Ystävä ja toveri

Ystävä ja toveri Heikki Aittokoski oli kirjoittanut avoimen kirjeen Karl Marxille (HS 14.4.2006, B2). Kovin avoimeksi tietysti kuolleille kirjoitetut kirjeet eivät voi ryhtyä, mutta voihan sitä ajatella niin, että sellaiset ovat avoimia kaikille, eläville ja kuolleille. Vaikka niin kuin hän itsekin kirjoitti: "Ei kuolleille naljailu ole kunniakasta".

Se, että Marxille pitää ns. vittuilla (jopa henkilökohtaisella tasolla) 123 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, on sinällään saavutus suomalaisilta porvareilta! He eivät ole huonounisuudessaan, pelossaan ja tavoissaan yksin. Se minua kuitenkin hämmästytti, että Heikki kehtasi lukea K. Marxin viaksi sen, että hän sai stipendejä tehtailijaystävältään Friedrich Engelsiltä. En ymmärrä, mikä siinä on ongelma, sillä juuri filantropian varaanhan Heikkikin varmasti yhteiskunnallisen kirjallisen toiminnan mieluusti jättäisi. Lukuunottamatta kepeää journalismia, siis sitä jossa lauletaan niin kuin käsketään. Viihteellisesti. Sen takia kukaan ei ole kertonut missään, mistä Ranskassa nyt taistellaan.

Heikin tehtävänä on yrittää mitätöidä Ranskan katujen kapinointi: "Alle 26-vuotiaat työntekijät olisi saanut irtisanoa helposti, mikä olisi parantanut nuorten työnsaantimahdollisuuksia." Vaikka on luonnossa (ja kolumnin valokuvassaankin) todennäköisesti ikuisesti "baby face", Heikki on selvästi täyttänyt jo 26. On tosi reilua lähteä parantamaan työnsaantimahdollisuuksia tekemällä irtisanomisista vaivattomia. Kaikki muut keinot on varmasti käytetty.

Työttömyys on ollut ranskalaisen yhteiskunnan keskeinen poliittinen aihepiiri jo 1970-luvulta. Nyt voi olla viimeinen vaihe keskustella siitä: ellei maahanmuutto jatku aktiivisesti, työväki Ranskassa vähenee, sillä edellisen "baby boomin" loputtua työvoiman määrän lasketaan laskevan jyrkästi vuodesta 2009 vuoteen 2020. Sen pitäisi helpottaa työttömyysongelmaa. Sitä ennen konservatiiveillä on kuitenkin paljon tekemistä työehtojen heikentämiseksi. Sehän on ollut politiikan keskiössä Suomessakin.

Ranska laski viikottaisen työajan vuoden 2000 alusta 39 tunnista 35 tuntiin viikossa. Samalla työllistämistukia kasvatettiin. Muutoksen vaikutuksista ei ainakaan vielä liene mitään lopullista arviota. Jean-Pierre Raffarinin konservatiivinen hallitus on vuodesta 2004 yrittänyt kehitellä entistä useampia poikkeussäännöksiä viikottaiseen työaikaan eri aloilla. Dominique de Villepinin niin ikään konservatiivinen hallitus on ryhtynyt talouden liberalisoinnin tielle: työlainsäädäntöä on pyritty heikentämään, minkä lisäksi on satsattu matalapalkkasopimuksiin työllistämisen vahvistamiseksi. Ranskassa tämä ei ole mahdotonta, sillä työvoimasta alle 10 prosenttia kuuluu ammattiliittoihin.

Toukokuussa 2005 pääministeri Dominique de Villepin asetti itselleen sadan päivän dead linen työllistämispolitiikan kehittämiseksi. Hän sanoi politiikan ytimessä olevan "työn löytäminen sieltä missä sitä on". Se tarkoitti toimenpiteitä, joilla edistettäisiin pienten, alle kymmenhenkisten yritysten yleisiä työllistämismahdollisuuksia ja myös työttömien palauttamista työelämään tätä kautta.

Pakettiin liittyi monenlaisia verohelpotuksia tuloverosta lyhytaikaisten työsuhteiden verotukseen (hotellit, ravintolat). Tämä kohdistui nuoriin aikuisiin. Myös pitkäaikaistyötön, joka löysi itselleen työtä, sai 1000 euron tuen. Oppisopimuskoulutukseen nuoria ottavat yritykset saivat veroleikkausten lisäksi helpotuksia sosiaalimaksuihin, sama koski ihmistä lähellä olevia palvelutyöpaikkoja eli esim. parturit, kotiapu, lastenhoito jne.

Hallituksella oli pyrkimys myös luoda uuden tyyppisiä työsopimusmalleja, joilla työttömät, erityisesti nuoret aikuiset voitaisiin työllistää. CPE koskee yli 20 työllistetyn yritystä, jotka palkkaisivat alle 26 vuotiaita nuoria aikuisia. Työnantajat saivat tästä sosiaalimaksualennuksia kolmeksi vuodeksi, ja heillä oli kevennetty oikeus irtisanomiseen kahden ensimmäisen vuoden aikana. Nuorten saama hyöty sopimuksesta olisi ollut työllistyminen alalla, johon he itse halusivat. Irtisanomisen tapahtuessa työttömäksi joutunut saa pienen kompensaation työnantajalla sekä valtion tukea.

Uusi töllisyyssopimus (CNE) koskee alle 10 hengen yrityksiä (ns. mikroyrityksiä). Se keskittyy auttamaan yrittäjiä, jotka voivat nopeasti laajentaa toimintaansa. Apu on sosiaalimaksujen keventäminen, työllistymisen yhteydessä tarvittavan paperityön vähentäminen ja "kasvun taloudellisten esteiden poistaminen". Ensimmäisen kahden vuoden aikana työntekijä saisi epäreilusta erottamisesta pienen korvauksen valtion avun lisäksi.

Vasemmiston ja ammattiyhdistysliikkeen kritiikki on kohdistunut siihen, että näin luodut työpaikat ovat epävarmoja ja matalapalkkaisia. Katujen mielenosoitukset ovat kohdistuneet juuri näihin CPE- ja CNE -sopimuksiin

Vielä yksi Villepinin hallituksen toimenpide on mainitsematta. Hallitus nimittäin kehotti työttömiä ja kouluttamattomia nuoria aikuisia menemään armeijaan oppiakseen uusia taitoja.

Sen takia minulle ei suinkaan tule mieleen "hullu vuosi" 1848, kuten Heikille Helsingin Sanomissa: "Ei Pariisissa mitään hullun vuoden kaltaista nähty, mutta katujen paine se oli, joka pani nurin parlamentaarisen enemmistöpäätöksen. Kapitalismi on ranskalaisten parissa niin kova kirosana, että viime viikkojen rähinöissä on pantu säpäleiksi lukuisia työntantajajärjestön Medefin toimistoja." Tämä oli Heikin mielestä huolestuttavaa, mikä näkyy jo siinä, että mielenosoituksia luonnehditaan yksinomaan "rähinöiksi". Voiko porvari enää olla tämän enempää oikeassa!

Minulle ei tule mieleen 1848, vaan pikemminkin 1870. Silloinhan Ranskan hallitus julisti sodan Pariisille ja armeija murskasi Pariisin kommuunin. Se kismitti Karl Marxiakin.

Heikki on tietysti tasapuolinen ja osaava journalisti, vaikka hänen mielestään kapitalismin ongelma on vain imagossa. Itse olisi taipuvainen ajattelemaan niin, että ehkä siinä olisi jotakin muutakin korjattavaa. Että kapitalismikaan ei ole täydellinen. Heikin mielestä imago-ongelman - eikä siis mitään muuta - aiheuttavat "kylmästi toteutetut joukkoirtisanomiset, kohtuuton ahneus (kohtuullistakin on) sekä ajattelemattomat lausunnot". Minun mielestäni ne ovat enemmänkin kuin vain imago-ongelma. Niille pitäisi voida tehdä jotakin ja jopa pyrkiä estämään ne. Sitähän journalistin sielu ei salli. Ehkä siksi tämänkertaisen Aittokoski-kirjoituksen voi lukea tuohon viimeiseen, ajattelemattomien lausuntojen kategoriaan.

Ps. En ole muuten nähnyt missään suomalaisessa sanomalehdessä yhtään kirjoitusta, jossa kerrottaisiin MISTÄ Ranskan mielenosoituksissa on kysymys. Miksi?