Kymmenen asiaa kaapissa eteni tuossa kirjoituksessa viidenteen asiaansa. Iso vitonen, asiat 6-10 ovat agendassa.
Tällä välillä Krapulablogi ja Tiinakin ehtivät laittaa soppaan sekameteliä. Meemi etenee kuin juna.
Huomaan siirtyväni yleistavararyhmät läpi käytyäni merkkituotelinjoille. Kuudes asia, jota kaapistani löytyy on päänsärkypilleri. Söin ensimmäisen kerran muuta kuin aspiriinia noin 35-vuotiaana. Aspiriinia olin käyttänyt enintään kerran kolmessa vuodessa ennen sitä. Sitten tulivat nämä uudet lääkkeet. Ne ovat oikein tehokkaita. Mutta vieläkään en osaa niitä ottaa ennen kuin olen kärsinyt kivusta tunti- tai paremminkin päivätolkulla. En ole oppinut näihin popsimiskulttuureihin. Vanhan kansan peruja. Suomalainen mies. Olen myös ajatellut, että tehoavat paremmin, kun ei pieniin särkyihin tai kipuihinkaan syö. Vaikka on se sitten helpotus, kun tajuaa jatkuvan tuskansa keskellä, että nyt voisi helpottaa. Kipukynnys on kummallinen asia. Se on sekä matalalla että korkealla. Joitakin kipuja kestän niin, että vastarintaliike olisi ylpeä saavutuksistani vihollisen kidutuskammioissa. Joitakin en. Veikkaisin, että keskimäärin kipukynnykseni on korkea. Kipu ei sinänsä pelota ja siksi uskallan elää sen kanssa ehkä tarpeettoman paljon. Nykyään sanovat, että suurempi haitta tulee siitä, kun kärsii kivusta.
Seitsemäs asia. Yksiteräinen parranajolaite. En ymmärrä miksi kaksikkoterät on kehitetty. Ne menevät tukkoon, eivätkä ole innovaationa edes Manuel Castells -luokkaa. Yksiteräinen, keltainen BIC toimii. Sillä suosittelen ajamaan naisten säärikarvatkin. Säärikarvahan on pisteliäämpi kuin saman paksuinen metallilanka. Ja partavaahtokin on ihan käytännöllistä, vaikka mistä löytyisi niiden annostelija. Sitä on aina liikaa tai liian vähän. Siksi sen käyttö unohtuu. Posket ovat ikäisekseni vielä siloiset, arvettomat eikä niissä ole kirveenjälkiä.
Kahdeksas asia. Rojut, kuitit, vanhentuneet asiapaperit, pinssit, festivaalien kaulalaput. Niitä on joka paikassa. Kerättynä yhteen ja hajoitettuna erikseen. Kaapeissa on muovikasseja, joiden sisältä löytyy kamaa vuosien varrelta. Todistusaineistoa, fyysisiä muistiinpanoesineitä, privaattiarkeologista jätettä. Käyntikortteja. Eikä niitä voi heittää pois, vaikka vaatimus on käynyt sata kertaa. Vasta sitten kun kalman koura riipaisee, ne viedään pois. Roskakoriin. Jäteautoon. Kaatopaikalle. Hukkaan.
Yhdeksäs asia. Marjateetä. 17 ensimmäisen vuoden aikana sain kulutetuksi kaksi pakettia kahvia. Tai melkein kaksi pakettia. Molempiin jäi ainakin neljännes käyttämättömänä. Minä olen teeihmisiä, vaikka en sitä enää teekään. Minä teen teetä. Marjateetä, kaikkia metsän yrttejä. Nytkin menen laittamaan. Silti juon kahvia, mutta en suostu sitä keittämään. Kahdesti vuodessa pyydän keittämään, mutta yleensä kukaan ei suostu.
Kymmenes asia. Siniset vihkot. Mustakantiset vihkot. Kukertavat vihkot. Muistiinpanovälineet ovat elämän suola. Vasta blogi on muuttanut käytäntöä. Mutta kuka ihmeessä aina hävittää kaikki kynät? Minulle kelpaa vain kuivamuste tai muste. Ei lyijykynä. Vaikka kosmoskynä on kätevä pakkasessa. Niin kuin mekaaninen kamerakin. Mutta kuka nyt pakkaseen menisi kirjoittamaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti