Ihan totta. On se kaunis.
60 tunnin työviikoista rasittunut selkäranka katkesi aamulla sen verran, että otin saldovapaan neulansilmäksi.
Niinpä päivittelin Historian siipien havinat, korjasin tentit, luin sanomalehdet ja söin paistetun kananmunan kahvikupposen kera kaikessa rauhassa. Jälkiruoaksi ihastelin parvekkeella keltaisia maahan laskeutuvia lehtiä. Ruska on.
Täytynee lähteä kävelylenkille. Samalla voisin viedä kirjastoon eilen bussipysäkiltä löytämäni kirjastokortin, tipauttaa tenttitulokset oikeaan kansliaan, käydä kirjakaupassa ja pistäytyä yliopistolla katsomassa tosi meininkiä.
Mitä vähemmän tuttuja näkee sen parempi. Ovat ehkä päässeet jonnekin muualle. Valmistuneet tai saaneet vakituisemman työpaikan. Tai sitten eivät. Ovat dropanneet ja sinnittelevät pätkätöissä. Tai maleksivat käytävillä xyz-vuottaan.
Ehkäpä iltapäivällä suuntaan johonkin keskustan baariin lukemaan Juhani Suomen uusinta kirjaa. Illaksi on jo varattu elokuva. En ajatellut katsoa Erja Dammertin Sotalapset -dokumenttia kolmatta kertaa. Se ei ole tarina sotalapsista, vaan elokuva lähtemisen ja jättämisen vaikeudesta. Todistajina vain sattuvat olemaan sotalapset.
Dammert ja häntä arkistoissa avittaneet käyttivät hienosti vanhaa dokumenttielokuvaa Suomesta ja Ruotsista. Suomessa aineistoa sotalapsista on elokuvana alle tunti, Ruotsissa vähän enemmän.
Huomenna on puolustusvoimien kuvaosaston 80-vuotisjuhlat. Yleisönäytäntö restauroidusta Meidän poikamme -elokuvasta alkaa kello 17.00 Orionissa, Eerikinkatu 5, Helsingissä. Siis alkaa, jos meidät varsijalkaisia laseja kilistelevät saadaan alta pois elokuvateatterista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti