Hyvät elokuvasensuurin ystävät!

Kun kirjani Taistelu elokuvasensuurista vuonna 2006 ilmestyi, pidin julkaisutilaisuudessa pienen puheen. Tämä teksti tuli sattumoisin konetta kaivellessa vastaan ja mikäpäs siinä, etteikö sitä voisi blogissa julkaista. Puheen luonteen vuoksi tekstissä on epäilemättä lyönti- ym. virheitä. Olkoon tämä alkupotku ensi vuoden juhlalle: elokuvasensuuri täyttäisi sata vuotta.

Hyvät elokuvasensuurin ystävät!

Muutamia vuosikymmeniä sitten elokuvasensuuria käsittelevän kirjan julkaisutilaisuuden yleisön joukossa katseet olisivat olleet tiukkoja ja ilmeet hymyttömiä. Valtion elokuvatarkastamo oli 1950- ja vielä 1960-luvunkin aikana Suomen haukutuimpia laitoksia. Toisin on tänään. Aikuissensuuri on poistunut. Elokuvasensuuri, yksi 1900-luvun suurimmista sananvapausloukkauksista, on mennyttä aikaa ja jo sellaisenaan sopiva historiantutkimuksen kohde. Sitä laitosta, jota vastaan pääosin intellektuellipiireistä koostuneet mielenosoittajat kadulla 1960-luvun alussa osoittivat mieltään, ei enää ole.

Tunnelmia kuvasi yli neljä vuosikymmentä sitten hyvin se, että mielenosoittajien kylteistä erottui Helsingin Sanomien otsikkoonkin asti yltänyt kyltti: "Murskatkaa tuo kurja!" 1950-luvun puolivälissä muotonsa saanut kritiikki yhdisti yllättävällä tavalla muuten hyvinkin erikantaisiin asetelmiin linnottautuneet poliittisen vasemmiston ja oikeiston, elokuva-alan ja filmihullut. Vastakkainasettelu oli niin selvää, että uskaltauduin laittamaan otsikkooni väitteen taistelusta. Kamppailu olisi ollut liian mieto ilmaisu ja sitä paitsi kirjan otsikoksi huonompi.

Nyt tilanne on kokonaan toinen. Nykyinen tarkastamo on eurooppalainen elokuvien luokitteluinstituutio, jolle kaavaillaan entistä suurempaa tehtävää mediakasvatuksessa. Se on oikea linja. Se on selvää, että nykyinen tarkastamo ei kiellä enää mitään, se on tuomioistuinten tehtävä. Olemme uuden lainsäädännön myötä yhtä askelta lähempänä sensuuritonta maailmaa, sillä jos historia jotakin on meille opettanut, niin sen, että sensuuri ei yleensä ole välttämätöntä.

Kuten uusimpien tarkastuslakien käsittely osoitti, elokuvasensuurissa on kyse tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan viettävästä lakeihin perustuvasta sananvapaudesta, suomalaisten perusoikeudesta. Minkään muun mediamuodon kuin elokuvan kohdalla sitä ei katsottu tarpeelliseksi sensuroida, sota- ja kriisivuosien erikoistilanteita lukuunottamatta. Nykyinen lainsäädäntö tekee mahdolliseksi asettaa elokuville ikärajoja, mikä sekin on periaateessa lasten sananvapauden loukkaus. Tarkoin harkittuaan, kotimaisten ja kansainvälisten sitoumuksien äärellä eduskunta totesi, että lasten suojelemiseksi tällaisten ikärajojen asettaminen on välttämätöntä. Tätä päätöstä on kenenkään turha katua. Elokuvasensuurin loppuminen ei sananvapaustaisteluita lopettanut. Sen meille ovat viime aikoina näyttäneet niin Muhammedin päät kuin Lordin naamaritkin.

Elokuva ei ole enää sensuurin kohde, mutta on pelättävissä, että sellaiseksi muodostuu internet. Sitä kehitystä on syytä vastustaa. Kuten postmodernistit meille opettivat, me olemme kaikki kontrollin kuluttajia. Valtiollinen ja muukin sensuuri on korvautunut kontrollilla, jota entistä useammin tehdään meidän huomaamattamme. Elokuvaa lähinnä ovat tietysti valvontakamerat, mutta myös yhä elokuvamaisemmaksi muuttuva mediamaisema tietokonepeleineen ja entistä useammin epätoivottavine kuvaohjelmineen. Jakelukanavia kontrolloidaan, mutta on pelättävissä, että meitä myös sensuroidaan ja tarkkaillaan.

Sananvapauteen kuuluu myös lieveilmiöitä, se tuo mukanaan monia julkisuuden muotoja, jotka eivät meitä kaikkia miellytä olimmepa kuinka liberaaleja hyvänsä. Mitä on elokuva? Viime vuonna tarkastamoon tehtiin lähes 26000 ilmoitusta kuvaohjelmista. Niistä ylivoimainen valtaosa on pornoa. Näitä lukuja katsellessa tulee ikävä niitä aikoja, jolloin sekä sensuuri, kriitikot, elokuva-ala ja filmihullut puhuivat samoista asioista, elämää suuremmista ja joskus pienemmistäkin elokuvista, aina yhtä intohimoisesti. Sosiologisesti tarkastellen perinteistä elokuvaa ei oikeastaan enää ole muualla kuin marginaalissa. Taloudellinen tarkastelu sentään osoittaa muuta ja ehkä myös sekä alan instituutioiden ja elokuvaa rakastavien yhteinen huoli tulevasta, siitä että arvostettavaa katsottavaa valkokankaille ja kotikatsomoihin riittää. Sensuurin loputtua ainakin yksi este on tieltä poissa.

En ala tässä toistamaan kirjastani löytyvää punaista lankaa. Totean vain, että tämä ei ole lopullinen tutkimus, se on alku tutkimukselle. Toivon että työstäni tulee sille muitakin virikkeitä kuin puutteita ja virheitä, joita teoksessani on. Aivan Paavo Haavikon rohkeutta minulla ei ole, enkä sano kuten hän Kansakunnan linjassa toivovani että esityksessäni olisi paljon virheitä. Hyviä syitä tulevaan tutkimukseen ei puutu yleiselläkään tasolla. Suomalainen elokuvasensuuri täyttää sata vuotta neljän vuoden päästä ja sensuurin tarinasta on vielä vuosikymmeniä kertomatta.

Sensuurin tarina on monta tarinaa, sensuurin kannattaminen ja vastustaminen monta ääntä. Näitä tarinoita ja ääniä olen jäljittänyt ja antanut siksi tilaa aikalaisilmaisuille. Mainittakoon jokunen sisällöllinen kommentti. Ulkopolitiikka oli tärkeä syy valtiollisen elokuvasensuurin perustamiselle ja ennen muuta se oli se tukiranka, ydin, minkä vuoksi elokuvasensuurin lopettaminen tuntui mahdottomalta.. Elokuvien ulkopoliittinen sensuuri oli olennaisesti osa valtion ulkopolitiikan hoitoa: ulkoministeriö määräsi linjan, jota virkamiehet tunnollisesti ja vaiteliaasti noudattivat. Senkin perusteet kaatuivat maailman muuttumiseen 1980-luvulla: paljon parjattuun videolakiin ei kuulunut ulkopoliittista kieltoperustetta eikä sitä oikein sen jälkeen voitu käyttää myöskään elokuvateatterien valkokankaille tarkoitettujen elokuvien sensuurissa. Kaipaamaan sitä ei tiettävästi jäänyt kukaan, eikä siitä ole ollut elämöinnin aiheeksikaan. Elokuvatarkastuksen oma osuus ulkopoliittisesta sensuurista oli lähinnä toimeenpaneva: linjan määräsi ulkoministeriö alusta loppuun.

Elokuvasensuurin luonteeseen kuuluu tietynlaisen moraalin valvominen. Sensuurin tehtävä on epätoivoinen: pitkään se seurasi trendejä maahantuodun aineiston kautta – tarkastamossa ei ollut juurikaan erityistä elokuva-asiantuntemusta tai edes innostusta asiaan ennen 1960-lukua. Laajemman elokuvatuntemuksen puutteessa trendit pääsivät aina yllättämään sensuurin. 1950-luvun ja 1960-luvun alkupuolella elokuvista ilmenevä vapaamielisempi ilmapiiri, niukempi pukeutuminen, väkivaltaisempi esittelytapa, ehdottomasti hyvän tavan vastainen käytös ja puhetyyli sekä raflaavammat aiheet pääsivät vuodesta toiseen yllättämään lähes vakiona säilyneen sensorikunnan. Sensorit olivat toisin sanoen ajastaan jäljessä, eivätkä kyenneet mukautumaan markkinamuutokseen. Tilanne vaikeutui kun sensoreita ei kritiikistä huolimatta vaihdettu eikä valtiovalta saanut aikaiseksi uutta, ajanmukaista lainsäädäntöä. Tarkastamon ilmoitus tehtävästää valtion veronkerääjänä ja se kammotuslausunto, jossa todettiin hyvien elokuvien olevan vaarallisempia kuin huonot, saivat kriitikot takajaloilleen eikä sanoja säästelty. Kriitikin alla tarkastamo lukkiutui entistä tiukemmin omiin kantoihinsa ja päinvastoin kiristi sensuuria. Samaan aikaan television tulo maahan muutti mediamaisemaa ratkaisevasti: televisio oli lähtökohtaisesti liberaalinen väline, siihen ei sensuuri istunut. Ja kun televisio meni omia teitään, elokuvasensuurin oli seurattava perässä.

Muutos tapahtui 1966, kun Jerker Eriksson valittiin tarkastamon johtoon liberalisoimaan elokuvasensuuria. Taide-elokuvien ja muuten tunnustusta saaneiden elokuvien vapaampi saatavuus rauhoitti kielet, vaikka hän itse ensitöikseen toivoi sensuurikritiikin jatkuvan demokratian nimissä. Sitä tulikin varmasti virastotarpeeksi asti, eikä tuo toive välttämättä ollut päällimmäisenä mielessä esimerkiksi poliisikuulusteluissa tai virkavirhesyytösten alla, kun kansaa edustavat moralistipiirit olivat nostattaneet taistelumielialaa erinäisten elokuvien avulla. Tarkastamon tupaan alkoi sataa lunta myös erikoisyleisöjen joukossa. Ensin asialla olivat kauhuelokuvan ystävät – genre oli nopeasti yleistynyt 1970-luvun alusta lähtien – ja ajan synkkiä kielto- ja valistustilastoja tarkastellessa puhe liberaalista elokuvasensuurista tuntui kaunistelulta. Elokuvien väkivaltaistuminen oli totta 1960-luvun lopulta lähtien. Ensin spaghettiwesternien se vähemmän älykäs ja enemmän sadistinen puoli, sitten taistelulajielokuvien potkuisa sisäänmarssi, eikä kauhuelokuvien väkivalta-aspektikaan jäänyt korostumatta kun klassisesta ikonografiasta siirryttiin historiallisten spektaakkelien kautta modernimpeihin aihelmiin. Monista kohutapauksista selvittiin kunnialla, mutta historioitsija jää kyllä pää kallellaan katsomaan Aistien valtakunnan ja Pasolinin Sodoma-elokuvan kieltoa, varsinkin kun luki sensori Arvo Salon tunnustuksen: emme me muuta kieltoperustetta keksineet kuin sen, ettei Suomen kansa niitä kestäisi.

Festarin jälkeen - uudet festarit

Festivaaliviikko on taas ohi. Omassa osallistumisessa tapahtui pieni notkahdus sen jälkeen kun ns. "omat näytökset" juontoineen, esittelyineen ja haastatteluineen olivat onnellisesti ohi. Laakerit eivät lepää, sillä jo tänään alkaa avautuu Kavan ohjelmistossa Black History Month. Sehän on ikään kuin uusi festari.

Pientä nostoa sarjalle antaa amerikkalainen näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja Mario Van Peebles, joka vierailee maassa Yhdysvaltain Suomen suurlähetystön ja Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kutsumana. Koko sarjan seuraaminen antaa kohtuullisen tietämyksen afrikanamerikkalaisen elokuvan asemasta jenkkilässä.

Vapaapääsyisessä avajaisnäytännösssä tänään maanantaina 1.2. klo 18:00 valkokankaalle heijastetaan dokumenttielokuva mustien amerikkalaisten esittämisestä elokuvassa CLASSIFIED X (Ranska 1998),jonka on ohjannut Mark Daniels. Ja vanhaan agitaatiohenkiseen tyyliin: tulkaapas paikalle. Ei teillä parempaakaan tekemistä ole.

Sarjan esittely Kavassa.

Kohtaamisia DocPointissa

Eilen sai DocPointissa avajaisseuraa suomalaisista, ruotsalaisista, serbialaisista, bulgarialaisista ja azerbaidzanilaisista elokuvaihmisistä, muutamia mainitakseni. Eli kansainvälinen "hyvä meininki".

Satavarmasti meno jatkuu tänään mykkäkonsertissa, jossa Aho & Soldan reunustuvat huippumusalla. Bio Rex on iso sali ja sinne näyttää olevan puolentoista sataa paikkaa vielä tätä kirjoitettaessa vapaana. Mutta 450 siis jo tiedossa. Muistakaa myös muut Aho & Soldan -näytökset Orionissa. Mukavasti sinnekin tulossa väkeä, mutta muutama kymmen lippua on jäljellä.

Eilen jutun alkuun ei ollut kenenkään kanssa vaikea päästä, sillä ulkona oli osapuilleen 27 astetta pakkasta. Erityisen kiintoisia keskusteluja kävin avajaiselokuvan ruotsalaisten kanssa: tuottajan, musiikin säveltäjän ja sound designin tekijän kanssa. Ja kun melutilanne salli, ruotsiksi.

Ekstroja tulee kuin dvd-paketissa konsanaan. Hannu Waarala on kirjoittanut Demariin arvostelun Dokumentin ydin -teoksesta. Lukekaas mitä kaikkea kirjastamme voi saada irti. Tässähän joutuu kohta kiittelemään kriitikoita!

Maalaisserkut stadiin - DocPoint alkaa

Festivaalipassi roikkuu kaulassa. Tänään alkaa DocPoint, joten maalaisserkkujen on aika hiipiä urbaaniin talviriehaan stadiin.

Lippuja saa. Muistakaa Aho & Soldan -näytökset ja kotimaiset. Taidan käydä yleisön edessä perjantain Aho & Soldan -näytöksessä Orionissa haastattelemassa Claire Ahoa.

Gigantit kohtaavat

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Nyrkkeilyheroksen kuolema ei kirvoita minusta ensimmäistäkään kommenttia, R.I.P, mutta tietyllä tavalla tyylirikkoinen maailma kieriskelee liepeillä taistelusta vääristynein kasvoin.

Katsokaa nyt vaikka näitä kahta, jotka ottavat mittaa julkisuuden areenalla kuin kohteensa ikään, sanoja säästämättä:

TÄNÄ ILTANA, KOLUMNIMAAILMA YLPEÄNÄ ESITTÄÄ GIGANTTIEN KOHTAAMISEN:
Kaarina Hazard vs. Petri Sarvamaa.

Valkokangasuutisia työpöydältä

Laitetaan esille muutama agitaatiopointti, kun kerran töitä on tehty:

KAVAn kevätkausi 2010 alkaa olla aluillaan. Maaliskuusta lähtien jatkuvat Dokumentin ytimessä -näytökset, nyt tulevaa kirjaamme ennakoiden pääosin sodan jälkeisellä ohjelmistolla. Luvassa nämä:

Dokumentin ytimessä 50 24.03. keskiviikko 17:00: Päämääränä tulevaisuus – dokumenttielokuva 1944 – 1947. Brita Wrede: Lapin tuho / Vägarna kring Rovaniemi (1945), 15'. Holger Harrivirta: Kansa siirtyy rauhan töihin (1946), 8', dvd. Roland af Hällström: Neuvostoliiton ja Suomen kulttuurisuhteet alkavat (1945), 9'. Holger Harrivirta: J. K. Paasikivi (1946) 8', dvd. Reino Tenkanen: Suomi kunnioittaa Leninin muistoa (1946) 9', dvd. Reino Tenkanen: Neuvostoliiton vientituotteiden näyttelyn avajaiset Helsingissä (1946), 12'. Veli Tamminen: Välirauhasta rauhaan (1947), 8'. Holger Harrivirta: Asuntopula (1947), 11'. Holger Harrivirta, Yleisradion päivä (1947) 10'. * koonneet ja esittelevät Ilkka Kippola, Jari Sedergren * yht. 90'

Dokumentin ytimessä 51 14.04. keskiviikko 17:00: Kirjailijat ja taiteilijat. Kirjailijoista nähdään mm. Otto Manninen, Anni Swan, Helvi Hämäläinen, Pentti Haanpää, Mika Waltari, Kaarlo Sarkia, Paavo Rintala, Veijo Meri, Paavo Haavikko, Marja-Liisa Vartio ja L. Onerva.

Kuvanveistäjä Ville Vallgren (1930), mykkä, 6'. Otto Manninen ja Anni Swan (1933), mykkä, 4'. Esko Aaltonen: Kirjoja ja kirjailijoita (1938), 11'. Topo Leistelä, Savi elää, (1943), 12', dvd. Vappu Roos: Kirjailijoitamme (1943) 14'. L. A. Puntila: Kalevala - kansallinen, yleismaailmallinen. Kulttuurimme ja me osa 10 (1949), 9'. Heikki Aho & Björn Soldan, Jean Sibelius kotonaan, Aho & Soldan 1945, 8'. Sakari Kulhia, Veli Virkkunen: Suomalaisen taiteen mestareita I (1947), 9'. Kalevi Lavola: Runoilija L. Onerva (1952), 8'. Kalevi Lavola: Suomalaisia kirjailijoita (1958), 16'. * koonneet ja esittelevät Ilkka Kippola, Jari Sedergren * yht. 97'

Dokumentin ytimessä 52 28.04. keskiviikko 16:45: Heimojen Suomi - karjalaiset. Kalle Kaarna: Jo Karjalan kunnailla lehtii puut... (1935/1940), 18'. Claes Olsson: Suur-Suomen muisto - kun Suomi miehitti Itä-Karjalan 1941-44 (1991), 45 min. Markku Lehmuskallio: Elämän tanssi (1975), 15'. Antti Lindqvist: Mateli – säkeitä runonlaulajan elämästä (1993), 33'. Ville Suhonen: Värttinä: Pihi neito (1993), 4 min. * koonneet ja esittelevät Ilkka Kippola, Jari Sedergren * yht. 115'

Ja jos joku haluaa - toivottavasti moni tuo kaverinsa, lapsensa, lapsenlapsensa ja satunnaisen frendin mukaan - iskeytyä kiinni suomalaisen elokuvan perusteisiin, on tarjolla toivottavasti muidenkin mielestä mainio sarja Lajien hurma.

Kirjoitan esittelyssä näin: "Genre eli lajityyppi on tulos luokittelusta, jossa otetaan huomioon tyyli, muoto tai sisältö. Lajityypit muotoutuvat markkinoilla, eivätkä ne ole ikiaikaisia, mutta niiden avulla voi verrata elokuvaa toisiin. Potpuri suomalaisen näytelmäelokuvan tunnetuimmista lajityypeistä on samalla hyvä johdatus kotimaisen elokuvan harrastukseen." Nämäkin näyttävät hieman toiselta valkokankaalla, mistä on hyvä muistuttaa. Koko perhe mukaan - suomalainen elokuva ansaitsee katsojansa ja tämä on halpaa huvia jos mikä.

Lisäksi vuoden muun elokuvatarjonnan kohokohta: dokumenttielokuvafestivaali DocPoint lähestyy. Ohjelmistoon kannattaa tutustua, sillä sen lippuja voi hankkia jo 18. päivä verkkokaupasta. Mainos jo siksi, että Kavan yhteistyö DocPointin kanssa jatkuu, katsokaas vaikka nämä Aho & Soldan-esitykset.

Kulttuuri ei määrää identiteettiämme

Helsingin Sanomien kulttuuriosastolla (HS 4.1.2009, C3) on tänään merkittävä kirja-arvostelu. Kari Hukkilan - liekö kyse monista elokuva- ja kuunnelmakäsikirjoituksista tuttu kirjailija? - kirjoituksessa esiin nousee näyttävästi taloustieteilijä Amartya Sen, vuoden 1998 taloustieteen nobelisti.

Senin teos Identity and Violence on nyt suomennettu nimellä Identiteetti ja väkivalta (Basam Books, suom. Jussi Korhonen). Ateistiksi itsensä määrittelevän, mutta poliittisesti hindulaisuuteen liittävän Senin olennainen lähtökohta on Hesarin jutun otsikkoon noussut "Kulttuuri ei määrää identiteettiämme".

Lähtökohta osuu lujasti sekä maahanmuuttokriittisiin voimiin, jotka ratsastavat usein kestämättömillä kulttuuriväitteillään että niihin monikulttuurisuuden kannattajiin, jotka luokittelevat ihmiset peruuttamattomasti omien kulttuuriensa vangeiksi ja tulevat näin erotelleeksi ihmiset identiteettiensä perusteella eri leireihin, johon rokotteeksi tarjotaan kohtaamisia (niin kuin arkielämä päiväkoteineen, kouluineen, oppilaitoksineen, baareineen sitä muutenkin tarjoaisi).

Kiistämällä kulttuurin identiteetin tekijänä Senin näkökulma asettuu vastoin erityisesti Samuel Huntingtonin lanseeraamaa ajatusta sivilisaatioiden ja sen myötä kulttuurien konfliktista tai peräti taistelusta.

Erityisesti islamiin nähden myös suomalaisten poliitikkojen asenteissa on ollut nähtävissä taistelun elementtejä. Sen toteaa kuitenkin, että kulttuurit muuttuvat, ne ovat toisiinsa sekoittuneita, eikä niiltä suinkaan puutu sisäisiä ristiriitoja. Englannissa Sen näkee ongelmalliseksi sen valtion politiikan, joka nosti "maltillisia imaameja" välittämään Britannian valtion ja valtion islamilaisen kansalaisen välejä. Virhe oli siinä, että se korosti uskonnon asemaa. Valtion näkökulmasta siihen ei ole eikä ollut aihetta.

Omin sanoin tiivistäen: kulttuurien täydellinen yhdenmukaistaminen meidän mielikuvissamme johtaa vain propagandaan kelpaaviin näkökulmiin. Sitä paitsi edes termit Länsi ja länsimainen eivät tuota kovinkaan yksiselitteistä mielikuvaa (saati tosiasiaistoa).

Yksilötasolla tämä on vielä selvempää. Hyvinvointi ja keskinäiset suhteet eivät kulje identiteettiyhteisöjen tai kulttuurien tai kansallisuuksien kautta. Sen tiedän omastakin asujaimistosta, johon kaupunginosan tasolla kuuluu noin 50 eri kansallisuutta. Me moikkaamme ja kohtaamme bussipysäkillä ja metroasemilla joka päivä ilman tarvetta kohtalonomaisiin "oletettuihin identiteetteihin" - vaikka niitä epäilemättä meidänkin HKL:n kortin omistajien mielessä on.

Amartya Senin teos kuuluu epäilemättä ajan tasalla pysyttelevien lukijoiden perushankintoihin vuoden 2010 alussa. Siksi kiitos hyvästä arvostelusta, vaikka se teoksessa keskeisen taloustieteen jättikin syrjään ja päätyi kirjoittajan omiin, ei ehkä niin viimeisteltyihin päätelmiin "kohtalosta".

Joulun tili(tys)

 

Joulu mennä jolkotti samalla tavalla kuin 50 edellistä, mutta en niitä rupea rankkaamaan arvojärjestykseen. Suurin vaikutus sillä on kai se, että ennen joulua tulee puunattua luonnollisen kaaoksen vallassa muun osan vuotta olevia paikkoja kuten kirjahyllyjä.

Hyllyissä oli nyt sattumoisin tilaa. Olen rahdannut VHS-varastojani muualle. Hämmentyneenä huomaan silti, että DVD:t ovat varastaneet metrikaupalla tuppensahattua lankkua, vaikka olen pyhästi vannonut etten niitä enää osta. Lupaukset ovat tällaisia, vaikka niitä tekisi vain itselleen. Saa nähdä miten maan mahtavien lupauksille ("pulling my leg") käy.

Joululahjat eivät lankkumetrejä paljon vieneet: Herra J.:n Bergman-muistelmat ja Bayardin opas siitä kuinka puhutaan kirjoista joita ei ole lukenut olivat kapoisia vaikka eivät kepoisia, Siltalan 1918-psykohistoria, Meinanderin 1944 ja Paavo Lipposen muistelmat I sitten jo vähän paksumpia ja järempää kalustoa muutenkin. Ostin sitä paitsi ihan itselleni Nikolaj Frobeniuksen Pelon kasvot (Tammen Keltaista Kirjastoa), joka kiinnosti tarkoituksellisesta välinpitämättömyydestäni huolimatta niin, että palasin hyllylle hakemaan sen ja vain sen. Kirjojen ostaminen on välitilan taidetta.

Vaimo antoi kahteen siististi sidottuun pinkkaan ja ruskeaan paperipussiin sijoitetun tonnin. Sanoi että revi tuosta. Nautinto tuli varmaan siitä, että sai kerrankin katsoa naamaani pitkänä.

Mietin tietysti olenko geisha vai kurtisaani, mutta meille, jotka eivät tämmöistä ole ennen kokeneet, sanon ihan suoraan ja kiertelemättä, että hyvälle mielelle siitä tulee. Stressittömänä rahataviksena en ryhdy filosofoimaan tai repimään pelihousuja, toteanpa vain kulutusjuhlan lähtökohdat kuin stoalainen. Tätä on keskiluokka pohjimmiltaan. Parhaimmillaan liberaalia elitismiä.

Täytynee lukea joku vastuullisen kuluttajan opas, vaikka tuhlasinkin heti viisikymppiä karaokebaarissa ja kaksikymppiä taksiin. Pitäisi ostaa kitara, kun uuden DVD:n viime vuoden Järvenpään festarikeikastaan juuri julkaissut Hasse Wallikin lupasi avittaa valkkaamisessa. Jos se korvaa kymmenen karaokeiltaa, on se laskennallisesti ilmainen hankinta.

Mitä uuden vuoden kulutuslupauksiin tulee, harkinnassa on uusi puku sitten kun paino on tipahtanut kymmenen kiloa. Paljon kehuttu laihtumiseni, joka näkyy kaupungeilla kommenteissa vaikka puntarilla siis ei, jatkuu. Englannista sai sopivia eikä liian tiukkoja vaatteita. Suomesta ei.

Oikeastaan tarvitsen kaksi pukua. Olen ajatellut vähän tyyriimpää liituraitaa ja mustaa perushautajaismallia. Käly toi edelliseen sopivan silkkisen solmion odottamaan seuraavia pukujuhlia. Solmio on vaaleanpunainen. Onneksi kälyn miesystävä toi järkytykseen sopivaa espanjalaista brandya. Hyvin tuunattu lahjapakkaus siis.

Puku tietysti tekee miehen, mutta sitä ennen voisi laitattaa uuden hampaan ja poistattaa oikeasta rinnasta vuosikymmenen ajan koko lailla kasvaneen möykyn. Se on aikoinaan todettu vaarattomaksi, mutta lähes kymmenen sentin paksuinen kasvain alkaa koollaan vaivata, kun paidat ja takit eivät mahdu kiinni. Isän äidillä oli kuulemma ollut lähes parin kilon "nyytti" toisessa kainalossaan - liekö samaa geeniperintöä. Paikallislääkäri Kolehmainen halusi laittaa puukkonsa siihen katsoakseen mitä siinä on mutta ei ehtinyt. Toiselta mummoltani olen saanut syylän oikeaan poskeen ja vasempaan pakaraan, joten geenit ovat tasapuolisesti jakautuneet. Suvun miehiltä olen saanut paitsi selkääni niin myös kovan kallon ja luonteen, joka ei ihan pienistä säikähdä.

Luonto on sitten muokannut loput ominaisuudet, jotka jakaantuvat hyviin ja pahoihin. Eiköhän tämä riitä eksistenssi-anteeksipyynnöksi tälle vuodelle.

Kohta on uusi vuosi ja uudet kujeet.

Robin Wood

Kollega välitti uutisen kuulun elokuvakirjailijan ja -kriitikon Robin Woodin poismenosta. Hitchcock-kirjastaan maailmanlaajuisesti tunnettu brittiläiskanadalainen kriitikko käväisi viimeksi Suomessa 10 vuotta sitten. Peter von Baghin ystävällisestä kutsusta liityin hetkeksi iloisesti keskustelevaan seurueeseen Coronassa.

Cambridgen (kirjallisuus)kritiikkikoulun oppilaisiin (ja kriitikoihin!) kuulunut Wood korosti eettisiä ja poliittisia aspekteja, käväisi melko vasemmalla 1970-luvun alussa ja tiivisti vuonna 2005 kantansa siitä, miksi elokuvakritiikkiä voi puolustaa: “To contribute, in however modest a way, to the possibility of social revolution, along lines suggested by radical feminism, Marxism and gay liberation.”

New York Times tuskin pahastuu siitä, että linkkaan heidän muistokirjoitukseensa. Hieman laajempi muistokirjoitus löytyy WSWS:n sivuilta. Lyhenne tulee nimestä World Socialist Web Site.

Lisää talvisotaa

Unohtui mainita, että Seppo Heikkisen Talvisota-sarjassa ilmestyi osa 10, jossa minäkin mukana dosentti Martti Julkusen lisäksi pohdiskelemassa sitä, miten talvisota näkyi tiedotusvälineissä. Mutta linkkiä nappaamalla ohjelma nyt kuultavissa YLEn areenan varastoista.

EDIT: Kirjoittelin esitteitä tuoreista kotimaisista KAVAn vuodenvaihteen näytöksiin. Halukkaat voivat lukea niitä Sediksen elokuvablogista, jossa on niitä vanhempiakin aika nippu.

Joulu on jo ovella

Joulupostikorttien viimeinen postituspäivä oli eilen, joten joulu on jo ovella. Totesimme joulun perinteen myötä kädet ristissä, ettei postikortteja sitten tänäkään vuonna ajoissa ehditty lähettää. Ettette ihmettele, jos sattuisitte luontevaan sirkulaatioon kuulumaan.

Monet tuttavat, varsinkin ne, jotka harrastavat tarkan euron elämää, ovat kääntäneet katseensa pois verisistä ja likaisille joulukinkkuvideoista, joita televisiokanavat ovat perheen prime time -aikaan lähetelleet. Vastaavia verellä, sisälmyksillä ja ulosteilla mässäileviä kuvia eläinsuojelijat sijoittivat ainakin aiemmin - en tätä tarkistanut tätä varten - lasten suosikkisivustojen yhteyteen: yksi kirioitusvirhe ja bang! Hervottomasti itkevät lapset vastaanottivat lihanvastustusargumentin hytkyvien hartioiden myötä. Vanhoina elokuvatarkastamon aikana nämä olisivat ilman muuta ollee K18 tai kokonaan kiellettyjä.

Vanhemmat, kuten minä, kätkivät nämä eläinpoliittiset argumentit - en puhuisi minkään eläinlajin suojelusta näissä yhteyksissä - ja niiden esitystavan sydämeensä ja tutkiskelivat sitä siellä.

Meidän perheessä joulukinkkua ei ole vielä ostettu. Kun ostetaan, se on harmaasuolattua. Suattaa olla, että se on kotimainen, mutta suattaa olla hyvinniin, ettei ole. Tähän mennessä ystävät ovat ostaneet koti/lähialue -EU-ruokaa. 3,25 e kiloa kohden oli päivän hinta eilen.

Kävin eilen katsomassa Kari Väänäsen ohjaaman Havukka-ahon ajattelijan. Se oli niin hyvä, että siitä voisi kirjoittaa ihan erikseen. Vuoden parasta antia Donnerin Kuulustelun ohella. Sanottakoon samalla, että Koivusalon Täällä Pohjantähden alla on ihan katsottava filkka, minkä olemme erittäin viisaasti elokuvista puhuvissa pikkujoulupöydissä yksimielisesti todenneet. Se kuuluu elokuviin, jonka maku paranee lähikokemuksen etäännyttyä. Ei mikään huono vaikutelma, sanoo kokenut elokuvankatsoja.

Näidenkin myötä on helppo antaa yksikertainen, selkeä ja toimiva agitaatio-ohje. Käykää katsomassa kotimaista elokuvaa.

Kavajaiset

Työpaikkani KAVA juhlii tänään muuttoaan Sörnäisten rantatielle. Kemut ovat viralliset, sillä mukana on kulttuuriministeri, joka pitää puheenkin. Paikat on puunattu ja käytävillä leijuu juhlan henki ja tuoksu. Minäkin siivoilin työpöytää sen verran, että voi näyttää, jos joku haluaisi tutkijankammiota vilkaista. Täytynee panna pyörimään asiaan kuuluvaa dokumenttielokuvaa, niin näkevät että huhkittu on.

Talvisota 70 vuotta

Talvisodan alkamisesta on tänään 70 vuotta. Jos miettii sitä, miten päivä otettiin vastaan 20 vuotta ja 10 vuotta sitten, ovat tunnelmat paljon rauhallisemmat. Suurin ero on siinä, että nyt esillä ovat lotat, joiden ympärillä isänmaallista hehkutusta harrastetaan. Juhlapuheita en tietenkään ole seuraamassa. Siellähän paatoksella on retorinen sijansa.

Itse sotaa käsitellään pääosin järkevästi, historiantutkimuksen tyynestä näkökulmasta. Ohto Mannisen esitys Yle1:n aamutelevisiossa oli tästä täydellinen esitys. Mukavaa että myyttipuhe talvisodan alkamisesta yllätyksenä tuli kumotuksi. Tästä olen aikoinaan professorille puhunut pari kertaa talvisota-dvd:tä koostettaessa.

Kun koko kansalle kuukausitolkulla selitetään (mm. sotaa edeltävissä elokuvauutiskatsauksissa), että sota uhkaa, ja siihen parhaan kyvyn mukaan valmistaudutaan, on paha puhua yllätyksestä. Tyrmistys ja järkytys on oikea kokemustermi niille poliitikoille, jotka uskoivat että Neuvostoliitto bluffaa. Historiassa käy usein niin, että jokin selitys ikään kuin jymähtää päälle, siitä tulee uskon ja ideologian osoitus. Yllätyksestä puhuminen on ideologinen selitys sille, että Neuvostoliiton hyökkäys oli juuri niin barbaarinen kuin sodan propaganda sen halusi esittää.

Vastaavia selitysluutumia on paljonkin. Esimerkiksi turvallisuuskysymysten yhteydessä Jartsev-neuvottelut vuodesta 1938 lähtien unohdetaan. On selvää, että Neuvostoliitto valmistautui sotaan Suomea vastaan jo ennen Ribbentrop-sopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan solmimista. Neuvostoliiton aloittaman talvisodan taustalla oli Leningradin turvallisuus, joka oli Jartsev-neuvottelujen ytimessä käytännön poliittisena tavoitteena. Sieltä periytyy myös Suomen hallitusten linja, taipumattomuus ja käsitys periksiantamattomuuden siunauksellisuudesta. Suomalaiset eivät olleet aivan yksimielisiä tässä suhteessa, kuten neuvottelijadiplomaattien ja esimerkiksi Mannerheimin arviot osoittavat.

Sinällään Suomen käyttäytyminen näissä neuvotteluissa oli tulosta siitä ulkopolitiikasta, joka syntyi kun reunavaltiopolitiikasta irrottiin 1920-luvun alussa. Julkisesti Suomi irtisanoutui reunavaltiopolitiikasta vuonna 1935. Uusi linjaus sai nimekseen pohjoismainen suuntaus, jota tuki 1939 syksyllä julistettu puolueettomuus. Käytännössä se tarkoitti, ettei Suomi tue Baltian maita, jos nämä joutuisivat sotaan Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliitolle nämä vakuutukset eivät riittäneet, sillä se halusi takuita siitä, että Suomi ei liittoutuisi Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan. Tämä oli epäonnistuneiden Jartsev-neuvotteluiden sotilas- ja kansainvälispoliittinen ydin.

Maailmanvallankumouksen (originaali idea)ja Neuvostoliitossa rakennettavan yhden maan sosialismin (1935 lähtien) puitteissa Suomi oli pikkutekijä, mutta se oli lähellä Leningradia. Moskovassa puhuttiin uusista reunavaltioista (Pribaltikan käsite), joihin ei voinut luottaa. Kuten Kimmo Rentola on tätä neuvostoajattelua luonnehtinut, "ne olivat isompien palvelukseen alttiita nilkkejä ja aina valmiit tarjoamaan alueensa ja painamaan perässä jos interventio tulisi". (Platsdarm-idea, place d’armes.) Tämä ajattelu on todennäköisesti tärkein talvisotaan johtanut syy. Sota oli siis mitä suurimmassa määrin geopoliittinen.

Tämän geopoliittisen aseman suhteen Suomen ulkopolitiikka epäonnistui, sillä pohjoismainen suuntaus ei jostain syystä ollut Moskovassa uskottavaa, vaikka Suomen asema entisenä autonomisena maana (ja valtiona) oli ehkä parempi kuin muiden "Pribaltika"-maiden - tämä siis neuvostojohdon silmissä. Neuvostoliitossa seurattiin tarkkaan Pribaltika-maiden keskinäisiä suhteita ja yritettiin löytää niiden käyttäytymisestä ristiriitaisuuksia. Sotilaallisesti Suomen ja Viron yhteistyö (lue: Jari Leskisen teokset) oli varsin kiinnostavaa, eikä sopinut reunavaltiopolitiikasta irtautumiseen.

Suomi ei onnistunut vakuuttamaan Neuvostoliittoa siitä, että se ei olisi yksi (uusista) reunavaltiosta, vaikka sen vaikutelman Suomi (viisasta kyllä) selvästi halusi antaa julkisuudessa (vaikkakaan ei esimerkiksi sotilaspoliittisesti).

Vastaava analyysi oli Moskovassa käynnissä tutkittaessa Pribaltika-maiden suhteita suurvaltoihin - Erkon suhteet Yhdysvaltoihin ja Rytin ja Mannerheimin brittisuhteet ovat tietysti tässä suhteessa kiinnostavia. Tämä liittyi tietysti suoraan "nilkki"-asteen arviointiin. ("Nilkki" sopii hyvin verrattavaksi esim. läntiseen "roistovaltion" käsitteeseen). Kun sotien jälkeen puhuttiin "luottamuksesta" ja sen välttämättömyydestä, tarkoittivat aikalaiset juuri näitä arvioita.

Moskovassa myös Pribaltika-maiden sisäisten poliittisten muutosten avaamia mahdollisuuksia seurattiin tarkoin. Kuten arkistotutkimukset ovat osoittaneet, tämä analyysi oli usein pätevämpää kuin mitä julkisuudessa esitettiin. Propagandan yksiulotteisuus ei vastannut hallinnon todellista tietotasoa Moskovassa. Tämä panee epäilemään myös tätä uskoa siitä, että Suomen tilanne olisi todellisuudessa analysoitu kypsäksi vallankumoukseen: ts. uskomusta siitä, että Suomen työläiset olisivat 1918-hengessä liittoutuneet hyökkäävän puna-armeijan (tai Suomen kansanarmeijan) kanssa. Suomen uskottiin yksinkertaisesti kaatuvan vähemmälläkin sotilaallisella voimalla. Suomen puolustus oli lujempi kuin Moskovassa arveltiin.

Kun vielä puhutaan siitä, että hyökkäävä puna-armeija olisi menettänyt uskoaan nähdessään Suomen maaseudun hyvän tilan vastoin propagandan sanomaa köyhyydestä ja kurjuudesta, kyse lienee jälkiselityksestä. Yleensä hyökkäyksessä vastaan tulleet rikkaudet innostavat ryöväämään niitä ja horisontissa siintäviä kulta-arkkuja kahta innokkaammin.

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 49 tänään

Orionissa, Eerikinkatu 15 (Helsinki) iltaviideltä

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 49: VALINTATILANTEIDEN DRAAMAA SEKÄ PUOLUEPOLIITTISIA FIKTIOITA

25.11. keskiviikko 17:00(I dokumentärens kärnä 49: Valsituatinernas dram och partipolitiska fiktioner), digibeta, sallittu kaikille, 98 min

Katso tarkemmin esitettävät elokuvat.

Ja osta biletti saman tiensä.

Filmiä ja valoa

Ylistarossa Filmiä ja valoa -elokuvafestivaaleilla 22.11.2009
(Kuvat: Marita Nyrhinen)

Sain kunnian naulata elokuvateatterin seinään nimilaatan vierailun johdosta. Matin-Tuvan omistaja Anssi Luoma seuraa iskujen tarkkuutta.

Ilkan valokuvaaja Kari Löfhjelm työssään.

Ylistaron meininkiä

Viikonloppu oli tunteina pitkä, mutta muuten mukava. Lauantaina pongahdin ylös aamuviideltä että ehtisin junaan. Pistäydyin Filmi ja valo -elokuvafestivaaleilla Ylistarossa, joka on nykyään osa Seinäjokea. Päävieras oli Timo Koivusalo Täällä Pohjantähden alla-elokuvansa puitteissa, mukana apulaisohjaajaa ja näyttelijöitä. Jengi tykkäsi vaikka yli kolmen tunnin kesto pani vahvimmatkin lihakset koetukselle. Elokuva kestää katsomisen, joten käykääpä kaunistamassa vähän uuvahtaneita kotimaisen elokuvan katsojalukuja joulukuussa.

Lauantai-iltana olivat vuorossa Seinäjoen nähtävyydet: mukaan mahtui sisäfilettä, karaokea ja uskokaa tai älkää, reggaeparty, johon oli saatu vetoapua vähän Helsingistäkin. Eli paljon mahtuu kaupungin menoihin lauantai-iltana. Sunnuntaina kävin puhumassa 1918-teemasta ja näyttelin asiaan kuuluvia elokuvia ko. vuodelta. Fiilinki mukava ja sali eturivejä lukuunottamatta täynnä.

Tämän päivän Ilkka kehuu paperilla, vaan ei nettijutuissaan muuten kuin maksullisena näköispainoksena, väkeä olleen tungokseen saakka. Uusi katsojaennätys neljä kertaa järjestetyillä festareilla tuli. Kävijämäärä ylitti tuhannen reilusti useammalla sadalla, joten valittu linja oli hyvä: uutta kotimaista, paikallisia uutuuksia - Harri J. Rantalan runollinen Nurmoo tuli nähdyksi (siinä näyttelee myös serkkuni tytär Saara Saastamoinen), vanhoja kaitapätkiä vuosikymmenten takaa alueen tapahtumista ja uusia kansainvälisesti kiinnostaneita filkkoja.

Matin-tuvan omistaja Anssi Luoma voi olla tyytyväinen tähän menestykseen ja lupailikin jatkoa tulevina vuosina. Paikallinen elokuvateatteri on ollut pystyssä jo neljän sukupolven ajan. Jatkuvuus näkyi paitsi työntekijöiden omistautumisessa asialleen, myös teemaan liittyvänä julistenäyttelynä, perheyritys kun on osannut laittaa vanhat julisteensa talteen. Menestystä jatkossakin!

Se nyt vaan on sillä lailla

Helsingin Sanomat on uudistunut positiivisesti, se näyttää ihan samalta kuin parhaat maakuntalehdet jo vuosia. Toinen toivoakseni käypä vertaus lienee nettijulkaisu. Pitäisiköhän minunkin vaihtaa blogin fonttia käyttäjäystävällisemmäksi. Varmasti, jos sata tuhatta lukijaa sitä vaatii.

Hesaria on nyt helpompi lukea, se on selvää. Mutta aamuaivastukset ovat entisellään lehdessä käytetyn pölisevän musteen vuoksi. Vaihtakaa sekin. Arvovaltaisista itse julkaistuista kritiikeistä löytyisi toinenkin vaihdettava: lehden aiempi päätoimittaja totesi, että nykytoimittajien kirjoituksista näkyy kovin selvästi kirjoittajan tieto- ja taitotaso. Sitä ei voi paremmin sanoa. Niin näkyy. Joka päivä ja lähes joka sivulla.

Terveistä ilmiöistä sairaisiin. Aivastukset kääntyivät viime viikolla ysköksiksi asti, kun keuhkot repesivät raa'an ja kostean ilman karkeudessa. Kolmen sairaspäivän, sen jälkeisen pikaisen työpäivän ja hermeettisen kotiviikonlopun jälkeen keuhkoja kutittaa vain silloin tällöin, niin että tietää ettei ole vielä terve.

Sikainfluenssaa se ei tainnut olla, mutta jos oli, niin olen siitä ja sen vaisuudesta kovin kiitollinen. Näin viruksen pitää osata käyttäytyä. Maltillisesti ja liikoja haittaamatta. Tämän biologismin jälkeen voisi kai halata puuta. Tai ainakin kaikkialla näkyvää Anna Puuta.

Yskän kiusallisimpiin piirteisiin kuuluu se, että terveysintoilijat lähestyvät aina näihin aikoihin vuotta sanomalla, että ei tuo yskä ole muuta kuin tupakkayskää. Hyvä on, ettei tämä henkilökohtainen tupakkayskäni vaivaa muulloin kuin silloin kun tupakoimattomatkin tapaavat yksikseen yskiskellä. Terveysintoilijat ovat usein niitä, jotka ovat aina oikeassa, mutta ajavat silti tai paremminkin juuri sen vuoksi kolareita tuon tuostakin. Paitsi tietysti Christer jota on kiva lukea.

En tiedä, onko sairas vai terve ilmiö, mutta monet ovat huomautelleet siitäkin että olisin laihtunut. En ole. Sen sijaan vaihdoin vaatteita. Ostin lentäjien vielä lentäessä aikataulujen mukaan Lontoosta sopivat: jostakin syystä siellä lyhyille ja tanakoille löytyy vaatteita ihan tavallisista kaupoista ja vielä edulliseen hintaan.

Kotokapitalismimme toimii toisin. Täällä myydään ei-oota. Jos siis myydään, sillä ainakaan ystävällisesti rahaa tuotetta vastaan tarjoamaan tullutta ei tavallisesti kohdella. Oikein ketuttaa sellaiset epäystävälliset ihmiset, ymmärrättehän.

Kutsuivat varmaankin raisun luontoni tähren käymään Ylistarossa Filmiä ja valoa -elokuvafestivaaleilla, jossa teemoitellaan ensi viikonloppuna 1918-aiheen parissa. Säät pahalaiset vain näyttävät hieman hangoittelevan vastaan.

Vielä hyvähenkinen loppukaneetti. Elokuva-alan toimijoiden Lehtiset julkaisi elokuvaohjaaja Ville Suhosen esittelyn kirjastamme. Se kannattaa lukea malliksi siitä, miten näinkin vaikean kirjan voi arvostella kun osaa ajatella ja kirjoittaa yhtä aikaa.

EDIT: Laitetaas vielä tämäkin. Ruotuväkilehdessä yhtenä haastateltavana: Sotaelokuvien luvattu maa.

Hamaan loppuun asti

Samaan aikaan kun sikainfluenssa kaataa yhä useamman, valtionhallinto porskuttaa uusien esimerkkimaiden kanssa. Maan ainoa todellinen aristokraatti Björn Wahlroos valmistautuu Tieto-Finlandian jakoon ja muistuttaa meille thatcherismin saavutuksista. Niistä on jo muutama tovi, mutta ilmeisesti maailma ei muutu. Valtiovarainministeriön ihannemaat olivat thatcherismin aikaan Uusi-Seelanti ja Irlanti, mutta nyt ne ovat aivan toiset.

Omilleen puhunut Katainen totesi julkisuuteen, että ensi vaalikaudella täytyy varautua veroasteen nostamiseen ja menojen leikkaamiseen. (Varmasti Kokoomukselle hyvä vaalitunnus ensi vaaleihin.) Tätä ei tarvitse tehdä omin neuvoin. Rohkaisevia esimerkkejä valtiovarainministeri löysi Virosta ja Liettuasta, siellä kun on tehty miljardien eurojen leikkaukset ja veronkiristykset. Ylen uutisen mukaan Katainen "sanoo ihailevansa balttipäättäjiä, jotka ovat oman terveytensäkin kustannuksella panneet maiden talouden kuntoon rajuilla säästöillä".

Ainoa mikä minua hämmästyttää on se, että ilmastonmuutos ja ympäristö eivät olleet keskeisiä argumentteja valtiovarainministeri Kataisen saarnassa. Suomalaiset lämpenevät nykyään vain ympäristölle perustuville veroille. Tämänhän nykyinen ydinvoimalapuolue Vihreät ovat saaneet aikaan. (Vihreät itse puhuvat mieluummin vain kauppojen sunnuntaiaukioloajoista.)

Katainen ei puhunut ympäristöstä - miksi olisi Kokoomuksen puoluehallituksessa -, sillä tarkoituksena oli tällä kertaa jatkaa työuria hamaan loppuun, eläkeläiset kun ovat vaarallisia tulevalle Suomelle, joka näyttää tulevan juuri silloin kun minä voisin päästä eläkkeelle. Ellei sitten epidemia vie jo ennen sitä.

Saartorengas kiristyy

Maailman kirjat ovat taas kirjuutelleet omiaan. Asematunneli täyttyi Helsingissä vedellä, kun suuren putken vierellä oli mystinen reikä. Salaliittoteoria sanoo heti, että se on se reikä, jolla tuubin vallannut maahantunkeutuja hukutetaan. Siihen tosin tarvitaan useampikin reikä ja jokaiselle asemalle vielä omansa. Että pitäisi reikiä löydellä. Tämä ei sitten perustu tietoon eikä oikeastaan mihinkään, mutta minkäs sitä mielikuvitukselleen voi. Varsinkin kun taudit saartavat.

Keuhkot melkein repesivät eilen vaatimattomassa vastamäessä kuin Freddy Kruger ikään olisi hieman repäissyt molempien keuhkojen reunasta rintalastan auki. Pääsin kuitenkin kotiin potemaan. Keuhkoputkea oli kutitellut jo edellisenä päivänä, nyt ei kutittanut vaan koski. Kuumetta ei ole ja nuha valuu, joten kai tämä on muuta kuin sikainfluenssaa, joka on saanut lempinimen "sikis".

Aika sikiävä tauti tuo sikainfluenssa. Tyttären luokalla on kuulemma ollut kolme tänään poissa. Arvaa kai sen, mikä siellä sikiää. Jos lasketaan yhteen keuhkoputken nykyinen tila ja nurkan tällä puolen lurkkiva sikainfluenssa, alkaa olla aika muistella sitä, mitä isän äidin Anna Kustaava Herrasen sukulaispoika toisteli isänsä hautajaisissa.

Anna Kustaavan pikkuveli Eemil nimittäin näki isänsä hautajaiset ja tämän arkun. Hautajaisissa ja sen jälkeen hän hoki: "Minullekin musta alkku, minullekin musta alkku". Kukaan ei muista kertoa oliko Eemelin arkku musta vai valkea, mutta arkun hän kumminkin sai. Kun sisarusten isä kuoli 23. maaliskuuta 1911, seurasi häntä 8. toukokuuta Emil, joka olisi samana vuonna täyttänyt 14. heinäkuuta neljä vuotta. Kaikin pääteltävissä olevin tiedoin he kuolivat espanjantautiin eli H1N1-viruksen aiheuttamaan influenssaan. Eli samasta viruksesta puhutaan kuin 1918 ja 1976 ja 2009. Että semmoiset tunnelmat tänään.

Hiirenloukku

 

Rooman muistoja

 

Roomassa näytti olevan 19 astetta lämmintä. Tämä on perinteinen vierailuviikko siellä, mutta nyt täytyy odottaa kevääseen. Vastaan tulleen kuvan alluusion voimaa.

Radiolinkki

Töitä piisaa, eikä ehdi ajatella bloggaamista. Mutta YLEn areenalta voi kuunnella viime perjantaisen juttelumme tohtori Jokisipilän kanssa Radio Suomessa. Teemu Laaksosen toimittamassa Ajantasa-ohjelmassa aiheina olivat mm. Afganistan ja EU.

Päivän aikaansaannos

Kokousaamuun tuli hyviä ja huonoja uutisia. Huonoista eli römähtäen kaatuneista hankeaikeista ei kannata puhua, mutta mainitaan nämä hyvät ja vielä toteutuneet: Jatkosodan katsaukset 2: Kamerat asemissa on ilmestynyt tänään neljän DVD-levyn kokonaisuutena. Tuhti (isänpäivän?) paketti suomalaista elokuvahistoriaa. Tuttuun tapaan toimittajina Kippola ja Partanen, toimituskunnassa lisäksi Ohto Manninen, Kauko Rumpunen ja minä. Malja marttyyreille!

Marssin tästä suoraan lähetykseen Radio Suomeen Ajantasa-ohjelmaan, joka alkaa klo 14.03. Koettakaa kestää jos satutte linjoille.

Missä mennään nyt

Syksyn harmaa tihkusade on synkistänyt viime päivinä maiseman vaikka uusin Filmihullu veikin ajatukset hetkeksi kesään muistellessaan Sodankylän hehkeimpiä tunnelmia. Sen sijaan aina kiivaalla kulttuuririntamalla on vilkasta - en kuitenkaan viittaa tällä alluusiolla WSOY:n minimuotoiseen kirjailijakapinaan. KAVAN syyskauden runsaslukuiset näytökset ovat täyttä päätä menossa, kiihkeitä festivaaleja riittää ja railakkaita messutapahtumia on niin, että kalenterin viimeinenkin sopukka on täynnä viikonloppuja myöten.

Ei siinä ehdi edes blogiaan päivittää, hyvä että facebook-statuksen, mutta muutaman esitteen sentään Sediksen elokuvablogiin olen heittänyt. Sekin blogi on siis olemassa.

Jos joitakin hetkiä jäänyt etukäteen avoimeksi, olemme käyneet kertomassa kirjastamme sen kritiikeissäkin todennettuja hyviä puolia. Kritiikkejä ovat julkaisseet Savon Sanomat, Keskisuomalainen, Helsingin Sanomat, Ilkka, Kansan Uutiset ja Karjalainen sekä Episodi ja Aamuposti (Hyvinkäältä). Viimeisintä elokuvaneuvoksen arviota en ole nähnyt. Osan näistä voi halutessaan lukea Kritiikkiportin kautta. Minä en enää viitsi, kun punastuttaa.

Ensi perjantaina olen näillä näkymin Ylen Radio Suomessa yhdessä Markku Jokisipilän kanssa alkaen klo 14.03. Siinä mukavaa on se, että statuspäivityksenäni on pelkkä "historioitsija" eikä mitään muuta. Radiossa pyörii jo toinen mokoma: Seppo Heikkisen massiivinen Suomi talvisodassa -sarja, jonka kymmenennessä osassa joulukuun puolessa välissä minäkin taidan olla äänessä. Sarjaa voi näemmä kuunnella myös podcastina, mikä jää minullekin ainoaksi mahdollisuudeksi. Mutta se ei ole huono vaihtoehto.

Hippalot riittää, kiitos

Vielä yksi, ja hippalot riittää, kiitos
KIRJAMESSUT TORSTAINA
klo 11:00 Kullervo
Kippola Ilkka, Sedergren Jari
Dokumentin ytimessä
Dokumentin ytimessä - Suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-1944 kytkee ensimmäisen kerran dokumenttielokuvan monet merkitykset aate-, kulttuuri- ja poliittiseen historiaan sekä esittelee keskeiset lyhytkuvayhtiöt ja kuvaustoiminnan mm. puolustusvoimissa. Haastattelijana Mikko Rouhiainen. SKS.

Hippaloita on riittänyt, kiitos kaikille vaivautuneille. Sen jälkeen kun työpaikalla jutustelin vartin maassamme vierailevan kuubalaisohjaaja Fernando Perezin kanssa, tänään oli juoksujärjestyksessä vuorossa Suomen elokuvayhdistyksen seminaari, jonka tekstitystä ja sivusuhteita perusteellisesti käsittelevän ohjelman lisäkkeeksi minut ja kokenut kollegani Kippola oli kutsuttu.

Puhua pälpättäessäni kirjastamme kamu ehti laskea 56 päätä penkkiriveiltä, joten sehän oli yleisömenestys. Koska tilaisuudessa ei peritty pääsymaksua, ylitimme meille tavanomaisella tavalla määräaikamme vartilla. Vain elokuvaneuvos lähti kesken pois. Varmaan juna-aikataulut. (Joku voisi muuten referoida Karin arvostelun kirjastamme viikonlopun Aamupostista (Hyvinkään seutu), kun sitä ei täällä päin jaella. Tai vaikka skannata ja mailata, niin voisi lukea rivin välitkin.)

Yritän palailla tavalliseen kirjoitteluun tämän agitaatiosamban jälkeen jälkeen.

Vaikka lupaukset ovat tietysti viimeisiä, mitä tässä maailmassa kannattaa tehdä, jos ei ole pakko, ja miksi olisi.

Päivän vinkki

Päivän vinkki: Kaikille avoin Seminaari
TEKSTITYS JA SIVUSUHTEET
keskiviikkona 21.10.2009 klo 16 – Yleisradion Ison Pajan Auditoriossa

16.00 Avaussanat
Otto Mikkelä, SEY
Juha Vesaoja, YLE

16.10 Filmien tekstitys ennen ja tänään
Mikko Lyytikäinen, Movision Oy

16.35 Tv-ohjelmien tekstityksen kehitys YLE:ssä
Pentti Pesari, Yle, eläkkeellä

17.00 Tv-ohjelmien tekstitys digi-tv:ssä
Tekstitysmenetelmät. Mistä virheet johtuvat?
Vesa Vaarala, YLE

17.25 – 17.55 Kahvitauko

17.55 Sivusuhteet filmissä ja televisiossa, Otto Mikkelä, SEY

18.05 Sivusuhdeautomatiikka ja sivusuhteiden hallinta
Miten sen pitäisi toimia ja miksei se aina toimi.
Olli Sipilä, YLE

18.30 Dokumentin ydin: Kirjaesittely
Ilkka Kippola ja Jari Sedergren, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto,KAVA

19.00Tilaisuus päättyy
Tilaisuuden juontaja: Otto Mikkelä
Tilaisuuden järjestäjä:
SEY
SUOMEN ELOKUVAYHDISTYS RY perustettu 1937

Vuodet kuluttaa

 

Sedis Mitressä

 

MuvieuM

 

Katuvilinää

 

Menossa ylös

 

HP ja Big Ben

 

Big Ben ja HP

 

The London Eye

 

British Museum I

 

Tietokirjalla menee hyvin

Näin se viikko taas vierähti ilman ainuttakaan bloggausta. Vähän sormia syyhytti, mutta aiheet olivat tuolta puolen sateenkaarta. Lähimpänä kirjoitushalu oli eilen, kun lehdessä luki pienellä oikeassa alanurkassa, että kirja-ala näyttää odottavan syksyn myynnistä sekä kauno- että tietokirjallisuudessa hyvää. Toistan, hyvää.

Vähän aikaa sitten oli muotia kirjoittaa, että tietokirjalla menee huonosti. Mitä isompi lehti, sen isommalla otsikolla. Kaikille oikein taottiin otsikkorummulla päähän, että kyllä menee tietokirjalla surkeasti ja sopeutuvat yritykset ovat sen mukaisesti vähentämässä väkeä oikein roppakaupalla. Olivat näemmä sen kvartaalin eli kesäkuun (sic!) tilastot väärällään tietoa, mutta tuo taloudellinen käyännön pääasia saatiin toteutetuksi.

Nettisivuilta tietokirjojen painike katosi tai siirtyi rivissä mahdollisimman alhaiseksi. Näin kun oli päätetty, että kun ne eivät myy, niin sitten ei myydäkään. Näinhän se logiikka menee. Tällainen toisinkin ajattelija ajattelee, että usein tietysti avitetaan, ettei myisi, kun on päätetty leikata rönsyjä pois.

Mutta nyt sitten menee hyvin kaupaksi. Mitä tästä tiedosta opimme? Emme niin yhtään mitään. Ei silti aihetta pessimismiin, sillä tietokirjojen kohdalla pieni on kaunista.

Valtakunnan häirikköä katsomassa

Näin eilen Valtakunnan häirikön Helsingin kaupunginteatterissa. Koska kyse oli erään seuran järjestetystä vierailuista, saimme näytöksen päätteeksi seuraamme käsikirjoittaja Henri Kapulaisen, ohjaaja Raili Leppäkosken ja pääosanesittäjän Pertti Sveholmin.

Näytelmä kuvaa pitkän aikajänteen. Se kertoo menneiden aikojen poliitikon Veikko Vennamon (maalaisliitto, Suomen pientalonpoikien puolue, Suomen Maaseudun Puolue) elämästä sotavuosilta 1970-luvulle. Perusjännite rakennetaan ylivoimaisen Urho Kekkosen ja jatkuvaa selviytymiskamppailua käyneen Vennamon välille.

Kuten käsikirjoittaja kertoi, lähtökohdat sodan aikana olivat tasaveroiset: entinen ministeri Kekkonen oli maatalousministeriössä virkamiehenä, jonne rintamalta tuotiin myös toinen teräväksi tunnettu juristi Vennamo. Kekkonen irtaantui ylemmästään, ministeri ja maalaisliiton puheenjohtaja Kalliokoskesta jo sodan aikana siirtymällä tunnetulla tavalla valtiovarainministeriöön rationalisoinitehtäviin. Ne tulivat välttämättömäksi asemasodan alettua ja sodan pitkityttyä. Kyseinen osasto toimii yhä valtiovarainministeriössä.

Sodan jälkeen Vennamo jatkoi osaston ylijohtajana erikoisalallaan, asuttamistoiminnassa. Kun sodan aikana asutettiin takaisin vallattua Karjalaa, sodan jälkeen piti asuttaa evakot. Käymättömät korpitilat saivat raivaajansa. Puoltokirjeessä luki Vennamon nimi. Kekkonen hoiti samaan aikaan, kuten nyt tiedämme, varsin oma-aloitteisesti sotasyyllisyysasioita ja nousi muutamassa vuodessa, pienten etsikkoaikojen jälkeen pääministeriksi 1950, mitä virkaa piti hallussaan pieniä taukoja lukuunottamatta aina presidentiksi tuloonsa asti 1956. Vennamo sai ministerinposteja Kekkosen hallituksissa ja tuki tätä presidentiksi korpikiertueilla.

Kun Veikko oli tehnyt tehtävänsä, Veikko sai mennä. Kekkonen ei oma- ja rämäpäistä kaveriaan kaivannut. Alkoi Vennamon amok: ensin epäsuosioon puolueessaan, sitten oman puolueen (PTPP) perustaminen. Näytelmän mukaan Kekkosta vastustaneen Honka-liiton myötä puolue ajautui konkurssiin, hankkeen päähahmoihin kuulunut Vennamo ei, sillä päinvastoin kuin puolueen vähävarainen jäsenistö, hän oli tarkan markan mies, eikä sitonut omia varojaan näin vaarallisiin bisneksiin. Kapulainen rakentaa ristiriidan Vennamon köyhän kansan puheiden ja oman "säätiöidyn" varallisuuden välille. (Disclaimerista käy tietysti se, että huippujuristit eivät tapaa milloinkaan olla köyhiä, tekivätpä ammattinaan mitä tahansa).

Jatkuvasti pohjakosketuksia urallaan ottanut Vennamo teki kuitenkin kerta toisensa jälkeen näyttävän come backin "ladattuaan akkuja" sanatoriumissa Tanskassa. Apunaan hänellä oli näytelmän ainoa todella sympaatiaa keräävä hahmo, Eino Poutiainen, mopolla maineeseen ajanut puoluesihteeri, joka rakensi syrjäseutujn poliittisella kentällä Vennamon uuden puolueen, SMP:n suurvoitot 1970-luvun alussa. Pientalopojat vaihtuivat koko maaseudun edustamiseen sen jälkeen kun Keskustapuolue hylkäsi vanhan Maalaisliitto-nimensä. Vennamon kuuluisaksi tehty ylijohtajan virka oli lakkautettu ja hänet oli siirretty syrjään Tullihallituksen johtoon.

Ennen loppua Poutiainen katoaa näyttämöltä. Sen jälkeen kun omat ja puolueelle salaa lahjoitetut rahat menivät sekaisin uudelleen valintaa eduskuntaan ei tullut, vaikka SMP säilytti vahvan asemansa nissä uusissa vaaleissa, jotka järjestettiin kun Kekkonen hajotti itselleen epämieluisen eduskunnan. Poutiaisen paluuta poliittiselle kentällä 1970-luvun lopussa ei näytelmässä muistella.

SMP:n suuruudenajat eivät kestäneet pitkään. Ryhmän enemmistö sekä kapinoi Vennamon johtamistyyliä vastaan että hyväksyi ulkopuoliset houkutukset: puolue hajosi ja syntynyt SKYP katosi pian sen jälkeen. SMP:llä paluuta keskisuureksi puolueeksi ei enää ollut, vaikka Veikko Vennamo eduskunnassa istui sen jälkeenkin: näytelmä päättyy kuuluisaan episodiin, jossa vahtimestarit poistavat edustajan työpaikaltaan. Pekka Vennamolla on näytelmässä vain pieni rooli.

Kapulaisen kieli on nautittavaa. Se hyödyntää poliittisen kielenkäytön eläviä ja kuolleita iskulauseita, kertoo tapahtumankäänteet selkeästi ja on sopivan asetelmallinen. Kekkonen on karu ja kankea, eikä hänen ylivoimaansa korosteta liikaa, vastapuoli, poliittisesti vähän ressukka Vennamo rempseä parodiseen asti, kuten aikanaan oikeilla poliittisillakin näyttämöillä. Kapulaisen poliittinen historia ei ole historiankirjoitusta teatterin lavalla, mutta ei sanottava ammattilaisenkaan korvaan särähdä. Taustatyö on tehty riittävällä tarkkuudella. Tekijät kertoivat, että ulkopolitiikka oli tarkoituksella karsittu käsikirjoituksesta pois. Hyvä niin. Vennamon ulkopolitiikasta on vaikea kirjoittaa puolta riviä.

Ohjaaja Raili Leppäkosken valinnat näyttämölle asettamisessa pistivät monen silmään. Itse ajattelin niin, että niistä syntyy toinen, hieman absurdi näytelmä Kapulaisen realismi-illusion luoman näytelmän päälle. Harvoin näkee, että tarina ja näytelty eroavat niin paljon toisistaan. Näytteleminen hyödynsi farssia, burleskia ja mitä vielä tavalla, joka ei katsojalle politiikan tekemisestä kerro mitään. Vielä vähemmän sellaiselle, joka ei poliittisesta historiasta perusta. Miksi näin?

