Mikkelistä tulijoiden eväät

Kun aamupäivän viettää polvillaan pöntön äärellä ja oksentaa, niin muistaa arvostaa pitkää ikää ja terveyttä. Tietysti tämä oli jo helpompaa, kun olin harjoitellut lauantai-illan ja heti perään seuraavan yön sunnuntaita vasten, vaikka välillä nukahdinkin ja heräsin tolkuttomaan horkkaan, ja sitten sama toistui vielä kotiin palattuani sunnuntai-iltanakin pienimuotoisesti, ikään kuin vain siksi, ettei pääsisi unohtumaan, kuinka tämä homma tehdään.

Asiaa sotkee se, että eilisiltainen pääsi tapahtumaan tv-uutisten jälkeen, ja siksi en tiedä, mikä tämän laukaisi, pöpö vai oman naaman katselu [Jos klikkailet videosalin linkkiä, valitse su 20.30 uutiset, löytyypi heti puolen välin jälkeen]. Neutraali kanta on tämä: sain Mikkelistä tuomisiksi korttipakan ja tuntemattoman pöpön joka on vienyt äänen ja rautavatsan. Korttipakalla voi sitten ennustaa tulevaisuuttaan.

Muuten Mikkelissä oli kivaa, koska oli lämmin. Kutsuvieraille oli järjestetty ohjelmaa yllin kyllin, aamukymmenestä puoleen yöhön ilman isompia taukoja, joten oli osattava olla muutakin kuin ohjelman orjallinen noudattaja.

Itse livahdin perjantaina sotalaulutilaisuudesta puolen välin jälkeen iltayhdeksältä ravintola Päämajaan, missä oli karaokea. Sainpahan uuden paikkakunnan "valloitetuksi", vaikka pientä tilapäistä yskää oli jo silloin haittaamassa.

Olisi pitänyt ottaa kossua, niin pysyisi terveenä, sillä pahat bakteerit pitää tappaa alkuunsa. Hyvät bakteerit saavat todistaa hyvyytensä ilmoittamalla itsestään etukäteen.

Mikkeliläiset ja uusmikkeliläiset ottivat vieraan ystävällisesti vastaan ja jopa taputtivat, vaikka oli perjantai-ilta. Lämpöä oli noin 30-35 astetta, otsan pinnassa varmaan 40, joten hieman hiostutti kun esityskin kävi oikein korokkeelta ja häikäisevien lamppujen valossa.

Päivällä olin käynyt avajaistilaisuudessa Mikkelin torilla, ajanut Mikkelin mobiilikerhon museoautoilla kierroksen kaupungilla (autossa oli noin 50 astetta lämmintä), luennoinut naisista sodan ajan elokuvissa ja kuunnellut vuoroa odotellessa Satu Silvon ja hänen lotta-äitinsä tarinan sekä kahden lottaveteraanin kertomuksia sota-ajan lottakäytännöistä, marssinut entiselle Työväentalolle Naisvuoren kupeeseen ja esitelmöinyt siellä näyttein suomalaisesta ja saksalaisesta sodanaikaisista uutiskatsauksista ja antanut sen jälkeen haastatteluja lehtiin ja televisioon. Paikalliset radiot osasivat tehdä jutun ihan ilman haastattelua, kuulin myöhemmin satunnaiselta pöytäkumppanilta.

Tekemistä ei siis puuttunut, joten livahdus iltayhdeksältä Päämaja-ravintolaan oli enemmän kuin oikeutettu.

Lauantai-aamuna sitten totesin nimeni Länsi-Savon etusivulla oikein kirjoitetuksi. Onneksi kuvaa ei ollut otettu edes salaa. Päivä oli helppo, aamulla marssi 30 asteen kuumuudessa satamaan, puolentoistatunnin järviristeily yhteislauluineen, minkä jälkeen marssi takaisin kaupunkiin raiteiden yli laittomasti puikkelehtien - Mikkelin päättäjät ovat suorastaan hölmöjä kun sulkevat kuvankauniin järvenrantansa ja laivarantantsa radan taakse ilman käyntiä suoraan keskustasta. Yhdellä alikulkusillalla asia hoituisi!

Kävisivät Kuopiossa katsomassa, miten satama liitetään kaupunkikuvaan. Ja Tampereella alikulkusiltaa. Nyt radan reunusta on rumien varastotönöjen miehittämä, ja järvenranta heti niiden takana. Mikkeliläiset, herätkää! Kapina, kansannousu ja voitto!

