keskiviikkona, huhtikuuta 05, 2006

Orionissa tänään: Kansakunnan raiviolla

Aloitamme tänään klo 17 Orionissa, Eerikinkatu 15. Puolen vuoden kantakortti 4 euroa, esitys 4 e. Ilkka ja minä esittelemme elokuvat myös suullisesti! Tervetuloa!

Dokumentin ydin 28: Kansakunnan raiviolla

Suomi maksaa
Finland betalar

Suomi 1951. Tilaaja: SOTEVA. Tuotantoyhtiö: Kansan Elokuva Oy Tuotannonjohto: Janne Hakulinen. Tuottaja, ohjaaja ja leikkaaja: Topo Leistelä. Käsikirjoitus: Tauno A. Laitinen (erit. selostustekstit) ja Topo Leistelä. Kuvaus: Pentti Lintonen, Sulo Tammilehto. Trikkikuvaus: R. O. Raimela, Unto Murtovaara. Musiikki: Tapio Ilomäki. Selostajat: Ilmari Harki, Carl–Erik Creutz, Topo Leistelä. Äänitys: SF-laboratorio, Kurt Vilja. Helsingin ensiesitys: 30.11.1951 Ritz, Kaleva – VET A–3493 – S – 1800 m (35 mm)/ 66 min (esitys 16 mm. engl. versio)

Luvattu maa
Siirtoväki raivaa ja rakentaa / Ajan kuva / Siirtolaisia / Evakko / Meidän maa

Suomi 1952. Tilaaja: Maatalousministeriö / Asutusasiainosasto. Tuotantoyhtiö: Kansan Elokuva Oy. Tuotannonjohto: Janne Hakulinen. Ohjaus: Topo Leistelä. Käsikirjoittajat: E. Paavola ja Topo Leistelä. Selostus: Topo Leistelä, E. J. Paavola. Kuvaus: Pentti Lintonen. Äänitys: SF-laboratorio, Kurt Vilja. VET A–3679 – S – 1000 m (35 mm)/ 37 min (esitys: BetaSP)

Sodanjälkeinen sotakorvausteollisuutemme kiihtyi täysille tehoille 300 miljoonan kultadollarin tähden. Tuo summa oli määrätty vuoden 1944 välirauhasopimuksessa sotaan syylliselle Suomelle maksettavaksi. Se tarkoitti käytäntöön saatettuna Neuvostoliittoon suuntautuvaa tavaratoimitusten virtaa koko rahan edestä: mukana oli sahatavaraa, 6 000 valmistaloa, 60 miljoona kiloa kartonkia ja lukemattomia paperirullia, 596 höyryveturia, hinaajia, proomuja, kuunareita, lisäksi sähkömoottoreita, kaapelikeriä sekä kirkasta kuparijohtoa 37 000 tonnia.

Moninkertaistaen teollisuutensa kapasiteetin, vääntäen veroruuvia ja kiristäen vyönsä Suomi maksoi kahdeksassa vuodessa korvaukset sodastaan. Kun viimeinen tavaraerä ylitti rajan, oli toimitusten markkina-arvo jo kivunnut Neuvostoliiton myöntämistä "alennuksista" huolimatta yli 450 miljoonan dollarin, sillä kurssina käytettiin Neuvostoliiton vaatimuksesta vuoden 1939 valuuttakurssia. Suomen hallitus, sotakorvausteollisuuden valtuuskunta, mutta erityisesti teollisuuden organisointivirasto SOTEVA kantoi vastuuta ja huolta valvontakomission silmätikkuna. Pitääkseen maansa mainetta ja luottoa yllä hallituksen ja vastuullisen viraston oli kiinnitettävä kansainväliseen tiedottamiseen erityistä huomiota. Vuoden 1949 alussa sai sosialidemokraattiselle puolueelle uskollinen yhtiö Kansan Elokuva tehtäväkseen valmistaa SOTEVA:lle sotakorvausteollisuuden seurantadokumentin Suomi maksaa.

Tällä kertaa ohjaaminen ja käsikirjoittaminen edellyttivät tarkkavainuista diplomatiaa. Työ annettiin Topo Leistelälle (alun perin Torsten Leisten), joka houkuteltiin puolueen rahalla Suomen Filmiteollisuuden lyhytkuvaosastolta Kansan Elokuvan tuotantopäälliköksi. Pitkän linjan konkari oli palvellut sotavuosina maataan puolustusvoimien uutiselokuvien käsikirjoittajana sekä selostajana.

Vuonna 1935 hän oli ollut perustamassa Suomi-Filmin uutiskuvilla katsauselokuvan perinnettä tähän maahan. Leistelälle uusi pesti merkitsi isänmaallisen äänensä myymistä sosialidemokraattisen liikkeen palvelukseen. Ideologinen liikahdus vasemmalle oli kuitenkin hiuksen ohut. SDP:n kauppapoliittiset visiot olivat jo suuntautuneet sotakorvausteollisen ajan yli länteen. Suomen ”amerikkalaisin puolue” oli soliminut luotamukselliset suhteet Englannin ja Yhdysvaltojen markkinavoimiin ja seuraukset siitä olivat nähtävissä. Brittien laivat liputtivat jo Suomen satamissa ja keskellä kotimetsiä puskivat amerikkalaiset ”katepillarit”.

Suomi maksaa seuraa sotakorvausteollisuuden ponnisteluja vuosien 1949–1952 aikana siihen ”vapautumisen iltaan”, kun viimeinen tavarajuna nytkähtää 18.9.1952 liikkeelle. Aluksi Leistelä taustoi sotavuosien kohtalonomaiseen tyyliin: sopimuksen ehtoja kuunnellaan radiosta pää kumarassa. Kansakunta ei lannistu silti, ei vaikka liian kapoinen metalliteollisuutemme saa kontolleen 70% sotakorvauksista. Elokuva keskittyykin sulattamoihin, valimoihin ja uudistuvien konepajojen mahtihalleihin, missä taotaan ja valssataan metallialan ylösnousemuksen dramaturgiaa. Paperiteollisuuden teknologia sivuutetaan nopeasti. Vasta telakat ja veturiverstaat tarjoavat kehykset suomalaisen työn sosialistiselle realismille ja sen sankarilliselle kuvavirralle, jota työn saavutuksia summaava selostus ylpeästi rykien katkoo.

Silti semantiikan pelinappulat eivät aivan loksahtaneet paikalleen, kun selostaja kreivi Creutz pahoitteli 6000:en rajan yli toimitettavan puutalon kohtaloa: ”Tuhannet kodin perustajat haaveilevat tällaisista taloista, ja kyllähän niissä kelpaisi asua kenen tahansa asuntopulan kourissa kampailevan kansalaisen”. Se koettiin kotikommunistien piirissä nälväisyksi sotasyyllisyyden perusteita vastaan ja juttu vuodettiin Neuvostoliiton suurennuslasin alle. Lisäksi elokuva nimitti sotakorvauksia ”välttämättömäksi pahaksi”, ikään kuin välivaiheeksi länteen integroituvan teollisuutemme emansipaatiossa: ”Eikä niin pahaa ettei jotain hyvääkin, sillä tämän suoritusvelvollisuuden pakottamana metalliteollisuutemme laajeni ja kehittyi tuotantokykyiseksi länsimaiseksi suurteollisuudeksi.”

Tämä taas riitti SKDL:n ryhmälle, joka eteni ison veljen evästyksellä eduskuntakyselyyn asti. ”Elokuvaa Suomi maksaa ei missään tapauksessa tarkoitettu tehdä Neuvostoliittoa loukkaavaksi, eikä se voine synnyttää katsojassa katkeruutta ja vihaa”, vastasi teollisuusministeri Penna Tervo (sd). Vaikka vastaus muodollisesti tyydytti, oli elokuvan kansainvälinen PR-käyttö poissa laskuista. Pelin politiikka merkitsi myös lähtöpassia Topo Leistelälle, joka vetäytyi Kansan Elokuvasta vielä vuonna 1952 terveyteensä vedoten.

Leistelä ehti sitä ennen saatella levitykseen dokumenttielokuvan Luvattu maa, jota oli kuvattu jo vuosia jälleenrakentamisen monumentiksi. Se oli muodollisesti Maatalousministeriön ja Veikko Vennamon johtaman Asutusasiainosaston tilaus. Mutta kuvauksiin puhalsi tulta Karjala-liiton, Maatalousseurojen Keskusliiton ja sen lukemattomien seurojen raivaajahenki. Vielä elettiin sodanjälkeisten vuosikymmenien vahvassa uskossa maaseutuun ja omavaraiseen maanviljelyyn. Maa oli pyhä. Se vaati menetettyjen viljavainioidensa korvaamista. Sen eettinen lataus purkautui vasta maanhankintalain kautta, kun tilaton väki asutettiin kuten heille sodan vuosina oli luvattu.

Kansan Elokuvan kameramiehet saivat hoitaakseen yhden sodanjälkeisen ajan tärkeimmistä filmauksista. Kaukana kaupunkien ulkopuolella he taltioivat maanhankintalain toteutumista kansallisessa projektissa, jossa Suomi paikkasi maaseutuväestönsä haavat, asutti Karjalan siirtoväen, jakoi sotainvalideille tontteja ja rintamamiehille maata sekä rakensi asuntoja sodan orvoille ja leskille.Uusi elämä ”luvatussa maassa” merkitsi tuskallista irtautumista sodan varjoista ja sodan langettamista seurauksista. Kameran kuvat ovat koruttomia ja hartaita. Uuden talon rakentaminen ja sen juhlallinen käyttöön otto kantavat vielä mukanaan menetykset ja unohtamisen surutyön. Maatalous oli pitkään ollut rappiolla miestyövoiman harvetessa rintamilla. Kuvat kivipelloista, tilapäisistä parakeista ja surun murtamista kasvoista eivät sitä peittele. Karjalan piirakan leivonta evakkoperheen harjakaisiin on vakavaa ehtoolliseen valmistautumista; sitä syödään empien, silmät kosteina luterilaisen papin saapuessa paikalle vihkimään mittapiirrosten mukaan pystytetyn kodin. Sen harjan alla pääskyset ruokkivat poikasiaan. Sitä kuvattaessa aurinko välähtää kameran linssissä kuin tulevaisuuden lupauksena pienviljelijöiden juurettomalle heimolle.

Luvattu maa – The Promised Land avaa raivioille myös toisen, ulkomalle suunnatun aukeaman. Se on näkökulma demokraattisen jälleenrakentamiseen ja maareformin, jonka aikaansaannoksilla Suomi nousi sodan raunioista läntisen maailman tietoisuuteen. Se avaa näkymiä uudismaan kamaraan, johon perustettiin vuosina 1945–1956 lähes 100 000 pientilaa ja pystytettiin yli 75 000 asuintaloa. Asukkaat nostivat talonsa itse harjaan omalla hartiapankkityöllään tasa-arvoisen ”omakoti”-rakentamisen näytöksi. Niiden yhtenevät ja tarkoituksenmukaiset standardit suunnitteli ja normitti Suomen Arkkitehtiliiton Jälleenrakennustoimisto. Niinpä elokuva korostaa juuri sitä, mikä istui hyvin länsimaiseen demokratiaan. Se luo kuvaa itsenäisten ydinperheiden muodostamasta vapaasta kansakunnasta, joka raivaa ja rakentaa, yksituumaisesti ja sitkeästi, kullekin omat tiluksensa ja asumisen perusyksikkönsä.

Sodanjälkeinen asutuspolitiikka oli länsivetoinen projekti. Siihen liittyi yli 4000 traktorin ja usean tuhannen telaketjuilla kulkevan maansiirtokoneen hankinnat lännen markkinoilta. Suomen Raivaus Oy raivasi vuoteen 1951mennessä 82 000 hehtaaria uutta peltoa, möyryten samalla maakunille tieverkkoa liikennöitäväksi. Se mahdollisti muutakin kuin filmatut ministerivierailut asutustilallisten tiluksille. Koneellistuvan maatalouden mahti oli elokuvan varsinainen manifesti,viesti siitä, että Amerikan järeä teknologia oli tehokäytössä ja että se koitui siunaukseksi sosialidemokraattien ja Paasikiven hiljaisella tuella länteen kurkottavalle maalle.

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 5.4.2006

2 kommenttia:

Hyvärinen J. kirjoitti...

Pieni yksityiskohta, mutta sotakorvaushöyryveturien määrästä on erilaisia lukuja. 596 taitaa olla ainakin Harkin aikalaismuistelmassa "Sotakorvausten aika" esiintyvä luku? Sotakorvausveturien määräksi alkuvaiheessa määritettiin 701 kpl, joka kattoi höyry- ja moottoriveturit.

Kalliomäki (Resiina 2/1989) on laskenut sotakorvaushöyryveturien määräksi 654 kpl. Tähän sisältyvät varta vasten SOTEVAlle rakennetut Lokomon FL-6:t (Finlandija Lokomo, akselipaino 6 tn), Tampellan FL-4:t (Finlandija Tampella, akselipaino 4 tn), Tampellan, Lokomon ja Valmetin yhdessä rakentama runsaslukuisin tyyppi eli PT-4 (Parovoz Tendernoi, akselipaino 4 tn), Enson Lypsyniemen konepajan rakentamat kuusi veturia sekä ensimmäisenä sotakorvausvuonna toimitusvaikeuksien vuoksi uusien sijasta luovutetut käytetyt yksilöt (VR:n Tk3, Kymin Da-18 ja Jokioisten Rautatien Henschel). Näiden lisäksi Valmetin MF-2½ (Move2) -moottoriveturisarjaa luovutettiin 66 tai 64 kpl (tässä on lähteestä riippuen heittoja, vetureita tehtiin Valmetin valmistajaluettelon mukaan 76 kpl ja kaikkien piti mennä naapuriin, mutta pieni osa jäi SOTEVAlle ilmeisesti siksi, että veturit eivät läpäisseet Neuvostoliiton vastaanottotarkastuksia).

Kaiken kaikkiaan sotakorvausvetureita on laskettu menneen - höyryt ja moottoriveturit mukaan lukien - 720 kpl, joista kahdeksan eri vaiheissa toimitusten myöhästymisen vuoksi luovutettuja "sakkovetureita". Alkuperäinen määrä 701 ylittyi hieman.

PT-4-sarjaa naapuri myös osti lisää 32 kpl, samoin 12 Valmetin isompaa moottoriveturia.

Silloin painettiin Tampereella pitkiä päiviä.

Sedis kirjoitti...

Sinun olisi pitänyt tulla katsomaan. Elokuvassa rakennetaan höyryveturia ja numerokin näyttää kyljessä olevan: en älynnyt katsoa sitä tarkemmin. Tyyppejähän en ulkomuistista tunne, eikä elokuva kerro millä pajalla sitä kokoon pannaan.

Samoin leffa näyttää vuoden 1950 viimeisen sotakorvausjunan lähdön Vainikkalasta itään.

Pistämme tarkennukset ja lähteet mieleen, koska varmasti tämänkin tarina tulee osaksi kirjaamme, joka pitäisi julkaista näillä näkymin vuonna 2008. Eli kumarrus ja kiitos.