Siis meidän perheessä sunnuntaiaamut ovat suuria yhteisöllisiä tapahtumia. Ei puhettakaan velttoudesta tai vetämättömyydestä herättäessä. Jo vessapaikan saaminen toisen nenän edestä, oven pamauttaminen kiinni ja riemuisa karjunta hädän unohtuessa lukitun oven takaa todistaa täydestä vireystilasta. Itse revin sillä hetkellä tikkejä silmäluomista, rakko on kahta numeroa liian pieni ja minä yritän ajatella lähinnä limbisellä tasolla, että pysyisköhän pystyssä. Asiaa hieman helpottaa, että nakit ovat eilisen päivän mittaan jo menneet parempiin silmiin.
Siinä sitä sitten hoiput unisena kolistellen polvia yhteen niin, että mustelmat vain välkkyvät. Takaisin tullessa kuljetaan vihellellen ohi koomaisen zombiehahmoni. Eikä muuten ole aamuhalauksesta tietoakaan, vaikka tiedemiesten toteama kolmen minuutin kiintiö on hyvin tiedossa. Se johtuu siitä, että itse halatessani lasken aina ääneen: kaks-viis-ysi, kaks-viis-kasi, kaks-viisseittemän... Tiede-elämän on oltava säännöllistä.
"Henkes haisee", se sanoo, enkä saa kuivalta kurkultani todettua mitään. Kai se nyt, kun ei aamukurlaukselle pääse. Pitäiskö mun laittaa hajustetta tyynyn alle? Eikö se riitä kun estelen kuorsausta laittamalla kauko-ohjaimen suuhun?
Aamiaiselle tultaessa ei ehdi aloittaa, kun vähiä pöydälle rahdattuja tarvikkeita sijoitellaan jääkaappiin. Viedään siis nenän edestä, ja kello ei ole vielä läheskään kymmentä, mistä muistutan kelloani naputellen ja mielenosoituksellisesti korvalle vieden. Kysymyksillä vaikeutetaan muutenkin hankalaa lähtötilannetta: mitä sinä otat, kysytään, ja pelkän retoriikan vuoksi, sillä näenhän minä että jääkaapin ovi auki ja juusto kädessä. Vaikka mä oon maksanu ne, huomaan ajattelevani.
Sitä pitäisi hiirenruokaa sitten vonkua, että anna kulta, elä vie viimeistä murua nälkäiseltä. Samaan aikaan silmämuniin piirtyy hirmuinen valkyria, joka leipäveitsellä puolustaa juustokannikkaa.
Miksi se siinä pitää päättää ja heti? Eihän tämä asia minulle kuulu, mutta kysyn vaan, kuten Masa Niemi eli Pätkä tapasi ilmeisesti kansallisblogistimme virtuaalisesti silmäkulmassaan sanoa.
Kahvinkeitin tietysti suljetaan, koska siitähän se tulipalo aina alkaa. Siinä sitten istut tyhjässä pöydässä ja katselet kun kahvi jäähtyy, kun just nyt ei kahvi liukene kitalaelta kurkustoon. Ja jos erehdyt katsomaan mitä tahansa liian pitkään, on tuloksena sen iänikuisen tiskausmeemin toistelu. Että on eilinen kastikekulho pesemättä ja paistinpannussa kukkivat homesienet.
Kyse on valituksen osalta ns. toisesta kattauksesta, sillä siitä sai kuulla jo puolenyön jälkeen, sen jälkeen kun naistoverukset olivat käyneet keskustelupiiriä lähikuppilassa oluen äärellä ja suvainneet palata mörskään.
Ja nyt ollaan ärtyisiä kuin Jeesus Pilatuksen käsittelyssä vaikka toiset yrittää tässä olla kuin sanshaini.
Mutta on minun kastikkeissani sen verran ytyä, ettei siinä home kuki. Myrkkyseitikeistä ja valkoisista kärpässienistä en mene vannomaan.
Saan sentään television auki ja nautiskelen siitä kun liettualaiset teurastavat jenkkejä, jotka saavat palkkioksi vihellyskonsertin Ateenassa. "Kun Dream Teamista tulee pelkkä team", totesi Laurakin televisiojuonnossaan.
"Antakaa mun olla rauhassa", valkyyria karjuu, "huomenna mun täytyy kommentoida tätä artikkelia". Vihje on siinä, että pitäisi alkaa vahtia energistä lastamme, joka on tähän mennessä kieltäytynyt aamupesusta, aamiaisesta, pukemisesta ja hyvinkäyttäytymisestä - se oli eilen Korkeasaaressa puhunut punapersepaviaanien kohdalla hävyttömiä ääneen.
Minä en ole koskaan käynyt Korkeasaaressa enkä missään muussakaan eläintarhassa maailmalla. Näin nelivuotiaana neuroottisen suden maatalousnäyttelyssä kiertämässä häkkiään. Vieressä oleva karhu ei tehnyt vaikutusta. Mitä minä vankeja katsomaan ja luonnossa en niitä välitä kohdata.
Korkeasaaren perusti John Cedergren ja eläimet kuoli nälkään. Joku sitten perusti sen varmaan uudelleen. Ja sit eläimillä on yhtä paha olokun mulla. Kankkuun koskee.
Ai niin, tämähän se asia oli. Why I Hate Weblogs?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti