Elokuvasensuuria tutkiessa seksi on ongelma. Miten siihen pitäisi käydä käsiksi? Melkein puolet Suomessa kokonaan kielletyistä elokuvista on seksi- ja pornoelokuvia. Nykyisinkin rikoslain nojalla kielletyiksi joutuvat ovat suurimmaksi osaksi ainakin suhteessa pornoon.
Kristillisyyttään korostanut kansanedustaja Olavi Ronkanen aktivoitui vuoden 1974 lopussa voimaakkaalla seksin vastaisella kampanjalla, jolla oli seurauksensa mm. seksilehtiin: hetkeksi erilaisia sukupuolielimiä peittivät mustat laput. Olisiko se kaikkein tuloksellisin julkinen seksin vastainen kampanja.
Hän kävi myös katsomassa tuolloin suositun seksielokuvan Emmanuelle, joka oli mielenkiintoinen tapaus siksi, että vaikka kyse oli varsin huolellisesti tehdystä elokuvasta - siis teknisesti ja jopa taiteellisesti - se sisälsi varsin suoraa ja monimuoitoista seksinharjoitusta. Ronkainen teki valituksen eduskunnan oikeusasiamiehelle 3.12. 1974.
Ronkainen oli siis vastoin kuin monet vastaavalla asialla olleet kriitikot katsonut Emmanuellen. Eduskunnan oikeusasiamiehen Jorma S. Aallon mukaan hän oli ”todennut sen sisältävän runsaasti sellaista ainesta, mitä oli ehdottomasti pidettävä sukupuolikuria ja säädyllisyyttä loukkaavana. Esimerkkeinä tästä hän on maininnut eräät alastontanssiesitykset ja päähenkilön, Emmanuellen, useitten miesten kanssa suorittamien sukupuoliyhdyntöjen varsin yksityiskohtaiset esittämiset. Lisäksi elokuvassa oli peittelemättä kuvattu alastomia naisia sekä homoseksuaalisia akteja. Ronkaisen mielestä elokuvatarkastamon jäsenet olivat menetelleet virkavelvollisuutensa vastaisesti hyväksyessään elokuvan esitettäväksi.”
Tarkastamossa asiasta oli tehty enemmistöpäätös 5-1. Tarkastamo oli lisäksi yksimielisesti asettanut elokuvan julkisen esittämisen ehdoksi, että kahta elokuvan kohtausta lyhennetään ja samoin yksimielisesti päättänyt, ettei elokuvaa saada esittää 18 vuotta nuoremmille lapsille. Päätöksestä ei ollut valitettu. Elokuva pyöri alle 18-vuotiailta kiellettynä elokuvateattereissa.
Asia ei ollut aivan selvä, sillä valtion edustajana Verohallitus haki muutosta ratkaisuun ja vaati elokuvaveron nostamista sillä perusteella, että elokuva on elokuvaverolain 2§:ntarkoittamassa mielessä sisällöltään huono ja siveelliseltä laadultaan heikko. Elokuvalautakunta hyväksyi 2.12. 1974 valituksen ja määräsi veroksi 30%. Pääsylipun hinnasta otettu vero nousi siis 20%. Se on paljon.
Valitusoikeus oli tuolloin elokuvan esittämisoikeuden haltijalla sekä, elokuvaveron osalta, verohallituksella. Oikeusasiamies totesi - se oli ensimmäinen kerta - että valitusoikeutta ei katsota olevan henkilöllä, joka on nähnyt elokuvan sitä maassamme esitettäessä. Lainsäädäntö ei näin ollen tarjonnut välittömiä oikaisukeinoja sellaisen henkilön käytettäviksi, joka katsoo ettei elokuvaa olisi tullut hyväksyä esitettäväksi. Suomeksi sanottuna, yksittäinen henkilö ei pystynyt asiasta virallisesti valittamaan.
Moni ei varmasti olisi edes halunnut valittaa, sillä varsinkin Korkeimman hallinto-oikeuden perimät maksut olivat kohtuullisen suuret.
Samassa yhteydessä tapetille nostettiin toinenkin pitkään tunnustettu, mutta ratkaisematon ongelma siitä, kuinka pitkälle oikeusistuin moraalisissa harkinnoissaan voi mennä.
"Käsitettä ”epäsiveellinen” ei ole lainsäädännössämme pyritty tarkemmin määrittelemään", Jorma S. Aalto kirjoitti vastauksessaan. "On ilmeistä, ettei epäsiveellisyyttä voidakaan määritellä täsmällisin tunnusmerkein, koska se edellyttää arvoarvostelman tekemistä. Tuote katsotaan epäsiveelliseksi silloin, kun se loukkaa yhteiskunnassa yleisesti vallitsevia siveellisyyskäsityksiä. Epäsiveellisyyden sisältö vaihtelee näin ollen eri aikoina ja eri paikoissa. Näyttää siltä kuin yhteiskunnan moniarvoistumisen myötä myös kansalaisten asenteet sukupuolimoraalin alalla ovat viime vuosina muuttuneet vapaammiksi ja eriytyneet. "
Mutta Aalto ei ainoastaan tyytynyt lausumaan tätä tosiasiaa, vaan tarkasteli elokuvaan ja elokuvatarkastukseen liittyviä siveellisyysrikoksia myös lainsäädännön kannalta: "Lainsäädännössämme se [em. muutos JS] on ilmennyt mm. vuonna 1971 annetussa laissa, jolla sivelllisyysrikoksia koskevat rikoslain 20 luvun säännökset on uudistettu. Selostettu kehityssuunta on käsitykseni mukaan vaikuttanut myös elokuvatarkastamon ratkaisuissa noudatettuun käytäntöön. 3§ 2 mom vaatii, että arvioinnissa on otettava huomioon erityisesti elokuvan kokonaisvaikutus. Selostetuista syistä elokuvatarkastamolle jää elokuvan epäsiveellisyyttä arvioidessaan laaja harkintavalta, jonka puitteissa tehtyyn ratkaisuun laillisuusvalvontaa harjoittava viranomainen ei voi puuttua." Tällainen harkintavalta elokuvatarkastamolla oli ollut pitkään, suoraan sanottuna jo vuoden 1935 säännöksissä. He saivat tulkita "lain henkeä".
Jorma S. Aalto halusi korostaa Ronkaisen oman mielipiteen arvoa, vaikka päätyikin itse toisenlaiseen näkemykseen valittajan asiassa: "Pidän ilmeisenä, että elokuva ”Emmanuelle” on loukannut kirjoituksen laatijan omaksuman elämänkatsomuksen mukaisia siveellisiä käsityksiä. Tämä ei kuitenkaan vielä osoita, että mainittu filmi olisi myös elokuvan tarkastuksesta annetussa laissa tarkoitetulla tavalla epäsiveellinen."
Aalto korosti, että tarkastamon jäsenet olivat yksilöitä, mutta he edustivat omia taustaryhmiään: "Tarkastamossa jäsenet tekemät omat arvoarvostelmansa. Tarkastamossa ovat käsitykseni mukaan edustettuina erilaiset arvonäkemykset ja monipuolinen asiantuntemus. Kaikki tarkastamon jäsenet osallistuivat päätökseen kahta estynyttä lukuun ottamatta."
Aalto totesi ykskantaan 20.2. 1975, että tarkastamon jäsenet eivät ole menetelleet lain tai virkavelvollisuuksiensa vastaisesti eivätkä ole ylittäneeet heille päätöstä tehdessään kuuluvaa harkintavaltaa eikä "Ronkaisen kirjoitus" antanut aihetta enempiin toimenpiteisiin.
Mutta Ronkaisen kampanjalla oli yllätyksellisen suuria seurauksia. Siitä joskus toiste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti