Minun tyttö

On taas pyöritetty piikkipyörylää, vaikka aamuviiteen on vielä aikaa puolitoista tuntia.

Vieraat lähtivät jo iltakymmenen aikaan. Spaghetti alla Matriciana ehkä uuvutti. Illan yllätys oli Zeppeliinin pelmahtaminen silmien eteen. Siivousaskarten jälkeen muut vetäytyivät torkkumaan television ääreen ja olivat kohta täydessä unessa. Minä surffasin informaation meressä. Vaimon lähdettyä mukavammille makuusijoille lapsi kömpi huoneestaan ja nukahti tyhjentyneelle pedille. Sen verran oli lämmin, että hän käännähteli unissaan ja potki peiton syrjemmälle, vaikka parvekkeen ovi oli auki ja yö alkoi tuntua minusta viileältä.

Nyt puoli neljältä lapsi lukee sarjakuvalehteä. Hän valvoo, vaikka vuolaana kaksi tuntia jatkunut selitysten virta on lakannut ja hiljaisuus laskeutunut, vain koneen tuuletin, näppäinten kolina ja lehden sivujen rapina. Emme puhu.

Kahdelta vaimo ryntäsi olohuoneeseen. Äänessä oli kiihkoa. "Kännykkä on hukassa", hän sanoi. Mitä enemmän hän hermostui, sitä velvollisuudentuntoisemmin minä rauhoittelin äänellä. Etsimme organisoidusti huoneiston piilopaikat, soitimme hänen numeroonsa - puhelin oli selvästi päällä mutta hälytysääntä ei kotona kuulunut. Lopulta lähdimme uimarannalle, jossa lampun kanssa turhaan etsimme kännykkää hiekasta. Mitenpä se siellä. Kaksitoista tuntia häviämisestä. Siis turha matka, mutta tehtävä.

Lapsi soitteli rannalle näennäisen rauhallisena, mutta halusi tietää tarkoin paluuaikamme. "Saanko soittaa kymmenen minuutin päästä?" Kielsin. "Kahdenkymmenen minuutin?" Siihen oli helppo suostua, olisimme silloin jo kotona. Lapsi pelkäsi vaistomaisesti olla yksin kotona. Sen verran hätäinen ilmapiiri jäi, vaikka me selitimme menomme ja pikaisen tulomme. Seitsenvuotiaana ei turhia rationalisoida ja selitykset jäävät tunteiden alle. Minä aloin hermostua, kun vaimo jatkoi loputonta selittelyään.

Syy oli tietysti muissa. Ensin minussa, kun olin pakottanut hänet hankkimaan kännykän, jota hän ei tarvitse. Sitten lapsessa, joka oli penkonut laukkua uimarannalla jätskirahan vuoksi. Luultavasti syylliseksi olisi kelvannut kuka tahansa, mutta muita ei ollut nyt tarjolla syntipukin asemaan. Vain hän itse oli epäilysten ulkopuolella. Hän oli Uhri.

Saattaa ollakin. Kännykkä voi olla varastettu repusta, uimarannoilla sitä sattuu varsin usein.

Yö oli pimeä ja kadulla kävellessä parvekkeilta kuului juopuneiden ääniä, väittelyäkin. Vaimo selitti selittämistään. Yritin turhaan hyssytellä sillä illan äänet kantavat kauas, mutta lopulta alkoi minullakin kierrosten käynti saapua punaiselle. Oli pakko kirota ääneen, tavallisella puheäänellä. Vaihdoin kuitenkin äänilajin takaisin ylirauhalliseen. Sen verran minua korpesi, että oli nokitettava hieman. Vaimeasti, mutta varmasti kuuluvasti mutisin aikuisen ihmisen velvollisuuksista pitää huolta tavaroistaan. Omista ja vanhemman roolissa myös lasten tavaroista. Ken kännykän hukkaa on siitä itse vastuussa. Eipä hän siihen mitään sanonut. Viiden minuutin päästä selitykset jatkuivat.

Kotona vaimon puhelinlinja suljettiin väliaikaisesti. Soneran kotisivut ovat (tässäkin asiassa) surkeimmat mitä olen nähnyt, mutta asiakaspalvelu vastasi aamuyöllä nopeasti. Vastanneen naisen ääni oli suorastaan kaunis. Hän oli valveilla. Niin mekin vaikkemme olisi halunneetkaan. 

Vaimo oli muistavinaan yhtä ja toista illan tapahtumista. Tässä laitoin kännykän laukkuun, tässä otin sen pois, tänne laitoin sen tuossa. Mukaan hän otti puhelimensa mietittyään asiaa, koska ystävättären piti soittaa. Kertaakaan hän ei tarkistanut, oliko soittoa ystävättäreltä tullut. Ei uimarannalla, eikä sen jälkeen. Tosiasiat olivat selvät: lähtiessä kännykkä oli paikalla, tullessa ei. Epäilin sitä kuitenkin, mutta en ääneen.

Vaiensin turhaan hätäilyään jatkavan vaimon ja kysyin muistikuvia tapahtumien kulusta lapselta. Hän kertoi täydellisen todistajan varmuudella, että oli nähnyt äidin pistävän kännykän repun sivutaskuun ja tuntenut sen vielä kädellään, kun oli pistänyt sinne oman rahakukkaronsa ja vetänyt vetoketjun kiinni kotoa lähdettäessä. Uimarannalle saavuttaessa tytär oli mennyt uimaan. "Kun sukelsin ensimmäisen kerran ja nousin veden pinnalle, näin että laukun vetoketju oli auki. En kuitenkaan lähtenyt siitä puhumaan, koska olin liian kaukana vedessä."

Tytär kuvasi ympäristön millintarkasti. Hän oli nähnyt laukun olevan äidin kyljessä kiinni, hieman selkäpuolella siten, että puolet repusta oli pyyhkeen ulkopuolella. Tasku oli repsottanut auki. Tytär näytti minulle miten tasku oli ollut. "Se oli näin, aivan kuin sieltä olisi ottanut vain kätensä pois." Mutta äiti oli istunut laukkunsa vieressä vieraamme kanssa koko ajan. Lapsi oli uinnin jälkeen ja jo kuivateltuaan ottanut repusta lompakkonsa jäätelön ostoa varten, ja pystyi nyt sanomaan täysin varmana, ettei laukun sivutaskussa ollut silloin kännykkää. Ei mitään epäröintiä tarinoidessa. Täysi varmuus, avoimuus ja luottamuksen tuntu.

Tytär jatkoi kertomalla nähneensä uimarannalla kesän kuluessa "varkaita, monta kertaa". Yhden tämmöisen tarinan hän kertoi kuin mikäkin tähtitodistaja. Hän kuvaili pitkän pojan, joka oli kytännyt pienen lapsen äidin laukkua. Pienokainen oli singahdellut ympäriinsä, äiti perässä ne tavalliset kolme metriä. Mitenpä sitä aikuinen kolmivuotiasta kiinni saisi. On paljon näyttävämpää pyöriä perässä. Äiti oli kuitenkin havainnut teini-ikäisen nuorukaisen, joka oli jo laukun viereen ehtineenä jäykistynyt paikallaan ja näyttänyt siltä, ettei häntä olisi olemassakaan. Erityisen ilahtunut olin siitä, että hän jätti pojan ihonvärin mainitsematta tarinassaan, lisäsi sen sitten loppuun pidettyään pitkän tarinansa päätteksi hetken hengähdystauon. Hänen käyttämänsä termi oli poliittisesti korrekti. 

Tyttären kertoma tarina oli selkeä, johdonmukainen ja ehdottoman paikkansa pitävä. Seitsenvuotiaalle tuollainen vajaa kymmenminuuttinen monologi ilman taukoja ja sivupolkuja on huippusuoritus. Näkömuisti. Minun tyttö.