Olen niitä ihmisiä, joille paperien kasaaminen jättiläistorneiksi kaikkiin mahdollisiin tyhjiin tiloihin on toinen luonto. On olemassa paperisotilasihmisiä, jotka voittavat henkilökohtaisen paperisotansa. Pöydät ovat tyhjiä ja papereista muistuttaa vain siisti hyllyrivistö mappeja ja muita säilytysastioita. Vaan en minä.
Keittiön nurkkaan on alkanut kasaantua materiaalivyöry. Siirrän säilytettävän tai läpi käytävän kirjallisen materiaalin keittiön pöydän reunalle, josta vaimo nostaa ne säännönmukaisesti nurkkaan, peittää liinalla ja muistuttaa niistä päivittäin noin viisi kertaa. Kun hän tänään harjan varrella mätkien - sitä edelsi kolmen viikon simputus - pakotti sitä selvittämään, tiesin, ettei minulla enää ole oikeasti kesälomaa. Kysymys on oikeasta paperisodasta, sillä vaimo peruutti iltalomani ja näytti siltä, että aresti odottaa. Eikä vaihtoehtona ole edes perunankuorinta. Tämä sota on totaalista.
Mitä mukavia muistoja sieltä paljastuukaan viimeiseltä kolmelta vuodelta. Sveitsin lähetystön kutsu illalliselle, jonne en mennyt ja kymmenkunta muuta vastaavaa kutsua. Loputtomiin tentti- ym. kuoria ja niiden vastauksia, jotka voisi hävittää jos olisi paperisilppuri. Omia artikkeleita, kirjoituksia, puheita luonnosvaiheissa ja joitakin lähes valmiitakin tai jopa pidettyjä. Hakemuksia ja vastauksia niistä työpaikoista, joita en saanut. Tutkintotodistuksien kopioita. Mainoksia, lähes loputtomiin mainoksia. Postimerkkikeräilyyn liittyviä kirjeitä ja merkkejä. Laskuja. Tiliotteita. Joulukortteja. Osoitteenmuutosilmauksia. Paperilapuille kirjoitettuja puhelinnumeroita. Käyntikortteja.
Nyt puolet on vilkaistu läpi: isoja roskapusseja on saatu täyteen poisheitettävää. Mutta jäljellä on silti järjetön määrä paperia. Vastaavia pinoja on muuallakin. Olohuoneen nurkassa on kuusi raidallista laatikkoa, kirjahyllyissä pari-kolme metriä jo muutamaan kertaan suodatettua paperisaastetta.
Ulkona paistaa aurinko. Ja minä olen risukasan alla maakuopassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti