Viimeistä viedään. Kohta viedään minutkin, sillä virtuaalisukulaisten jälkeen vuorossa ovat ne sukulaiset, joita ei voi valita. Kun joku teistä hoxaa, et eihä, *&%%µ, Pinserinkää sukulaisii voi valita, niin minä jään vain hymyilemään miedosti. Ei niitä voi tosta vaan valita, mutta valintaan voi vaikuttaa. Demokraattinen vaikuttaminen on eri juttu ku nepotismi. Pitää vain käyttää kieltä oikein, kuten minulle nuoruudessa opastettiin isojen poikien seurassa.
Nythän on sitten vielä lisäksi käynyt niin, että kreivitär Lovelacen kunniaksi tehty testisivusto on tipahtanut virtuaalisukulaisistani aivan kokonaan ja tilalle on noussut ronskikielinen (sic!) Mitvit.
Olen siis Millerin rottakokeen (1963) tapaisessa tilanteessa. Toinen puoli laakamatoa minussa haluasi täydentää aidon ja alkuperäisen tehtäväni syleillä henkihieveriin Pinserin top-listan kautta elämäni virtaan uineet 11 virtuaalisukulaisblogia, mutta toinen, se sätkivä häntäpuoli ilmeisesti, haluaisi pysyä ajan tasalla ja, tiätsä, reagoida dynaamisesti ajan haasteisiin, olla niinku "onlain".
Ratkaisen ongelmani lykkäämällä se syrjään. 11. sukulaisblogini, tällä hetkellä tosin sukulaisistani kymmenenneksi lähinnä, on Tiedemiehen Werkkomerkintöjä. Ihan ensin sivun nähdessäni ajattelin, että kyse on, mediassa kun tässä kuitenkin olemme, hullun tohtorin sepustuksista. Alaotsikko on näet kuin laitokselta toiselle kiertävän väitöskirjakäsikirjoituksen johdatoluvun ensimmäinen alaviite: "Eräänä päivänä päätin, että minusta tulee tiedemies. Nyt tuosta päivästä on jo yli 20 vuotta, enkä ole vielä täysin saavuttanut tavoitettani. Tämä blogi edustaa tieteellisen maailmankuvan kehityksen huippukohtaa. Tästä eteenpäin on vain alamäkeä."
Tunne on tuttu. Varsin kiitettävien arvostelujen saaneen lisensiaattiyöni jälkeen tajusin itsekin, että elämä ei voi olla tästä eteenpäin muuta kuin alamäkeä. Siinä vauhti sentään kiihtyi sen verran, että sain pukattua väitöskirjan markkinoille hyvinvarustettuihin kirjakauppoihin. Nykyään kirjoittelen blogeja. Siten minulla on, kuten kollegani (tieteellisessä mielessä) Timo T. A. Mikkonen asian aikanaan ilmaisi: "Takana loistava tulevaisuus." Nimittäin tieteellisen alamäen kelkkailua ei ole vieläkään hyväksytty Nobel-olympialaisten kilpailulajiksi. Alamittaisten tohtorien heittely on sen sijaan jokaisen itseään kunnioittavien yliopistojen mestaruuskilpailujen päälaji. Siinä melkein unohtaa vanhan maksiimin: Olemme kaikki vain kääpiöitä jättiläisten harteilla.
Mutta Tiedemiehellä elämä on vasta edessä. Sitäkin enemmän se on edessä hänen vasta syntyneellä perillisellään, joka jo nyt on kääntänyt matematiikkaan taipuvaisen isukkinsa vatsan niin, ettei hän luultavasti seuraavassa puheessaan Akatemiassa voi olla kumartumatta puhujapöntöstä yleisön suuntaan ja päristämättä kunnianarvoiselle rehtorille ja naisille sekä herroille huuliaan. Eleen täydentää atomi-elektroni -mallisen helistimen vilkas heiluttelu ja leveä, aurinkoinen hymy. Tietysti tämän kaltainen suuntautuminen voi merkitä nykyisen tulosvastuun aikana että perillisestä tulee jälkeläinen, mutta emmehän me mitään aivotutkijoita ole.
Joka tapauksessa Tiedemiehen elämänmuutos on suuri. Hän on löytänyt säälin, joka matemaattisesti suuntautuneissa aivoissa tavallisesti purkautuu vain musiikin kautta. Musiikin avulla voi päätä kiepsauttaa hiemaan taaksepäin ja vinoon, ja antaa syvien ryppyjen kohota mietiskelevästi otsalle ja tuntea sääliä niistä, jotka eivät sitä ymmärrä.
Ja mikä olisi enemmän musiikkia korville kuin lapsen lohduton itku vaippoja vaihdettaessa äidin kovaäänisesti antamien ohjeiden mukaisesti. Siinä käy lapsettomia sääliksi aivan maan perkuleesti. Siis kuutiopäisesti ajatellen. Tietokoneella tämä ongelma ei ratkea, koska, kuten Tiedemies kerran lausui: "Tietokoneen tai turingin koneen rajaton muisti ei sinänsä ole ongelma, koska ihminen voi käyttää esimerkiksi kynää ja paperia apumuistinaan. Kausaalisen teorian, joka selittäisi ihmisen toiminnan, minkä tahansa formulaation pitäisi olla aidosti pidempi kuin mitä ihminen pystyisi elinikänään lukemaan."
Mutta oleellista ei olekaan miksi Tiedemies tuntee sääliä lapsettomia kohtaan, vaan se että hän tuntee. Hän ei ole enää hullu tiedemies. Tämä ei tapahtunut hetkeksi. Hän on muuttunut suorastaan pehmoksi jo aiemmin sillä postmodernissa asemansa pohdiskelussaan hän päätyi lopulta toteamukseen: "Ehkä pampun sijaan pidän enemmän pullamössöstä, joten korkeasta koulutuksestani huolimatta varmaan valitsisin jälkimmäisen." Itse pidän pullamössöstä vain jos se on upotettu maitokahviin.
On valitettavaa, ettei minulla ole juuri nyt ole aikaa tutustua Tiedemiehen laajaan kirjoitushistoriaan perinpohjaisesti. Tätä ratkaisua joudun perustelemaan sillä, että sanoinpa mitä tahansa, on kyse historiallisesta perspektiivistä. Muutoksen ydin oli tietenkin hänelle selvää jo muutamaa hetkeä ennen lapsen syntymää: "Lähiviikkoina käyn läpi erään merkittävän sosiaalisen transitioriitin, kun minusta tulee isä. Epäilen, että maailmankuvani muokkautuu rankasti isyyden myötä, joten elämäni ja persoonani sellaisena kuin ne viimeisen vuoden ajan ovat olleet, lakkaavat olemasta. Ainoana todisteena entisestä itsestäni tulevat olemaan nämä kirjoitukset."
Todisteesta käykin hyvin Tiedemiehen tiivistelmä diskurssista, joka antaa aiheen lopettaa virtuaalisukulaisuusdiskurssi tällä kertaa.
"Diskurssi on itseasiassa vain (ääretön) ketju nelikköjä (s,l,r,K) missä s on semantiikka, l on lause ja r on reaktio ja K on korjausreaktio. Diskurssiavaruus on yksinkertaisesti kaikkien mahdollisten nelikköjen (s,l,r,K) avaruus."
Kun lapsi on yhden vuoden ikäinen hän yleensä tajuaa, että tuo äidin vieressä bunkkaava tyyppi on hänen isänsä. Silloin Tiedemies voi lopettaa säälimisen ja aloittaa kaavailemansa diskurssin lapsensa kanssa.
Toivottavasti mies pitää meidät blogiahmatit ajan tasalla. Tiedemiehen werkkomerkintöjä oli nimittäin ensimmäinen tilaamani blogi.
Ja se elokuva. Tiedemiehen blogi tuo mieleen tietysti Frankensteinin. Sen uusimman version.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti