Dokumenttielokuvia Orionissa keskiviikkona

Aloitamme keskiviikkona 12.4. klo 17 Orionissa, Eerikinkatu 15. Puolen vuoden kantakortti 4 euroa, esitys 4 e. Ilkka ja minä esittelemme elokuvat myös suullisesti! Tervetuloa!

Dokumentin ydin 29: Kansakunnan kaapin päällä
I dokumentarens kärna 29: Nationens hjältar

Suomen presidentit
Suomi 1961. Tuotantoyhtiö: Suomi–Filmi Oy. Tilaaja: Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiö. Ohjaus: Harry Lewing. Käsikirjoitus: Matti Kurjensaari. Leikkaus: Armas Laurinen. Selostaja: Oke Jokinen. – VET A–11976 (21.11.1961) – S – 295 m / 10 min

Me rakennamme tulevaisuutta
Suomi 1961. Tuotantoyhtiö: Veikko Laihanen Oy. Tilaaja: Suomen Pientalonpoikien Puolue. Tuottaja: Veikko Laihanen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Kari Uusitalo. 8 min

Suomen Akatemian juhlaa ja arkea
Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Suomi–Filmi Oy. Tilaaja:
Suomen Akatemia. Ohjaus: Orvo Saarikivi. Käsikirjoitus: L. A. Puntila. Kuvaus: Unto Kumpulainen. Selostus: Carl–Erik Creutz. VET A–2851 – S – 300 m / 12 min

Suomen Akatemian jäsenet: Georg Henrik von Wright
Suomi 1962. Tuotantoyhtiö: Veikko Laihanen Oy. Tilaaja: Säästöpankit. Tuottaja: Veikko Laihanen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Kari Uusitalo. VET 13927 (20.12.1962) – S – 280 m / 10 min

Tämä olet sinä, ihminen
Otavan kirjailijoiden esittelyjä Suomi 1967. Tuotantoyhtiö: Veikko Laihanen Oy. Tuottaja: Veikko Laihanen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Kari Uusitalo. Käsikirjoitus: Matti Suurpää ja Kari Uusitalo. Kuvaus: Reijo Lås, Raimo Väisänen. Selostaja: Jyri Schreck. VET 19912 (26.1.1967) – S – 495 m

Vaalielokuva Matti Virkkunen
Maa tarvitsee presidentin
Suomi 1967. Tuotantoyhtiö: Filmitalo Oy. Ohjaus: Sakari Rimminen. VET A–20043 – S – 350 m / 14 min

Kohtalokkaat hetket – Tauno Palo
Näyttelijän kohtalonhetket (Kohtalokkaat hetket –Tauno Palo)
Suomi 1967. Tuotantoyhtiö: Veikko Laihanen Oy. Tuottaja: Veikko Laihanen Ohjaus: Veikko Laihanen. Käsikirjoitus: Mikko Haljoki. Haastattelija: Sakari Jurkka. VET 15122 (30.5.1963) – S – 290 m / 10 min

Arvid Järnefelt (1861–1932) kirjoitti vuonna 1887: ”Kansan historian eri ajanjaksot kasvattavat erilaisiin yhteiskunnallisiin elämäntapoihin ja laitoksiin nähden erilaisia ihmislajeja, joista otetut tyypit muodostavat historiallisen sarjan kansallisia muotokuvia. Järnefelt korosti kirjoituksessaan muotokuvien kasvatuksellista tehtävää: ”Ne ovat omiaan ehkä paremmin kuin mikään kasvattamaan kansaa itsetietoisuuteen ja itsensäarvostelukykyyn, mikä on kansan kuin yksityisen ihmisen ensim-mäinen henkisen suuruuden ehto.”

Matti Kurjensaari (1907–1988) lainasi Järnefeltin mietteitä vuonna 1969 ilmestyneessä kirjassaan ”Kansakunnan kaapin päällä”. Kurjensaaren teos käsitti nopeasti karrikoituja henkilökuvia oman aikansa mahtimiehistä. ”Kansakunnan kronikoitsijaksi” nimitetty kirjailija oli harrastanut vastaavaa jo aikaisemmassa henkilökuvien kokoelmassa "Veljeni merellä myrskyävällä". Perusnäkemys oli omittu Järnefeltiltä, sillä lisäyksellä, että ”kukaan kuvattu henkilö ei edusta vain itseään. Jokaisella on kannattajansa ja vastustajansa. He ovat ajandraaman henkilöitä”.

Kurjensaari oli kirjoittanut Nyrki Tapiovaaran Varastetun kuoleman dialogin ja ajan draamassa kamppailevista miehistä Kurjensaari sai kirjoitella myös tilauselokuviin. Sellainen oli Suomi–Filmin tuottama alkukuva Suomen presidentit. Maaseudun Yhteisvaliokunnan Säätiö oli elokuvan tilannut Urho Kekkosen piikkiin, sillä mahtimiehen kuningastielle oli yllättäen ilmestynyt ikävä este, Olavi Honka.

Filmiä ryhdyttiin puuhaamaan vuoden 1961 alussa Urho Kekkosen (1900–1989) uudelleen valitsemisen muokkaustyöhön. Kurjensaari asui Munkkiniemessä ja sai silloin tällöin kutsun Tamminiemen saunaan. Herrojen hikoillessa lauteella Kustaa Vilkuna evästi hankkeeseen, eikä siitä mitenkään kannattanut kieltäytyä. Sen tiesi ajan draaman kronikoitsija, jonka palvelukset isänmaalle Kekkonen myöhemmin palkitsi professorin arvonimellä.

Filmistä ei suunniteltu varsinaista vaalielokuvaa. Se jäi Suomi–Filmin Harry Lewingin tehtäväksi. Kurjensaaren tuli kertoa lyhyesti, ja sen hän todella osasi, seitsemästä presidentistä ennen Kekkosta ja Kekkosesta kahdeksantena. Sävyn tuli olla se, että kahdeksas presidentti oli myös yhdeksäs presidentti.

Kurjensaarella oli kiire ja vain 12 minuuttia filmiä käytettävissä: ”Verkkaan ja juhlallisesti kulkee Mannerheim, mutta historia rientää… J.K Paasikivi astuu näyttämölle… Mutta ajan filmiratas pyörii vinhasti: ”85–vuotias, suuren elämäntyön tehnyt presidenttivanhus luovuttaa nyt ohjat nuorempiin käsiin… Urho Kekkonen on seissyt alusta alkaen Paasikiven rinnalla. Mies muuttuu, linja jatkuu: Paasikiven linja jatkuu Paasikiven–Kekkosen linjana.”

Lyhyesti virsi kaunis. Historialliset presidenttivälähdykset kokosi Suomi–Filmin arkistosta leikkaaja Armas Laurinen. Sekä Lauriselle että Kurjensaarelle kysymys oli sivutyöstä, jossa kuitenkin ”reittimme on viitoitettu ja viisaan ja kokeneen valtiomiehen lujat kädet pitelevät ruoria”. 30 kaita-kopiota aloittivat tuon sanoman levittämisen ja ideologisen muokkaustyön välittömästi.

Suomi-Filmin lyhytkuvaosastolta Oy Veikko Laihasen palvelukseen siirtynyt Kari Uusitalo sai heti äärioppositiolta tilauksen: Uusitalo saapui Suomen Pientalonpoikien puolueen toimiston; pöydän vastakkaisella puolella istui puheenjohtaja Veikko Vennamo (1913–1997). Jyväskylässä 5.–6.8.1961 pidettävästä puoluekokouksesta olisi tehtävä filmi. Siinä esiintyisi Vennamo itse ja puolueen presidenttiehdokas Olavi Honka (1894–1988). Samalla Vennamo pyysi Uusitaloa puolueeseen, mutta tämä kieltäytyi kunniasta, koska ”ei oikein uskonut politiikkaan”. ”Sitä suuremmalla syyllä, sitä suuremmalla syyllä”, vinoili Veikko Vennamo.

Me rakennamme tulevaisuutta muotoutui Kekkos–vastaiseksi puoluekuvaksi ja takoi henkilökulttia väkeviä puhuvasta Vennamosta ja Olavi Hongasta. Oikeuskansleri Honka jutteli ensin lepposia puoluerahvaan kanssa ja piti sitten kuivahkon juhlapuheen. Sitä oli siis paranneltava: Uusitalo leik-kasi kuviin "ajan draamaa" keskeyttämällä puhujan sopivissa kohdin ja lisäämällä hurraahuutoja ja taputuksia. Muuten elokuvan ympärillä oli hiljaista, eikä se puoluetoimistosta juuri liikahtanut.

Varsinainen Honka–liiton elokuva Täältä tulevaisuuteen valmistui 25 kopion voimalla, mutta se ei päätynyt koskaan Adams–Filmin teattereihin. Hovioikeudessa Honka oli toiminut syyttäjänä useissa 1920– ja 1930–luvuilla kommunisteja vastaan käydyissä valtionpetosprosesseissa. Oikeuskanslerin virasta hän eläköityi ennen vuoden 1962 presidentinvaaleja. Kekkosen kiistellylle persoonalle Honka muodosti selkeän ja kommunismille kielteisen vastakohdan.

Ensin Olavi Honkaan otettiin yhteyttä Sosialidemokraattisen puolueen puoluetoimikunnasta. Maaliskuun jälkeen vuonna 1961 Veikko Laihanen (1924–2004) sai puoluetoimikunnalta filmitilauksen, kun viisi puoluetta oli ilmaissut tukensa ja Honka lupautunut Kekkosen vastaehdokkaaksi.

Hongan vaalitilaisuuksista rakennettu filmi jäi kuitenkin demaripalatsin kellariin vaaliorganisaation murentuessa syksyllä 1961 Neuvostoliiton lähettämään noottiin. Siinä ilmaistiin huoli Suomen ulkopolitiikan linjan kääntymisestä Neuvostoliitolle vihamieliseksi. Samalla Hongan vaalielokuvat olivat tulkittavissa Neuvostoliiton vastaisiksi. Ne olivat läpäisseet elokuvatarkastamon, mutta itsesensuuri esti niiden nostamisen framille kansakunnan kaapin päälle.

Kurjensaari oli jälleen oikeassa: ”Ajan draamassa kukaan ei edusta vain itseään. Jokaisella on kannattajansa ja vastustajansa”. Hongan tapauksessa vastustajien mahti oli musetavan ylivoimainen.

Tähdätessään kolmannelle kaudelle sai istuva presidentti haastajakseen Kansallis–Osake–Pankin pääjohtajan Matti Virkkusen (1908-1980).

Kansallisen Kokoomuksen ehdokkaaksi Virkkunen oli suostuvainen, jos saisi kirjoittaa puheensa aivan itse. Niin myös tapahtui ja niitä Virkkunen lukee ulkomuistista Oy Filmitalon vuonna 1967 puolueelle valmistamassa vaalikuvassa Matti Virkkunen. Kuvauksen kohde runnoi Kekkosta vallasta talouspoliittisilla taidoillaan, eikä muutakaan vaihtoehtoa ollut, sillä Paasikiven–Kekkosen ulkopoliittinen linja oli sementöity kaiken käsittelyn ulkopuolelle.

Suomalaisen pankkimaailman Roope–setä harjoitti myös ammattimaisesti maataloutta. Hän säilytteli agronomin papereita sukutilansa tammisessa pöytälaatikossa. Silti hän ei piiloitellut taustojaan, kun Lepikon savutorpan legenda ilmestyi väittelemään Eino S. Revon saattelemana repovision valoihin. Kurjensaari kirjoitti: ”Virkkunen nousi J.K. Paasikiven tuolille Kansallis–Osake–Pankkiin ja lähti samalta paikalta tavoittelemaan Paasikiven toista tuolia, tasavallan presidentin istuinta.

Kilpailun alkaessa hänet valokuvattiin työhuoneessaan Paasikiven kuvan alla”. Virkkunen myös elokuvattiin saman maalauksen alla puhumassa siitä, kuinka elämme ”kansantaloutemme murrosvaihetta” ja kuinka yksipuolisen taloutemme olisi avauduttava läntiselle markkinataloudelle. Konservatiiviseksi leimattua puhetta aikana, jolloin Neuvostoliiton kauppa veti ja punamultahallitukset pitivät idän korttia esillä.

Virkkusta filmattiin myös 80 hehtaarin tilallaan Vanajassa esittämässä vaalitaistelunsa iskusanoja ”suomalaisesta elämänmuodosta”, joka eli maatalousvaltaisena yli varojensa. Maaseudulle oli syntynyt vaikeasti hoidettava ”ylikapasiteettipulma”. Se oli ”hoidettava kuntoon tilakokoa suurentamalla ja ohjaamalla ihmisiä teollisuuteen ja palveluelinkeinoihin”.

Kysymys oli rakennemuutoksen välttämättömyydestä ja kipeistä leikkauksista, jotka maalaisliiton äänestäjät tuolloin torjuivat. Elokuva välittää vaikutelman, että Virkkunen tunsi puhuvansa vastahakoiselle yleisölle, jolle täytyi asioita vakuuttamalla vakuuttaa. Hän oli vakavasti otettava ehdokas, vaikka vaalin tulos oli etukäteen selvä.

Sakari Rimmisen ohjaama filmi ei tee kuvaa luuserista, vaan kansakunnan kaapin päällä ärhentelevästä kapteenista, jolla oli enemmän taloudellista valtaa kuin Urho Kekkosella ja jonka hallitsemien pääomien vankina myös miestä haukkuva vasemmisto eli.

”Valtioelämäksi” kutsutun poliittisen vaikuttamisen varjossa projisoitiin kansakunnan valkokankaalle harvakseltaan tieteen ja taiteen henkilökuvia. Niiden raskaimpaan sarjaan kuului Suomi-Filmin vuonna 1949 teattereihinsa saattelema alkukuva Suomen Akatemian juhlaa ja arkea. Se ei jättänyt epäselväksi sitäkään, kuka viime kädessä määräili myös tieteen ja taiteen parnassolla.

Akatemian kymmenen perustajajäsentä nimittänyt tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi puolisoineen saapui juhlapaikalle marraskuun 9. päivänä 1948. Sen jälkeen ”sulkeutuivat yliopiston palosta pelastuneet juhlasalin ovet ja Suomen Akatemia vihittiin ylevään tarkoitukseensa perinteellisin akateemisin juhlamenoin”. Avajaispuheen piti Akatemian esimieheksi valittu nobelisti A.I.Virtanen (1895–1965). Vastustajien kesken ”Rehu”–Virtanen ”tähdensi korkeimman hengenviljelyn ratkaisevaa merkitystä kansakunnan elämässä”. Samaan tähtäsi juhlaesitelmässään teoreettisen filosofian professori Eino Kaila (1890–1958).

Elokuvan akateemista suolaa olivat pienet potretit kymmenestä akateemikosta, joista neljä edusti luonnontieteitä, kolme hengentieteitä ja kolme taiteita. Taiteiden miehiin kuului jo kunniatohtoriksi kohonnut kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen (1894–1966). Kuuroutunutta veistäjää filmattaessa haas-tatteli häntä kunnioittavasti kirjeellä taidehistorioitsija Onni Okkonen (1886–1962). Hänet itse oli nimitetty toiseksi hengentieteiden akateemikoksi. Säveltaiteen akateemikko Yrjö Kilpinen (1892–1959) sai puolestaan vieraakseen Turun yliopiston kirjallisuuden professorin V.A. Koskenniemen (1885–1962). Vihattu ja pelätty ”runoruhtinas”oli kaapannut professuurinsa vuonna 1921 murjoen lakerikenkänsä alle akateemiset pätevyysvaatimukset. Myöhemmin hänestä tuli Helsingin, Turun sekä Tarton yliopiston kunniatohtori, ja nyt myös henkitieteiden kolmas akateemikko aina kuolemaansa asti.

"Luonnontieteiden" akateemikko Eino Kaila oli Helsingin yliopiston näkyvin älykkö, jonka luennot vetivät opiskelijoita pääaineesta riippumatta. Suomi–Filmin kameran käydessä hän kuuntelee puolestaan akateemikko Rolf Nevanlinnan (1895–1980) matematiikan luentoa. Sodan päätyttyä saksalaisyhteydet oli katsottu Nevanlinnalle erityiseksi synniksi. Hän hoiti professuuria Zürichin yliopistossa, kunnes Paasikivi palautti maisen maineen ja kunnian nimittämällä Nevanlinnan aka-teemikoksi. Luennon päätyttyä kollegat keskustelevat leikkisästi ymmärretyksi tulemisen vaikeudesta, mistä Kailalla oli kylliksi omakohtaisia kokemuksia. Filosofi Eino Kaila kuului Wienin koulukunnan loogisiin empiristeihin. Kotimaassa hänet leimattiin milloin materialistiksi, milloin kommunistiksi, ja tällä kertaa Kailaa huvitti kun nuori opiskelijatyttö oli epäillyt häntä ihan hedonistiksi.

Superakateemikon posti siirtyi vuonna 1961 Kailan oppilaalle Georg Henrik von Wrightille (1916–2003), joka oli tehnyt kansainvälisesti mittavan tiedeuran Cambridgen yliopiston filosofian professorina. Vuotta myöhemmin valmistui Helsingin yliopistoon palanneesta filosofista edustus-filmi Georg Henrik von Wright. Se oli yhdeksäs osa Veikko Laihasen tuottamasta 12–osaisesta sarjasta Suomen Akatemian Jäsenet. Kuten muutkin osat, se sisältää ainutlaatuisia otteita: taltioinnin filosofin luennolta sekä von Wrightin perustavia mietteitä filosofiasta ja filosofin tehtävästä.

Veikko Laihasen (1924–2004) valmistamoa haukuttiin säälittä kaupalliseksi karvalakkiyhtiöksi. Silti vuonna 1958 kotiseutufilmeillä aloittunut yhtiö jaksoi kantaa humanismin lippua 1960–luvun puolivälin yli. Ansio kuului yhtiön ohjaajalle ja käsikirjoittajalle Kari Uusitalolle (1933–). Hän suunnitteli suomalaisten akateemikkojen sarjan, ja teki Otavan kirjailijoista lyhytkuvan Tämä olet sinä ihminen (1967), niputtaen heidät taiten pienoismonumenteiksi kansakunnan hyllylle.

18 minuutin filmi loi laatukuvia 9 kirjailijasta: kirjoittamassa ja lukemassa kameran edessä kirjoittamaansa. Sen tekivät vuoron perään Ilmari Kianto, Iiris Kähäri,Veijo Meri, Paavo Rintala, Matti Hälli, Marja-Leena Mikkola, Pertti Nieminen, Antti Hyry ja Pentti Saarikoski (1937–1983). Saarikosken rooleista avautui kameralle runoilija Saarikoski. Mies joka villitsi juoppona julkkiksena nuorisoa, ollen kommunistien Aikalaisen päätoimittaja, ulkoilee nyt Uusitalon filmissä tyylikuteissa, tuskailee ja repii kirjoittamiaan luonnoksia sekä lausuu valmiin tekstin kokoelmaansa ”En soisi sen päättyvän”. Ominta aluettaan Uusitalo sivusi henkilökuvassa Tauno Palo – Näyttelijän kohtalon hetkiä (1963).

Suuri maestro filmattiin arkisissa puuhissa Kansalliteatterin pukuhuoneessa. Palo kertoo suhteestaan teatteriin sekä elokuvaan, samalla kun näemme hänet ikimuistoisissa valkokangaskuvissa: Kaikki rakastavat (1935), Vaimoke (1936), Jääkärin morsian (1938) ja Koskenlaskijan morsian (1937). Näyttelijän aika elokuvakameralle oli päättymässä; oli aika nousta pukuhuoneesta Kansallisteatterin näyttämölle. Siellä Tauno Palo (1908–1982) esiintyi vielä pitkään.

– Ilkka Kippola & Jari Sedergren 12.4.2006