaisia mies- ja naiskuvia Suomi-leffassa on? Lisäksi Sakari Katajisto esittää kesän varalle hyviä iskutekniikoita livenä studiossa."

Ketä lie keksineet mukaan?

Blair Maailmanpankkiin

Erkki Tuomioja sijoittaa Tony Blairia Maailmanpankin johtoon korruptioskandaalin vuoksi sieltä poistettavan Paul Wolfowitzin sijaan.

Maailmalta sama uutinen pomppasi perjantaina ja lauantaina esiin joka puolella.

Daily Mail kirjoitti vuorokausi Tuomiojan jälkeen, että Nobel-palkinnon saaja Joe Stiglitz, pankin entinen varapresidentti, sanoi: 'Hän on selvästi yksi niistä joista keskustellaan tähän tehtävään.'"

Maailmanpankin on arvioitu tarvitsevan ennen muuta kehitysasioihin erikoistunutta ekonomistia, eivätkä Tony Blairin matemaatikon taidot liene merkittävät. Sitä suurempi este Blairille on se ikuiseksi tarkoitettu sopimus, jonka mukaan pääjohtajan paikka on amerikkalaisten.

Wolfowitz on lähdössä virastaan kesäkuun viimeisenä. Mukaan hän saa reilut neljännesmiljoona dollaria ja selityksen, jossa pankki ottaa osasyyn skandaaliin. Blair luopuu virastaan 27. kesäkuuta.

Eikä tässä kaikki. Mainittakoon, että Maailmanpankin Englannin "haarakonttorin" toimitusjohtaja Tom Scholarin on julkisesti vihjattu tehneen saman kuin pääjohtajakin. Tyttöystävä on ilmiannon mukaan saanut etuoikeutetun aseman pankissa.

Asia saatettiin tietoon Wall Street Journalissa, joka julkaisi asiasta saamansa e-mailin. Yskää on ymmärretty niin, että Wolfowitzin jengi sen on lähettänyt. Ilmiantopolitiikan myötä tunteet ovat kuumia.

Scholarin ennustetaan ryhtyvän Blairin seuraajan Gordon Brownin lähipiiriin korkeaksi virkameheksi.

Kyllähän tämä kaikki viittaa "kovaan peliin Bostonissa" - tai tässä tapauksessa globaalisti. Sanankäyttö varmasti kovenee lähiviikkoina. Suomen journalistit taitavat vaieta tavalliseen tapaansa taustakuvioista: blairilainen sosialistirintama vs. bushilainen uusliberalismi.

Pyhäpäivän päätteeksi syntitesti

Syntitesti.

Syntejä:

Vihamielisyys: 8
Ylpeys: 8
Hekumallisuus: 6
Kateus: 5
Tietämättömyys: 3
Huumorintajuttomuus: 2
Välinpitämättömyys: 2
Ahneus: 1
Hengen velttous: 1
Murehtiminen: 0
Vatsan palvonta: 0

36 syntipistettä

Hyveitä:

Oikeudenmukaisuus: 16
Urhoollisuus: 16
Rakkaus: 15
Lojaalisuus: 14
Pyhä huolettomuus: 13
Anteeksiantavaisuus: 11
Suhteellisuuden taju: 11
Jalo joutilaisuus: 10
Kohtuullisuus: 7
Viisaus: 7
Hiljainen tieto: 4

Hyvepisteet yhteensä: 124

***

Vatsan palvonta 0. Tämä testi ei ole uskottava. Ei siinä kyllä pizzaa missään kohdassa tarjoiltu.

Via Kriisipuuro, Sun äitis ja varmaan sata muuta.

Blogia Cannesista

En ole tainnut ennen sanoakaan, että Guardian bloggaa Cannesista. On ääntä ja kuvaa kanssa.

Nyt meininkinä on happeninki Cannesissa.

Ei älyllistä, kiitos

Miten sitä voi puhua tuntikausia sanomatta mitään älyllistä? Vaikka aihe olisi ihan otollinen.

Esimerkiksi tämmöisiä:

- Moskovan kaupungin Helsingille lahjoittaman rauhan
patsaan tervaaminen 1990-luvun alussa on harvinainen poikkeus, jolla
Itä-Euroopan patsaiden kaatamisen politiikka haluttiin tuoda Suomeen asti.
- Eliitti vakuutti edustavansa kansaa ja rakensi patsaiden politiikalla
myyttistä kansakäsitystä. Patsaiden sanottiin olevan lahjoja kansalta.
Suurmiehiä korostavan politiikan tulos oli nationalistinen miesten
historia.
- Naisille nimettyjä patsaita ei ollut, vaikka naishahmoja toki
patsaiden koristukseksi sallittiin antiikin perinteen mukaisesti.
Ensimmäinen naispatsas, Alpo Sailon kansanrunoilija Larin Paraskelle
omistettu, julkistettiin vasta vuonna 1949.
- Toisen maailmansodan jälkeen patsaiden politiikka irronnut
nationalistisesta kertomuksesta. Työläisnaiset, sisällissodan
hävinneet, ensimmäisen tasavallan syrjityt pakolaiset ja toisen
maailmansodan kurimuksessa kärsineet juutalaiset ovat saaneet
muistomerkkinsä.
- Patsaiden politiikka on demokratisoitunut ja kertoo
nykyään historiasta useammalle kuin ennen. Silti
lähes jokaisesta patsaasta käydään ajoin kiivastakin keskustelua. Se
on hyväksi taiteelle ja erityisesti historiakäsityksellemme.

Vai sanoinko minä sittenkin? Näemmä, tai ainakin sinne päin.

Lauluntapailija

Jokos olette kokeilleet lauluntapailijaa? Songtapper tunnistaa kappaleen rytmin perusteella. Rytmi syötetään koneeseen kolkuttamalla välilyöntitankoa.

Ja jos Guitar Hero ei ole tuttu, linkkiin kannattaa upota viideksi minuutiksi. Aikamoista menoa.

Top-sata, goodbye.

Jokin aika sitten oli monessakin blogissa tapana nostattaa tunteita sillä, että Blogilistan top-sataan demokraattisesti tilattuja hyljeksittiin.

No, antaas tulla henkistä tukea.

Mä olin juuri äsken listalla sijalla 101.

Goodbye, top-sata.

Lehtiä paholaisen kirjoista

Carl Theodor Dreyerin elokuva Blade af Satans Bok on Bibin videoiden joukossa englanninkielisenä versiona Leaves Out of the Book of Satan.

Suomeksi elokuva on nimeltään Lehtiä paholaisen kirjoista. Suomen sensuurin on vuonna 1966 antanut sille ikärajaksi 12-vuotta, joten nykyisen lakiuudistuksen jälkeen se on K11. Kestoa elokuvalla on reilu pari tuntia.

Vuonna 1920 valmistuneessa elokuvassa paholainen laittaa sormensa peliin, millä on seurauksensa niin Kristuksen kärsimysnäytelmään, Espanjan inkvisitioon, Ranskan vallankumoukseen kuin myös Suomen sisällissotaan 1918.

Dreyerin käsittely sai aikaan polemiikkia ja vastasipa ohjaaja itsekin kirjeitse erääseen elokuvalehteen syytteisiin, jonka mukaan hän ei kuvannut "vapaussotureita" ja "vapaussotaa" oikeassa valkoisessa hengessä.

Juuri tänään. Nyt!

Helsingin journalistit saivat eilen tuutillisen patsaspolitiikkaa. Minulle uusia kasvoja oli esimerkiksi ystävällinen Kätsy. Oli paikalla pari tuttuakin.

Kovin moni ei illanviettoon tullut, reilut kymmenkunta kuitenkin.

"Tiedotusongelmia", sanoivat. "Sitä se on", sanoin itse, "nykyaikaa".

***

Kansleri Kari Raivio ehdotti lukukausimaksuja yliopistoon. Niitä on nyt ehdotettu vuosikymmenet. Muistan itsekin olleeni niitä torppaamassa sekä totisena että humoristina.

Humoristi vaikutti enemmän. Kirjoitin nimittäin yhden varteenotettavan opintoseteliehdotuksen uusiksi, vain hieman muunnellen. Ei tullut opintoseteleitä.

Nythän ajatus on vuosikymmenten jälkeen millilleen sama. Ei mitään uutta! Ja juuri siksi tekee mieli kysyä:

Voisiko joku selvittää, miksi Helsingin yliopiston kansleri keikkuu televisiossa Elinkeinoelämän valtuuskunnan mannekiinina?

****

Helsingin Sanomat (16.5.07 A4) otsikoi, että puolet suomalaisista hyväksyisi erisuuruiset palkankorotukset. Tämähän ei ole yllätys, jos olettaa, että noin puolet saisi isompia korotuksia kuin toiset.

***

Eiköhän tässä ole jo aamiaisen verran.

***

Paitsi että huomasin olleeni jo viikon moittimatta uutta hallitusta. Mistähän se voi johtua? Tietysti siitä, että hallitus on niin saamaton.

Muistamisen ja unohduksen politiikkaa

EDIT: klo 11.30 laitettu esille uusi, huomattavasti aamuista laajempi versio. Teksti on edelleen kehiteltävänä.

Tänään klo 18 pitäisi käydä puhumassa journalistien Pressiklubilla patsaista ja niiden politiikasta. Mukana tietysti elokuvanäytteitä.

Mitä sitä puhuisi? Vähän patsaiden, muistomerkkien ja monumenttien teoriaa ja sitäkin enemmän näytteitä erilaisista ratkaisuista.

Patsaissa kohtaavat kolmenlaiset symbolit: ne tuovat esille varsin usein erilaisia embleemeja, ne ovat joko itse tai ainakin osa keskeisiä historiallisia paikkoja (tai tiloja) ja varsin usein ne myös esittävät tunnettuja historiallisia henkilöitä.

Pierre Nora on kehitellyt historiantutkijan työtä varten näistä symboleista, muistomerkeistä ja monumenteista kahtiajaon.

Toiset symbolit ovat tarkoitettu, asetettu symboleiksi: tällaisia ovat erityisesti valtiolliset symbolit, mutta myös Pantheonin ja Eiffelin tornin tapaiset monumentit.

Englanniksi käännettynä hän käyttää näistä nimeä imposed symbols, jolla ei siis ole vakiintunutta suomennosta. Historioitsijan tehtävänä on tällöin löytää niiden eri muodot ja selvittää niiden ideoiden toteutumisen (suomeksi ehkä historian kehityskulun, ilmenemispolut)

Toiset symbolit ovat rakennettuja (constructed symbols).
Sellainen olisi esimerkiksi Suomi-neito (Ranskassa tietysti Gallian kukko). Mainiossa teoksessaan tästä symbolista Aimo Reitala toteaa, että Suomi-neito ei ole saanut omaa hakusanaa tietoteoksiin, ja vaikka se on tuttu, se on "epävirallinen ja tuntematon". Sen tutkiminen merkitsi hänelle "löytöretkeä pääosaltaan ennen tutkimattomaan tai puutteellisesti tutkittuun kansalliseen kuvamaailmaan".

Kuten Kerstin Smeds on osoittanut sekä kansallisrunoilijaksi kohotetun J. L. Runeberginja Aleksanteri II:n patsaiden suunnittelua pidettiin keskeisenä ja valtiollisena asiana, jota puitiin toisin kuin muita muistomerkkejä perinpohjaisesti sekä säädyissä että maan sanomalehdistössä. Smeds sanoo: ”Molemmat muistomerkit pystytettiin pääkaupungin keskeisimmille ja näkyvimmille paikoille, jotta kansa tulevaisuudessa voisi kokoontua niiden ympärille kansakunnan yhteisten asioiden merkeissä.”

Aleksanterin patsaan kohdalla tämä valtiollinen luonne oli erityisen selvää: sen yksityiskohdista ei päättänyt taiteilija vaan säädyt. Alunperin tehtävään valitun Johannes Takasen valitsemista puolsi myös kielikysymys. Hänen aikaisen kuolemansa johdosta tehtävään valikoitui toinen patsastoimikuntaa miellyttänyt kuvanveistäjä Walter Runebergin, runoilijan poika. Molempien ehdotukset olivat saaneet kritiikkiä: Albert Edefelt sanoi, että Takasen ehdotuksesta puuttui kaikki keisarillisuus – keisari oli kuvattu ”porvarillisena perustuslaillisena monarkkina”. Runebergin ehdotuksessa näkyi tekijänsä keisarinvastaisuus: keisari oli siinä kuvattu despoottina, mikä ei säätyjen mielestä ollut hyväksyttävää.

Jo Walter Runebergin tekemä J. L. Runebergin patsaan poliittinen ja ideologinen symboliikka oli herättnyt kiistoja patsaan ulkomuodon ja kaiverrusten suhteen. Lopulta kaiverrukset päätettiin patsastoimikunnassa tehdä vain suomeksi: kuten tiedämme, siihen lisättiin laajan polemiikin jälkeen lyhyt teksti ruotsiksi. Se aiheutti sen, että patsaasta jätettiin pois Runebergin nimi, jonka mukana olemista oli aiemmin pidetty välttämättömänä.

Pierre Noran muiston merkitystä koskeva päätelmä oli raju, turhankin raju. Hän sanoi, ettei Ranskaa enää ole olemassa muuten kuin tärkeiden embleemien, symbolisten paikkojen ja historiallisten henkilöiden muistoina. Vain näiden kautta syntyvät muistot (ja "muisti") Ranskasta luo sen koheesion, yhtenäisyyden ja jatkuvuuden, joka säilyttää sen elävänä ja luo sille legitimiteettiä.

Tämä tietysti jättää huomioimatta sen, minkä kanadalainen myyttien ja symbolien tutkija James A. Leith on tuonut esille. Keskittyminen muistiin jättää syrjään yhteiskunnan väestön elämällä keskeiset piirteet - pitkäaikaisen hallinnan, verotuksen, valtiollisuuden muotojen ja rajojen merkitys sekä nykyisen valtiollisesti määräytyneen kansainvälisen integroitumisen jne. - mutta myös unohtamisen. Erityisen keskeinen piirre on eri kansanryhmien välisten väkivaltaisuuksien ja sorron unohtaminen.

"Aika parantaa haavat" on itse asiassa poliittinen ohjelma. Patsaiden, muistomerkkien ja muiden historiasta muistuttavien paikkojen ja tilojen muuntaminen on itse asiassa aktiivista unohtamisen politiikkaa. Päätöksiä tekevät poliitikot voivat olla pitkällä tähtäimellä oikeassa, mutta lyhyellä tähtäimellä he riistävät toisilta oikeuden muistaa ja muistella. He varaavat historiallisen muiston vain itselleen.

Erityisen tyypillinen unohtamisen politiikan muoto on ollut kielipolitiikka. Yhtenäistävällä, homogeenisyyteen tähtäävällä kielipolitiikalla on aktiivisesti hävitetty sekä kielivähemmistöjä että identiteetin rakennusaineena toimivia murre-eroja. Assimilaatio on aina unohduksen politiikkaa.

Historioitsijalle unohtaminen on aina keskeistä, sillä kuten Eric Hobsbawm sanoo, historioitsijan on muistettava se, minkä muut unohtavat.
Esimerkiksi Etelä-Afrikassa aiempien hallitusten muistomerkkipolitiikka on johtanut ajatuksiin väärin perustein luodusta ”muistojen maisemasta”. Nelson Mandelan tultua valtaan vuonna 1994 tämä haluttiin sysätä syrjään. Maassa eli rinnakkain monia erilaisia muistojen maisemia: kolonialismi, totalitarismi ja vastarintaliikkeet olivat luoneet kukin omansa – ja kaikilla niillä oli omat muistomerkkinsä, joihin niiden ideologiat olivat kiinnittyneitä.

Nykyisin tätä monimuotoisuutta hallitessa eri kansanryhmiin tasa-arvoisesti suhtautunutta mielikuvaa luotaessa käytetään siellä ilmaisua ”rainbow nation”, suomennettuna siis sateenkaarikansakunta.

Kulttuurisesta muistin politiikasta siis halutaan tehdä subjektiivista, luovaa ja rakennettua. Kulttuurinen perintö on asetettu avoimesti keskusteltavaksi: lyhyesti, se halutaan määritellä uudelleen. Tämä tarkoittaa juuri muistettavien ja unohdettavien asioiden valikointia. Näin muistin asema kansakunnan rakentamisessa saa korostetun sijan. Politiikan olennainen piirre Etelä-Afrikassa on se, että sen halutaan luovan monikansalliseen ympäristöön yhtenäisyyttä ja erityisesti se, että kulttuurisia konflikteja halutaan aktiivisesti välttää.

Tämä on tarkoittanut ylhäältä alas suuntautuvaa kulttuurista rakentamista: maahan on rakennettu valtaisat määrät uusia monumentteja ja muistomerkkejä, joiden pitäisi ajaa uusia kansallisia yhtenäisyyden ideaaleja periaatteena sovitus ja monimuotoisuus. Näin aiemman hallituksen hiljentävät, vaimentamat ja häivyttämät sekä marginaalisoimat maailmat pääsevät esille uusissa hankkeissa. Tavoitteena on tarjota tilaa parantumiselle yhteiskunnassa, joka on pahoin traumatisoitu ja syyllistetty. Tuoreet tutkimukset osoittavat, että käytännössä esimerkiksi monimuotoinen etnisyys ei kovin hyvin rakennetuista monumenteista aina välity.

Paul Connerton on tutkinut uusien aloitusten keinovalikoimaa. Hän toteaa, että uudessa tilanteessa tapana on valita satunnaisesti osa aiemmin käytetyistä symboleista. Nämä otetaan elävään käyttöön rituaaleissa, jotka vahvistavat eroa entiseen. Vanhat symbolit otetaan uudelleen käyttöön samalla kun ne kiistetään: ”Uuden alun ja vanhan tyrannian välinen muuri rakennetaan palauttamalla mieliin vanha tyrannia.” Näiden mieliinpalautusten tavoitteena on tuoda esiin parantamisen mahdollisuus: aiempien riitojen tilalle sovitus, diversifikaation tilalle yhtenäisyys. Vapaus, yhtenäisyys etnisessä monimuotoisuudessa ja sovitus olivat Nelson Mandelan virkaanastujaispuheen oleellisia piirteitä.

Uudet kansalliset festivaalit, uusi itsenäisyyspäivä ja Vapauden puiston tapaiset tilat ovat Etelä-Afrikassa käytetyt keinot. Suomessa käytössä oli samanlaisia keinoja jo 1800-luvulla. Jo vuonna 1839 ylioppilaiden viettämä Porthan-juhlaoli mielletty kansanjuhlaksi ja kun Porthanille haluttiin oma patsas, ylioppilaat vetosivat ”kaikki Suomen kuntiin”. Porthanin päivän, 9.11. takana oli J. V. Snellmann aloite. Turussa 1888 paljastetun Pietari Brahen patsaan rahoitusta oli kerätty myös kansanjulilla ja iltahuveilla kuten myös Brahen kuoleman 200-vuotisjuhlia jo vuonna 1880.

Rituaalinomaiset kansanjuhlat olivat Smedsin mukaan suuria kansallisia julkisia näytelmiä. Ne ”toteutettiin mahdollisimman yksinkertaisin ja iskevin keinoin. Ne olivat osa laajempaa poliittista ja kansallista ohjelmaa, osa kansallista sosialisaatiota. Patsashankkeet legitimoitiin koko Suomen kansan asiana vetämällä kymmenet tuhannet ihmiset vihkiäisseremonioihin”. Porthanin patsaan vihkiäisissä 9.8.1864 kaupungilla velloi tuhansia ihmisiä, Runebergin patsaan vihkiäisissä 6.5.1885 oli paikalla yli 20 000 henkeä, ”isänmaallisuuden yhteen kokoama Suomen kansa”, kuten asiasta tiedotettiin.

Kun Aleksanteri II:n patsas vihittiin 29.4. 1894, paikalla oli niin suuri ihmisjoukko, että Uuden Suometaren mukaan sitä ei voinut enää laskea. Yli 300 kuntaa oli lähettänyt edustajansa paikalle. Yhtäaikaisia juhlia pidettiin Maarianhaminassa, Vaasassa, Turussa, Porissa ja Kajaanissa. Helsingin Kaisaniemessä oli erillinen kansanjuhla. Ohjelmassa oli terveydyskäyntejä patsaalle ja juhlapäivällinen. Tämä kaikki säätyjen läsnäollessa, kutsuttuina mukana olivat senaatin jäsenet, yliopiston ja virkakunnan edustajat sekä kunnalliset virkamiehet. Samoin oli menetelty Runebergin ja Brahen patsasjuhlissa.

Kyse oli siis poliittisesta manifestista, mutta sellaisesta, jossa venäjänkielen käyttämistä varottiin viimeiseen asti.

Pierre Nora on kutsunut aikakauttamme mielessään sekä Itä-Euroopan kommunistiaikojen jälkeiset valtiot että uusi Etelä-Afrikka ”muistiinpalauttamisen ajaksi”. Termi "varastoitu muisti" - ­Noran käyttämä säilytystä tarkoittava termi on yleisessä käytössä kemiallisten aseiden varastointia tarkoittavassa mielessä ­- on olemassa reaktiona kasvavaan epävarmuuteemme ennustamattomasta tulevaisuudesta.

Jay Winter on sanonut, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen ihmiset ovat alkaneet etsiä merkityksiä historiasta ja erityisesti sen tragedioista. Hän haluaa selvitettäväksi Europaan disintegraation verisen historian. Ensimmäinen maailmansota muistomerkkeineen on keino, jolla tuon sodan aiheuttamat traumat ja tuska saavat tulla julki. Ensimmäinen maailmansota on hänelle yhtäaikaa sekä Euroopan yhtenäisyyden että disintegraation keskeinen jakaja.

Ensimmäisen maailmansodan muistomerkit ovat kollektiivisisesti toteutuvien rituaalien, retoriikan ja murehtimisien seremonioiden paikka. On yleistä, että ne vetoavat universaalilla tavalla menetykseen, yleisenä sanomanaan ”ei koskaan enää”. Kaikista nationalismin hengen läpitunkemistä myöhempien konfliktien sotamuistomerkeistä tätä tuskin voi sanoa, vaikka sotilaan nöyrät maahan painetut kasvot ja koetut kärsimykset - joskus jopa sodan uhrien tuska - niistäkin usein tulevat esille.

Vastaavalla tavalla Etelä-Afrikan uudet muistomerkit korostavat traumaa, menetystä ja murehtemista. Mutta niitä tutkinut Michelle Burns huomauttaa, että päinvastoin kuin Itä-Euroopassa, jossa patsaat kaadettiin, Etelä-Afrikassa entiset patsaat saivat jäädä pystyyn afrikaanereiden muistoksi. Asia ei ollut itsestään selvä, se vaati laajan ja perusteellisen julkisen keskustelun. Poikkeuksena olivat Hendrick Verwoerdin patsaat. Häntä pidettiin apartheidin pääarkkitehtina – muiden patsaat ovat saaneet jäädä pystyyn.

Kroppa varoittaa

Pitkästä aikaa niitä päiviä, jolloin kroppa sanoo vakavalla äänenpainolla, että on otettava iisisti.

Tämä vaikka eilinen puolentoistatunnin kävelylenkki oli tuulisesta säästä huolimatta ihan mukava retki aamuauringon paisteessa. Ja silti hartiat, niska ja olkapäät ratisevat ja rutisevat nyt kuin luunpalat tynnyrissä. Kireää meininkiä.

Epäilemättä myös allergioita on pelissä, vaikka koivulle en koskaan ole ollut pienehköjä silmäoireita lukuunottamatta kovin herkkä. Lepästä en tiedä mitään.

Minun allergiani ovat kesän heiniä. Kesällä olen allerginen - luonnolle. Just name a one.

Mutta olisikohan nyt jokunen kevyt kenttätulehduskin käynnissä.

Kyllä semmoiselle kotiscifisairausskannerille olisi käyttöä. Ei tarvitsisi arvailla.

Euroviisuja

Tärkein ensin. Hyvää äitienpäivää! Omalle, lapsen, lähipiirin ja kaikkien äideille tasapuolisesti.

Euroviisut on koettu. Perunalastuja ja cocacolaa kului, sillä tungokseen Senaatintorille emme lähteneet, vaikka ensimmäinen kuvavälähdys täydeltä kentältä toi muistoja mieleen. Käytännössähän Senaatintorin ollessa täynnä kannattaa sijoittautua Tuomiokirkon portaiden juurelle. Torin matalammalla puolella voivat nilkat kastua.

Kisa meni hyvin. Hanna Pakarinen oli juuri niin hyvä kuin hän ja kappale antoivat myöten. Pisteitäkin tuli ja kaksi ensisijaa antavat mahdollisuuden jos ei muuhun niin kuumiin lähteisiin.

Muutamia huomioita. Eri yleisradioyhtiöiden vakavuus tuli hienosti ilmi pisteiden ilmoittamisessa. Ei vitsin vitsiä on vakavien yleisradioyhtiöiden linjana. Hauskaa oli se, että niin monet olivat nähneet vaivaa suomenkielisten tervehdysten opettelemisessa. Sykähdyttää syrämestä ku suomenkiältä viännetään niin mageesti.

Ainoat havaitsemani mogat olivat lopussa. Kun Serbia oli tehnyt (ansaitusti) paluun kansainväliseen yhteisöön - voitto on heille poliittisesti kuin olympialaisten järjestäminen, suomalainen viihdetaiteilija pomppi häiritsevästi kuvassa etualalla.

Kun vitsi ei loppunut ajoissa, kyllästynyt serbitaiteilija kaksin käsin väänsi pikkuprinsessan takariviin. Ja joulupukin kanssa sama ajoitusvirhe. Liian paljon, liian pitkään.

Voittajan pitää saada juhlia - fokus on siinä eikä missään muualla. Isännyyden ja emännyyden on syytä häipyä voiton hetkellä taka-alalle.

Nyt voittoa kuristettiin myös sillä, että lopputekstit ajettiin rumasti voittolaulun uusinnan päälle. Miksi ihmeessä? Ei aikataulutus voi olla semmoiseen pätevä syy.

Illalla katsellaan lätkää. Josko tulisi maailmanmestaruus tällekin vuosituhannelle. Kanada on lyötävissä.

Päivän blogi peruutettu

Sedis Zedis Inc antaa tulosvaroituksen. Päivän blogi peruutettu jääkiekon ja Euroviisujen vuoksi.

Amerikkalaiset imperialistit lyöty

Suomen jääkiekkomaajoukkue löi eilen Moskovassa amerikkalaiset imperialistit juuri niin kuin pitikin.

Ylivoimaiset kansallispelurimme leikittelivät suurvallan tunteilla tekemällä vain maalin kerrallaan. Hienointa tämä kissa-hiiri -leikki oli sen myötä, että amerikkalaiset saivat luvan tasoittaa ottelun kerta toisensa jälkeen, vaikka suomalaiset neljä kertaa olivat näyttäneet ylivoimansa koko maailmalle. Suomen joukkueen johdolta mainiota psykologista taktiikkaa antaa suuren veden takaisille college-pojille mahdollisuus.

Rinnalle, vaan ei tuumaakaan yli pääseminen intoutti amerikkalaisia maailmanvalloittajia entistä suurempaan hien vuodatukseen. Mutta Suomi-poika ei vavissut tälläkään kertaa.

Joukkueen johdon ja pettämättämän kuulin joukkueen yhteinen tahto oli sitä luokkaa, että amerikkalaisille annettiin narua rangaistuslaukauskisoihin saakka.

Eikä siinä kaikki. Neljä ensimmäistä kutia lauottiin aivan minne sattuu, ohi tai maalivahdin syliin. Suomen maalivahti torjui nerokkaasti jenkkinuorukaisten raivoisat hyökkäykset.

Lopulta amerikkalaiset oli lyöty kuin Vietnamissa ikään. He olivat käyttäneet kaikki laukauksensa ja odottivat katseet alaspäin kypäröitään väännellen Suomen Urhon Viimeistä Laukausta.

Se meni Pesään.

Suomen Sankarit ottivat voiton rauhallisesti. Parit kättelyt. Tämä oli vasta osavuosikatsaus.

Seuraavaksi vastaan tulevat venäläiset Pronssisoturit. Nimi on enne.

Vaativa toivomus

Lehdistöpäällikkö Maria Romantschuk on saanut luvan kertoa tiedotusvälineille, että Tasavallan Presidentti "ei vaatinut selvitystä mediasta".

Virassaan istuvat presidentit eivät perinteisesti vaadi mitään. Sen sijaan heidän toivomuksensakin on riittänyt. Näin näitä toivomuksia voi nimittää vaativiksi toivomuksiksi.

Olen hämmästynyt, jos useampikin viestinnän tai journalismin professori ei täkyyn tartu. Harvoinhan (raha-anomuksen) suosittelijana on näin arvovaltaista väkeä.

Tasavallan presidentti esitti vapaamuotoisessa ja siksi kieltämättä hieman sekavassa puheenvuorossaan itse asiassa sen hämmästyksellä vastaanotetun ajatuksen, että julkisuuden agenda määräytyykin lehtien toimituksessa.

Miksi hämmästys? Journalistit väittävät mieluusti, että poliitikot tästä päättävät. Tämä perustuu väitteeseen, jonka mukaan journalisteilla ei ole valtaa, vaikka valtiomahtina ranking on tunnetusti noussut. Se taas perustuu siihen, että kun ei ole valtaa, ei ole vastuutakaan. Vastuuta ei kukaan mielellään ota.

Oikein on sanoa, että julkisuuden agenda määräytyy suurimpien lehtien / sähköisten tiedotusvälineiden toimituksissa. Politiikan agenda antaa sille vinkkejä, joita joskus noudatetaan, joskus ei.

Journalismi on oppinut ovelaksi tutkimustoiveen tuloksien neutraloimiseksi etukäteen. Kyllä se eriäväkin mielipide sivuilta usein löytyy, tosin mikroskoopilla ja pitkän hakemisen jälkeen. Usein se toinen mielipide on pitkähkön jutun loppupäähän piilotettuna. Joissakin lehdissä se tarkoittaa myös sen asiariikkisen ainoata ilmestystä.

Minä toivoisin tutkittavaksi myös asenteellisen roskan määrää. Sillä ei ole nykyjournalismissa mitään rajaa.

Montako kertaa Helsingin Sanomat oikein kahden toimittajan voimalla viittasi Viron voitonpäivän juhlinnan yhteydessä alkoholiin. Millä tavalla? Ja miksi?

EDIT: Presidentti puhui samassa yhteydessä myös Viron pronssisoturi-konfliktin ja Irakin sodan uutisoinnista.

Näistä Viro on yhä agendassa. Ylen uutisten mukaan laajapohjainen ihmisoikeusjärjestö vaatii tutkimusta Viron poliisin käyttäytymisestä ihmisoikeuden näkökulmasta. Myös ulkoministeri Ilkka Kanervan ja EU-puheenjohtajamaa Saksan saama kirje Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovilta on tullut julkisuuteen.

Tällaisia kirjeitä tulee, kun lehdistö kirjoittelee omin toimin ulkopolitiikan tekijöiden "erimielisyyksistä" maan sisällä. Sellaiseen risukkoon voi moottorisahan panna tuomaan selkeyttä asioihin. Ehkä presidentin "tuohtumus" lehdistöä kohtaan oli osittain seurausta tästä tosiasiallisesta diplomaattisesta tilanteesta.

Uutisen mukaan Kanerva ei aio vastata saamaansa kirjeeseen vaan vastaus toimitetaan EU:n kautta. Onkohan se nyt loppuun saakka harkittu ele? Yleensä se vastaa, jolle on osoitettu. Ja kun demarche tai peräti nootti on lähetetty kirjeitse, siihen vastataan samalla tasolla. Kirjehän on diplomatian keinona vakavampi kuin suullinen eli verbaalinootti, johon voi vastata työpöydän ääressä keskustellen. Kirjeenvaihto vuotaa kyllä aina julkisuuteen, keskustelu ei. Näin Venäjän tarkoituksena on ollutkin tehdä asiansa julkiseksi.

EDIT2:

Tämän aamulla arvasinkin, vaikka en viitsinyt kertoa, kun olisi viestin yleinen dramaattisuus vähentynyt. Nyt kun tiedämme enemmän ja paremmin, niin tarkennusta: YLE uutisoi, että
"Ulkoministeriön itäosaston päällikkö Kirsti Eskelinen kertoo, että Venäjä esittää kirjeessä kielteisen kantansa patsaan siirtämiseen. Eskelisen mukaan kirje ei ole Suomen ja Venäjän välinen, vaan Venäjä informoi siinä kaikkia jäsenmaita. EU:n puheenjohtajamaa Saksa vastaa kirjeeseen lähipäivinä."

Itse korjaisin uutista niin, että siinä lukisi - ingressin selkeästä muotoilusta huolimatta - Venäjän informoivan kaikkia EU:n jäsenmaita. Onko siis Virolle lähetetty sama teksti kuin Suomelle?

Phil Spector

Phil Spector näyttää olevan vaikeuksissa. Väitteiden mukaan hän on saanut pyssyllä naisen 18 vuotta sitten.

Suomessa asia ei ole tapetilla, mutta maailmalla kyllä.

Ojaa kaivaessa

"Ei, ei, äitimme armas, maamme synnyinmaamme, emme koskaan tahdo sinulle surua tuottaa! Tahdomme ansaita rakkautesi ja huolenpitosi. Emme koskaan myy sinua Egyptin kauppiaille. Emme koskaan halveksi köyhyyttäsi emmekä laiskottele mukavuudessa, kun kutsut meitä työhän. Tahdomme totella suurta kehoitustasi, kuten isämme ennen meitä. Jos olet köyhä, teemme sinut rikkaaksi. Jos olet murheissasi, niin teemme sinut iloiseksi. Jos palelet, niin lämmitämme sinua rakkaudellamme, ja jos istut synkässä pimeydessä, niin sytytämme ikkunaasi kirkkaasti tuikkivan tulen."

Sähkömetsä II: Helsingin elokuvapaja esittää

Mika Taanila on koonnut tänään Orionissa klo 19 alkavan kokeellisen elokuvan kavalkadin Sähkömetsä II: Helsingin elokuvapaja esittää

Siis taiteilijavieraita Orionissa ti 8.5. klo 19 Sami van Ingen, Mikko Maasalo, Denise Ziegler. Jos kiireiltään ehtivät, mukana myös: Inna Aarniala, Tiina Kaukanen, Marjatta Oja, Marianna Uutinen, Heli Rekula, Seppo Renvall.

Lainaan Mikan kirjoitusta: "Vuonna 1989 joukko nuoria kuvataiteilijoita perusti Helsingin elokuvapaja ry:n entisen Nokian Kaapelitehtaan suojiin. Sami van Ingen, Seppo Renvall ja Alli Savolainen olivat pajan tärkeimmät aktivistit sen syntyhetkillä. Hieman myöhemmin mukaan tulivat mm. Marjatta Oja, Mikko Maasalo, Denise Ziegler, Juha van Ingen, Oliver Whitehead ja Heli Rekula. Kollektiivisen entusiasmin hengessä muutamassa vuodessa putkahti HEPistä esiin hämmästyttävä määrä filmille ja videolle toteutettuja tee-se-itse-elokuvia. Karheille ja usein jopa luonnosmaisille teoksille ominaista oli konkreettinen tuntu materiaaliin, ennakkoluuloton suhde käytettyyn välineeseen, sen kieleen ja luutuneisiin konventioihin. Mikä hämmästyttävintä, useimmat niistä syntyivät olemattomalla budjetilla 16mm -filmille, vanhojen kameroiden, kehityskoneiden ja optisen printterin avulla. Parhaimmillaan Elokuvapajan primitiivisissä teoksissa oli tunne, kuin elokuva olisi keksitty kokonaan uudelleen. Elokuvan aiheeksi kelpasi mikä tahansa: herääminen, maisema keittiön ikkunasta, lemmikkieläimen katoaminen jne. Pajan kollektiivinen henki näkyi upealla tavalla siinä, että lähes poikkeuksetta jäsenet olivat mukana toinen toistensa projekteissa.

Valikoima ei pyri olemaan mitenkään kattava tai edes arvottava lista HEPin elokuvista, vaan eräänlainen pelinavaus ja muistutus aidosti vaihtoehtoisesta elokuvan tekemisestä ”oikean elokuvan” varjossa. Monet tämän subjektiivisen valikoiman ulkopuolelle jääneet elokuvat (mm. Alli Savolaisen ja Oliver Whiteheadin koko laaja tuotanto) ansaitsisivat kokonaan omat sarjansa. Kun HEPin aktiviteeteista on kulunut vasta alle 20 vuotta aikaa, ovat useat filmioriginaalit ja -kopiot jo kadonneet."

Pyhä Sylvi

Katselin eilen kollegoiden kanssa Sylviä tai oikeammin kaikkea sitä, mitä siitä on jäljellä.

Wikipedian mukaan "Sylvi on Minna Canthin näytelmään pohjautuva elokuva, joka valmistui jo 1911, mutta jäi hautumaan sen ajan heikon laboratoriotekniikan takia ja sai ensi-iltansa vasta 1913. Elokuvan ohjasi Teuvo Puro ja tuotti kuvaaja Frans Engström (1873–1940). Pääosiin kiinnitettiin, kuten Salaviinanpolttajiinkin, liuta Kansallisteatterin näyttelijöitä. Sylvi on ensimmäinen suomalainen elokuva, josta on olemassa pieniä kohtauksia kronologisessa järjestyksessä."

Tämäkin teksti pitäisi varmaan kirjoittaa uudestaan. Varsinkin viimeinen virke ei voi muuta kuin hämmentää. Myös viite "laboratoriotekniikkaan" on väärä.

"'Ensimmäinen suomalainen filmidraama on äskettäin löydetty eräästä romukaupasta, jossa sen selluloidinauha makasi huonosti myytävänä tavarana, sillä 'tämä filmi palaa huonosti', sanoivat pikkupojat, jotka varsinkin keväisin ovat selluloidinauhan suurostajia.' Näin kirjoitti Suomen Kuvalehti tammikuussa 1934. Vuoden 1933 lopulla helsinkiläinen romukauppias oli ottanut yhteyttä Heikki Ahon ja Björn Soldanin elokuvayhtiöön. Kauppiaan käsiin oli joutunut filmi, joka paloi huonosti eikä soveltunut pikkupoikien leikkeihin suurennuslasilla kärvennettäväksi. Kun Aho ja Soldan saivat rullan, se paljastui katkelmaksi ensimmäisen suomalaisen pitkän näytelmäelokuvan, Sylvin (1911-13), negatiivista. Suomen Kuvalehti luonnehti löytöä ensimmäiseksi täkäläiseksi "filmidraamaksi", mutta näytelmäelokuvia oli toki tehty jo Salaviinanpolttajista (1907) lähtien. Tosin vasta Sylviä saattoi kutsua pitkäksi näytelmäelokuvaksi."

Tämä lainaus on Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmen kirjoituksesta Sylvistä - tässä linkissä vain juttusarjan eka osa. Wikipediankin kirjoittaja olisi voinut käyttää tätäkin tekstiä runnoessaan omaansa, sillä se on parasta, mitä elokuvasta on olemassa.

Siteerattu luentoteksti on painettuna saatavilla Salmen mainiossa kirjassa Kadonnut perintö. Taitaapa olla vielä paranneltu versio siinä, vaikka en ryhtynyt tätä varten vertailemaan.

Sylvistä on olemassa Aito Mäkisen kokoama versio vuodelta 1980 - Wikipedian kirjoittaja taitaa viitata tähän, kun sanoo sen olevan "elokuva, josta on olemassa pieniä kohtauksia kronologisessa järjestyksessä".

Kopioidussa säilyneessä aineistossa tällaista järjestystä ei ole - vain pieni raapustettu numero kertoo mihin kohtaukseen otos viittaa. Säilynyttä aineistoa on tunnetusti useampia eri kokonaisuuksia - ne ovat myös eri pituisia. Asiaa mutkistaa se, että Aho & Soldan leikkasivat aikoinaan romukaupasta saamaansa alkuperäisnegatiivia omiin lyhytelokuviinsa.

Tämän sekavan löytö- ja käsittelyhistorian jälkeen ei ole ihme, että aineistoa näyttäisi kuitenkin olevan hieman enemmän kuin mitä Mäkisen kokoomateokseen on laitettu. Filmiaineistosta löytyy myös kuvia, joissa vähän pelleillään, hylättyjä kuvia (eli poistoja) ja näkyypä kuvissa selin joku kuvausryhmän jäsenkin - varmaankin lavastaja tai järjestäjä, kun kerran kameran veivi pyörii - kuvaaja se ei siis ole. Näitä siis katselimme eilen.

Näitä työn ilon hedelmiä esitään Orionissa syksyllä Dokumentin ydin -sarjassamme, joka taitaa saada jo neljännenkymmenennen näytöksensä syksyn neljän kerran myötä.

Muitakin välähdyksiä - tässä vaiheessa usein kysymys on oikeastaan muutaman sekunnin fragmenteista - sekä elokuvan että varsinkin äänielokuvan alkuvaiheista on luvassa, kiitos uutteroiden kollegoiden.

Ns. "arkistolöydöt" ovat varsin usein lopputulosta monen ihmisen työstä, vaikka joku niitä aina valikoituukin esittelemään. Suurin osa löydöistä häviää saman tiensä, varsinkin jos ne päätyvät ns. harmaana materiaalina nimettömänä jonkin televisio-ohjelman täytteeksi. Toiset arkistolöydöt nostetaan framille metelillä ja niistä voidaan tehdä pieniä otsikoitakin, jos journalismi sattuu siitä innostumaan sinä päivänä, kun asiasta ohimennen kuulee.

Syksyn sarjaa varten keräämme esille kaikkea sitä, mikä aikoinaan ei valkokankaalle asti päässyt. Dokumentin ydintä se on juuri siksi - nämä otokset kertovat jostakin muusta kuin fiktiivisestä valkokangastaiteesta. Kuvaustilanteen tallentuminen, koekuvaukset, poistot, sensuroidut, epäonnistumiset jms. tuovat uusia näkökulman fiktiiviseenkin elokuvaan.

Äänielokuvan kaikkein varhaisimmasta historiasta luvassa on - tässä vaiheessa vielä ehkä - enemmänkin kuin välähdys, sillä eilen silmiin tarttui todella mielenkiintoista intensiteettiäänellä varustettua materiaalia, jonka parissa ilta vierähti pitkään kellokortin tavoittamattomiin.

Kollegan kanssa saatoimme lopulta melko varmoina todeta, että se tuo uuden äänellisen momentumin Suomen elokuvahistoriaan ja todennäköisesti samalla myös Viron kulttuurihistoriaan.

Siitä voi sitten repiä otsikoita, jos sattuu olemaan huono kulttuuriuutispäivä, eikä yhtään patsasta ole kaadettu. Mutta turhahan siitä tämän jälkeen. Kun se oli blogissa ensin.

Täsmäkoulutettuja työttömiä

Hallitus aikoo lisätä täsmäkoulutettujen työttömien määrää, kertoo uutinen.

Ministeri Cronberg on todennut, että työllistymisen todennäköisyys on suurempi, kun työvoimapoliittiset tukitoimet, koulutus ja kurssitus järjestetään yhteistyössä yritysten kanssa. Tällainen yhteistyö vahvistaa hänen mukaansa yritysten sitoutumista työttömyyden vähentämiseen.

Työllistämisen temput ovat vaikeita, kuten tiedämme. On kuitenkin uskomatonta, että nykyaikana voidaan käyttää retoriikkaa, jossa puhutaan "yritysten sitoutumisesta työttömyyden vähentämiseen". Se ei yksinkertaisesti voi olla totta.

Työllisyysmäärärahat ovat olleet tapetilla vuosikaudet. Milloin niitä on liian vähän, milloin käytetty liian vähän ja ylikin on jäänyt.

Nyt ilmeisesti työllisyysmäärärahat siirretään suoraan palkkaavan yrityksen tilille? Eräänlaista alipalkattua oppisopimuskoulutusta?

Uutinen kertoo: "Cronbergin mukaan esimerkiksi telakkayhtiö Aker Yardsin alihankinnan lipeäminen ulkomaille olisi voitu välttää täsmäkoulutuksella. Aker Yards ilmoitti torstaina vievänsä alihankintansa ulkomaille rekrytointiongelmien ja laatuvaikeuksien takia."

Kun miettii telakkateollisuuden muutenkin jatkuvasti, pysyvästi ja omistussuhteista riippumatta saamia valtaisia tukia, voi tämä olla taloudelle vain eduksi. Ehkä työttömiä kannattaisi täsmäkouluttaa vähän tuottavammalle alalle. En pane pahakseni, jos joku valistaisi minua, miksi telakkateollisuus on valtiovallan erityisessä suojeluksessa.