Horjuimme kuin aavikkoharjoituksesta tulleet legioonalaiset Maksimattiin seisovan pöydän ääreen. Söin samaa satsia olevia (sic!) lihapullia kuin edellisenäkin päivänä, liekö siinä pöpön salaisuus - jos oli kermaa seassa, niin kuin taisi olla, niin bakteeripesä näillä lämmöillä ja pitkällä pöydässähautumisajalla on enemmän kuin mahdollinen. Lihapullat maistuivat paremmalle sisään mennessään kuin ulos tullessaan.

Ruokailusta marssi jatkui Vuorikadun Päämajamuseoon ja sieltä Päämaja-kahvilan kautta viestikeskus Lokkiin, josta läheiseen Kinolinna-elokuvateatteriin katsomaan Åke Lindmanin Etulinjan edessä. Se oli sotaelokuva, mutta luulenpa, että aivan kuin Lapin kullan kimallus, se saattaa toimia tiukkoinen kuvineen paremmin televisiossa.

Kopion värit olivat hieman kalvakat, vähän kuin televisiota katsoisi liian kirkkaassa valossa, ja väliin ihmettelin kamerakulmavalintoja, jotka selvästikään eivät aina pelanneet. Se voi tarkoittaa sitäkin, että ei ollut varaa tehdä uusia ottoja vaan oli tyytyminen siihen mikä ensi kerralla filmille tarttui. Tarinan siirrot nykypäivään olivat mallikkaat. Historiallista taustoitusta olisi voinut tehdä muutenkin kuin alun jäykillä korsukeskusteluilla, myöhemmin kontekstointi sitten puuttui lähes kokonaan. Kysymys ruotsalaisuudesta (ja esimerkiksi virolaisuudesta) olisi voinut olla esillä jopa voimakkaammin, vaikka se täällä pönäkän nationalistisessa Suomessa yleisöjä rajoittaakin. Elokuvahan on menestynyt paremmin ja jopa hyvin Ruotsissa.

Varsin näyttäviä taistelukohtauksia oli saatu aikaiseksi, eikä siitä puuttunut - kuin ohimennen tehtyjä - kannanottoja sodan etiikkaankaan, vaikka haavoittuneiden jättäminen kiemurtelemaan saatiinkin näyttämään lähinnä laupiaan samarialaisen teoilta.

Todellisuudessa kiemurtelijat olisi ammuttu, sillä he muodostivat tietysti turvallisuusuhkan partion miehille. Eli usein toistuvissa kohdissa syntyi pientä epätarkkuutta itse tarinassakin. Eikä 30 vihollisen tappamisen jälkeen jähmetytä poseeraamaan hengästyneenä valokuvaajalle, vaikka kamera sattuisikin paikalle. Siltä se nimittäin lähinnä näytti.

Tarinaa heikentää myös se historian tosiasioihin perustuva tekijä, että päähenkilö poistuu kuvioista reilusti ennen loppua: hän kun haavoittuu ja lähtee Ruotsiin toipumaan. Lopputaistelujen aikainen haikailu Suomeen on epäuskottavaa, vaikka olisi tottakin. Myös eversti Alpo Marttisen rooli olisi voinut olla vahvempi, sen verran legendaarinen mies tämä tiedustelulle paljon töitä tehnyt komentaja oli. Hämmentävää oli että hänellä oli aikaa opetella ruotsia rintamalla. Loppujen lopuksi tämä ongelma jaottelusta kollektiiviin, yksilöihin, pääasioihin ja sivujuoniin ei sitten ihan toiminutkaan vaikke suoranaisesti häirinnytkään. Se oli niinku vähän sinne päin.

En osannut elokuvan jälkeen muuta kuin kääntyä Åke Lindmanin puoleen ja nyökätä hyväksyvästi, mutta ilman leveää hymyä, vakavana. Se vastasi tunteitani ja vähän mielipidettäkin. Yleensä mielipidettä kannattaa vähän pidätellä, elokuva maustuu päässä valmiiksi vasta jonkin ajan kuluttua. En ole koskaan ollut hyvä heti elokuvan jälkeen käydyssä keskustelussa, vaikka ainahan sitä jonkin verran voi improvisoida alluusioiden varassa.

Mutta siihen kunto pettikin. Kun ulos 30 asteen lämpöön pääsi vaeltamaan, tunsin miten polvet notkuivat. Siis hotellihuoneeseen, jossa oikeasti huimasi ja heikotti niin että pedin ja vessan välinen kolmemetrinen oli vaikeaa kulkea. Yritin lukea Dan Brownin Da Vinci koodia, jonka olin matkalukemiseksi ottanut, mutta se keskeytyi kun oksentelu alkoi.

Sen jälkeen elämä olikin helvettiä. Eikä ole paljon parempi nytkään.

Säälikää minua! Älkää jättäkö veljet!