Maailman asioiden listaaminen on yleensä ollut amerikkalaisten huvi, mutta nyt peribrittiläinen aikakauslehti Prospect on ryhtynyt toimeen. Lehti ei suinkaan pyrkinyt arvioimaan bloggareita, vaan kävi käsiksi hieman isompaan elämään tai vielä sitäkin suurempaan.
Prospectin top-sata lista nimittäin järjestää maailman merkittävimmät intellektuellit.
Noam Chomsky vie voiton, Umberto Eco on kakkonen ja Richard Dawkins kolmonen. Muutenkin lista käy sivistyneiden henkilöiden peruskurssista. Tervehdin ilolla Jürgen Habermasin (7.) sijoitusta, eikä Eric Hobsbawmillekaan (18.) ole käynyt huonosti. Francis Fukuyama (21.) lyö niukasti Jean Baudrillardin (22.) ja Slavoj Zizekin (23), jonka ajattelimme kutsua Suomeen viime vuonna, mutta rahat eivät riitä. Maailmojen törmäystä ennustanut Samuel Huntigton (28.) häviää siis "historia on loppu" -Fukuyamalle.
Naisia listalla on harvoja. Korkeimmalla ovat Naomi Klein ja Camille Paglia. Heidän edelleenkin laittaisin sijalta 48. löytyvän Julia Kristevan.
Yliarvostetuimmat? Vaclav Havel (4.) ja Salman Rushdie (10)!
EDIT: Lisäsin tähän linkin listalla olijoiden henkilöhistoriaan. Sieltä voi sitten niitä tuntemattomaksi tähän asti jääneitä kärkinimiä - tosin vain kuusi - selvitellä kaikkein helpoimmin. Loput pitää googlata, mutta sehän on jo sivistystehtävä sunnuntaiksi. Mutta en minä tiennyt, kuka on Camille Paglia!
11 kommenttia:
Väittäisin, että Eco on ensisijaisesti tyylitaituri ja sellaisena hyvin valloittava vieden äärimmäisyyteen - formaalilla tasolla paljon ylikin - sen ilmeisesti vasta suurille estradeille (kansalaisjournalismin myötä?) tulossa olevan megatrendin, mitä Adorno-vainaa kutsui termillä die Halbbildung.
Jostain kumman syystä, jolle on pelkkä tunnepohja, Havel ja O. W. Kuusinen näyttäytyvät pääni sisäisessä mielikuvakartastossa usein yhteisposeerauksessa.
Havel ja Rushdie yliarvostetuimmat? Kertonee jotain Sediksen sielunmaisemasta.
Havel onkin aito liberaali. Mikä karmea pettymys vanhoille stalinisteille.
Rushdie on saanut kuolemantuomion islamististeilta. Kyllä miehessä täytyy olla jotain vialla, kun rauhan uskonnon edustajat noin hermostuivat.
T. Veikko
Ja Juuso jatkaa tyylilleen uskollisesti Blogistanin elitistisimpänä kommentaattorina...
Mitä tulee Haveliin ja Rushdieen, niin minä olen Sediksen kanssa samaa mieltä (älkää nyt vain sanoko, että tietenkin!).
Havel on absurdin näytelmän ja eurooppalaisen dissindenssin (*) symboli, josta tuli Tsekkoslovakian prsidenttinä luontaisesta (siis ei tekemällä tehdystä) "julkisuustykövetoisuudestaan" johtuen eurooppalaisen intellektuaalin perikuva.
Mutta ei hänellä ole mitään asiaa esim. Habermasin oppineisuuden tasolle. Ei ei.
Rushdiesta on sanottava hiukan samaa.
Hän on myös oman laatuisensa dissidentti, josta tuli keskinkertaisen romaanin muutaman sivun takia Islamin Hammurabin-lakimaisen teokratian humanistiuhri.
Mutta sijoituksensa tällä "intelletku-listalla" on pikemminkin median propagoimaa kuin omiin ansioihin perustuvaa.
*
Se, mitä Hyvärinen sanoi, on kuitenkin vakavammin otettava kommentti.
Voidaan tosin heti esittää vastakysymys: onko suppea-alainen erikoistuminen sitten jotenkin suositeltavampaa ja osoitus "paremmasta tai syvemmästä" intellektuaalisuudesta kuin laaja-alainen ja poikkitieteellinen sivistys.
Adorno on varmasti oikeassa siinä, mikä on ollut ja on edelleen trendi medioituneessa maailmassa, mutta kuka nyt väittää, että kaiken maailman tietokilpailut tai vastaavat ovat osoitus yhtään minkäänlaisesta sivistyneisyydestä?
Päinvastoin - ne ovat merkki sivistyksen täydellisestä rappiosta.
Pikemminkin Adornon kommentti täytyy liittää hänen - 60-luvun alussa aloittamaansa positivismi-keskusteluun, joka varmasti osaltaan kumpusi C. P. Snown samoihin aikoihin julkaisemasta kirjasta "Kaksi kulttuuria", joka perustui hänen -59 pitämäänsä luentoon "The Two Cultures and Scientific Revolution" ja siihen lisättyyn pohdiskeluosaan.
Puheessa ja kirjassa pohditaan humanistisen ja luonnontieteellisen kulttuurin jyrkkää vastakohtaisuutta - suoranaista vihamielisyyyttä toisiaan kohtaan.
Snow itse - sekä luonnontieteilijänä että romaakirjailijana - kokee tarvetta tuoda nämä kaksi akateemista valtavirtaa lähemmäs toisiaan ja toivoo niiden pääsevän edes tyydyttävän kommunikaation tasolle.
Adorno tiivisti Snown ongelman metodologiaan - positivistisen ja hermeneuttisen metodin väliseen kiistaan väittäen, että positivistinen luonnontiede (filosofiassa looginen empirismi) - päinvastoin kuin "sosiaalihermeneuttinen/RR" paradigma - ei kykene kohtaamaan ihmisten elämänongelmia vaan redusoi ne aina kokeellisiin havaintoihin - mikro-tai makroyksiköihin/-tasoihin, jotka eivät itsessään - ilman kielellis-/tulkinnallista "interventiota" selitä ihmisestä vielä yhtään mitään.
Positivistinen metodi kykenee selittämään ihmistä vain luopumalla (silmänkääntötempun omaisesti) omasta reduktionismistaan, mikä "volte face" on itse asiassa positivismin omien periaatteiden (havainto välittömästi annettuna TIETONA)vastaista.
(Adorno jopa rinnastaa positivistinen selityksen ja oxymoronisen tyylikeinon!).
Luultavasti Habermasin kirja "Erkenntnis und Intresse"(-68) sekä G.H von Wrightin "Explanation and Understanding" (-71) ovat tämän kiistan ehkä tärkeimpiä analyyseja.
Halbbildung on kyllä todellinen ongelma, mutta se on sitä yhtä lailla äärimmäisen erikoistuneille tutkijoille kuin puolivillaisille "joka alan" poleemikoille kuten minä, jonka kirjallisena esikuvana toimii "toinen" oman alansa - klassisen filologian - ulkopuolelle hypännyt "suuruus": Friedrich Nietzsche, joka ei ollut suorittanut lainkaan perusopintoja filosofiassa.
Toisaalta Snow hahmotti akateemisen kentän nimenomaan humanismin ja luonnontieteiden vastakkainasettelun kautta, mikä varmaan liittynee sen ajan englantilaiseen akateemiseen kenttään, jossa yhteiskuntatieteet olivat ainakin vähän aikaisemmin marginaalissa ns. literary criticismiin nähden. Se, minkä Adorno ajatteli positismin vastapariksi ei varsinaisesti kuulu näihin kumpaankaan.
On myös syytä pitää mielessä, että Snown lämmittelemä keskustelu on käyty jo monta kertaa aikaisemmin, mm. toissa vuosisadan vaihteessa sosiologian nousun myötä. Luulempa, että Adornolla olikin pikemminkin Dilthey ja Weber mielessä kuin Snow. :-)
Olisi muuten kiva tietää onko juuri Snown vastuulla, että jotkut luonnontieteisiin erikoistuneet ajattelevat akateemisia oppeja tavalla, jossa kaikkea, joka ei käytä tiukkoja empiirisiä määrällisiä menetelmiä kutsutaan "humanismiksi". Humanismi on tietysti kovin monella erilaisella tavalla käytetty sana, mutta tuskin kuuluu osaksi kaikkien luonnontieteiden ulkopuolella puuhaavien itseymmärrystä..
Totta puhut, vaikken minä suoranaisesti kytkekään Adornoa ja Snowta toisiinsa.
He nyt vain sattuivat puhumaan analogisesti hyvin samantyyppisestä ongelmasta, kumpikin omalla tahollaan.
Snow painottaen tieteellisen kulttuurin kahtiajakoa, Adorno ihmistieteitten metodologista kahtiajakoa.
Sosiaalitieteitten metodikurssien kahtiajako määrälliseen ja laadulliseen tutkimukseen Suomen yliopistoissa kuvastaa osaltaan tätä samaa problematiikkaa.
Weber on hieman ongelmallinen esimerkki Diltheyn vastakohtana, koska hän on metodologisesti ikäänkuin ristiriidassa itsensä kanssa.
Vaatiessaan tutkimuksen pätevyyden takia ehdotonta metodisidonnaisuutta hän samalla myöntää, ettei ole olemassa vain yhtä oikeaa metodia.
Tämä on sukua paitsi Aristoteleen praktiselle tiedekäsitykselle myös nietzscheläiselle pluralismille.
Ennemminkin Durkheim on comtelaisessa positivismissaan (metodologinen monismi) Diltheyn "oikea" vastapooli.
Kyseinen keskustelu on käyty ennenkin ja monta kertaa. Sitä käydään itse asiassa jatkuvasti. Se on filosofinen ongelma, koska siihen ei ole lopullista ratkaisua...
Veikko lähti donquijote-reissulle "vanhoja stalinisteja" vastaan sen sijaan, että olisi ylistänyt Havelin intellektuaalisia ansioita muutamalla esimerkkillä. Toivottavasti se ei ole liikaa pyydetty...
Rushdiellekin kelpasi ansioksi Veikon analyysissä islaminvastaisuus.
Ei kai sentään? Ei Rushdie koskaan halunnut olla islaminvastainen, hänet julistettiin sellaiseksi. Arvio kuitenkin kertoo Veikon sielunelämästä!
Tuolla sielunelämällä ei varmaan intellektuaalilistoille päästä, mutta on se osoitus eräästä antiradikaaliin tarttuneesta 60-lukulaisesta radikaalista piirteestä: pitää aina sanoa EI. Usein sitä perustelematta.
Ei tulee kuin pyssyn suusta, vaikka sama henkilö julistautuisi miljoona kertaa aina vain liberaalimmaksi. Jos siitä voi päätellä, liberaalisena oleminen ei sinällään tee intellektuelliksi. Ja siitähän nyt oli kysymys.
Moniko listalla on liberaalinen? Yllättävän harva?
Juu, tuota en laskenut islaminvastaisuutta tai liberaaliutta miksikään "ansioksi"
herroille. Enkä tiedä miksi sinä laitoit kyseiset herrat "yliarvostetuiksi?".
Chomsky keikkuu listalla ykkösenä.
Sen verran mitä minä olen äijän tuotantoon tutustunut, niin olen hämmästynyt tuosta arvostuksesta, jota sinäkään et pitänyt yliarvostuksena.
Näistä sinun "arvostuksista" laskin 1+1+1=punavihreä. Myönnän suhtautuvani tähän porukkaan
"selkäytimellä" ja pidän punavihreistä yhtä paljon kuin Marimekko-paidoista ja taivutetusta
koivuvanerista(öh, oliko tuo nyt asiallista?).
Pahoittelen sielunelämääsi puuttumista. Se ei ollut asiallista.
T. Veikko
ps. En ole pyrkimässä intellektuelliksi.
Vaikea sanoa tuosta listasta. Minulle suurin osa nimistä ei merkitse yhtään mitään, ja edes tunnetuimmat hyvin hyvin vähän.
En viitsisi puhua mistään Naomi Kleineistä ja Rushdieista, jos esimerkiksi sellainen nimi kuin Jean Luc Godard on unohdettu. Nämä eivät ole saman mittakaavan olentoja ollenkaan. Eivät tällaiset Rushdiet näy edes paljaalla silmällä.
Joku Werner Herzogkin on aika intellektuelli tietysti. Ja onhan noita, eläviäkin. Pierre Boulez. Tai joku Stockhausen... isojen linjojen ja ajatusten mies. Haavikko ja Linkola olisi minulla top-tenissä, tuossa ryhmässä.
Ongelma on tosiaan, että nuo nimet eivät merkitse minulle mitään. Yhtään mitään. Siinä sitä on taas opettelemista ja sivistysprojektia.
Ainakaan tuo Dawkins ei voi ollaa missään intellektuellien top-miljoonassa, jos minulta kysytään.
Havelin "aidon liberalismin" luonnetta ruotii toinen listalainen Slavoj Zizek kirjoituksessaan "Attempts to Escape the Logic of Capitalism": hän argumentoi varsin vakuuttavasti, että juuri sen aitoudella on käytännön seurausten tasolla tuhoisat seuraukset sen liberaaliudelle. Suosittelen.
Se, ettei ole kuullut Camille Pagliasta, on aina plussaa. Kertoo paljon, että minä kuulin aikoinaan Esa Saariselta.
Lähetä kommentti