Uskoni kapitalismiin horjuu

Kävelimme rantoja pitkin suureen kauppakeskukseen. Lapselle piti ostaa kännykkä.

Kyllä, "läppäri", musta, kamera, ja bluetooth julkeasti ja pitkään - suoraan sanoen loputtomasti - esitettyinä vaatimuksina.

Tämä johti vakaviin neuvotteluihin, vaikka tuo bluetooth vähän naurattikin.

Lapsi lupasi vastikkeeksi:
- olla aina kiltisti
- siivota aina huoneensa (mikä on myös viikkorahan ehto)
- ettei koskaan kerjää
- lukea läksynsä ajoissa (ei vain kokeisiin)
- syödä perheessä tavallisia ruokia ja ainakin maistaa jokaista vähintään kahden ruokalusikallisen verran
- olla kiusaamatta ketään kotona ja koulussa
- hoitaa säännöllisesti ja omatoimisesti hammaspesut, suihkut, hiusten pesun ja kylpyhuoneen siivouksen näiden toimenpiteiden yhteydessä
- luvannut auttaa kotiaskareissa.

Suurin osa näistä pelisäännöistä tuli lapselta itseltään. Osaan tuli protestointia, mutta neuvotteluasema oli vahva.

Kännykkäkaupat olivat auki: hinnat kartellinvarmasti tasaiset. Vaatimukset täyttävä Nokia 6131 lähti lopulta hinnalla 199 e, 512 MB:n muistikortti reilulla kympillä päälle. On sitten puhelin, kamera, mp3 ja mitä vielä päälle. Kaikkea mitä teollisuus on viime vuosina keksinyt. Sitä ennen oli pinna mennyt kerran jo toisenkin.

On nimittäin vaikeaa tämä suomalainen kapitalismi.

Kännykauppojen varastot ovat värien suhteen surkeat. Ja jos väriä löytyi, muistikortteja ei. Ja niin kävi että en ottanut gigaista, kun ei ollut mistä ottaa.

Ja joka välissä kehotetaan juoksemaan seuraavaan liikkeeseen - teepä siinä parhaiten sopivia pakettiratkaisuja, hinnoissa kun on selvästi ilmaa ihan tinkimistä varten. Muistikortteja on kuulemma "hyvin markkinoilla". Sanoin, että ei näytä teillä olevan. Ainakaan hyvin.

Sama kaiku on ollut ennenkin näissä liikkeissä. Toiset myyvät liittymää, vaikka "ei kiinnosta" on jo kerrottu.

Senkin tänään taas opin, että yhtä myyjäpoloista ei reilu parin sadan kauppa kiinnosta. Vieressä haluttomuuta, saamattomuutta ja kykenemättömyyttä ihmettelevä myyjätoveri poistuu häpeämään kaverinsa käytöstä päätään puistellen, vaikka asiakas yritti olla aivan asiallinen. Siellä kauppaa ei tehty, eikä tehdä myöhemminkään.

Suomalainen sosialismi tarjoaa yleisimpien hyödykkeiden kohdalla "ei oota". Selityksenä "on tilattu".

Kun tässä sosialistisessa valintataloudessa sitten asiallisuus alkaa horjua ja asiakas kysyy, kuka tollo nämä tilaukset tekee, vastuu siirtyy suurten yhtymien näkymättömiin virkailijoihin jossakin muualla. Puhelimella näitä ei voi tavoittaa millään mahdollisella tavalla. Eikä puhelimella saatu yhteyttä saman liikkeen toiseen kopperoon samassa keskuksessa. Se sentään oli yrittämättäkin totta. Ei siellä kukaan vastaa puhelimeen. Tietokoneitse verkon välittämä tieto taas "ei välttämättä pidä paikkaansa". Sitä vartenhan niiden käsittääkseni pitäisi olla olemassa.

Ja nyt sille puhelinyhteydelle olisi tarve.

Oli maanantaikappale. Lataaminen ei onnistu kun on "local mode" ruudussa.

Myyjäfirman keskus yrittää yhdistää liikkeeseen. Ei onnistu. Kehottaa soittamaan ilmaiseen huoltoon. Minä kysyn, miksi et yhdistä. Kun se ei sitten ole ilmaista. Tarkoittaako tämä sitä, että olin joutunut maksamaan tästä yhdistely-yrityksestä myyjäliikkeeseen koko sen ajan? Vaikka soitin kuitissa näkyvään numeroon? Tämä sentään ON kapitalismia. Immateriaalisesta kyllä veloitetaan.

Miellyttävä ääni huollossakin, jonne pääsi näpyttelemällä itse numeroita useampaan otteeseen. Kerroin ongelman. Kyseltiin tarkkaan, onko meiltä ostettu. Kerroin ilkeyttäni kaupan numeron ja vielä myyjänkin sekä kellonajan minuutin tarkkuudella. Sitten vasta sanoi asiantuntija, että ei tiedä moista ongelmaa. Ei ole kuullutkaan. Ja että voisi soittaa valmistajalle.

Olin googlaillut. Näyttää pahalta. Lapsenuskoni kapitalismiin horjuu. Koska ei tämä kyllä sitä ole.

Televisiotunnarit

Koskettelin tänään kosketinsoitintani. Mieleen tuli moniakin tv-sarjoja, joissa on hyvä tunnari. Mutta miten ne sitten lopulta oikeastaan menivätkään?

Diin-duun-diin-du-du-duu - eiku - diin,di, diin-du-du-duu. Räpellykseksi meni.

Ei muuta kuin nettiin. Korvakuuloa virittelevät tunnarit löytyivät nopeasti kirjunkie.orgista, youtubessa joitakin näistä jopa opetetaan kädestä pitäen ja jos ei opeteta, ainakin esiintymishaluisia pianisteja, kitaristeja ja keyboardin käsittelijöitä riittää. Ihan kiva.

Mutta Denis Kingin Lovejoy ei ole innostanut vielä ketään muusikkoa näyttämään sormituksia. Googlaten siihen kyllä löytyivät nuotit pdf-muodossa. Hill Street Blues -melodia ja McGyver ovat siellä. Mutta missä on Wycliffe, josta nuotit sentään ovat olemassa?

Nyt kun vielä oppisi soittamaankin.

Karaokebravuureita

You Tube näyttää tarjoavan vilkaisun muutaman karaokebravuurini alkuperäisversioihin.

1. Gilbert O'Sullivan: Nothing Rhymed.

2. Jim Groce: I Got A Name

3. Lobo: I'd Love You To Love Me