Tämä ei ole niinkään arvovallan peliin pistävä kannanotto, vaan yritys hahmottaa Blogistanissa syntyneen blogisodan tilannetta itselle (ja tietenkin myös teille). Aivan viaton referaatti ei kuitenkaan ole kyseessä...
Moroskooppi kertoi taannoin pakinassaan hauskasta ja toimeliaasta viikonlopustaan (poika)lapsiensa kanssa äidin reaktioiden kautta. Lasten äidin käsitys hauskuuden pitotavoista oli hieman toinen, mikä kirjattiin sattuvin sanakääntein luettavaksemme. Fiktiota tai ei, lasten äidin reaktiot viikonloppuna harjoitetuista leikkimielisistä miehisistä käytänteistä olivat lukijalle uskottavia. Ei ole epäilystäkään, että viikonloppua oli vietetty tavalla, jota ei olisi tapahtunut, jos lasten äiti olisi ollut paikalla ja saanut määrätä. Lasten äidin sääntöjä oli rikottu lähes kaikilla mahdollisilla tavoilla. [Niin tehdään meilläkin aina silloin tällöin - esimerkiksi tämän viikon aikana - oman tyttäreni kanssa.]
Jos lasten äidin reaktioita arvioi realismi-illuusiosta kiinni pitäen, hänen kritiikkinsä rankkuuskerroin jää elämän Richterin asteikolla alhaiseksi, tämmöiset arviolta 2-3 Richterin kotijäristykset riittävät vain perheen oman mittalaitteen heilahdukseen, joka arkistoidaan ja unohdetaan. Ne tuskin tallentuvat Kuriilien saarien (eli naapureiden) laitteistoihin.
Reality-TV -käsikirjoituksena sitä tuskin olisi edes hyväksytty ohjelmaideaksi. Ja juuri siksi Moroskoopin tarinaa oli hauska lukea ääneen meidänkin perheessä. [Kun minun intohimoinen haluni lukea sanomalehteä ääneen on onnistuttu tukahduttamaan, blogit tarjoavat vielä mahdollisuuden vallata eetteriä kodin piirissä.]
Ideologisesti perustellusta lapsettomuudestaan ainakin vielä kiinni pitävä Birdy, jonka oma kalibrointi perhe- ja mieselämän erikoisuuksien suhteen on mielestäni (ääri)feministisen herkkä, aloitteli blogisotaa artikkelissaan Pojat ovat aina poikia. Ei lapsia: kiitos. Siinä hän voimakkaasti kritikoi Moroskoopin kautta - haluan uskoa, ettei niinkään Moroskooppia itseään ja hänen perhettään vaan koko mieskuntaa - miesten yleisesti harjoittamasta perhepolitiikasta, jossa mies kuvainnollisesti sanoen poimii perhesuhteesta rusinat ja jättää monet ikävänä pidetyt käytännön asiat hoitamatta.
Birdyltä saimme kuulla tuttuakin tutumman valitusvirren, jonka voisi hyvin liittää virsikirjaan koska sen niin moni osaa ulkoa. Sen mukaan pyykin- ja astioidenpesu, ruoanlaitto ja siivous ja käytännöllisesti katsoen kaikki muut perheen piirissä toimitetut askareet ovat yksinomaan naisten hoteissa. [Minä en muuten koskaan ole ymmärtänyt, miksi naiset aina julkisissa haastatteluissa keljuja kotihommiaan luetellessaan valitsevat esimerkiksi silityksen. Sehän on ainoa siedettävä jatkuvasti uusiutuva kotihomma!]
Oletettavasti vaimoni kuuloluut eivät olleet ristissä, vaikka hän olikin virkanaisesta juuri muuntunut hetkeksi ja toiseksikin äidiksi rankan työpäivän jälkeen, mutta tämä feministi ei reagoinut Birdyn raivolla, vaikka nyt jälkeen päin tarinasta muistuttaessani, hän allekirjoitti Birdyn yleispäätelmät miesten tavoista 100 %:sti. Tämähän ei tunnetusti estä minua olemasta eri mieltä. Olen usein eri mieltä feministivaimoni kanssa. Melkein yhtä usein kun hän minun kanssani.
Birdyn argumentaation mukaan miehet tyytyvät omalla satunnaisella aktiivisuudellaan "ostamaan" lapsensa "kannatuksen" erityisenä keinonaan rikkoa äidin käyttöön ottamia sääntöjä- huom! ei yhteisesti sovittuja kuten Elämätön elämä mielestäni varsin nasevasti huomautti. Birdyn perhe- ja avioliittokäsitys osoittautuu täsmälleen yhtä yksisilmäiseksi, Elämätön elämä huomauttaa, kuin se, joita hän niin rankasti kritisoi.
Iskulauseeksi tiivistettynä: Birdy näyttäytyy kirjoituksellaan äidin diktatorisen vallan kannattajana. Birdyn asetelmassa on mielestäni ongelma: Isän diktatorisen vallan kannattajaa en ole Suomessa tavannut, ulkomailla kylläkin. Se ei tarkoita sitä, ettenkö arvaisi diktaattori-isiä Suomesta löytyvän. Toivottavasti heitä on vähemmän kuin vielä kolme- neljäkymmentä vuotta sitten. Se on varmasti kaikkien etu. Mutta diktaattori-isät eivät tule julkisuuteen keskustelemaan elämänmallistaan. Onneksi meillä on Birdy.
Vaikka Birdy kiitettävästi pitäytyykin esimerkeissään empiriassa, ongelma on mielestäni siinä, että hän olettaa tällaisen [kielteisen] diktaattori-isän sisäänrakennetuksi jokaiseen isään/mieheen. Siten hän ampuu ilmeinen biologinen sukupuoli mielessään kohdetta, jonka identiteetit rajoittuvat kolmeen: kohde on ensimmäiseksi sosiaaliselta sukupuoleltaan mies ja vasta toiseksi perheenisä ja kolmanneksi "ikuinen poika" (eli renttu eli vastuuton jms.). Tästä lähtökohdasta hän sitten soveltaa empiirisiä esimerkkejään miesten huonosta käytöksestä. Sanomattakin on selvää, että vastaavan käsittelytavan noudattaminen diktaattori-äiteihin (joita niitäkin riittää ja yksinhuoltajissa eritoten) tuottaisi kirjoittajalleen intellektuaalisesti kuolemaakin kovemman kohtalon. Sanon kaiken uhalla senkin, että jopa diktaattori-isillä ja -äideillä on muitakin identiteetin muotoja ja käytänteitä, kuin nuo Birdyn ja monien muidenkin naisten luettelemat negatiiviset mallit antaisivat olettaa. Muista kuin diktaattoreista nyt puhumattakaan.
Birdyn malli kärsii mielestäni jäykkyydestä, joka ei vastaa elämän dynamiikkaa. Oikeassa elämässä neuvotellaan ja sovitaan, tehdään poikkeuksia ja jopa jaetaan töitä. Perhe-elämä lasten kanssa on sen verran monimutkaista, että molemmille vanhemmille - silloin kun semmoinen on, itse olen isän kasvattama - riittää niitäkin töitä, jotka eivät miellytä. Ja kun ei miellytä, siitä on helppo valittaa: puheoikeus on ei-diktatorisissa perheissä lähtökohta. Mutta edes sovituista oikeuksistaan ei aina voi pitää kiinni, vaikka se sitten keljuttaisikin aivan vietävästi. Toimiva perhedynamiikka kestää jopa oikeuksien loukkauksia, ainakin niin, että perhejäristyksille annetaan aikaa tointua. Se on helpompaa, jos molemmat eivät raivoa yhtä aikaa. (Ja siksi on hyvä että on Birdy, joka kosmisessa nettiyksinäisyydessään saa ihan ite raivotuksi perusasiat niin monien kuuluviin).
Tästä erimielisyyden oikeutuksesta emme perheessä aina jaksa pitää kiinni, vaan annamme reaalisten valtasuhteiden määritellä kulloisessakin tilanteessa, mikä eri mielisistä kannoista tulee pitäväksi ja pannaan toimeen. Joskus vaimo pitää valtaa, joskus minä ja onpahan lapsestakin kasvanut näemmä aikamoinen vallankäyttäjä, mikä meitä vanhempia väliin innostaa ja väliin vihastuttaa.
Omassa perhevallankäytössäni on paljonkin piirteitä, jotka Birdy listasi. Pyykkäämisen ajaksi katoan yleensä karaokebaariin ja roskapussien vienti on minulle tuskaa, eikä ole puhettakaan siitä, että tekisin sen ilman huomautuksia; vaikka rehellisyyden nimissä on sanottava, että se ei kyllä olisi edes mahdollista, sillä huomautus roskapussin viennistä tulee niin nopeasti ja niin usein, etten pystyisi siihen muuten kuin laittamalla herätyskellon aamuneljäksi ja viemällä puolityhjän roskapussin silloin roskavarastoon (jonne naiset eivät pimeässä uskalla mennä). Ja jos tekisin, niin kukas minua sitten kiittäisi ahkeruudesta ja perheen hyväksi tehdystä uhrautuvasta työstä. Siivoaminen ja sen tarve on minulle suhteellinen käsite, onneksi se näyttää olevan niin vaimonkin mielestä. Se ei estä imuria seisomasta kahtakin viikkoa keskellä keittiön lattiaa. [Vaimo voi halutessaan kirjoittaa tästä kaikesta oman versionsa, vaikka Birdyn siteeraaminen luultavasti riittäisi.] Hämmentävää on tosin joskus se, että "sinä/mies ei tee yhtään mitään" on niin yleinen iskulause sekä ideologisten feministien että arkipäivän perheenäitien suusta. Kun se on niin harvoin totta.
Nyt täytyy laittaa lapselle ruokaa. Äiti on töissä tienaamassa, minä viettelen lapsen kanssa viimeistä lomaviikkoani.
Mutta hei, tsekatkaa tämä filosofiapläjäys, jossa on joitakin kiinnostavia yhtymäkohtia uuteen blogisotaamme:
http://www.saunalahti.fi/immopek/levinas1.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti