60 vuotta sitten Säätytalolla Helsingissä käytiin sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Tasavuosien tullessa täyteen historiasta voidaan taas keskustella. Uusin teeman ympärille rakentuva kirja on kahden tohtorismiehen, Lasse Lehtisen ja Hannu Rautkallion Kansakunnan sijaiskärsijät, jolle WSOY on räpännyt hinnaksi peräti 39 euroa.
Lehtinen ja Rautkallio - oletan, että Rautkallio on tutkinut ja Lehtinen puleerannut tekstin lukukuntoon - väittävät ilmeisesti niin, että Suomessa käydyt sotasyyllisyysoikeudenkäynti on silloisen oikeusministeri Urho Kekkosen keksintöä.
Oleellinen argumentti on neuvostoraportti liittoutuneiden valvontakomission johdossa olleen Andrei Zhdanovin ja Urho Kekkosen välisestä keskustelusta. Siinä Zhdanov kertoo neuvostojohtaja Josif Stalinille, että Kekkonen ehdottaa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä taannehtivaan lainsäädäntöön perustuen - ts. siten, että vaikka laittomat teot eivät tekoaikanaan olleet laittomia, ne voitaisiin jälkikäteisellä lainsäädännöllä sellaiseksi tehdä. Oman raporttinsa Kekkonen antoi tasavallan presidentti J. K. Paasikivelle. Siinä asia on kerrottu päinvastoin. Aloite sotasyyllisyyskysymykseen tuli Stalinilta / Zhdanovilta.
Tämähän on se vanha näkemys, jonka historiatieteen keinoin sanoi aikoinaan 1970-luvun lopulla Jukka Tarkka väitöskirjassaan 13. artikla poliittiseen historiaan. Sitä muutti nykyisen emeritusprofessori Jukka Nevakiven teos Zdanov ja Suomi, joka oli ensimmäinen Zhdanovin päiväkirjalähteitä käyttänyt teos tästä ajasta.
Jo hän sanoi Kekkosen olleen aktiivinen sotasyyllisyysasiassa mm. laajentamalla syyllisten piiriä ja väliin uhkailemalla sillä jopa puoluetovereitaan. Nevakiven teoksesta kävi ilmi se, että Stalin ei halunnut syyttää C.G.E. Mannerheimia syyllisyydestä sotaan. Myös ajatus Stalinin liennytyskaudesta ja siitä, että Neuvostoliiton johto ei halunnut vallankumousta Suomeen "neuvostopanssereiden siivin", kuten Zhdanov kommunisteille sanoi, on peräisin Nevakiven tutkimuksesta. Mutta Kekkosen asettaminen keskipisteeseen ikään kuin todellisena promoottorina on aika raju väite. Sillä on monia ongelmia: Jos Stalin olisi vastaan, miksi sitä järjestettäisiin. Rautkalliolla on aiemminkin ollut tapana esittää asiat niin, että Kekkonen johtaa Neuvostoliittoa ja saa tämän tuosta vaan toimimaan omien tavoitteidensa toteuttajina. Koska en ole teosta vielä lukenut, tämä otettakoon tällaisena kärjistyksenä. Mutta tähän suuntaan ainakin televisiohaastattelut ja -esiintymiset tulkintaa näyttävät vieneen.
Lehtisen & Rautkallion teos on pantava lukulistalle, vaikka en minä sitä halua joululahjaksi. Joululukemista pantataan vielä vähän. Myös Risto Nikun Kahdeksan tuomittua miestä. Sotasyyllisten vankilavuodet (Edita, 248 s., 33 e) on lukulistalla.
Mutta missä ihmeessä minun kirjani ovat? Paasikiven päiväkirjojen (1944-56) eka osa on tiessään, Nevakiven Zhdanov ja Suomi on kadoksissa - se on vielä omistuskirjoituksella varustettu, kun minä kirjoitin sen puhtaaksi niin kuin pari muutakin hänen teostaan, sillä professori pitäytyi Remingtonissaan eikä sortunut tietokoneisiin - eikä Tarkankaan kirjaa näy. Omituista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti