Loppu lähenee, tilitys samenee

Uusittu klo 20.30

Sain Sedis Blogin laskumittarin asennetuksi 13.5. 2004: sen jälkeen vempaimessa on ollut pari käyttökatkosta, joissa on muutama sivunselaus menetetty, mutta nyt saldo näyttää 33244 hivautusta eli käytännössä hittejä on ollut noin 4500 kuukaudessa --> eli n. 150 päivässä. Lähettämiäni viestejä on tuon vajaan kahdeksan kuukauden aikana 443, melkein kaksi päivässä. Matkojen valokuvat sitä keskiarvoa vähän nostavat, kun kuvia on parhaimmillaan ollut kymmenenkin yhdeltä reissulta. [Suhteellisuuden vuoksi: kävijämäärät vastaavat sitä, että ryhtyisi kirjoittamaan ei-poliittisia kolumneja alle kymmenen tuhannen hengen pitäjän paikallislehteen. Blogistan on vieläkin tässä mielessä marginaali-ilmiö.]

Mutta aika säännöllinen olen tämän vajaan vuoden mittaan ollut, mikä on pieni yllätys ja tyytyväisyyden aihe itselleni. Ilmeisesti tämä on mukavampaa kuin sittenkään aloittaessani odotin. Kirjoittaminen, kommentoiminen ja osallistuminenkin on parhaimmillaan nautinnollista. Suorituspaineita en ole usein tuntenut ja teksti on yleensä tullut varsin helposti. Ehkä tämä korvaa myös joitakin aiempia osallistuvia aktiviteetteja, jotka ovat jääneet pois elämäntilanteen muuttuessa.

Bloggaaminen on iso juttu ihmiskunnalle - viisi miljoonaa joku laskee blogien lukumääräksi maailmassa, vaikka niiden päivittyminen on sitten eri juttu. Paljonko lukijoita on? Varmasti moninkertainen määrä päivittäin. Blogien menestyminen on kiinni siitä, miten nuo lukijat tavoitetaan interaktiivisiksi toimijoiksi. Kommenttiosastot ja sähköpostit ovat parhaat keinot, itse saan varsinaista sähköpostia hyvin harvoin, kommenttipuoli on kyllä aktivoitunut kiitettävästi aika ajoin.

Kun ajattelen tuota lähetettämieni viestien määrää, on tietysti muistettava, että minulla on toinenkin blogi, Sediksen elokuvablogi, jonka menestys tai oikeastaan menestymättömyys on minua askarruttanut. Olin odottanut sen saavan helposti ainakin 60 tilaajaa, sillä sen verran elokuvaesittelyjeni printatulla versiolla on keskimäärin lukijoita ja täällä potentiaalinen kenttä on suurempi. Ehkä se ei vastaa odotuksia tai sitten vieläkin on niin, että monet ehkä jopa niistä kiinnostuneet eivät sitä ole kuitenkaan löytäneet blogipaljoudesta. Sehän on elokuvan yleisblogi, perustuu työssä tehtyyn kirjalliseen toimintaan, eikä surffaa ajankohtaisuuksilla. Google ei sitä ehkä juuri viittausten vähäisen määrän vuoksi helposti löydä, vaikka sitä kautta se saa puolet lukijoistansa.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että mitään ihmeellistä ryntäystä ei siis ole tapahtunut ja viimeiset kuukaudet meno on ollut todella tasaista, ja oikeastaan se on riippunut täysin lähetettyjen viestien määrästä.

Pamauksella mitaten tilaajamäärä oli syyskuun loppuun asti kasvussa, sen jälkeen enemmänkin riippuvainen uusien tilaajien aktiivisuudesta. Usein suosittujen blogien vetoapu nosti sijoitusta nopeasti, hyppäyksenomaisesti. Nopean nousun elementti on vuonna 2004 ollut selvästi huumori: sillä Moroskooppi ja Lehti karauttivat etusivun yläosaan, ja varmasti osin myös Turisti ja Sedis Blogikin ja viimeksi Karu Selli, tuo entisen listaykkösen inkarnaatio ja naulanreikä kämmenessä. [Lisäsin tähän myöhemmin pois unohtuneen Tumppu von Tumpun, jossa tragiikka ja huumori yhtyivät - ainakin aluksi].

Päinvastoin kuin monet ovat valmiita todistamaan, ajattelen kyllä etusivun sijoituksen takaavan jonkin verran myös laatua, vaikka kyllähän minä esimerkiksi Maalaisen ja Käymälän tai Juuso Hyvärisen blogin tilaajamäärien vähäisyyttä jatkuvasti näin puoliboldilla ihmettelen.

Ilahtunut olen myös siitä, että tilastojen hirmuisuuden äärellä taittunut Marleena teki paluun kehiin - ilman suorituspaineita vielä. Poliittisista blogeista nostaisin esiin Haltian vaaliyön, joka on onnistunut räväyttämään paljon enemmän blogissaan kuin häntä politiikassa pidemmälle ehtineet ja tunnettuudellaan menestyneemmät blogistit.

Ihmissuhdeblogit saavat aina menestyjänsä, niin myös monet naisasialinjaukset ymmärrettävästi, mutta mielenkiintoista on seurata teemaa railakkaasti laajentaneiden anonyymikirjoittajien Avionrikkojan ja Rajatapauksen menestystä ja keskinäistä suhdetta [blogisuosiolla mitaten] jatkossa. [Lisäys myöhemmin: Rajatapaus näyttää kadonneen blogimaailmasta jo toisen kerran. Odotamme uutta paluuta, Pipsa!]

Ei Sinutella on siirtynyt entistä selvemmin ihmissuhdeblogiksi, mutta omalla lakonisella, kirjallisella ja osuvalla tyylillään, jonka jatkuttua ei kärkipään sijoitusta listalla ihmettele. Ehkä menopaussia - vaikka hänkin on joskus mielestäni vähän liiankin salaperäinen ja sen myötä niukka - mukaan laskematta muita siellä kärkikymmenikössä koko ajan kiikkuneita voi sitten vähän ihmetelläkin, vaikka etusivun blogejahan ne jopa keskimääräisellä onnistumisellaankin toki minunkin mielestäni ovat. Pinseri tietysti kerää lähes kaikki tulijat ansiokkaan apuohjelmansa saattelemana - siihenhän tässä itsekin koko ajan viittaan. Mutta kansan karttuisa käsi tässä tietysti ratkaisee. Älkääkä ottako nokkiinne - tämä on kannustusta vielä parempaan uuteen vuoteen! [Lisäys myöhemmin: Makuni on tunnetusti rajallisempi kuin vastaanottokykyni, jossa siinäkin on puutteensa!]

Monet kirjalliset tai muuten taiteeseen ja kulttuuriin suuntautuneet blogit ovat jättäneet minut - Käymälää siis lukuunottamatta - yllättävän kylmiksi ja oikeastaan satunnaiseksi kävijäksi silloin kun on lukemisen tarve oikein suuri. Top-200:n joukossa on verrattomia kielenkäyttäjiä paljon, ja on oikeastaan tästä näkökulmasta vaikeaa tehdä eroa top-100:n ja top-200:n välille.

Huiman moni Sedis Blogin tilaaja ei jää Pamauksen aktiiviseksi käyttäjäksi (viikon aikana käyttäneeksi, siis), joillakin toisilla näyttää olevan parempi onni ja niin tälläkin hetkellä aktiivitilaajia on alle 100. Se ei ole mielestäni paljon, reilut kymmenen prosenttia Pamauksen aktiivikäyttäjistä, kun listaykkönen saa vastaavalla tavalla bloginsa ääreen reilut kolmekymmentä prosenttia. Todellisuudessa prosenttiluku on suurempi, sillä moni käy, vaikka ei tilaa. Syitä en käy arvailemaan.

Toivotan kaikille lukijoilleni tasapuolisesti oikein Hyvää Uutta Vuotta!

Jos se on parempi kuin tämä vuosi, niin nauttikaamme täysin rinnoin. Jos huonompi, kestäkäämme murheet ja surut. Bloggaaminen on kelpo harrastus molemmissa tapauksissa.

Vuosi 2004

Sedis Zedis Inc.:n johtokunta katseli kuohuviinilasi kädessä tornitalonsa parvekkeelta maisemaa vuoden vaihteessa 2004-05. Rannan suunnassa näkyi epäilyttävää kuohuntaa, itkua ja hammastenkiristystä, mutta naapurissa harrastettiin laatuisaa rakennustoimintaa. Kysyn-Vaan Inc.:n tornitalon romahduksen paikalle - Ground Zero-Zero-Blog, kuten sitä piireissä kutsuttiin - on nousemassa vauhdilla - varsinkin kun ottaa huomioon että jengi siellä lähinnä ratkoo ristikoita - uusi hämmästyttävästi jättiläismäistä viilaa muistuttava bildinki: Karu Selli Company! Sen Johtajat on nähty jo raitapaidassa kaivautumassa lumihankeen Töölönlahden reunamilla bongikiikarit kädessään!

Sedis Zedis jutteli vuoden päätteeksi mukavia: "Olen aina ihmetellyt, miksi asioiden pitäisi olla pähkinänkuoressa. Se on hämäävää, koska pähkinä on pieni, sen kuori aina rikki (olen kuullut että on olemassa pähkinänsärkijöitäkin!) ja sitä paitsi tietomme siitä epämääräisiä. Käsi sydämelle, kuka johtokunnasta tiesi, että maapähkinä (elintarvikeviraston nro 378, Arachis hypogaea) ei ole pähkinä vaan eteläamerikkalainen papu. Siinä on siis pähkinä purtavaksi!"

Sedis Zedis korosti maljapuheessaan, että vuodelle 2004 ei ollut ennustettu eli asetettu varsinaisia tulostavoitteita. Silti niiden voi sanoa täyttyneen, varsinkin kun epäonnistuneitakin arvioita on tarjolla: esimerkiksi Harri Veijonen ennusti Antikristuksen tulevan maan päälle pääsiäisenä 2004. Maailmanlopun dead linen yllättävä siirto ei näytä tuotteliaisuutta hidastaneen, seuraava raja taitaa liikkuia vuoden 2013 tienoilla. "Internetin puolustukseksi voi sanoa, että onneksi Optimismiakin esiintyy", Sedis Zedis lausui hilpeästi nyökkäilevälle ja maljoja kohottavalle johtokunnalleen.

Vaikka varpaita kipristeli, Sedis Zedis halusi kahdeksan tunnin esityksessään luoda katsauksen menneeseen nostamalla esiin Sedis Blogin näkökulmasta vuoden päätapahtumat, jotka samalla tarjoavat uusille Blogistanin väestöryhmille edustavan otoksen Sedis Blog Inc.:n toimintaan:

Tammikuu 2004: Blogisuunnittelua karaokebarissa.

Helmikuu: Blogihallinnon järjestelyjä karaokebaarin asiantuntijoiden opastuksella.

Maaliskuu: Kirjoittamaan opettelua karaokebaarin lauluvarauslappujen avulla.

Huhtikuu: Lukemaan opettelua Rafaelin enkeli -kappaleen karaoketekstityksen avulla.

Toukokuu: Marraskuussa 2002 tapahtuneen blogin perustamisen jälkeen ensimmäiset jutut kirjoitettiin Sedis Blogiin otsikolla Blogin avaus 6. toukokuuta 2004. Päivitystahti ei siis silloin huimannut, mutta sitoutuminen kapitalistiseen blogikulttuuriin auttoi. Huomiotaloustulos tai ulos! Avaus tapahtui anonyymina, lempinimeäni Sedis ei taustoitettu, joten pienet paljastukset ja tunnustukset olivat tarkkaan harkittuja strategisia liiketoimintaliikahduksia. Tavoitteena oli saada 10 tilaajaa henkilökohtaisella paljastustaktiikalla. Liiketoimintastrategiaamme ja visioihimme kuului myös rohkea kannanotto Blogistanin keskeisiin hahmoihin viritettynä ylitsekäymättömällä nokkeluudella ja tieteellisellä tarkkuudella. Muutamat kirjoitukset olivat omiaan virittämään taivaalliseen korkeuteensa Sedis Blogin google-hakuisuuden.

Kesäkuu: Kesäkuussa Sedis Blog käytti jo vakiintuneita keinoja, joilla luretetaan asiakkaita. Ihmissuhdeblogien jatkuva menestys pakotti nostamaan esille niinkin triviaalin asian kuin seksi. Samalla syväluotaavat pohdinnat Blogistanin olemuksesta nousivat Sedis Blogin uudeksi syväluotaavaksi teemaksi. Tarkoitus oli syväluodata Pinserin kannatuspohjaa uusiksi ennen kesälomia. Sijoitus keikkui top-listalla vakiintuneen oloisesti tuolla 160. tienoilla. Digikameran hankinta tuotti runsaasti valokuvia, kesäkuvastoa, Sodankylän elokuvafestivaalimatkan odotusta, elokuvajuttuja ja perinpohjaista, etten saoisi syväluotaavaa itsetarkkailua ja kovaa tiedettä. Paluu Sodankylästä oli kuitenkin helppo, koskapa kuvauskohteita löytyi kesälomista huolimatta.

Heinäkuisen sukukokouksen jälkeen paljastusmoodi oli viety äärimmilleen, vain alastonkuvat voisivat enää tuottaa tarkempaa informaatiota. Heinäkuussa kylässä kävi myös Zeppeliini. Legendaarisia hetkiä on tietysti se, että saa listaykkösen - Kysyn ja Vaanin - kommentoimaan omaa sepustustaan. Se olisi kuin olisi parkkeerannut Bulevardille Monopoli-pelissä. Sedis Blog Inc.:n Johtokunnalle lähetettiin kullekkin korillinen kyseistä mehujuomaa vaikka karhunvatukat eivät olleet vielä tuolloin kypsiä. Digiboksin hankinnan jälkeen - sen merkistä tuuli googletusennätyksiä pitkälle syksyyn - elämä kulki aika lattuisaan tapaansa. Heinäkuun lopulla oli aika kesäloman kunniaksi viritellä esiin mahdollisia ja mahdollisimman erilaisia bloggaustyylejä. Viisitoista tuntia koneella päivässä ei kuitenkaan ollut merkki muusta kuin siitä että loma oli oikeasti lopussa. Eikä Sedis Blog Inc.:ssa lomailla, Sedis Zedis korosti.

Elokuu: Sedis Blog Inc.:in Johtokunnan päätökselle perhebloggauksen osuutta oli kasvatettava. Hallintotoimiston ruoskimisen jälkeen tuotantotoimisto tuotti tärkeitä avauksia tähän suuntaan. Myös ammatillinen suuntautuminen alkoi tuottaa ongelmia. Anonymiteetti katosi viimeistään Mikkelin sotaelokuvajuhlien julkisuusrumban yhteydessä. Niinpä Sedis Zedis päätti, että "bloginpitäjäksi" palkataan joku toimessaan tarpeeksi tuntematon hahmo, joka saa nimellään kuukausipalkkaa vastaan esittää yhtiön tuotantotoimistoa. Elokuun suosituimpiin googlauksiin kuului syväluotaava katsaus Da Vinci Koodi -teokseen. Blogin sijoitus oli noussut tuotantotoimiston ahkeroitua yätäpäevää jo 50:n huippeille, aktiivisia tilaajia naftit 70. Elokuussa keksin sitten jo omia meemejä, suosituimpia niistä on ollut tämä Miksi minä en kirjoita romaania?. Blogimaailman keskusteluihin Sedis Blog on aina osallistunut hanakasti.

Syyskuussa syntyi myös Sediksen elokuvablogi, jonka jälkeen monet elokuvakirjoitukset ja -esittelyt siirtyivät sinne. Sen suosio on varsin vaatimaton "kilpailijoihinsa" verrattuna. Muutenkin. lähestyvien vaalien vuoksi, Sedis Blog haki suuntaansa myrskyisissä johtokunnankokouksissa.

Lokakuu: Syyskuussa matka Tallinnaan, Viron elokuva-arkiston vieraaksi, tuotti paljon kuvastoa, lokakuussa edessä oli ensin matka Pariisiin luennoimaan Suomen-instituutissa ja sitten Bukarestiin avaamaan Suomen elokuvaviikkoa ulkoministeriön aloitteesta. Niiltä matkoilta piti sitten toipua Roomassa marraskuun alussa. Paluu arkeen tapahtui osallistumalla sopiviin meemeihin. "Ja joulukuu, se olemme me", Sedis Zedis päätti puheensa.

Lehdistösensuuri talvisodassa

"Eurooppalaisen sodan" puhjettua nousi Suomessa kuten muuallakin pohdittavaksi julkisuuden ja erityisesti lehdistön valvonta. Syyskuun puolessa välissä perustetun komitean tehtävänä oli valmistella maanpuolustuksen ja puolueettomuuden pohjalta tarpeelliseksi katsottuja toimenpiteitä.

Komitean työn tuloksena perustettiin 11.10. 1939 opetusministeriön valvoma Valtioneuvoston tiedotuskeskus. Sen tehtävänä oli tietojen hankkiminen viranomaisille, virallisten tiedotusten julkaiseminen sekä puolueettomuuspolitiikan esilletuonti julkisuudessa sekä kotimaassa että ulkomailla. Kuten asetus edellytti, perustettiin 17.11. neuvottelukunta, johon kuuluivat jäseninä monet johtavat helsinkiläistoimittajat kuten Eino Kilpi, R. G. Kallia ja Lauri Aho. Se kokoontui kuitenkin vain kerran.

Julkaisujen valvonta oli 11.10. 1939 annetulla asetuksella VT:n vastuulla. Sensuurijärjestelmää ei vielä pantu pystyyn, vaan ohjailu toteutettiin lähinnä lehdistön ammattilehden (Suomen Lehdistö - Finlands Press) kautta. Lehdistöä kehotettiin poliittisesti viisaaseen itsesensuuriin. Aina se ei riittänyt, vaan esimerkiksi liikekannallepanon uutisointia ja Tukholman kokouksen (18.-19.10.) uutisointia rajoitettiin suoraan lehdille annetuilla määräyksellä.

Sensuurin täytäntöönpanoviranomaiseksi tuli valtiollinen poliisi, jonka yhteydessä toimi Erillinen sensuurivirasto. ESV sai oman ohjesäännön 2.11. 1939. Kriisiajan ja sodan suhde oli kuitenkin ymmärretty siviilipuolta paremmin päämajassa. Se valmisteli 18.10. lähtien sensuuritoimintaa ja sitä koskevia henkilövarauksia koko valtakunnan laajuudella, ts. paljon vakavammin kuin kriisin väliaikaisuuteen luottava VT. Siksi ESV määrättiin tasavallan suojelulain (3.12.) nojalla annetulla asetuksella 5.12. päämajan valvontaosaston ja sen sensuuritoimiston alaisuuteen. ESV:a johti tohtori Kustaa Vilkuna. Päämajan sensuuritoimiston päällikkö oli kapteeni Taavi Patoharju.

Joulukuun alkypäivinä päämaja ja sen sensuuritoimisto siirtyivät aluksi Mikkeliin, josta sensuuri jatkoi myöhemmin Mäntyharjun pitäjään. Kotialueen sensuurista vastasi sen jälkeen Helsingin sensuuripiiri ja ESV. Vastuusuhteet eivät olleet selviä. Sensuuripäällikkö Kustaa Vilkuna muistelee, että alussa oli vaikeuksia päättää, mitkä asiat kuuluivat kullekin toimistolle, "mistä määräsi Valtioneuvoston tiedotuskeskus, mistä puolivirallinen propagandaelin Finlandia Uutistoimisto, mistä päämajan propagandaosasto[...]".


Sotilaallista vai poliittista sensuuria?

Sensuurin luonne oli ohjesääntönsä perusteella sotilaallinen. Sen tuli ehkäistä haitallisesti valtakunnan puolustukseen tai yleiseen turvallisuuteen heikentävästi vaikuttavat julkaisut. Lehdistöön tuli päämajan 8.12. antamien ohjeiden mukaan luoda hyvät ja luottamukselliset suhteet. Ohjeissa korostettiin, että Suomessa sensuuri oli tekemisissä kansallisesti ehjän ja isänmaallisen lehdistön kanssa. Siksi sensuurin tuli kohdella sitä "viisaasti ja arvokkaasti".

Käytännössä toimittiin niin, että maa jaettiin neljään, sotasensuuripiiriin. Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Vaasassa oli kussakin oma sensuuritoimistonsa. STT:n jutut tarkastettiin Helsingissä, kuten monen muunkin uutistoimiston. Joulukuusta lähtien, päämajan vänrikki Lauri Miettisen organisoinnin tuloksena, suurimmat lehdet saivat omat sensorinsa. Sen jälkeen oikovedoksia ei tarvinnut kuljetella sensuuritoimistoihin. Samassa yhteydessä myös Kämppiin, jossa ulkomaiset kirjeenvaihtajilla oli lehti- ja konferenssitiloja käytössään, järjestettiin oma sensori.

Talvisodan sensuurin järjestelyt oli suoritettu varsin nopeasti, eikä sensoreiden kouluttamiseen jäänyt aikaa. Ohjeistuskaan ei ollut varsinkaan sodan ensimmäisenä kuukautena ajan tasolla, joten ei ollut ihme, että sensoreiden toiminta ei ollut yhtenäistä valtakunnan eri osissa. Näyttäisi siltä, että maaseudulla sensuuri oli tiukempaa kuin kaupungeissa.

Joulukuun puolesta välistä lähtien VT:n muistioissa kiinnitettiin huomiota tiedotuksen avoimuuteen osana Suomen kansainvälisiä avunsaantipyrkimyksiä. Tammikuussa toistetulla näkemyksellä oli laajempaakin kantavuutta, sillä ne vastasivat olennaisilta osiltaan pääministeri Risto Rytin uutena vuotena päämajan ja C. G. E. Mannerheimin edustajana hallituksessa olleelle Karl Rudolf Waldenille esittämää kantaa, jonka mukaan Suomi tekee suuren virheen yrittäessään pitää kaiken salassa. Apu oli tarpeen ja siksi oli vedottava maailman myötätuntoon, jota ei voitaisi pitää yllä estämällä Kämppiin kosteaan maailmaan suljettujen kirjeenvaihtajien toimintaa. Kirjeenvaihtajien työtä sensuroitiin varsin ankarasti, vaikka suurin osa heistä suhtautui Suomen sotaponnisteluihin myönteisesti.

VT:n sensuurilla oli suuria ongelmia ohjeistonsa kanssa. Vilkunan organisoima sensorikokous pyysi 30.12. päämajalta luetteloa kielletyistä asioista, minkä toivottiin ulottuvan myös sotilaspoliittisiin kysymyksiin. Päämajan propagandaosasto antoikin lehdistölle sotilaallisiin kohteisiin keskittyvän listan sensuurista vielä vuoden viimeisenä päivänä. Kevään mittaan kielletyjä aiheita lehdistössä olivat sotasalaisuudet, keskeneräiset operaatiot, joukko-osastojen vahvuudet, sijoitukset ja siirrot, puolustuksen menettelytapa eli taktiikka, omat tappiot, desanttien ja vakoojien toiminta sekä yksityiskohtaiset pommitusvaurioiden kuvaukset ja säätiedot. Esimerkiksi vapaaehtoisjoukkojen saapumisesta varoitettiin kertomasta niin joulukuussa kuin tammikuussakin.

Osa VT:n määräyksistä sai yhä selvemmin poliittista luonnetta. Tammikuun puolessa välissä, kun apua haettiin ennen muuta Ruotsista, ruotsalaisten poliitikkojen (Sandler vs. Hansson) riidoista ei saanut puhua. Jo ennen joulukuun puolta väliä annettu määräys olla aliarvioimatta vihollista ja kehotus välttää turhaa kerskailua täsmentyi helmikuun alussa sotatilanteen heikennyttyä. VT kielsi silloin lehtiä loukkaamasta Stalinia henkilökohtaisesti. Teemat toistuivat päämajan propagandaosaston ohjeissa helmikuussa.

Ulkopoliittista ohjailua sensuuri oli harjoittanut jo ennen vuodenvaihdetta määrätessään, ettei Saksaa saa lehtikirjoituksissa ärsyttää. Myös ulkoministeriö ohjasi helmikuun puolivälissä "asialliseen suhtautumiseen Saksaan", vaikka pettymys Saksan asenteeseen sai tulla esille. Varmuuden vuoksi Saksan loukkaamisen oli kieltänyt myös päämaja.

Ulkoministeriö korosti ohjauksessaan yleisesti tarvetta estää Suomen sekaantumisen suurvaltojen väliseen politiikkaan. Se tarkoitti sitä, että kanavia haluttiin mahdollisen avun vuoksi pitää auki joka suuntaan. Mutta juuri siinä pyrkimyksessä sensuuri ei ollut tarpeeksi. Oman propagandan menestymismahdollisuudet kansainvälisesti perustuivat ennen muuta tiedotuksen toimivuuteen ja mm. koti- ja ulkomaisten journalistien ja esimerkiksi elokuvaajien toimintamahdollisuuksiin. Niitä ei määräysvaltaa käsissään pitänyt päämaja heille suonut juurikaan ennen helmikuuta, eikä senkään jälkeen kovin runsaskätisesti.

VT:n ja päämajan sensuuri koski yksituumaisesti myös sodan luonnetta. Kyse oli helmikuun puolesta välistä lähtien sensuurin määräyksellä vain puolustussodasta, eikä sodan jälkeisistä järjestelyistä saanut kirjoittaa. Pian kielletyiksi aiheiksi tulivat myös Viron ja länsivaltojen mahdollinen apu. Päämajan sensuuritoimiston helmikuisten ohjeiden uusi sensuuriteema oli maininta siitä, että Viron politiikkaa ei saanut sotkea Suomen asioihin.

Talvisodan sensuurimääräysten taustalla näyttäisi olevan yksiselitteisesti Maan Turvan raportointi. Sensuuriohjeiden luettelo osoittaa, että jo talvisodan Suomessa salainen mieliala- ja mielipidetarkkailu ja sensuuri kulkivat käsi kädessä, toinen toistaan ohjaten ja opastaen. Samaan vyyhteen kuului myös propagandatyö, mikä käy ilmi Finlandia Uutistoimiston johtajan Ilmari Turja helmikuisesta arviosta: "siviilipropagandaa" ja "sotapropagandaa" ei voinut päivittäisessä työssä erottaa toisistaan.


Sensuuri ja Moskovan rauha

Pimennyslinjalle ajautunut sensuuri ei osannut valmistella kansalaisten mieliä sodan päättymiseen. Sensuuri antoi ehdottoman kiellon kertoa Venäjän vaatimuksista Suomelle. Salailu oli tiukempaa kuin konsanaan talvisodan alla harjoitettu uutissensuuri. Sensuurin määräykset ulottuivat edellissyksyä pidemmälle, sillä edes ulkomaiden lehtien kirjoittelua Venäjän vaatimuksista ei saanut lainata.

Valtion johto ei aikonut alistua sotilaalliseen tappioon. Kyse oli vain välirauhasta. Tätä päämäärää tuettiin sensuurilla. Ulkoministeri Väinö Tanner antoi sille maaliskuun 10. päivänä asiasta tarkat ohjeet. Ulkoministeri kertoi Kustaa Vilkunan johdolla hänen luonaan vierailleille "sensuurimiehille" rauhanneuvotteluista ja lupasi näiden päästää lehtiin "asiallisia tietoja, mutta ei mitään maata vahingoittavaa". Heidän tuli valvoa "ettei kotimaisiin lehtiin ilmesty kirjoituksia rauhan puolesta eikä sitä vastaan".

Kun sensuuri tyhjensi julkisen mielipidekentän, ei ole ihme, että tiedotusvälineitä tarkoin seuraavat kansalaiset kokivat talvisodan jälkeisen rauhan ehdot tyrmistyttävinä. Lehdistö oli ehkä itsekin syypää siihen, että sodan aikana vallalla oli propagandistinen tyyli. Realistinen tiedotus puuttui. Tappion hetkellä sellaisesta seuraa järkytys.

Vaikka sensuurin painopiste oli sotilaallisissa asioissa, poliittinen mielipiteiden ohjaus ja salailu olivat olleet osa talvisodan sensuuria. Kun tähän lisää talvisodan lopun kiellon arvioida välirauhan ulko- ja sisäpoliittisia vaikutuksia julkisesti - mikä on selvästi poliittisen sensuurin piiriin kuuluva teko - ja päämajan konsensusta ylläpitävän toiminnan, osoittaa se selvästi, että käytännössä sensuurin politisoituminen edelsi konsensuksen päättymistä. Sensuurilla yritettiin ehkäistä mielipiteiden ennakoitavissa oleva hajaantuminen.

Moskovan rauhan jälkeen sensuuria tarvittiin myös siksi, että sillä oli vaikutusta hallituksen liikkumavapauteen. Sensuurin avulla toteutetun mieliala- ja mielipidevaikuttamisen lisäksi päämajan aprillipäivän sensuuripäätös, jossa kiellettiin hallituksen ja viranomaisten arvostelu, merkitsi ennen kaikkea sitä, että vuorokausi kieltopäivän jälkeen syntyneelle Risto Rytin uudelle hallitukselle yritettiin järjestää mahdollisimman vapaat kädet sekä ulkopoliittiseen että sisäpoliittiseen toimintaan. Mielipiteitä myös muokattiin ja kontrolloitiin salaisesti (Maan Turva, elokuusta lähtien SAT eli Suomen Aseveljien Työjärjestö).

Kevään 1940 yleinen sensuuripolitiikka ei näytä vastaavan usein esillä ollutta näkemystä vallan dualismista. Sensuuri jatkui Rytin hallituksien ja päämajan harjoittamana varsin yksituumaisesti. Sen sijaan Urho Kekkosen (ml) johtama eduskunnan perustuslakivaliokunta toivoi maaliskuun lopun lausunnossaan sensuurin rajoittuvan vain puolustusasioihin ja maan ulkosuhteisiin.

Perustuslakivaliokunta määritteli kannakseen, että poliittiset näkökohdat pääasiassa määräsivät rauhan aikana sen, oliko sensuurin harjoittaminen ylipäätänsä tarpeen. Valiokunnan mukaan poliittinen sensuuri ei voinut kuulua sotilasviranomaisille.

Päämaja kommentoi perustuslakivaliokunnan lausuntoa pitäen sitä kaiken kaikkiaan tarpeettomana. Päämajan linjalle asettunut hallitus ei noudattanut eduskunnan perustuslakivaliokunnan toivomusta, vaan päätti uuden asetuksen sijaan antaa uuden sensuuriasetusversion nojautumalla tasavallan suojelulakiin, jolloin eduskuntaa ei olisi tarvinnut lainkaan kuulla.

Sosiaalidemokraattisen kansanedustaja K. H. Wiik teki huhtikuussa lakiesityksineen sensuurin lakkauttamiseksi huhtikuussa. Asiasta poliittisessa vastuussa ollut puolustusministeri Karl Rudolf Walden vastasi itsenäisyyden säilyttämisen edellyttävän hallitukselta valvontaa, ettei julkistettaisi tietoja, joita voitaisiin käyttää maamme puolueettomuutta vastaan. Lausuntonsa ministeri Walden antoi täydessä yhteisymmärryksessä sotilaallisen johdon kanssa.

Suomen Sosialidemokraatin päätoimittaja Eino Kilpi otti esitelmässään "Sotasensuurin sekä valtion propaganda- ja tiedotustoiminnan järjestämisestä" Suomen Sanomalehtimiesten Liiton vuosikokouksessa 12. päivänä toukokuuta 1940 saman kannan kuin perustuslakivaliokunta. Kilven mielestä sanomalehdistöön kohdistuva sotasensuuri oli silloisessa muodossaan mahdollisimman pian lakkautettava ja sensuuri tuli rajoittaa ainoastaan ulkopolitiikkaa ja Suomen suhteita ulkomaihin käsitteleviin kirjoituksiin.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta ei pitänyt siitä, että hallitus ja sitä tukenut päämaja yrittivät kävellä eduskunnan ylitse maalis-huhtikuun taitteessa. Päämaja taipui lopulta painostuksen edessä, sillä 29.5. annetun ohjeen mukaisesti sensuuria sai kritikoida "mikäli sanomalehdistö ei hyökkää jotain nimettyä sensoria vastaan tai paikallistuta jotain määrättyä tapausta."

Päämaja tunsi kuitenkin tiettyä mielenkarvautta tappion häämöttäessä. Uusia ohjeita perusteltiin "yleisölle ja lehdistölle" sanomalla, "ettei sotasensuuri pelkää arvostelua ja ettei se, kuten monelta taholta jo on saatu kuulla, ole läheskään niin turhantarkka ja tehtäväänsä sopimaton kuin eräät sanomalehdet ovat tahtoneet väittää". Sensuurin jatkumista päämaja perusteli "valtiovallan ja yleisön" tavoin yleismaailmallisella tilanteella ja maan uhanalaisella asemalla.

Päämaja ei onnistunut kääntämään kansanedustajien päitä sensuurikeskustelun kiellon lievennyksillä. Toukokuun viimeisenä päivänä annettiin eduskunnan tahdon mukainen uusi asetus, jolla tasavallan suojelulakiin nojautuen tiedotustoiminnan valvonta siirtyi puolustusviranomaisilta sisäasiainministeriön hoidettavaksi.

