Viiltää kun on kylmä. Parvekkeen lukutuokio uuden Historiallisen Aikakauskirjan kanssa jäi lyhyeksi kun varpaita palelsi. Pidä siinä sitten tieteellinen mieli yllä. Kesälomakin kyllä vähän vaivaa, kun tätä tavoitetta pitää yllä. Tosin tieteellinen viileys ruumiillistuu eikä jää henkistyneeksi periaatteeksi...
Juha Sihvolan päätoimittajuus Historiallisessa Aikakauskirjassa (tuttavallisesti "HAik") on tehnyt lehdelle hyvää. Uusimmassa numerossa aiheina ovat Juutalaisuus ja antisemitismi, erillisenä artikkeli myös juutalaisten sotavankien luovutukset. Keskustelua käydään parinkymmenen sivun verran talvisodasta. Mukana on myös katsaus taistolaisuuteen, joka on päätoimittajankin kirjoituksen kohteena. Kirja-arvostelupalstakin alkaa olla lehden arvolle (102. vuosikerta menossa) sopivan laaja, vaikka kansainvälisillä mittapuilla ei vielä läheskään kattava.
Minulle erityisen mielenkiintoinen artikkeli oli Sirkka Ahosen etiikan, estetiikan ja moraalin asemaa historiatieteessä tarkasteleva katsaus otsikolla "Historia -sittenkin tuomari?". Lyhyesti sanoen Ahonen pohdiskelee tapaa jolla moraaliset lausumat ovat yleistyneet viime aikaisessa historiankirjoituksessa (oikeastaan viimeisen 40 vuoden aikana). Seuraavassa muokkaan Ahosta kohtuullisen vapaasti, joten lukekaa itse artikkeli, jos haluatte tietää, mitä Ahonen sanoo! Sitä paitsi tämä kirjoitukseni paisuu niin, etten voi käsitellä kaikkea mitä Ahonen kirjoittaa.
Modernin historiatieteen perusprinsiippinä on pidetty sitä, että moraaliset tuomiot eivät kuulu tieteelliseen historiankirjoitukseen. Vallitsevan historiakulttuurin - se tarkoittaa niitä kaikkia tapoja joilla historia on elämässämme läsnä [ja "yhteisön kollektiivisen muistin materialisoituma" kuten Ahonen asian ilmaisee]- puitteissa yleinen tapa on kuitenkin jaella tuomioita. Jokapäiväisen historian parissa se on varmasti kaikille meille tuttua. Nyt tieteellisen historian retoriikan tutkimus on kuitenkin osoittanut, että tämä arkinen käsitys historian tuomarinroolista on saanut entistä enemmän sijaa myös tieteellisissä kirjoituksissa. Näin yleisön ja tieteentekijöiden käsitykset historian olemuksesta ovat [sosiaalisen konstruktionismin yleistymisen vuoksi] lähentyneet toisiaan.
Ahonen näkee historian tuomion olevan merkki ylisukupolvisuudesta, siitä, että yhteisön elämä ulottuu yli oman sukupolven. Näin sekä yleisö että tieteentekijät asettavat kysymyksiä menneisyydelle ja rakentavat odotuksia tulevaisuuden suhteen. Eri sukupolville muodostuu tässä prosessissa yli oman aikansa muodostuneita tarkoituksia ja velvotteita. Tätä prosessia arvioidessa sitten yhteisöt antavat tunnustuksia ja vapautuksia menneille toimijoille. Kyse ei ole juridiikasta, vaan metaforasta, vertauskuvallisuudesta.
Historian tuomiot näkyvät niissä tavoissa, joilla kertomukseen ja muistitietoon pohjautuvat kollektiivisen muistin muodot ovat institutionalisoituneet historiakulttuurin tuotteiksi: muistomerkeiksi, museoiksi, historiallisiksi romaaneiksi, filmeiksi, spektaakkeleiksi ja roolipeleiksi. Juuri näiden institutionaalisten muotojen kautta historian kertomuksista oli helppo muokata politiikkaa, vallanpitäjille tuli mahdolliseksi manipuloida kollektiivista muistoa.
Tavoitteena oli tietenkin tuottaa samastumista valittuihin poliittisiin päämääriin. (Näin toimi esimerkiksi nationalistinen tai kommunistinen proapaganda.) Tavoite ei tietenkään koskaan toteutunut täysin, vaan virallisten historioiden ohella eli ja elää muitakin, jopa täysin vastakkaisia historiatulkintoja. Tämä perustuu siihen, että yhteisöjen aidosta tarpeesta syntynyt kollektiivinen muisti ei ole [antropologisena ilmiönä] noin vain manipuloitavissa työkaluiksi muiden, edes vallanpitäjien tarpeisiin. Näitä "virallisia" näkymyksiä voi vastustaa ja muuntaa jopa sisältöjen ja merkitysten tasolla. Tämä kaikki on nähtävissä esimerkiksi taiteissa varsin helposti.
Historiantutkimuksen ongelma on siinä, kuinka se voi vastata haasteeseen keskittymällä epistomologisiin (tietoa tuottaviin)kysymyksiin sen paineen rinnalla, jonka historiakulttuurin eettis-retorinen ja esteettinen painotus tuottaa. Onko tiedolle sijaa, voitaisiin kysyä. [Taiteen ja esim. museoiden tiedon kustannuksella elämyksiin painottuva suuntaus on tästä konkreettinen esimerkki. Holocaust-museoita oli jo vuosikymmen sitten niin paljon, että eräskin kirjoittaja ounasteli, että täytyy olla olemassa teollista tuotantoa, joka valmistaa näihin holocaust-tuotteita...]
Historiakulttuurin ytimessä on historian kuluttajien tarttumapinta, se kuinka historiakulttuurin tuote (artefakti) tavoittaa yleisönsä. Varsin usein kyse on jonkin tarinan tuottamisesta. Silloin sen oleellinen piirre on kysymys "hyvästä" ja "pahasta". Se oli myös romantiikan ajan historiankirjoittajien tyylikeino. Aina tämän tyylin käyttö ei ole tietoista, kuten Hayden White on osoittanut historiankirjoituksen retoriikkaa koskevissa teoksissaan. Moderni historiankirjoitus - erityisesti ne joita historian yliopisto-opinnoissa on jo vuosikymmeniä luettu - sanoutuu eri tavoin irti historian "tuomarinroolista", johon tällainen narratiivinen (kertomuksellinen) keino "hyvistä" ja "pahoista" liittyy. Ongelma on tällöin se, että tiedeyhteisö ja historiakulttuurin tuottajat asettuvat pahoinkin vastakkain. Jos historiakulttuurin tuottaja on populaari, syntyy "menneisyydenhallintaongelma" [tässä yhteydessä oma termini, ei Ahosen]. Esimerkiksi Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla sai tunnetuimpien historioitsijoiden (Renvall, Jutikkala) tuomion liian kärjistävänä menneisyydenkuvauksena. Yleisön mieltä se ei kuitenkaan koskaan muuttanut, sillä historiakulttuurin piirissä merkittävintä ei ole tieteellinen ote, vaan se kuinka hyvin ihmisten mielet saadaan vangituiksi tai ehkä paremmin sanottuna "tulkinta läpi".
Uusimmat tulkinnat (Jörn Rüsen, suomessa Jorma Kalela) ovat korostaneet historiantutkijan omaa vastuuta: historiantutkija ei elä norsunluutornissa, vaan osallistuu yhteisöjen toimintoihin ja sen odotuksiin. Historiantutkija ei ole autonominen intellektuaalinen kyselijä vaan yhteisölleen vastuullinen toimija: hän kirjoittaa aikansa yleisölle ja käy dialogia sen kanssa. Omalla työllään historiankirjoittaja vahvistaa yhteisön ylisukupolvisuutta. Oleellista tällöin on "fair play." Tutkijan tulee olla reilu sekä yhteisöään että menneisyyden toimijoita kohtaan: historioitsijan ammattitaito on siinä, että hän pystyy toimimaan näin. Omaista kulttuurista lähtökohdista, kulttuurista arvoista ja odotuksista käsin tämä ei välttämättä onnistu.
Mitä tämä reiluus sitten on? Se on oikeudenmukaisuutta (sana, jota historioitsijat välttävät, enkä ole nähnyt kenenkään sitä käyttävän...)
Samasta aihepiiristä kirjoittaneen Timothy Garton Ashin (1998) mukaan historiaitsijalle ei riitä pelkkä selvittäminen ja tieto (knowledge) vaan hänen täytyy pystyä osoittamaan tiedostavansa (acknowledge) tutkimansa teon ja toiminnan eettinen merkitys. Näin tutkija arvioi omaa etiikkaansa, mutta ei ryhdy tuomariksi, tuomioiden langettajaksi. Siksi Ash katsoo, ettei myöskään historian oikeudenkäyntejä ja puhdistuksia tarvita menneisyyden vuoksi: toiminnan moraalisen merkityksen historiallinen tunnustaminen riittää.
Yhteiskunta- ja oikeusfilosofit (esim. Robert Nozick, Jonathan Glover, Janna Thompson) ovat tätä pohdiskelleet. Oikeusfilosofiassa lähtökohtana on se, että epäoikeudenmukainen teko on oikaistava olipa teosta kuinka pitkä aika hyvänsä. Keinoja ovat korvaukset (compensation, reparation), asiaintilan palauttaminen (restitution), rehablititointi tai oikeusistuimen antama tuomio. Ne ovat enemmän kuin mihin historioitsija kykenee. Ne ovat sanktioita.
Kysyä sopii Thompsonin tavoin, kattaako oikeudenmukaisuuden käsite senkin, että tämmöiset oikaisut ulotetaan koskemaan myös epäoikeudenmukaisia tekoja tehneiden jälkeläisiin (vrt. Karjalan palautus ja alueen nykyiset asukkaat). Thompson ehdottaa pidättäytymistä institutionaalisella tasolla: oikaisuun ovat velvollisia vain valtion ja kirkon tapaiset ylisukupolvisuuteen nojaavat instituutiot.
Ashin mukaan - ja siihen voi helposti yhtyä - historioitsijalle riittää se, että he toimivat yhteisössä selvittämässä ja tunnustamassa (siis sekä knowledge ja acknowledge - Ahonen puhuu vain jälkimmäisestä!) menneisyyden tekojen merkitykset. Se auttaa yhteisöjä elämään elämäänsä häiriöttä.
Näin historioitsijasta ei tule tuomaria. Eikä historiantutkijoiden kannata olla lääkärikään ("mätäpaiseen puhkoja") tai puhtaanapitolaitoksen työntekijä ("historian roskatynnyrin tonkija"). Jonkin verran psykologista silmää ehkä tarvitaan kun menneisyyden vaikeiden asioiden kanssa toimii. Mutta se kuuluu historioitsijan reiluuteen osana omaa ammatti-identiteettiä: psykiatriksi ei tarvitse ryhtyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti