Sukulaisia

Suku on pahin, sanotaan. Jos otamme lähtökohdaksi geenit, niin kuin nykyisin kai pitää ottaa, voi sanoa, että sairauksien ja muiden onnettomien vuosisataisten vitsauksien perintö on peräisin suvusta. Mutta ehkä sieltä ovat lähtöisin myös ainekset joihinkin lahjakkuuksiin, joita hyvissä olosuhteissa voi sitten kehitellä.

Minä en oikeastaan tiennyt sukuani edes olevan. Lapsuudenkodissani ei sukulaisia käynyt. Ihan elämän alussa tosin joitakin sukulaisvierailuja oli meille tehty, mutta kun isäni ei vastannut hänelle lähetettyihin joulukortteihin - niitä läheteltiin ennen instant messengereitä - lakkasivat ensin käynnit ja sitten joulukortitkin.

Kymmenlapsisesta perheestä lähtöisin oleva isä ei matkustanut mihinkään, emmekä siis me lapsetkaan. Helsingissä hän kerran väestönsuojelukoulutukseen Lohjalle mennessään suostui käymään. [Palopäällikkö, eri puolueen mies, koulututti hänet väkisin säteilymittarinlukijaksi. Huumoria siinäkin.] Isä tuli junalla Helsingin rautatieasemalle, käveli asematunnelin halki, nousi toiseen kerrokseen Il Trenoon ja tarjosi tunnin kuljetusvälineen vaihtoaikana minulle, Helsingissä opiskelevalle, pizzan. Ja poistui takaisin rautatieasemalle. Tohtoriksi väitellessäni hän sentään tuli Helsinkiin pariksi päivää, juotti ohjeideni mukaan professorit ja muut yliopistoihmiset rankkaan humalaan ja jatkoi yökerhossa senkin jälkeen, kun itse palasin kotiin uupuneena päivän töistä.

Il Trenon - rauha ravintolan sielulle ja levätköön ehdottomasti rauhassa - pizzassa ei ollut paljon kehumista: eräs toinen asiakas meni jopa valittamaan "kokille", kun hänen pizzastaan ei löytynyt metwurstia. Kokki nosti jauhoisen kätensä lasin yli ja osoitti sormellaan kahta metwurstinpalaa pizzassa. Mies kaivoi ne esiin runsaan juuston keskeltä ja viskasi ne vihaisesti kokin vasta muokkaamaan taikinaan, kääntyi kannoillaan ja meni pöytäänsä.

Hämmästyttävää kyllä kokki ei kaivanut kiinalaislihaveistään ja ryhtynyt rommipullo kädessään jahtaamaan asiakasta, vaan sanattomana teki uuden pizzan, suuren kuin aamuaurinko, ja vei sen yhtä hiljaiseksi käyneelle asiakkaalle, isolle miehelle, joka söi pizzan viimeiseen jauhorippeeseen ja poistui kiittämättä.

Tätä näytelmää seurasin niin tarkoin, etten muista mistä isä ainoalla minun opiskeluaikana tehdyllä vierailulla puhui.

Mutta suvusta. Itse menin siviilipalvelukseen. Kun siinä määrätyt hommat aina välillä ottivat päähän, eikä niistä mitään tullutkaan, kun rupesivat palveluspaikassa (aivan turhaan) ryppyilemään, menin lähes joka päivä iltapäivisin valtionarkistoon tutkimaan sukuani toisen, omaa sukuansa tutkivan sivarikaverin opastamana.

Olen varmaan ainoa valtionarkistossa "punttiksella" säännöllisesti ollut lain mukaista "asevelvollisuutta" suorittava. On muuten kumma, ettei tuota "asevelvollinen" sanaa ole jo poliittisesti korrektiutettu. [Jos joku alkaa näistä maanpuolustusinnossaan naputtamaan, sanon, että antakaa minulle ladattu rynnäkkökivääri ja tulkaa sitten uudestaan valittamaan. Lupaan laskea läpi ihan velvollisuudentuntoisena! - Tuon muuten sanoin niille koiraansa kouluttaville, jotka naureskelivat sitä, että olimme pelastuskoiratesteissä koiransyötteinä maanalaisissa ahtaissa tunneleissa. Loppui naureskelu. Pelastuskoiria vastaan minulla ei ole mitään, mutta niiden omistajathan - mikä sana! - ne pöljimpiä ovat. Sitä paitsi minä olen ainoa siviilipalvelusmies, joka on saanut Maanpuolustuskorkeakoulun Säätiön stipendin!]

Siviilipalvelusaikana löysin noin 500 uutta suvun jäsentä, suurin osa kuolleita. Ne vein sitten tiedoksi isälle, joka innostui muutaman vuoden niitä katseltuaan tutkimaan lisää, osti mikrofilmi- ja mikrokorttilaitteet ja kulutti eläkepäiviään 1700-luvun käsialoja mittaillen. Tuloksena joku tuhat sivua muistiinpanoja ja käännöksiä.

Minä olin tehnyt työtä käsin, isä hakkasi ne koneelle wordilla. Netitin ne sittemmin keskeneräisinä. Perustin nettiympäristön mahdollistaman yhteisönkin sukunimen ympärille ja kas, minulla on suku. Tai se osa siitä, joka käyttää nettiä aktiivisesti. Nyt niitä on kokoontumassa kymmenittäin Savon sydämeen. Pitäisi lähteä käymään.

Mutta tämä lähisuku ja sen rakkaus! Isä, veli ja sisko sinne ovat matkalla: heidän, pohjoisesta Savoon saapuvien, pitäisi ehtiä eräälle paikkakunnalle klo 13, jossa pannu on kuumana odottamassa.

Yritin saada heitä matkustamaan vähän pidemmälle etelään, jotta voisivat pikata minut Kuopiosta (juna perillä 12.31) tai Siilinjärveltä (12.51) ja ehtiä päämääräpaikkakunnalleen melkeinpä ajoissa ja ennen kaikkea pelastaa minut bussiaikataulujen ja -reittien ongelmilta.

Mutta miten kävi tämän rationaalisen ehdotuksen? Pihi veljeni laskee kilometrejä (ja bensaan kuluvia pennosia) ja ilmeisesti höpsööntynyt isäni säestää. Ehdottavat että kuljetuttaisin itseäni Iisalmeen, jonne saapuisin 13.37, siis puoli tuntia muualle sopimansa ajan jälkeen. Olivat valmiita jopa luopumaan sovitusta vierailusta, mikä on siis täysin turhaa. Tämä kertoo, että kyse on oikeasti bensan säästöstä! Mitenkähän lienen ollut aamuäreä, kun silla lailla menin huutamaan puhelimeen. Taidan niitata kymmeneurosen postikorttiin ja lähettää sen. Toivottavasti rehellisten postimiesten jäljiltä korttiin jää edes palanen setelistä. Se kismittäisi velj'poikaa ja hänen isäänsä eniten.

Palatakseni alkuperäisaiheeseen, savolaisgeenistä jääräpäisyyttä on se, että Siilinjärvelle ajaminen heidän uudella autollaan tuntuu olevan äärimmäinen teko, jota ei tehdä vaikka maailma tipahtaisi niskaan. Satakunta kilometriä siitä saattaisi tulla lisää matkaa, mutta aikataulutus pitäisi kohtuullisen hyvin ja minullekin ehkä tehtäisiin aivan mukava perheen palvelu.

Tämä kaikki lannistaa minut jo ajatuksestakin tavata muuta sukua. Jos he (48 ilmoittautunutta, ja ainakin 50 tulijaa) ovat yhtä hulluja ja paukapäitä kuin oma lähisuku, josta mainittu esimerkki on vain pieni viipale kesälomalaisen arkea, voitte viikonloppuna lukea isoistakin lehdistä, että Savossa on tapahtunut hirmuisia. Luultavasti järven vesi väistyy ja sukulauma kävelee tyhjää järvenpohjaa pitkin naapuripitäjään. Tai aamuyöllä Savon viinaa kitatessa syntyy ajatus vallata eduskuntatalo, joka pannaan toimeen heti. Myös suuri yöllinen joukkotappelu, joka alkaa kädenväännön sääntöjen väärintulkinnasta on mahdollista. Sen äärellä suvun uskovaiset voivat ristiä kätensä ja kohdistaa anovan katseensa kohti pilveä, joka mustana tihkuu jääkylmää vettä rauhoittaakseen kuumat alkuperäisväestön tunteet.

Voisiko jostain vuokrata Rolls Roycen perjantaista sunnuntaihin?