Matka virtuaalisukulaisten kanssa sienimetsään jatkuu ja vuorossa on jo yhdeksäs Pinserin sukulaisblogiksi nimeämä. Ei muuta kuin drinksu viereen ja näppäimille, mars.
Katja W:n elämä
Hetken ajattelin, että minun ei pitäisi tähän ryhtyä, sillä Katja W:n elämä, sijalla 126 tätä kirjoitettaessa Pinserin top-listalla, tarjosi alkajaisiksi hersyvää dramatiikkaa: "Minun piti tänään kertoa reunalla olosta. Siitä kun miettii, että hyppääkö vai ei."
Lähettääkö sateenvarjonsa kotiin unohtanut Katja W mitä ilmeisimmin viimeistä viestiään läppäristä sateisen Eiffel-tornin huipulta? Vai onko hän se televisiomainoksen hahmo, joka seisoo korkeimman kielekkeen reunalla ja helikopteri pörrää ympärillä kuvaten jylhiä maisemia, mistä saisi oivan kuvan nyt ulkoasultaan hieman karun blogin koristukseksi. Vai onko nyt käynyt niin surullisesti, että hän on kiivennyt talon katolle ja katselee pihalla vetoa lyöviä kanssaihmisiään, jolloin minun velvollisuuteni on Veijo Meren Manillaköyden hahmon tavoin huutaa alhaalta ylös, että "jos et heti tule sieltä alas, niin minä kaadan tämän talon!"
Onneksi jo Katja W:n blogin alaotsikko: "Äkäinen ja äksy vanhapiika-akka. Ruma ja lihava ja rivo suustaan. Uskoo, ken haluaa." kertoo minulle, että tämä blogisti on ymmärtänyt kuinka kuvitteellinen hänen oikea hahmonsa blogihahmona oikeastaan on. Ja tuo luonnehdinta antaa minulle vapauksia, jopa mahdollisuuden puhua rivoja, uskoo ken tahtoo.
Eivät ensiarvaukseni osuneet kohdalle. Korkeuskammoinen Katja W pelkää nyt putoavansa norsunluutornista! Kaikille on tuttua se, että norsunluutorni on kuvitteellinen paikka, jossa ollaan paossa elämän epämiellyttäviä, mutta tosiasiallisia tiloja ja asioita. Missään ei kuitenkaan kerrota kuinka korkea se on!
Mutta jokainen kuvittelee norsunluutorninsa itse, ja siksi se voi olla juuri niin korkea kuin korkeuskammon realisoimiseksi tarvitaan.
Jos kuitenkin on niin, että norsunluutorni on kuviteltu juuri siksi että elämän realiteetteja kuten korkeuskammoja pääsee pakoon, on käsittämätöntä, että hän ei norsunluutornin määritelmän mukaisesti rakenna itselleen hyvin sanoisinko minimaalisen matalaa, tavallista kynnystä huomattavasti matalampaa norsunluutornia, jossa ei edes ekstremekorkeuskammoinen tuntisi elämän huimausta.
Tämä on mielestäni niin selvä tapaus, että sen ratkaisemisesta olisi perittävä palkkio!
Asiaa monimutkaistaa kuitenkin se, että Katja W korostaa tämän ongelmansa olevan erityisen paha unissa. Unet ovat siitä kummallisia, että äärimmäisen matalatkin paikat saattavat aiheuttaa korkeuskammoa. Aivan eksplisiittisesti hän pyytää, että unitieteilijät analysoisivat hänen unensa. Onko hän niin äkäinen ja äksy akka, että miehekkäästi kaivaa verta nenästään? Minä joka olen tämän alan tieteilijä vain unissani, ryhdyn määräyksen mukaisesti toimeen. Söinhän minä pari blogikirjoitusta sitten menopaussin määräyksestä maksalaatikkoakin vain tehdäkseni sen mitä miehen pitää tehdä.
Katja W pelkää korkeita paikkoja unissaan ja liittää sen lentämiseen, joka taas tunnetusti on sukupuolielämään ja sen realisoimiseen tai paremmin reaalikäytänteihin viittaava juttu.
Mutta Katja W:ksi itseään nimittämän blogihahmon elämänlento on siitä kummallinen, että hän lentää unissaan vain alaspäin. Siten näyttäisi siltä, ettei hän saa tästä unissa lentämisestä irti sitä mitä pitäisi saada. En uskalla sanoa, liittyykö tämä siihen, että bloginkirjoittaja luonnehtii itseään äkäiseksi ja äksyksi vanhapiika-akaksi, vaikka olisikin vain leikillään tämän määritelmän itsestään blogiinsa piirtänyt.
Edellisenä päivänä hän oli jälleen kerran nähnyt tämän unen, mutta tällä kertaa kollegansa sarjakuva-Masin tavoin jäänyt roikkumaan pienestä pensaasta pari metriä kuilun reunalta alaspäin. Onneksi yöllinen tekstiviesti laukaisi pahimmat paineet. Koska kysymys on uskottavuudestani unitieteilijänä, veikkaan että kyse on Kersantti Ärjylästä. Siis sen tekstiviestin lähettäjä on ko. Masin elämän tärkeimpiä hahmoja.
Tämä vahvistuu aiemmista kirjoituksista, sillä aivan kuten Marcel Proust saa muistikuvia lapsuudestaan aina tuntiessaan Madeleine-leivoksen tuoksun, saa Katja W viboja haistellessaan miehen jälkeensä jättämää pyyhettä. Hyvä ettei mies heittänyt sitä hattuhyllylle vaan lattialle, muuten korkeuskammoinen Katja W olisi epäilemättä käyttänyt aikaansa tukevan tuolitornin rakentamiseen pyyhettä tavoitellessaan, sen sijaan että maalasi neljä päivää puutarhakalusteita nauttien maalitahroista kuin lapsi suklaakasvonaamiosta.
Katja W:n elämässä ruumis näyttelee vähäisempää osaa kuin monen muun sukulaisbloggarin: hän tosin tavoitteli nykyisen vakiintuneen 76 kilonsa niukentamista lopettamalla ruoan ahminnan samaan aikaan kun suunnitteli julkisesti miesten ahmimista. Mutta kuinka kävikään, painonpudotusta hän aikoo jatkaa syksyllä (kukapa meistä ei...) ja toisin kävi myös miesaikeiden suhteen:
"Tarkoitukseni oli tavata uusi mies joka viikko. No, se kariutui siihen, että olen nyt tavannut yhtä ja samaa miestä 5 kertaa peräkkäin, eikä muutosta asiassa näyttäisi olevan, joten..."
Tämä suunnitelmien muutos ei sinänsä ole ihme, sillä tärkeimmissäkin tilaisuuksissa blogin päähenkilö luopuu suunnitelmistaan kannustavan lukijan silmissä ehkä liian helposti: "Taikoja en muistanu tehdä. Tai muistin aattoyönä noin 01.30 aikaan, että se horsmakimppu olisi pitänyt hakea sanattomana ja laittaa se tyynyn alle. En sitten enää jaksanut nousta sängystä sitä kimppua hakemaan."
Katja W ei jaksanut, koska hänen ei oikeasti tarvitse. Vaikka hän viittaa tähän norsunluutorniin useasti, voimme jättää tämän kliseenä sivuun, sillä oikeasti blogin päähenkilöstä löytyy elämään tarvittavaa kovuutta ja päättäväisyyttä kuten seuraava puhutun kuuloinen monologi osoittaa: "Olenhan minä monta sydäntä särkenyt. Oikeasti. Tai ainakin olen nakertanut pienen palan pois. Minuun on helppo kiintyä. Minua on helppo lähestyä. Mutta minä olen betonia. Asun norsunluutornissa, isojen vallihautojen keskellä. Siellä on muuten pirun yksinäistä. Muutama mies on kävellyt esteiden läpi. Seuraavan on aina helpompi tulla elämääni."
Hämmentävä kokemus lukijalle: seuraavassa, siis juuri siteerattua aiemmassa kirjoituksessaan Katja W sanoo eksplisiittisesti kirjoittavansa monologin. Oli hauska huomata, etten ollut tyylilajia tulkinnut väärin.
Mutta kun hän edellisessä monologissaan pohti olevansa betonia (syksystä lähtien tietysti vain kevytbetonia), hän hermostuneena kyselee itseltään Kallion blogimiitingissä, pitääkö kaikilla bloggaajilla olla teräspanssari. [Jos on tähän asti lukenut, niin kai semmoinen pitää olla. Muutenhan sitä lopettaisi.]
Katja W on tarkkaan valikoitunut blogihahmo, josta kirjoitetaan vain sen verran kuin on tarvis. Ei reportaasia, ei dokumenttia, ei tunneteknologiaa, lyhyt diagnoosinomainen tilanmäärite vain. Vaikka tekstistä saa puheliaan päähenkilön vaikutelman, se ei ole runsasta ja rönsyävää tai edes siihen viittavaa. Hienoinen feminiininen tapa vetää henkeä korvin kuultavasti juuri ennen tärkeän asian lausumista kuultaa läpi (paitsi feminiinien se on myös parin viime vuosikymmenien feministien selvin ulkoinen tunnusmerkki).
Yleisvaikutelmaksi minulta jää, että tämän blogin päähenkilö leijuu hieman realismi-illuusion yläpuolella sirotelleen tilaansa jatkuvasti merkkejä tärkeistä asioista, jotka kuitenkin jäävät lopulta lukijan tavoitettavissa olevan blogimaailman ulkopuolelle, eikä niitä kuin vahingossa annettua mainintaa lukuunottamatta päästetä lukijan maailmaan. Vaarana on se, että lukija joko kyllästyy arvaamaan tai arvaa itse: ja se jälkimmäinen tapahtuu yleensä liian nopeasti. Uskoo ken tahtoo!
Ja se elokuva. Minkä elokuvan Katja W:n elämä tuo minun mieleeni. Valinta käy blogi blogilta vaikemmaksi. Kymmenen sekunnin mietinnän jälkeen allusoin ehdottomasti klassikkoon, mutta älkää pyytäkö minulta perusteita, nämä ovat intuitiivisia valintoja: Jules ja Jim.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti