Isäni oli kansakoulunopettaja. Lapsuuteni kesistä muistan muun muassa sen, kuinka hän alkoi heinäkuun alussa muuttua tuskaiseksi. Kuukausi oli mennyt ja enää kaksi kuukautta lomaa jäljellä.
Heinäkuun alussa loma oli hänelle ohitse. Loppuaika oli vain töihin lähtemisen odottelua. Ainoa lohtu asiaan oli möyriä kasvimaalla vähintään kaksitoistatuntisia päiviä.
Myöhempinä vuosina ilmiö vain pahentui. Opettajien piti mennä töihin jo elokuun puolessavälissä syyskuun ensimmäisen sijaan. Kesäloma loppui sen mukaisesti jo aiemmin, juhannuksen jälkeen. Kyllä velipoikaakin varmasti keljuttaa, kun pitää vielä kaksi viikkoa vain odottaa koulun alkua.
Tämä on varmasti yksi syy siihen, miksi en ole ryhtynyt opettajaksi. Yliopistoa ei lasketa mukaan. Siellähän ei ketään voi opettaa, kun niiden pitäisi itse. Yliopistossa opettaja ei ole tehtävän suorittaja vaan arvostuksen osoitus - se kun joku sanoo sellaiseksi. Tai niin minä ennen luulin. Nykyään on turha luulla mitään ja tietäähän ei voi.
Huomasin samankaltaistumisen ilmiön itsessäni. Heinäkuun puolessavälissä tuntemus iski rajusti kuin rujoilma. Eilen puolenpäivän aikaan loma oli jo totaalisesti loppu, kaputt, vaikka yritin matemaattisesti todistella itselleni, että siitä on sentään merkittävä laskennallinen osuus jäljellä. Matemaattinen erehdys. Tämä ja huominen päivä. Sitten on edessä vielä tavallinen viikonloppu. Minun tekisi mieli karata pienelle risteilylle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti