Sukukokous

Elämäni ensimmäinen sukukokous sydän-Savossa on sitten takana. Ainakin niin voi päätellä muististani, joka on hiljalleen palautumassa. Aamulla herättyäni kahvia keitteli kotona aivan ouvon näkönen immeinen ja olj pakko kysyä savolaesittain, että "työ ette tai'a olla sukua". Tytär, joka on minulle sukua, ymmärsi vitsin statilaislikkaa paremmin. Nyt on sitten palattu arkeen, sillä alakerran naapuri on kiivennyt rakentamaansa minareettiin ja kutsulaulu kaikaa parvekkeelta niin kuin aina on ollut ja on tuleva olemaan. Elämme globalisoituvassa maailmassa. Vaikka kyllä ne savolaisetkin osasivat globalisoitua. Jo 1500-luvulla hakkapeliittoina oli paljon savolaisia, ja monet kyselivät jo silloin tokko ne koskaan Savon seuvuille palaavatkaan, kun ovat tottuneet kypärässään keittämään viljaa punaviinissä. Eikä niitä helpolla riivitty pois suomalaismetsistä Ruotsistakaan.

Sukumme ensimmäinen kokoontuminen järjestettiin Pielavedella Iso-Pangan rannalla Panganrannan lomahotellissa. Ystävällinen ja kokkauksessa taitava henkilökunta toimi. Pielavedelle on noin 14 kilometriä, taksietäisyys siis. Mutta sitomalla nuorempi veli puuhun juoma-aikoina saatiin hänet pysymään ajokuntoisena ja tilapäistä kuskia oli muutenkin tyrkyllä, sillä varsin moni oli halukas ajamaan minut vähintään 14 kilometrin päähän ihan milloin tahansa.

Soopan tiedottamia hyttysentappolupia oli jaettu Savoon runsaalla kädellä, sillä kuolleiden itikoiden nilkkarenkaista luin tarkkanäköisesti, ja sain selville, että vähät jäljelle jääneet olivat Valtion eläintarkkailulaitoksen hyttysosaston suojeluksessa. Muista eläimistä mainittiin laajennetun viikonlopun aikana ainakin kalansintit, kalakukko ja kalastusluvan tarkastajat. Vitseille naurettiin eläimellisesti. Petolinnun persijen näkösiä naesia ei sukkuun ollu eksynnä yhtäkään, vuan kaekj oljvat haaskan näkösii.

Lisseekö? No, kun kerran pyyvätte. Isäukko oli oli joutunut tilanteeseen, jossa Heinämäen koululla opettajansa Emmi Pietarinen oli udellut, että mitä tuhmaa laulua se Kalle oli välitunnilla laulanut. Tytöt olivat rollineet. Kun tytöt eivät hämmennykseltään muistaneet laulun sanoja, oli isä kerrankin vapaaehtoinen ja laaleskellu niitä mieliksensä opettajalleen pidemmänkin aikaa periaattella oliko se tämä vai sitten joku näistä toisista lauluista. Niitä lauluja saimme sitten kuulla pyhiinvaellusmatkoilla suvun perinnepaikoille [isovanhemmat ja isoisovanhemmat], joissa oli yleensä jäljellä uuninkivet jos sitäkään. Viäräleukoja olj sattunna isäni sukupolveen useampia, eikä jutuille ollut loppua tiedossa vaikka olisimme jatkaneet pari viikkoa yhteen syssyyn. Oman sukupolveni kokoperheenblogissa painokelvottomia tarinoita kertoi parhaiten Jouni-serkkuni, joka perämiehenä seilaa meriä nyt jo neljännesvuosisadan kokemuksella. "Mitä serkumpi sen herkumpi" oli hänen ehdotuksensa kokouksen motoksi.

Retki Löytynjärveltä Oravaisjärven kautta Korppisten järven ympäri oli opettavainen. Savolaiset kertomukset järjestäytyvät usein loputtoman monien pikkujärvien avulla, sillä niiden rannat on tallattu ja talot olivat aina jossakin kohti järven rantaa. Järveltä pääsi sitten kinttupolkua toiselle järvelle, ja näin maantieto organisoi muistia. Nykypolvelle, joka ei näitä polkuja ole tallannut, vanhemman väen selitykset ovat hankalia, sillä savolaiset harvoin raivaavat ryteikköjä tien ja järven väliltä pois. Tietä törräävä nykymatkailija ei näe maantietoa.

Vasta opastetulla kierroksella sain sitten paikat järjestykseen mieleeni. Niinpä Löytyn Lohi sijaitsee Löytynmyllyn paikalla, jossa isäni äidin isä oli myllärinä. Vieressä olevan Korkeakosken (Suomen suurin, 43 metrin vappaa pudotus) äärellä sijanneessa matkailumajassa oli töissä isäni äiti aika pitkään. Isoisän isän mökinpaikka on nyt selvillä ja parin seuraavankin mökin tantereet. Suuret olympilaisstadionit (Mutkan kenttä) on tsekattu.


Tapasin noin 15 serkkuani ja 20 pikkuserkkuani kaukaisempia sukulaisia tässä laskematta, suurimman osan heistä ensimmäisen kerran elämässäni tai vähintään 30 vuoden tauon jälkeen. Nyt on olemassa suku. Yhteydenpito edellisen sukupolven kesken kun oli hiipunut elämien viedessä eri puolille valtakuntaa ja vähän naapurienkin puolelle. Nuorimmat suvun jäsenet välittivät tähänkin tapaamiseen evvvk:nsa eri tavoin vanhempiensa kautta, mutta oman sukupolveni edustus oli runsasta. Kymmenkunta oli niin nuorta, että vanhemmat olivat onnistuneet tuomaan heidät paikalle viihtymään.

Niin vain kävi, että käsitys laajeni kaikilla. Oli ripaus identiteettiä pelissä. Sukunimiä kun on muunneltu ja vaihdettu niin, osin naimakaupoilla ja osin iliman niitäkin, että ilman tätä tapaamista käsitystä suvun nykyisestä muodosta ei olisi saatu päähän järjestykseen. Vanhemmat olivat tunteneet toisensa hyvinkin ja katseidenvaihdossa oli joskus hieman sukulaisuutta syvempääkin tuttavuutta. Harjoittelupartnerit kun haettiin aikoinaan useinkin juuri sopivan etäisistä sukulaisista. Siis niistä, jotka eivät oikeesti olleet sukulaisia, mutta joiden tiedettiin olevan jotain sukua.

Paikalle eivät valitettavasti kaikki päässet ja niinpä esimerkiksi nuoruuteni päästä-toimittaja pikkuserkkuni jäi vieläkin bongaamatta. Mutta ehkä jo ensi kerralla.

Sen verran mentiin hiljaa kovvoo, ettei sukuseuraa saatu siellä perustetuksi. Tai oikeastaan päätimme hyvin pienellä porukalla sen perustaa ja sitten lävväyttää muille etteen ottavatpa eli jättävät -periaatteella. Ja nettisivut pitäs pystyttöö.