Meiltähän tämä käy

27 neliötä, pieni patja, 14-tuumainen korealainen matkatelevisio ja reilut viisikymmentä metriä kirjoja. Huoneiston ainoa esteettinen kohokohta keittiön pyöreä pöytä, jossa oli liina ja usein kukkia. Ruokana erilaisia italialaisia, pastoja ja spaghettia. Menin sinne Cay Sevonin väitöskaronkan (16.6.) jälkeen 1995. Vuorokausi oli vaihtunut muutamaa tuntia aikaisemmin.

Emme saaneet Kimmo Rentolan ja Tauno Saarelan kanssa taksireittiä selväksi, eikä äänestystulos kiinnostanut, pojat halusivat vasemmalle, minä suoraan eteenpäin. Niinpä jäin stadionin kohdalla pois, kävelin kauniissa kesäaamussa Nervanderinkadulle. Myöhemmin selvisi, että jäin sinne asumaan.

Oman vuokrasuhteeni Tapaninkylässä Vallesmannintiellä kävimme purkamassa heinäkuun lopussa. Huoneisto oli pölyttynyt puolitoista kuukautta, enkä ollut käynyt siellä kertaakaan. En ollut myöskään ilmoittanut asiasta vuokraisännälle, mutta kukapa poikamiehen kesälomista välittää.

Railakkaan pikkujouluajan jälkeen päätimme hankkia lapsen. Savolaispojille se tunnetusti ei ole ongelma ja Tampereen elokuvajuhlille maaliskuun alussa sain tietää puhelimitse - soitin siis Helsinkiin puhelinkopista [se on muinainen historiallinen ilmiö: lasinen koppi, jossa oli lankapuhelin, jota saattoi käyttää kolikolla] -, että lapsi oli tulossa. Ensimmäinen sanani oli ilahtunut: "Perkele!". Hieno homma!

Helsinkiin palattuani pähkäilin tilannetta hetken ja taisin vihjailla kumppanillekin. Vaikka maineeni ikuisena poikamiehenä oli vankka, päätin kosia. Sattui olemaan niin, että minulle oli lahjoitettu pullollinen Veuve Clicquot shampanjaa. Pistin sen jäähtymään, ja sopivan viileyden tultua tipautin itselleni polvilleni ja kosin aamiaispöydässä. Kävin kertomassa kantapöydässä Kuu Kuussa parillekin professorille aikeistani. "Älä ole hullu", he sanoivat yhteen ääneen. "Ei se kannata. Me tiedetään kun me on oltu naimisissa. Sä kadut sitä vielä." Tulevaa vaimoa varoitettiin useammalta taholta, ja vaihtoehtoisia kandidaatteja esiteltiin kuin sattumoisin yhtäkkiä yllättävän innokkaasti.

Menimme naimisiin 30.4.1996. Päivä oli niin hullu, ettei sitä kukaan uskonut. Siskon lahjoittamissa lahjalaseissakin on päiväksi painettu 29.4.1996.

Tänään voi siis juhlia hyvin mielin. Vaimolla on jo kymmenen vuotta ollut hyvä mies. Ja minulla "liian hyvä vaimo", kuten monet kaverini sanoivat kymmenen vuotta sitten kateellisena. On se kyllä liian hyvä. Muttei minulle.