Populaarikulttuurin tutkija Markku Koski pohdiskelee tämän päivän Helsingin Sanomissa (D3) uutta perhekeskeisyyttä otsikolla "Onko perhe parasta viihdettä?". Se näyttäytyy jo julkkisrooleissakin.
"Aikoinaan elämäntaidollisia ohjeita antoivat vanhemmat, opettajat, papit, kansalaisjärjestöt, puolueet sekä tietysti myös taide ja tiedotusvälineet", Koski kirjoittaa. "Eräänlainen ylin opettaja oli pitkään presidentti Urho Kekkonen, joka saattoi uudenvuoden puheessaan muistuttaa kansalaislapsille esimerkiksi liikennekurin merkityksestä. Sen sijaan presidentti Mauno Koivisto ajoi lähes ensi töikseen alas presidentin opettavaisen roolin."
Tämän Koski tyytyy vain toteamaan, vaikka tuo puhe "kansalaislapsista" alkaa tietysti lähestyä sarkasmin tai peräti kyynisyyden rajaa. Termin tarkoituksena on kertoa lukijalle, että "pois se minusta". Koski ei halua liittyä kansakuntaisten valistajien ja opastajien joukkoon, vaan hän tyytyy paljastamaan nämä, kuten hän on aina yrittänyt tehdä.
Sen Koski tietysti unohtaa mainita, että kriitikko tulee aina jäljessä, jotta ehtisi itse avantgardeen, pitäisi tehdä edellä. Ja silloin tulee väistämättä liitytyksi valistajien ja opastajien joukkoon: opettajaksi, kuten Koski sanoo, ja jotenkin minusta tuntuu että negatiivisesti.
Mitä negatiivista on opettajuudessa? Tämä aukeaa tietysti, kun pohtii tuota "kansalaislapsi"-termiä - jos [kansakunnan] opettaja ajattelee kohdeyleisöään [kansalais]lapsena, vaikka he ovat täysikasvuisia, aikuisia, yksilöllisiä ajattelijoita, niin pieleenhän se tietysti menee.
Markku Koskelle olisi ehkä tehnyt hyvää tutustua ennen kirjoitustaan Juha Siltalan näkemyksiin 1800-lukulaisista toimijoista. Jättiläisteos Valkoisen äidin pojat. Siveellisyys ja sen varjot kansallisessa projektissa (Otava 1999) olisi voinut antaa tästä opettajuudesta hieman toisenlaisen kuvan.
Siltalan mukaan 1800-lukulaisetkin toki “riitelivät, raatelivat ja hyökkäilivät epäreilulla tavalla toisiaan vasten” mutta edustivat silti sellaista “moraalista autonomiaa ja mielekästä elämää jota nykyaikana soisi esiintyvän enemmänkin." Siltala pitää heitä tässä oman elämänsä uhrauksessa esimerkillisenä vieläkin.
Siltalan mukaan kyse oli juuri näkemyksestä naisesta: “1800-luvun kansallisidealistit ja reformaattorit järkiään suorittivat elämäntehtäväänsä ädille ja äidissä ... isänmaa ja ihmiskunta olivat heille edustettuina elävän naisen kautta, (joka) ylitti sukupuolisuuden ja sovitti muutkin ristiriidat niin yksilössä kuin yhteiskunnassa.”
Siltalaa kritikoi aikoinaan yhteiskuntapolitiikan (ent. sosiaalipolitiikka) professori J. P. Roos, joka piti Siltalan "sokeana pisteenä" juuri hänen antamaansa naiskuvaa: "Entä nämä kiinnostavat, vahvat naiset: Käkikoski, Riipinen, Canth? He eivät suinkaan olleet mitään perinteisiä äitihahmoja: itse asiassa Siltala viittaa lyhyesti naisliikkeen alkuaikojen kiintoisaan ilmiöön; lähes lesbolaisiin ystävyyssuhteisiin naisten välillä, intensiiviseeen sisaruuteen. Tämä ilmiö vaatisi vielä paljon enemmän pohdintaa. Tässä yhteydessä minusta on mielenkiintoista, että selityksen sokeat pilkut koskevat juuri näitä intomielisiä, jyrkkiä naisia jotka aidosti ovat uhranneet elämänsä asian hyväksi siinä missä miesten ongelmana ovat lähinnä työn asettaminen perheen edelle ja siitä koituvat menetykset (ja ylettömien vaatimusten asettaminen vaimoille)."
Näin olemme keskellä mielenkiintoista tulkintaa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun keskeisten poliittisten toimijoiden maailmankuvassa - kyse on juuri heistä jotka par excellence ansaitsevat Kosken käyttämän epiteetin "opettaja".
Koski jatkaa HS:ssä analyysiaan tämän ajan julkkiksista. Seiska-lehdessä raportoidun Kirsi Salon äitiyden ja "seesteistä rauhoittumisvaihetta" elävän Viivi Avellanin pika-analyysissä Koski määrittelee julkkisten roolin juuri opettajarooliksi. Onhan niin, että "kansalaiset" (sic!) "tuntuvat nykyään jopa pitävän valtiollisten ja virallisten tahojen ohjeita ja ehdotuksia sekaantumisena heidän elämäänsä."
[Tätä en sinällään ihmettele, sillä sitähän se on, sekaantumista kansalaisten elämään. Tästä puuttumisen lähtökohdasta ei pidä päätellä onko se hyvästä vai pahasta. Onko uimarannan saastumisesta ilmoittava viranomaistiedote rannalla pahaa sekaantumista ihmisten elämään, ovatko liikennemerkit sitä? Ylinopeutta ylimielisyydessään porskuttavat ovat tietysti sitä mieltä, että liikennemerkit haittaavat heidän yksilöllistä oikeuttaa vaarantaa toisten hengen. Tästä voisi jatkaa pitkäänkin, siitä kuinka liikennesääntöjä noudattavat ovat näitten vastuuttomien kusjpäiden mielestä niitä liikenteen "jarruja", jonka vuoksi heidän täytyy jatkuvasti ohitella ja ajaa sitä iänikuista ylinopeuttaan, joka juuri aiheuttaa kuolonkolarit ja vammautumiset.]
Ok. Kosken mukaan julkkiksen rooli on muuttunut. Työn sankarit (modernismi) ovat entisen ajan tähtiä, eikä semmoisen testimonial-rooli (julkkis mainostaa jotain tiettyä tuotetta ilmoittamalla käyttävänsä sitä tai todistavansa muuten sen puolesta) enää toimi. [Tässä Koski on tapansa mukaan väärässä, paitsi jos tavoitteena on halkoa kiviä kirveellä.] Sen sijaan julkkikset ovat elämäntaidon oppiaineen edustajia: työ, kulutus, perhe-elämä, moraali ja ihmissuhteet ovat tämän oppiaineen ala-lajeja.
Tämän hetken julkkis, Salot ja Avellanit, ovat siis Kosken mukaan perhekeskeisyydessään sitä, mitä mainoslööpissä voi sanoa "parhaaksi viihteeksi". Julkkiksen elämäntaito-opetuksia kansalaiset ovat valmiita kuuntelemaan, ja niin perheasianneuvontakeskuksen pää-äänenkannattaja nyky-Suomessa on Seiska-lehti.
Siltalan teoksesta käy hyvin ilmi, kuinka Yrjö Koskinen, Uno Cygnaeus ja muutkin aikalaiset uskoivat henkiseen kasvuun. Monien aikanaan "suurmiehiksi" ja "-naisiksi" korotettujen taustat olivat rikkinäisissä kodeista. Juuri siksi heidän pyrkimyksensä harmoniaan ja eheyteen oli heille avain henkilökohtaiseen taisteluun. Siltala osoittaa, että lohdun, hoivan ja perusturvallisuuden he saivat omista vaimoistaan. Nämä vaimot sitten nostettiin jalustalle ihannenaisiksi, vaikka käytännössä naisen asema 1800-luvulla - uskokaa tai älkää - oli vielä huonompi kuin nykyään. Tästä eivät nämä ihannenaisetkaan jääneet paitsi.
1800-luvun valistajien ja opettajien maailmankuva perustui nimenomaan perheeseen. Kun Koski lähtee liikkeelle - ehkä introlle varatun lyhyen tilan vuoksi - itsenäisyyden ajan maailmasta, hän pystyy erottamaan omaksi opetustraditiokseen kansakuntaisuuden, jonka termit ovat vain valtiollisia ja kansallisia. Epäilemättä niidenkin taustat ansaitsisivat hieman vähemmän typologisoivan kuvauksen. Mutta 1800-luvulla perhekeskeisyys on kaiken alku ja juuri: lukekaa vaikka J. V. Snellmania.
Kosken oleellinen pläjäys onkin siinä, mikä menee nykyään perille. "Poliitikon puheisiin on totuttu liittämään aina jokin pukinsorkka", Koski kirjoittaa. "Mutta kun saman viestin tuo julkkis, sen voi ounastella menevän perille monta kertaa paremmin."
Eurovaalien tulos antaisi ymmärtää jotain muuta. Ainakin vaaliyleisö - potentiaalinen äänestäjäkunta siis - on roolitietoista. Poliitikoiksi halutaan sittenkin useammin ammattipoliitikko kuin ammattijulkkis. Mutta nyt edessä ovat kunnallisvaalit. Mitenkähän niissä käy? Ja millainen maailmankuva syntyy, kun parhaiten sanomansa perille saaneina "opettajana" ovat Seiska-lehden toimituksen valitsemat julkkikset? Tämän pohdiskelu saa minut katsomaan perhe-, ihmissuhde-, ja valistusblogeja uudella, entistä lämpimämmällä mielellä.
Lisäsin tähän surffailuretkeni linkin: Mitäs jos julkkikset korvaisivat Markku Kosken ja muut toimittajat, mistä Davenetics kirjoittaa tuoreessa blogiartikkelissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti