torstaina, huhtikuuta 13, 2006

Vaikka tietenkin teoriassa...

Katselimme eilen vähälukuisella joukolla elokuvaa, jossa akateemikot Rolf Nevanlinna ja Eino Kaila keskustelivat populaariluentojen merkityksestä. Luennot olivat heidän mielestä tärkeitä, vaikka ne olivatkin pakosta liiaksi yksinkertaistettuja ja johtivat usein väärinymmärryksiin.

"Kerrankin pidin täysin teoreettisena pitämästäni aiheesta luennon ja silti minulle tultiin sanomaan, että kuulijan mielestä luento kehotti hyvään elämään", Kaila selitti. "Kaikenlaisia väärinymmärryksiä sattuu", Nevanlinna myötäili.

Nyt asia on toisin päin. Kollegani, valtiotieteiden tohtori Katja Huumo valittelee HS:n yleisönosastossa tänään, ettei tohtoreille ole tarjolla hyvää elämää, vaikka he itse sitä haluaisivat.

Töitä ei nimittäin helposti saa. Esteenä ovat työnantajien ja vähän muidenkin stereotypiat:

1) Tohtorit eivät sovi käytännönläheisiin tehtäviin.
2) Tohtorit ovat hitaita.
3) En palkkaa tohtoria, koska ei se noin hyvillä papereilla oikeasti halua meille töihin.

Olen näihin törmännyt itsekin. Ja ihmetellyt sitä, että kun kaikki nämä maailman maisterit periaatteessa kelpaavat työmarkkinoilla, ja tohtorikin on oikeastaan vain jatkokehitelty maisteri, niin mihin ne maisterin taidot siitä matkalla katoaisivat. Eivät mihinkään.

Jos tohtori haluaa käytännönläheisiin töihin, kaipa se siinä sujuu kuin maisteriltakin. Molemmissa on nopeita ja hitaita. Ja jos joku nykyaikana töitä hakee, niin kyllä se sen toimen haluaa myös saada. Turha sitä työnantajan on epäillä. On muuten hauskaa, että samat työnantajat, jotka vaativat haastatteluissa ikuista sitoutumista, ovat käytännössä hyvinkin nihkeitä antamaan vakituisia työpaikkoja.

Mutta sen Katja unohti (järkevästi) sanoa, että monet pelkäävät saada työpaikalleen itseään viisaampia. Sitähän ne oikeasti siinä tohtoriudessa pelkäävät. Vaikka eivät sitä sano.

Minä kun en ole järkevä, voin tämän sanoakin. Meidän tohtorien aivokapasiteetti kun on niin valtaisa, että siinä vieressä aivan musertuu.

Pitää varmaan lisätä kaikille tyylitaitureille, että tuskinpa tämäkään sen enempää paikkaansa pitää kuin nuo edellisetkään. Vaikka tietysti teoriassa...

4 kommenttia:

Tony kirjoitti...

Ongelma on helposti ohitettavissa sillä, ettei mainitse tohtorin tutkinnostaan mitään hakiessaan töihin. :) Voisi olla hienoa kun tärkeilevälle esimiehelle voisi jossain kokouksessa väittelyn lomassa todeta, että minä muuten olen väitellyt tohtoriksi tästä aiheesta. :)

christer sundqvist kirjoitti...

Ei se tony ihan noin kevyt asia ole - Suomessa. :( Omakohtaisia kokemuksia on juuri tuosta tohtorintittelin paljastumisesta työpaikalla. Suomessa se johti hakeutumiseen muihin hommiin, USA:ssa se johti ainakin hetkelliseen arvostuksen nousuun. Tällaista se on meillä Suomessa. Aivan kuten Sedis kirjoittaa: monet pelkäävät saada työpaikalleen itseään viisaampia.

Anonyymi kirjoitti...

Ongelma tohtorien kannalta on, että väitöskirjaan käytetyn ajan maisteri meritoituu työelämässä.

Siksi skaba on kova: toinen näyttää ansioluetteloaan, toinen heiluttelee väitöskirjaansa.

Tohtorien tulee oppia markkinoimaan itseään. Tohtoroitumisen tie on tosiasiallista meritoitumisesta sekin: kirjoittamista, esiintymistä, kv-yhteyksiä, seminaarijärjestelyitä unohtamatta tietenkään itse tutkimustaitoja ja substanssiosaamista. JNE JNE...

Hyvärinen J. kirjoitti...

H. Ruson ajatus on järkeenkäypä. En usko, että tohtorilla, joka on suorittanut jatko-opintonsa oman alansa työn ohessa, on mitään ongelmia työllistyä uuteenkaan paikkaan. Mutu-pohjalta arvailen, että ongelmia on heillä, jotka 1990-luvun tiedekorkeakoulupolitiikan innostamina valitsivat tien "nuorena" väittelemiseen, eikä työkokemusta ole kertynyt omaa asiantuntemusta vastaavalta alalta.

Nykyisillä työmarkkinoilla vallitsee se tilanne, että koulutus ei ole niukka resurssi. Sitä on ollut pari- kolmekymmentä vuotta tarjolla käytännössä kaikille, jotka haluavat ja niin paljon kuin haluavat.

Niillä aloilla, joilla työpaikkoja on vähemmän kuin niistä kiinnostuneita, ei koulutusta em. syyn vuoksi enää pidetä tärkeimpänä valintakriteerinä. Sen sijan on ottanut työkokemus, josta on eräällä tavalla tullut nykytilanteen niukka resurssi.

Oma toimialani, koulutussektori, on osaltaan ollut luomassa tätä kehitystä ammatillisella puolella. Akateemisella puolella näyttää olevan samankaltainen tilanne.