Leppäkoski kertoi keskittyneensä taidetta tehdessään nykypäivään - "historiaa voi tutkia dokumenteista". Seuraava on tulkintaani hänen vastauksestaan: Ohjaaja kritisoi nykypäivän politiikan imagopolitiikkaa ja sitä, kuinka ihmiset katsovat vain kuvaa, eivätkä kiinnostu politiikasta. Siksi näytelmän henkilöt esittävät itse asiassa tätä kuvapolitiikan ja kuvankatsomisen politiikan tyhjyyttä - käytännössä tavoitteena oli mennä tavalla tai toisella riman yli niin matalalla kuin vain myydäkseen näytelmän oli pakko mennä. Samalla päämääränä oli myös suututtaa: tältä näyttää teatterin lavalle karrikoitu poliittinen populismi, se, joka on niin kovassa nousussa tämän päivän Suomessa.

Kaksoisstrategia tuntui onnistuneen. Sekä realismi-illuusion että populistisesta gestiikasta kiinnostuneet katsojat saivat annoksensa ja pääsivät nauramaan Vennamon mahtailulle, Virolaisen pakkoliikkeille, Kalliokosken kimitykselle ja monelle muulle vähälavasteisella lavalla suoritetulle hupieleelle. Politiikasta kiinnostuneet seurasivat käsikirjoituksen juonenkehittelyä ja etsivät kliimaksia tai räiskyviä historiantulkintoja, joita ei lopulta tullut. Mutta tulipahan katsomisen arvoinen paketti siitä kuinka tarina ja sen esittäminen voivat kulkea eri latuja, vasenta ja oikeaa - ja silti hiihtäminen käy, vaikk' ei sentään rock'n roll.

Painajaisen ratkaisu

 

Jäin Fritz Langin pariin, ja huomasin, että eräs harvoista filmaattisista painajaisistani on saanut inspiraatiota siitä. Uneni kuvat olivat samanalaisuudestaan huolimatta vain paljon parempia kuin mitä Ministry of Fearin (1944) suokuvat ja pommitettava ammustehdas tarjosivat melko alkeellisessa trikkikuvassa.

Tuo vuosia sitten usein toistunut uni oli utuinen, mutta värillinen, päinvastoin kuin elokuva. Huomasin että on mahdollista mutta epätodennäköistä, että olen Langin elokuvan nähnyt aiemmin. Se on esitetty televisiossa 23-vuotispäivänäni vuonna 1982. Synttäripäivänä on ollut varmaan muutakin tekemistä. Mutta noiden aikojen jälkeen tuo uni esiintyi. Silloin meillä ei ollut videoita, joten tästä tulee ratkaisematon.

Elokuvan maisemat olivat melkein yksi yhteen unen kanssa, mutta kun unen maisemaa palauttaa mieliin näin vuosikymmenten jälkeen, tulee mieleen taiteen historiasta tutut 1500-luvun kauhukuvat: unessa käytiin maailmansotaa ihmeellisten ilmalaivojen ja avaruusalusten kesken ja sitä kaikkea seurasin suon huurujen keskeltä. Tummat, synkät sävyt.

Uni jäi mieleen ilmeisen pysyvästi siksi, että tajusin näkeväni elokuvaa (jota luulin ettei olekaan). Olin juuri lukenut Luis Buñuelin elämänkerran, jossa hän sanoo tehneensä monet elokuvistaan unien pohjalta. Nyt oma uni varmisti sen, että näin voi olla. Mutta onko Langin elokuvan takana uni?

Tilaisuus

Historiallinen yhdistys ry järjestää torstaina 1.10.2009, klo 17.00 – 20, Tieteiden talolla (Kirkkokatu 6), salissa 404 seminaarin

Suomalaisen dokumenttielokuvan historiaa

Tilaisuudessa esitetään dvd-näytteitä dokumenttifilmeistä. Luennoitsijoina toimivat Kansallisen audiovisuaalisen arkiston tutkijat Jari Sedergren ja Ilkka Kippola

Seminaarin aihe liittyy tuoreeseen teokseen
Jari Sedergren ja Ilkka Kippola, Dokumentin ytimessä: Suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-1944. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009, 537 s)

Tilaisuuteen on vapaa pääsy.
Tervetuloa!

Viikon tapahtumat

Intiaanikesää on pitänyt, eikä syksyn loska pakota kenkien vaihtoon, joten näillä trampataan. Niin kuin syksy aina, tekemistä on riittänyt. Muutto on omalta osalta kuosissaan, vaikka atk joitakin pieniä duuneja söi: aloitin selvästi liian aikaisin, kun sain työhuoneen puretuksi ja kasatuksi.

Normalisoitumisen selkein merkki on uusi kellokorttilaite, joka otetaan lopullisesti käyttöön huomenna. Sähköinen kulunvalvonta kertoo kahvi- ja vessakäynnit, jos halua analyysiin on olemassa - tiettävästi ei ole. Mustaa laattaa heilutellaan suljettujen ovien ääressä myös sisätiloissa kuljettaessa. Aina ei ole toiminut ja ovien pönkkäämiseen auki on ollut tarvetta muutenkin. Vieraat tulevat saamaan vieraslapun rintaan ja heille on välttämätöntä ilmoittautua ja kirjata nimensä listaan viidennen kerroksen aulassa Keskukselle. Noin tiedoksi.

Pienimuotoinen tulojuhlakin järjestettiin tutuissa merkeissä. Yhdeksän aikaan illalla olin silti jo läsnäolollani onnittelemassa Arto Halosta Magneettimiehen valmistumisen johdosta. Kättäpäivää en sanonut, kun oli täyttä ja virrat veivät vinoon. Bändi skulasi Pekka Strengiä mukavasti. Myrskylä-yhteys selitti sen hetken askarruttaneen asian, että paikalla oli myös Lasse Viren. En ollut ainoa, joka sinänsä luontevaa ja selvää yhteyttä mietti hetken, ennen kuin oivallus täytti mielen.

Viikonloppuna juhlimme Markus ja Ilari Nummen elokuvaa The Heimola Story. Historian opiskelijoiden klassikkoraina täytti 25 vuotta ja Suvilahdessa oli koolit karkelot asianmukaisine elokuva-, traileri-, making of-, näytelmä- ja iltamaohjelmistoineen. Nostettakoon elokuvan dvd-ensi-illasta esille yksi. Juha Sihvolan punk-esitys on jo kulttikamaa. Aivan kaikki elokuvan esiintyjät eivät olleet paikalla, mutta kuitenkin varsin edustava ryhmä, mukaan lukien siippani, jonka roolihahmo elokuvassa oli ikimuistoisella tavalla neiti Vähä-älli.

Rakkautta ja anarkiaa -festivaali on tässä humussa jäänyt vähemmälle, mutta tällä viikolla petraantunee. Eilen tsiigasin Saksassa toimivan Hannu Salosen kansainvälisin voimin toteutetun Vashan ja bulgarialaista eksistenssia viipaloivan filkan Eastern plays. Molemmilla on ansionsa: ensimmäisellä kiintoisan asetelman kuvaajana, toisella pohdiskelevuutensa ansiosta. Stream lined on linjana tietysti, mutta onneksi vähän rosoakin. Molemmissa on läsnä muukalaisuutta, jälkimmäisessä aina yhteiskunnalliseen kritiikkiin asti. Sitä varmaan on tulossa meilläkin, kun tämä vaalirahakohu pääsee kohta vauhtiinsa. Eiköhän tämä hallitus ala olla jo tässä.

Kirjakauppaan ja muutto

KAVAn muutto Sörnäisten rantatielle on tosiasia. Kuten arvata saattaa, alkupäivät ovat fyysistä työtä muuttokuormien purkamisessa ja paikka on vielä työmaan ja työpaikan välimaastossa. Aistihavantoina maalin, liiman ja pölyn tuoksu, porakoneiden äänet ja kaikkialla näkyvä rakennus- ja muuttotarvikkeiden kasat viittaavat enemmän työmaahan. Normalisointi vie vielä jonkun aikaa.

Puhelimet ja sähköposti ovat kytkettyjä ja toimivat eilen, netti vielä yskiskeli kuin syysflunssassa ikään. Oman työhuoneen muuttolaatikot on nyt purettu, mutta pientä viilaamista tarvitaan vielä minun ja monen muunkin huoneessa. Teknisen kaluston kokoonpanojen asentaminen ja rakentaminen vie vielä aikaa siellä, missä niitä on runsaasti, mutta kirjasto näyttää jo olevan varsin hyvässä mallissa.

Kun työpaikalla johtoja vielä puuttuu, etsiskelen näytteitä huomiseen kirjakauppaesiintymiseen kotosalla. SKS:n Kirjatalon keskiviikoissa (Mariankatu 3) ohjelmassa on kerran kuussa "ajankohtainen kirjailijavieras ja kirjallinen keskustelutuokio klo 16.30–18.00". Minä ja Ilkka Kippola olemme paikalla - vaikkei siitä missään aistein havaittavasti kerrotakaan -, joten 16.9. esillä on näyttein Dokumentin ytimessä – suomalaisten dokumentti- ja lyhytelokuvien historia.

Sitten viime kertoman on ilmestynyt myös Marita Nyrhisen arvostelu Ilkka-lehdessä. Aiempien arvostelujen linkkejä löytyy elokuun lopun pärehtelystä.

Syksyn lukulistaa

Työpaikan muutto Punavuoresta Sörnäisiin (Sörnäisten rantatie 25) realisoituu tällä viikolla. Lähes kuusi vuotta jatkunut matkustaminen Helsingin eteläisiin osiin siis päättyy, taakse jäävät tutuksi tulleet maisemat ja kadunkulmat.

En osaa sanoa tuleeko ikävä. Luultavasti ei, vaikka lounaspaikkojen runsaus alueella miellyttikin. Uusi alue on tosin entistä karumpi.

Viikonloppu kului kirjojen parissa. Hans Joasin ja Klaus Wiegandtin toimittama The Cultural Values of Europe on kokoelma historian, sosiologian ja filosofian huippuasiantuntijoiden seminaariluentoja mielenkiintoisesta aiheesta. Sen rinnalla lueskelin jo täyttä päätä Julia M. H. Smithin kirjoittamaa perusteosta Europe after Rome. A New Cultural History 500-1000. (Oxford University Press 2005, paperback 2007). Tavoitteena on päivittää yliopistotasoinen perustietämys siitä, missä alalla nykyään mennään.

John Jeffries Martinin toimittama The Reneissance World (Routledge 2007, paperback 2009), on jättikokoinen teos, jossa 35 alansa huippuasiantuntijaa valottaa tuoreimpia näkemyksiä renessanssin maailmasta. Kirjoittajien esittelyistä huomasi, että kaikki olivat julkaisseet muutaman viime vuoden aikana tutkimuksia aihepiireistä. "Vanhoilla ansioilla" ei siis mukana ole ketään.

Vähän kevyemmällä otteella liikutaan samoissa aihepiireissä Thomas Cahillin teoksessa Mysteries of the Middle Ages and the Beginning of the Modern World (Anchor Books, 2006). Mutta oma hupinsa siinäkin.

Kaikkiaan teoksista muodostuu muutaman tuhannen sivun inspiroiva lukupaketti.

Arvaan että lukuinto perustuu kolmeen tekijään. Ensimmäinen on muuton aiheuttama stressi, toinen oman kirjan jälkeinen tyhjyys, jota täytetään jollakin ihan muulla ja kolmantena se, että minun pitäisi kaiken touhun keskellä kirjoittaa kaksi kirja-arvostelua kahdesta ihan kiinnostavasta teoksesta.

Toiset eksyvät tällaisessa tilassa siivoamaan, minä luen keskiajan historiaa (johon poliittisen historian koulutus ei ole suoranaisesti antanut eväitä muuten kuin sen että lukemaansa nyt edes ymmärtää). Mutta tosiasia on, että minkä tahansa kiinnostavan historiallisen tutkimuksen lukeminen johtaa pursuavaan ajatusvirtaan. Tämä on jo huomattu kotikeskusteluissa.

Lukijat voisivat antaa vinkkejä mieltäni vaivaavan kysymyksen ratkaisuun. Missä määrin Suomen historiassa voidaan puhua renessanssista? Turun valtaapitävien yhteydessä se on mainittu, varmaankin katolisen kirkon toiminnan yhteyteen jotakin siihen liittyvää on olemassa, mutta esimerkiksi Iiro Kajannon teos Latina, kreikka ja klassinen humanismi Suomessa keskiajalta vuoteen 1826 (SKS, ilmeisesti 2000) ei ajatuksia tältä kannalta vienyt juuri eteenpäin.

Vihjatkaa, tietävämmät, sillä Ruotsin historiasta kumpuava periodisointi ei aina kytke Suomen alueen tapahtumia kansainväliseen ja tällaiset peruskysymyksetkin ovat jääneet käsittääkseni tutkimatta. Mutta saa minua tästä kaikin mokomin oikaistakin.

Hiotaan timantteja

Työpaikka on muuttunut muuttotantereeksi ja nyt ei sähköpostikaan pelaa, joten on keksittävä vaihtoehtoisia työtapoja. Oma työhuone on jo täyteen pakattujen muuttolaatikoiden vallassa. Siirtymä Punavuoresta Sörnaisiin tapahtuu parin seuraavan viikon kuluessa.

Kirjoittavalla tutkijalla vaihtoehtoja onneksi riittää: eri arkistot ja kirjastot tarjoavat loputtoman saran työtä pelkäämättömälle. Niissä on myös oma rauhansa vaikka kännykkä on keksitty. Lukemista riittää myös perinteisen kirjan muodossa.

Elokuvahistorian tutkija joutuu tietysti silloin tällöin myös elokuvateattereihin, vaikka kyllä pääosa työstä tehdään nykyisin dvd-pohjalta, eikä vhs ole sekään kokonaan roskakoriin joutunut.

Oma onneni on ollut se, että viimeisen kuuden vuoden aikana on ollut myös puhetoveri, tietäväinen kollega. Tutkimuksen suuret ideat ja pienet oivallukset saavat usein alkunsa tekstien tai kuvien äärellä ellei sitten parvekkeella tupakilla tai sohvalla hetken tauolla, mutta niitä on hyvä testata ja hioa keskusteluissa.

Nämä juttutuokiot eivät aina täytä poliittisen korrektiuden vaatimuksia, mutta räiskähtelevistä muotoiluista jalostuu usein uusien ajatusten timantteja.

Tämä vaatii sitä, että samasta asiasta voi keskustella useasti. Ja se ei ole monille mahdollista.

Yksin puurtaminen on ainakin historiankirjoittajille yleinen synti. Jos ala on kilpailtu, tutkimusprosessia sävyttää usein suoranainen salailu. Omia oivalluksia ei päästetä ilmoille, ja mieluummin puhutaan ilmojen pitämisestä kuin asiasta. Samasta syystä myöskään kollegat eivät kommentoi vaan jo proseminaareissa ja laudaturseminaareissa parhaiten opittu vaikeneminen on kultaa.

Jostakin syystä vaikeneminen jatkuu vielä julkaisujen jälkeenkin, mutta siihen on tarjolla jo muitakin selityksiä.

Arvostelutilanne tänään

Kovin suuria innovaatioita ei blogista tänään löydy. Seuraan vain kirjan arvioiden ilmestymistä. Aiempien arvostelujen joukkoon (HS ja Savon Sanomat) liittyi tänään Keskisuomalainen - käytännössä se on sama arvio kuin Savon Sanomissa. Hyvä niin. Iltakolmeen huomenna voi kuunnella vielä kirjaan liittyvää haastatteluamme Kultakuumessa (Yle Radio 1).

Päivän kritiikki

Hesari on näemmä tänään noteerannut kirjamme Jussi Karjalaisen arviossa.

Poistun sen mukaisesti takavasemmalle pitkälle kävelylenkille.

Muutto

Varsin kesäinen viikko vierähti kuin siivillä. Perjantaina saattoi sitten havaita, että työhuoneen tavarat ovat päivittäistavaroita lukuunottamatta muuttolaatikoissa. Suonissa virtasi raa'an työn adrenaliinin sävyttämä veri.

Lähiravintoloissa tehdään surutyötä, sillä hyvin syövän työpaikan väen muutto pois alueilta tekee aikamoisen loven lounaskassaan. Muutto Punavuoresta Sörnaisiin on lähiviikkoina totta. Minä voitan, sillä työmatka lyhenee puoleen.

Punavuorelle muutto tarkoittaa myös henkilökohtaista hyvästijättöä. Tuskinpa siellä kovin usein tulee vierailtua. Sen sijaan Sörnainen, Kallio ja Hakaniemi tulevat varmasti entistä paremmin tutuksi. Kävely työpaikan ovelta Juttutuvan tiskille kesti tieteellisessä testissämme hiettömällä lorvivauhilla 16 minuuttia 48 sekuntia.

Kuten blogissa aiemmin todettu, viikko oli myös radioesiintymisien. Niitä voi nyt kuunnella Ylen Areenassa: Propaganda sotakirjallisuudessa näyttää olevan siellä avoimena peräti pari kuukautta. Sen sijaan Lyhytelokuvia ja muita historian dokumentteja on kuunneltavissa tätä kirjoitettaessa vain neljä päivää.

Uudet ajatukset

Uuden kirjan suunnittelu on jännittävä vaihe. Se on välttämätöntä vaikka tietääkin, että hankkeen lopussa kaikki on toisin. Kyse on siis aluksi eräänlaisesta paleontologiasta, hirmuliskon luiden ja jälkien löytämisestä, keräämisestä ja kokoamisesta. Yksityiskohtainen tarkastelu antaa mahdollisuuden päättää, onko dinosauruksella siivet, valaalla jalat tai jopa onko vastaantuleva ilmiö lintu vai kala.

Seuraavaksi on siirryttävä arkeologiaan. Luonnontieteellisellä tarkkuudella kaivetaan esille kaikki olennainen materiaali, jota lähilukemalla verrataan suunnitelman loogisiin päätelmiin. Materiaali - valittu tai saatavissa oleva - tuo aina esille uusia asioita, joita suunnitellessa ei ole älynnyt ottaa huomioon. Tämä muuttaa suunnitelmaa. Päättelykykyä on käytettävä etenkin silloin, kun tutkittava asia osoittautuu monimutkaiseksi, epäselväksi tai ristiriitaisten tulkintojen ja tutkimustulosten hämärtämäksi.

Puuttuvien lähteiden maailmassa historiantutkijan työ on pitkälle päättelyä. Antiikin (ja sitä varhaisempien elämänmuotojen) tutkimus lienee tätä käyttänyt eniten. Kekseliäisyys, innovaatiot ja uudet tulkinnat ovat kunniassa, kunnes saavat muodon ja sisällön, jonka uskaltaa asettaa kritiikin alaiseksi. Sen vastakohta on runsaudesta tehtävä seulonta ja tiivistäminen, jossa mukaan kelpuutetaan vain olennainen, suunnitelman laajuudessa tietenkin. Usein sama historiahanke pitää sisällään molempia aineksia. Toisista jaksoista on paljon materiaalia, toisista ei juuri mitään. Pitää osata kontekstoida ja zoomata tarpeen mukaan.

Lopuksi on kirjoitettava historiaa. Rakenne, tyyli ja sisältö saavat tarkoituksenmukaisen - lue: julkaisukelpoisen - muodon. Jälleen kerran aiemmin tehty työ joutuu uuden kokonaistarkastelun kohteeksi ja edessä on muutoksia. Historioitsija joutuu tekemään myös kompromissejä vaikka ei haluaisi. Kyse ei ole vain tutkimuksen etiikasta, vaan siitä, että kaikki ei ole selvää. Yhteiskuntatieteissä ja filosofiassa tämä realisoituu usein virkkeinä, joista ei ota selvää Erkkikään. (Tämän vuoksi käännökset ovat usein tärkeissä kohdassa parempia kuin alkuperäinen).

Nämä vaiheet ovat osittain päällekkäisiä. Joka tapauksessa ne vaikuttavat toinen toisiinsa, mikä aiheuttaa usein ongelmia loogisen esityksen suhteen. Myös virheet, joskus mitä kummallisimmat, ovat usein seurausta (abstraktin) päättelyn ja (konkreettisen) muotoonkirjoittamisen välisestä suhteesta. Pää ei erota niitä toisistaan, vaikka pitäisi. Siksi niitä virheitä on vaikea tunnistaa (omasta tekstistään). Kukaan ei kuitenkaan osanne kirjoittaa lopullista tekstiä kerralla.

However, eräänä päivänä, jos henki vielä pihisee, uusi kirja on valmis. Sitten on viikko aikaa henkäistä, jollei satu olemaan muuta tekemistä. Miksi minusta tuntuu, että se viikko on jo mennyt.

Radioon

Otsikolla Lyhytelokuvia ja dokumentteja historian sivuilta tänään tiistaina 25.8.2009, Yle Radio 1, Kultakuume 15.15-15.55. Juontajana JP Pulkkinen.

"Tiistain Kultakuumeessa perehdytään kotimaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historiaan vuosilta 1904 - 1944. Aiheesta kirjan kirjoittaneet Jari Sedergren ja Ilkka Kippola vierailevat lähetyksessä kertomassa, ketkä tekivät dokumentteja ja lyhytelokuvia, ja kenelle niitä tehtiin. Tutustumme myös veneenvalmistuksen historiaan Turun telakalla, josta on 1800-luvun lopulta alkaen lipunut laineille toinen toistaan kauniimpia huviveneitä. Kolumnistina on Juha Hurme."

Tarkennusosio Ylen Kultakuume-sivuilta:
"Jari Sedergrenin ja Ilkka Kippolan Dokumentin ytimessä on perusteos, joka pureutuu laajaan, mutta lähes tutkimattomaan aineistoon. Dokumentin ytimessä käy läpi suomalaisen dokumentin ja lyhytelokuvan historiaa vuosina 1904 - 1944. Se elokuva-aarteisto, joka televisiossa kuitataan yleensä vain arkistomateriaalina, kytketään kirjassa yhteyksiinsä. Ketkä dokumentteja ja lyhytelokuvia tekivät, kenelle ja millä ehdoilla? Sedergren ja Kippola ovat Kultakuumeen tiistain lähetyksen vieraina."

Koska kyse on suorasta lähetyksestä, en pääse Espoo Cinéen tänään. Eilen sentään kaksi elokuvaa: Jukka-Pekka Valkeapään taiteellinen Muukalainen tuli vihdoinkin nähdyksi.

Kulttuurikiireitä

Loppukesän hommat ovat niin kiireisiä, että kaikkiin ei ehdi. Kirja julkistettiin viime tiistaina, Espoon Cine avattiin samana perjantaipäivänä kuin oli Taiteiden yö. Tähän voi hyvin lisätä monia muita tapahtumia unohtamatta Kavan ja Helsingin Juhlaviikkojen tarjontaa.

Helsingissä asuva saa näinä aikoina tarjolle kulttuuria parissa viikossa enemmän kuin maaseutukaupungin asukas vuodessa. Pääkaupunkiseudulla tämä ei ole kehumisen aihe vaan itsestäänselvyys. Oikein tai väärin, se on minun pääkaupunkiseutuni.

Paatuneen ja puudutusta pelkäämättömän penkkiurheilijan tavoin on lisättävä, että televisiossa tulee urheilua - kuinka paljon urheilua pitäisi vihata, että jättäisi tänään maailmanmestaruuskisojen keihäsfinaalin väliin, kun siellä on neljä suomalaista viskomassa keppiään stadionin toiseen päähän. Eikä tätä voi laittaa netin uumeniin sijoitetun tietokonetallentimen kätköihin kuten muut ohjelmat. Keihäänheiton loppukilpailu on katsottava suorana lähetyksenä, selostajien kiihkeiden kommenttien siivittämänä, pettymyksiä ja onnistumisia kokien.

Tutkijakollega Ilkan ja minun on määrä mennä radiostudioon ymmärtääkseni suoraan lähetykseen puhumaan Dokumentin ytimessä -kirjastamme ensi tiistaina. Juha Pulkkisen toimittama Kultakuume lähetetään kolmen jälkeen iltapäivällä. Kirjaa itseään on toivottavasti kaupoissa myytävänä - nykyään edes siitä ei voi olla varma.

EDIT: Ymmärtääkseni ensimmäiseksi kirjamme on arvioinut Jarmo Valkola Savon Sanomissa,

Kuten edellisessä viestissäni kirjoitin, olen Kirjakerho-ohjelmassa perjantaina puhumassa sotakirjallisuudesta Lasse Lehtisen kanssa. Lehtinen ja minä olimme luontojamme niin puheliaita, että Kuosmasen Jukka on saanut saksia tarinaa kokoon koko lupamaksurahan edestä.

Molemmat mainitut kuuntelukohteet ovat YLEn Radio 1 -ohjelmistoa.

Dokumentin ytimessä ilmestyy tänään

On aika todeta tyynen rauhallisesti: Hetki lyö! Tänään ilmestyy laajimman paikallislehden mukaan "perusteos dokumenttielokuvan historiasta": Jari Sedergren & Ilkka Kippola, Dokumentin ytimessä. Suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-1944. SKS 2009 ja sivuja kertyi lopulta 537.

Hyvin varustetut kirjakaupat ovat tietenkin kirjammekin suhteen hyvin varustettuja. Emme kaihda julkaisuutta tässä asiassa. Ottakaa yhteyttä vapaasti.

Apropos! Pistäydyin viime viikolla studiossa, ja nyt näyttäisi siitä olevan tulossa Kirjakerho-ohjelmaan vajaa tunti jutustelua aiheena Propaganda sotakirjallisuudessa. Ylen tietojen mukaan lähetys tulee Radio1:ssä: (Huom, uusi aika) "Perjantaina 28.8.2009 klo 13.00 - 13.55, toinen lähetys lauantaina 29.8.2009 klo 8.05. Keskustelun aiheena Teemu Kaskisen esikoisteos Sinulle yö ja Eero Tuomaalan Taistelupartio 102. Jukka Kuosmasen vieraina Lasse Lehtinen ja Jari Sedergren."

Vaalirahakohu

 

En ole ollut kovin kiinnostunut vaalirahakeskustelusta, jota on ajettu vaalirahakohun muottiin. Jotenkin perusasiat olivat tiedossa, vaikka eivät olleetkaan: yritykset tukevat kokoomusta ja kepua tässä järjestyksessä, ammattiyhdistysliike demareita ja vassareita tässä toisessa järjestyksessä.

Jos yllätystä pitää hakemalla hakea, ruotsalaiset saavat mielettömästi rahaa suomenruotsalaisilta säätiöiltä ja instituutioilta sekä yrityksiltä. Ei tosin varmaankaan niin paljon kuin Ilta-Sanomat antoi 11.8. ymmärtää: "RKP:n päärahoittaja on Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland -säätiö, jonka tuki on useita satoja miljoonia euroja vuosittain."

Sadoilla miljoonilla euroilla tämä maa alkaisi olla ruotsinkielinen, ainakin mitä vaalitulokseen tulee. Kyllä se on mahdollista, kun miettii kuten itse entisen kotipaikkani nakkikioskilla muutama vuosi ja vuosikymmen sitten - joka kuudes äänesti suomenruotsalaista kun vastus - Ahtisaari - oli tarpeeksi vahva. Sanoin sen nakkikioskilla suomeksi siksi, että juuri siellä ruotsin puhuminen on varmasti viimeinen konsti eikä viittaa selviytymistarinaan. Sadoilla miljoonilla jokainen ripottelisi sokeria lihapiirakkaansa ja käärisi nakit tunnbrödiin.

Isot otsikot ovat todistaneet nämä ennakko-oletukset todeksi. Samalla lehdet, satunnaisen vilkaisun perusteella erityisesti iltapäivälehdet, ovat julistaneet omaa populismia ruokkivaa propagandaansa.

Se koostuu kahdesta aineksesta. Iltapäivälehdet ovat sankarin roolissa, kun ne "kaivavat esiin" ja "paljastavat" paha kyllä laillisen ja tavallisen puolueiden tukemisen.

Toinen propagandistinen piirre on se, että mikä tahansa lahjoitus katsotaan jotenkin pahaksi. Ei kai se demokratiassa, pelisääntöjen mukaan toimiessa niin ole.

Todellisuudessa lehtien osuus jää siihen, että varsin pienet tuet julkaistaan. Raja asettunee lähelle SDP:n ilmoittamaa 2000 euroa. Porvarit varmaankin haluaisivat venyttää tukea lähelle 5000 euroa. Sen sijaan keskinäisillä riidoillaan elämöineet kepulaiset ovat hiljaa, kun juuri nyt heitä ei lyödä. Liikemiessuhteiden epämääräisyys ryvettää kyllä kepua, mutta ulosmenoteitä ei ole kuin yksi, Brysseliin, ja sen tien vieret on juuri täytetty tipahtaneilla ja matkalle uupuneilla.

Voi enisaikoja, kun valtinyhtiöt ja läänit maaherroineen tarjosivat sopivia lepopaikkoja, joissa monet viihtyivät ihan asiallisissakin merkeissä. Luulisin nimittäin että monet poliitikot tekivät parhaat työnsä maaherroina.

Kokoomuksen ja miksei demareidenkin pitkäaikainen junnaaminen entisillä linjoilla junan jo mentyä luukuttamaan pilliä asemalle ihmetyttää. Sen takana on jokin kummallinen ajatus siitä, että rahaa lahjoittaneet ystävät ja toverit ansaitsevat halunsa piiloutua ennemmin kuin suuri yleisö, äänestäjät ja lehtien lukijat tiedon. Tässä ajatuksessa on jotakin kummallista. Miksi rahaa puolueille pitäisi ylipäänsä antaa salassa? Miksi sellainen raha otetaan vastaan?

Jokainen ymmärtää, että salkussa puoluetoimistoon kuljetetut setelit ovat jotenkin outo demokratian piirre, eikä tässä nykykäytännössä salailuineen ole juuri sen kummempaa, se on omituista ja outoa. Sama ongelma on myös yrityksissä: yksi jos toinen ilmoittaa lopettavansa tuen, luultavasti siksi, että se on julkista. Mutta mikä näille avoimille, läpinäkyville ja eettisen ohjelmansa puitteissa toimiville yrityksille on juuri tämän tuen puitteissa niin hankalaa. Kysyn vaan.

Luontevaa, luonnollista ja itsestään selvää - kuten Katainen ja kokoomus tätä selittävät - se ei ole. Mutta samanlainen piilotteleva logiikka koskee monien muidenkin puolueiden näkökantoja.

Lisättäköön, että en katso ansioksi sitä, että on puolueita, joita kukaan ei halua tukea, mutta jotka siitä huolimatta kerskailevat juuri sillä.

SDP:n ehdotus 2000 euron tuen julkaisemisesta on hyvä, parempi kuin esillä ollut 5000 euroa. Silläkin uhalla, että joku jättää tukensa demokraattisille toimijoille antamatta. Ja sillä, että salkuista ja kenkälaatikoista alkaa taas löytyä setelipinkkoja, niin kuin silloin ennen. Jollei valtiollista puoluetukea sitten reilusti koroteta.

Kirjaa voi nyt tilata

Kirjaamme voi tilata Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nettimyymälästä. Pientä viivettä voi esiintyä, sillä teos ilmestyy virallisesti vasta ensi viikon tiistaina (18.8.2009).

Tarjolla on siis Jari Sedergren @ Ilkka Kippola: Dokumentin ytimessä. Suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-1944. SKS 2009,537 s, 42 e.

Ruoan arvonlisävero

Olen seurannut ruoan arvonlisäverokeskustelua hieman hämmentyneenä. Siinä on noussut esille pari ehdotusta: jo 2007 sovittu elintarvikkeiden alv:n lasku viisi prosenttiyksikköä 12 prosenttiin herättää kritiikkiä. Jotkut poliitikot haluavat luopua siitä. Koska ehdotus tuli hallituspuolueesta, kyse on lähinnä siitä, että nykyiselle hallitukselle annettaisiin helpotusta meneillään olevassa talouskriisissä puolen miljardin euron verran vuodessa. Tuskinpa oppositio siihen ehdotukseen innostuu - se suunnittelee jo uutta hallitusta.

Puhe elintarvikkeiden alv:stä on varsin propagandapitoista, kuten poliittistaloudelliset kannanotot yleensäkin. Ruoan hinta on noussut Suomessa paljon enemmän kuin muualla. Sen pitäisi laskea tukia, mutta ei varmaankaan niin tee, koska kauppa ja teollisuus parantavat katettaan. Mutta tämä ruoan hinnan nousu on merkinnyt nykyisellä verokannalla varsin kovaa tuloa myös valtiolle. Miksi siitä ei puhuta lainkaan? Paljonko valtion talous on saanut etua ylisuurista elintarvikkeiden hinnan korotuksista. Kenen taskuun korotukset ovat menneet?

Arvioisin, että kävi niin kuin etukäteen pelättiin. Kauppa ja teollisuus laittoivat tiedossa olevan arvonlisäveron laskun ruoan hintoihin jo etukäteen - eli nyt toteutuneissa hinnoissa se jo näkyy. Tämä selittäisi eron Suomen ja muun maailman hinnankorotuksissa. Nyt alentamisesta luopuminen tarkoittaisi sitä, että kuluttajat eivät saisi saada edes tätä "takaisin" - alv:n laskun pitäisi näkyä tietysti kuluttajahintojen alentumisena.

Tiedämme, että pienituloisille ruoan arvonlisäverotuksen alentuminen on merkittävää. Vaikka siitä ei puhuta, se on tärkeää myös (kaikista tuista ulos jääville ja hyvin/paljon syöville) keskituloisille samoin, varsinkin nyt kun veropolitiikka kiristyy ja palkankorotukset jäävät vähäiseksi. Suurituloisillehan tämä on ihan sama - heidän syömisensä tuskin kansantaloutta liikauttaa, vaikka absoluuttisista euromääristä puhuvat tällä yrittävät hämätä alv:n laskun sosiaalista ulottuvuutta. Talouspolitiikan asiantuntijoiden perustelu pitää alv korkealle selittyy sillä, että pienituloisten elintarvikkeisiin käyttämä osuus pienistä tuloistaan on suuri - korkea elintarvikkeiden alv palauttaa talouteen rahaa hyvällä tehokkuudella. (Vastaavalla tavalla selitetään, että hyvätuloisten saamat helpotukset eivät maksa paljon... Näitähän on viime vuosina jaettu sinne ja tänne - hyvänä esimerkkinä pääomaverotuksen tulojen romautus.)

Toinen kysymys on ollut ravintolan korkea alv (22%). Ravintolat pelkäävät kauppaliikkeiden ulos myytävän valmisruoan korvaavan aterioiden myyntiä ravintoloissa. Näin varmaankin tapahtuu. En ole vielä kuullut perusteluja sille, miksi hyvin työllistävä ravintola-ala ei voisi tällaista alv-alennusta saada. Tietääkö joku?

Pannaan nyt yksi blogilinkki: Akateemiseen talousblogiin, jossa Niku Määttäsen juttu aiheesta.

Kalevan Kisojen jälkeen

Olin kolme täyttä päivää henkivakuutusyhtiö Kalevan Kisoissa. Kisoja järjestetään ruumiillisen ja taloudellisen tilan parantamiseksi, voittajat voivat kutsua itseään Suomen mestareiksi. Tärkeintä on talous, sillä urheilukentän rakentaminen on investointi, kuten talousslangiin mieltyneet urheilujohtajat mielivät nykyisin toisteisesti puhua. Mukavaa oli, varsinkin kahtena ensimmäisenä, kun katsomo oli täynnä ammattilaisia ja oli väljempää.

Suomalainen kesä toki tekee kepposensa ja sadekuurot jylisivät uudelle Mondo-pinnoitteelle säännöllisin väliajoin. Katsomon yläosan betoniseinä viilensi niin, että takki oli katsomossa tarpeen, vaikka ulkoilman tila vaihteli 18-23 lämpöasteen välillä. Ihmiset olivat varsinkin parina ensimmäisenä päivänä ystävällisiä ja jopa nauravaisia. Viereen istahtaneelta valmentajalta sai kysellä uusia valmennuksen keinoja. Viereiselle penkille meni parhaimpana päivänä kaksi kultamitalia, kun Matti Välimäen ja Sari Keskitalon valmentajaisät sattuivat siihen istahtamaan.

Ilman tila oli heikoimmillaan Leppävaaran stadionin takana. Voimakkaasti allergisoivan poltetun eläimen käry on nykyisin jokaisen ulkoilmatilaisuuden riesa. Urheilukilpailussa ravintolan tarjonnan valinta on jo omituista. Paistettu kala esti käytännössä kisaravintolassa käynnin. Vähemmän allergisoivat ruokalajit olisivat mukavampia. Tuskinpa siltä välttyivät viereisellä harjoittelukentällä olleet urheilijatkaan, joista monet ovat allergisia myös kalalle. Tupakkaa varmaankin vahditaan tiukasti, vaikka etualalle sijoitetun alkoholitarjoilun yhteydessä näemmä sai polttaa. Taaimmaiseksi viedyn VIP-teltan asiakkaat saivat maksaa 100 ylimääräistä euroa siitä, että eivät nähneet sinä päivänä kisoja. Puku päällä stadionin takana aikaansa viettivät myös yhteistyökumppaneiden edustajat. Katsomossa heitä ei näkynyt. Oli varmaan kiire. Oluen hinnasta en tiedä, mutta teltan kahvilan hinnoittelu oli kohdallaan ja kahvi hyvää - harvinaista. Pullakahvit sai kahdella ja puolella eurolla.

Kritiikkiä voi antaa myös urheilulajien sijoittelusta. A1-katsomo maksoi täyden lipun hinnan, joka ei ollut aivan vähäinen, mutta silti lajit vietiin siltä näkymättömiin. Pituus, kolmiloikka, pikajuoksujen alku- ja välieriä, seiväshypyt, joiden piti tapahtua hyvän katsomisetäisyyden päässä - se on se mistä maksetaan - mutta milloin mistäkin syystä ne vietiin muualle.

Yleensä syy oli tuulessa, joka kuitenkin vaihteli - ja kriittinen mieli kysyy onko sillä loppujen lopuksi väliä hyppäävätkö naiset vajaa kuusi metriä pituutta myötä- vai vastatuuleen. Mikä poru syntyisi, jos Madonna esiintyisikin yhtäkkiä puolet vähemmän lipuista maksaneelle C-katsomolle, ja A-katsomo jäisi täyden laskun maksaneena nuolemaan näppejään. Osaa tapahtumista sai katsoa videotaululta, osaa ei nähnyt lainkaan. Siis A1- eli pääkatsomosta.

Oman kritiikkinsä ansaitsee musiikki. Leppoisaa musiikkia oli esillä vain harvoin, rokin jyskettä enemmän, jopa häiriöksi asti. En tiedä ovatko urheilijat jo niin tottuneita, mutta olin havaitsevani esimerkiksi vähempään melutasoon siedätettyjen moniottelijoiden hyppysuoritusten pilaantuvan näillä keinotekoisilla hehkutuksilla. Myös selostaja voisi miettiä, kannattaako jo juoksuvauhtinsa aloittaneelle hyppääjälle kertoa hänen pistetilanteensa numeroin puolihuudolla. Onkohan näistä kysytty urheilijoilta? Yleisurheilussa tilanne on parempi kuin pesäpallossa, joka on (huonolla) räimemusiikilla täysin pilattu.

Nuoren seitsenottelijan Maija Mattilan kolmatta pituushyppysuoritusta säesti vauhtiradan päässä Kohtalon sinfonia. Hän oli astunut kaksi ensimmäistä hyppyä yli ja kisa oli menossa pilalle. Onneksi sävelet vaihtuivat Electric Light Orchestran Roll over Beethoveniksi ja tulos tuli. Epäonnistumisen yhteydessä se olisi ollut julma pila.

Urheilu on tietysti draamaa loukkaantumisineen, epäonnistumisineen ja tunteenpurkauksineen. Siihen nähden huomiota herätti erityisesti sävyisä, hyväkäytöksinen ja ystävällinen nuoriso, joilla näytti olevan luonteva ja arvostava suhde urheilussa mukana eläviin vanhempiinsa. Kolmen urheilulla viihdyttävän lomapäivän jälkeen on mukava aloittaa taas palkkatyöt.

Suomenlinna