Kiinalainen juttu

Porilainen toimittaja lähestyi minua sähköpostilla. Se tietysti oli hukkunut joukkopostitusten massaan, eikä löytänyt ajoissa perille. Ihan hyvät kysymykset koskivat Kiinan sensuuria. En ole Kiinan sensuurin asiantuntija, mutta ainahan tämmöinen kiinnostaa. [Täydensin hieman iltapäivän mittaan löytämilläni tapauksilla.]

Viimeisimmät tunnetut kiellot Kiinassa ovat:
2006: Memoirs of a Geisha, koska se voisi nostattaa antijapanilaisia tunteita.
2006: Brokeback Mountain homoseksuaalikuvauksensa vuoksi. Yleiskuviota tuntemattomien on tietysti hyvä vilkaista Chris Berryn artikkelia Queer film in East Asia.

Tämä on herättänyt ajatuksia Kiinan sensuurilinjan kiristymisestä, sillä pitkään aikaan ei maahantuotuja amerikkalaisia elokuvia Kiinassa kielletty ja nyt sitten tuli kaksi tapausta peräkanaa. Molemmat kiellot ovat kuitenkin harvinaisen selkeästi perusteltuja (Kiinan olosuhteissa), eikä yleiseen pelkoon tiukasta sensuurista elokuvien suhteen ehkä sittenkään ole syytä juuri nyt.

Internet-sensuuri on ollut se, josta on paljon puhuttu ja joka elokuvaa enemmän vaikuttaa kiinalaisten jokapäiväiseen elämään. Siellä netti nimittäin on todella tärkeä kommunikointiväline muun maailman kanssa. Ja sitä viranomaiset rajoittavat. Käytännössä elokuvasensuurilla (elokuvien kieltämisen mielssä) ei varmaankaan ole merkitystä saatavuuden suhteen. Kiinassa DVD:t (piraatit) ovat hyvin halpoja ja joka toisella on tarvittava laitteisto. Elokuvia katsotaan paljon ja niistä myös keskustellaan. Talouden avautuminen juontaa vuoteen 1979, jolloin Deng Xiaoping, Kiinan kommunistipuolueen johtaja, asetti tavoitteeksi kiinalaisten elintason kohottamisen niin, ettei puolueen ylivalta ole uhattuna. Kiina on talousuudistuksistaan huolimatta kommunistisen ideologian maa, jossa sensuurilla on vankka ote. Samanlainen muutos on tapahtunut myös Kiinan elokuvateollisuudessa. Uudistukset ovat ohjanneet elokuvan vapaille markkinoille, eikä edes virallinen elokuvatellisuus saa valtion tukea. Yksityiset, lisenssin varassa toimiva elokuvateollisuus on mahdollista. Samalla avautui tie joillekin Hollywoodin ja Hongkongin menestyselokuville. Niiden sensuuri on ollut tiukkaa. Ns. neljännen sukupolven ohjaajat toivat esille uusia teemoja, mm. feministisen elokuvan.

Elokuvastudioiden johtajat - esimerkiksi Tianming Wu Xianista - joutuivat suuren tehtävän eteen puolustaessaan ns. viidennen sukupolven ohjaajia. Tulos ei aina mairitellut, sillä näitä elokuvia joitui kokonaan kielletyksi. Vuonna 1993 tilanne kiristyi, kun Kiinan kommunistipuolueen vasen siipi julisti kulttuuritaistelun sanomalla, että oli välttämätöntä ohjata kulttuurisia luomuksia (artefakteja) marxismin, maoismin ja kiinalaisten piirteiden sävyttämän sosialismin rakentamisen hengessä. Tulilinjalle joutui Yuan Zhangin Beijing za zhong (Beijing Bastards, 1993), elokuva, jossa rockmuusikko jäljittää raskaana olevaa mutta aborttia miettivää tyttöystäväänsä suurkaupungissa. Hänen uusin elokuvansa on Kan shang qu hen mei (suomennos: Pienet punaiset kukat, 2006), jossa pieni koululainen osoittautuu individualistiksi, jonka on vaikea sopeutua vallankumouksen jälkeiseen (1949-) sosialistisen kurin ja järjestyksen maailmaan. Ongelmia tuolloin tuotti myös dokumenttielokuvaohjaaja Wengguang Wu, varsin realististen dokumentaarien tekijä. Tuolloin ongelmallisena aiheena oli nuoruus kulttuurivallankumouksen aikaisessa punakaartissa (1966).

Monet ovat kertoneet julkisuuteen kokemuksistaan sensuurista. Annetaanpa pari esimerkkiä.

Kaupunkilaisteemoja käsitellyt elokuvaohjaaja Xiaoshuai Wang on eräs heistä. Hänen sensuurikokemuksistaan ja sen myötä Kiinan nykymuotoisesta sensuurista on Business Week tehnyt hyvän haastattelun: Tekemisen suhteen sensuuri on rasite. Kiinassa puhutaan ns. "samettivankilasta": se on jatkuvaa elämästä ristiriitaisten tunteiden (ja vaateiden kanssa). Maanalainen, laiton työskentely on mahdollista, mutta budjetit ovat rajatut. Suurten studioiden resurssit ovat valtaisat, mutta työ on jatkuvaa taistelua kontrollista, joka ei voi olla vaikuttamatta työn laatuun, sanoo Wang.

Wangin tapauksessa kyse on siitä, että hän laskeutuu kadun tasolla urbaanissa ympäristössä tavalla, joka ei modernisaationsa jälkiä kaunistelemaan pyrkivää kiinalaista viranomaisarmeijaa aina miellytä. Wangin ja muidenkin huippuohjaajien kiistat varmasti jatkuvat. Elokuvilla on kuitenkin merkitystä Kiinan imagon kanssa myös positiivisessa mielessä. Nämä mestariteokset kiertävät jatkuvasti elokuvafestivaaleilla ympäri maailmaa, mutta käytännöllisesti aina kohdattuaan ongelmia.

Ja kuten usein kovan sensuurin maassa, jotkut elokuvat salakuljetetaan maasta. Sellainen oli esimerkiksi Shuo Wangin Father (1996)- isän ja pojan suhdetta pienellä irveellä tarkasteleva elokuva. Siinä isä yrittää kasvattaa kapinoivaa poikaansa järjestelmän ideaalitapaukseksi. Sensuuri totesi elokuvan "aatteettomaksi". Käytännössä kyse oli tulkinnasta, jossa isä tulkittiin kommunistipuolueeksi, poika Kiinan kansaksi. Elokuva salakuljetettiin Locarnoon ja Rotterdamiin elokuvafestivaaleille. Aiemmin mainittu Pienet punaiset kukat perustuu Shuo Wangin romaaniin. Omista sensuurikokemuksistaan on kertonut myös viime vuosikymmenen tunnetuimpiin ohjaajiin kuuluva Kaige Cheng. Myös Zhangke Jia on kertonut vuonna 1999 joutuneensa elokuvantekokieltoon. Hänkin salakuljetti syväanalyysinsä Dengin reformivuosista festivaaleille laittomasti.

Yimou Chang tunnetaan elokuvistaan Punainen pelto (Hong kao liang, Red Sorghum, 1987), Ju Dou - kielletty rakkaus (ju Dou 1989) and Punainen lyhyt (Da hong deng long gao gao gua, Raise the Red Lantern, 1991). Ne kiinnostivat sensuuria, koska ne avasivat tien seksille kiinalaisessa elokuvassa. Symboliksi nousi elokuvien päätähti Gong Li. Maailman eniten synnyttävä maa kun on ollut harvinaisen puritaaninen virallisesti. Epävirallisesti tietysti kaikkea muuta. Siksi Yimou Zhangin seuraava elokuva Qiu Jun tarina (Qiu Ju da guan si, 1993) oli varovaisempi. On sanottu, että sen avulla hän sai kaksi edellistä elokuvaansa pannasta. Elämänkaari (1994) ja Shanghain triadi (1995) tuotiin niiden menestyksen myötä Suomeen, Lentävien tikarien talo (2004) on hänen viimeisimpänsä. Välissä olivat Hero (2002), Happy Times (2000), Viimeinenkin oppilas (1999) ja Tie kotiin (1999). Häntä on syytetty elokuvien tekemisestä "länsimaiselle yleisölle", Kiinan "eksotisoimisesta" ja "oman pesän likaamisesta", mutta aina hän on keksinyt tien kiertää vaikeat sensuuriongelmat. Samat syytökset on esitetty myös aiemmin mainituille ohjaajille.

Mielenkertainen vertauskohta tämän vuotiselle Geishan muistelmien kieltämiselle on Jian Wenin ohjaama Guizi lai le (Devils on the Doorstep, 2000), joka kertoo Japanin miehittämästä Kiinasta. Teema tulkittiin epäisänmaalliseksi ja elokuva kiellettiin. Xiashuai Wangin elokuva Biandang, guniang (So Close to Paradise, 1998) puolestaan kertoo kahdesta nuoresta maatyöntekijästä, jotka miljoonien muiden tapaan lähtevät kaupunkiin etsimään kumpikin hieman erilaista onneaan. Viranomaiset eivät pitäneet tavasta, jolla maalaisen ja kaupunkilaisen ero kuvattiin, eikä varsinkaan kuvista, jotka koskivat rikollisia ja poliiseja iskutoiminnassaan. Uudelleen leikattu versio tästä nähtiin Cannesissa 1999. Cannes-voittaja vuodelta 2005, Qing hong (2005), kertoo päinvastaisen tarinan, kaupungista maaseudulle menevien entusiastien tarinan. Yllättävän suuria vaikeuksia on tekijöilleen ja heidän elokuvilleen seurannut juuri Kiinan historian tulkinnoista. Niistä saisi hienon tutkimuksen aikaiseksi.

Kiinassa sensuuri antaa tai ei anna hyväksynnän sekä käsikirjoitukselle että lopulliselle leikatulle versiolle. Vain hyväksytty versio voidaan viedä ulkomaille. Laki elokuvasensuurista on uusi, annettu huhtikuun 21 päivänä 1993: valtaa käyttää Radio-, elokuva- ja televisioministeriö. Sillä on valta kieltää kiinalaisen tai ulkomaisen elokuvan esittäminen Kiinassa, se voi antaa tai kieltää luvan elokuvan viemiseen ulkomaille, se voi leikata tai muotoilla elokuvaa, joka esitetään kotimaassa tai aiotaan viedä ulkomaille, ja se antaa luvan niin elokuvien maahantuonnille, viennille kuin julkiselle esittämiselle. Kuten sanottu, piraattina löytyy mitä tahansa kuluttajille.

Sensuurin ei tarvitse antaa selitystä leikkauksilleen tai kielloilleen. Lain mukaan elokuva voidaan kieltää tai leikata silloin, kun se "rikkoo perustuslakia, loukkaa yhteiskunnallista turvallisuuttaa tai vastustaa kansallista politiikkaa tai edistää pornografiaa tai väkivaltaa". Tämä takaa sen, että seksi-, alastomuutta esittelevät ja väkivaltaelokuvat ovat poissa virallisilta markkinoilta. Väkivaltakohtauksia sensuroitiin esimerkiksi Runjiu Shin road movie All the Way (2001) Myös Xuechang Lu on kertonut joutunut viranomaisten määräyksestä leikkaamaan elokuvansa Feichang xiari (The Lingering Face, 2000) uudelleen.

Pari vuotta sitten 60 kiinalaista elokuvaohjaajaa pyysi järjestönsä nimissä hallitusta laatimaan lain sensuurista. Vain siten he voisivat tietää etukäteen, mikä on kiellettyä, mikä sallittua. Epäilemättä sensuurin suurin ongelma onkin tulkintojen monimuotoisuudessa, sensuurin hengessä. Ja tietysti myös sen seurauksissa.

Lähteitä aihepiiriin:
Kiinalaista elokuvaa koskevaa kirjallisuutta.