Asetuksen perusteella luotu Tiedoitustoiminnan tarkastusvirasto aloitti toimintansa 10. päivänä kesäkuuta 1940. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talossa sijainneen viraston päälliköksi komennettiin "sotamiehenä kenttäarmeijassa palveleva toht. Kustaa Vilkuna". Kustaa Vilkuna suositteli samaan aikaan lehdistölle itsesensuuria, jottei konsensusta rikottaisi ja loi näin jatkoa jo talvisodan alla ensiaskeleitaan ottaneelle maan tavalle.

Uusi asetus rajasi ennakkosensuurin koskemaan Suomen ja ulkomaiden välistä posti-, lennätin- ja puhelinliikennettä sekä radiolähetyksiä, sekä sellaisia sanoma-, aikakaus- ja lentolehtisissä julkaistavia kirjoituksia, uutisia ja kuvia, jotka koskettelivat ulkomaan valtiollisia oloja tai maanpuolustukseen kuuluvia asioita.

Artikkeli julkaistu Talvisodan pikkujättiläisessä (WSOY, 1999. Saatavilla myös viroksi.)

Johtaja-ainesta

What Famous Leader Are You?
personality tests by similarminds.com

via: http://hinkstoona.blogspot.com/

Blogistan ja tsunami

Kuten arvata saattaa, yksi ihmiskunnan historian suurimmista luonnonkatastrofeista nostattaa keskustelua ja myös auttamishalua. Tsunami on tappanut tätä kirjoitettaessa 120 000 ihmistä ja jatkaa vielä oman kuolemansa jälkeen tuhoja sairauksien muodossa, vaikka tapahtumista yhtä lailla järkyttänyt kansainvälinen yhteisö onkin lähettänyt paikalle paljon apua. Esimerkiksi World Health Organization toimii alueella täysin palkein, kuten linkkiin pujahtavat voivat lukea. Kyse ei ole kansallisesta ajattelusta. Muun muassa Yhdysvallat on monin tavoin mukana avustustoiminnassa, vaikka sen kansalaisia menehtyy enemmän Irakissa, johon maa on valtiollisesti mennyt omatoimimatkalle.

Benrope arveli, että tapahtuman suuruusluokasta huolimatta suomalaiset tiedotusvälineet olisivat sijoittaneet tämän kehitysmaihin sijoittuvan katastrofin omassa uutisoinnissaan vähemmän huomiota herättäviin kohtiin, ellei mukana olisi ollut suomalaisia. Tähän arvioon voi yhtyä, sillä semmoinen on uutisen logiikka. Kyse ei ole kansallisesta tavasta. Mutta on selvää, että suomalaiseen uutisvälitykseen kuuluu suomalaisten elämän käsittely ulkomaillakin. Se tuo oman näkökulmansa uutisointiin. Kun on nyt katsonut Ruotsin, Norjan, Tanskan, Saksan, Englannin, Ranskan ja Italian uutisointia asiasta, niin samansuuntaista asioiden käsittely on ollut. Suomessa kyllä tämä kadonneiden lista on nyt noussut ykkösuutiseksi.

Uutinen menettää merkitystään pitkittyessään. Itse asiassa pitkien prosessien kuten sotien yhteydessä toimituksilla on ongelmana pitää joku asia riittävän näyttävästi esillä. Näin kävi esimerkiksi Kosovon sodan yhteydessä. Syy on yksinkertainen: kun tuntuu siltä, että kaikki on jo sanottu, eikä toisto kuitenkaan ole se tiedonvälityksen perusasia. Yleisö eli me "kyllästymme" siihen, että samoja asioita jauhetaan viikoista toiseen - asian tärkeydestä välittämättä. [Jätämme tässä sivuun sen, että rahahan se on se pääasia.]

Kun kuolema on läsnä, on musta huumorikin. Mustassa huumorissa on usein se asiakin, johonka kalikka kalautetaan. Niinpä uskallan sanoa, että medianationalismia vastusti, mielestäni jo hieman kyyniselle puolelle livahtaen yhtenä monista kirjoittajista Kilpirauhasen vajaatoiminto.

Se, että nationalismi vedetään esille, ei ole minulle yllätys. Mutta keskustelun tietynlainen aggressiivisuus on - ja se, että juuri nationalismin vastustajat ovat yllättävän ärhäköitä ja ohittavat usein sen mikä teemassa on vielä tärkeämpää.

Eräässä sotapropagandaa käsittelevässä artikkelissa kirjoitetaan osuvasti: "Sotien lisäksi myös muut inhimilliset tragediat tulevat nykyään tehokkaasti uutisoiduiksi." Mutta asiassa on toinenkin puoli, kuten tuo samainen juttu osoittaa: "Jolon saarelta vapaiksi päässyt entinen panttivanki Risto Vahanen totesi vapauduttuaan olevansa nyt median panttivankina." Tämä vaara on olemassa nykyisessäkin katastrofissa, kun kuolleiden listoja aletaan julkaista. Media haluaa yksilöllistää ja vähäkään tunnetumpi kasvo tulee saamaan julkisuutta.

Minua askarruttaa se, olenko vähän syypää tähän nationalismikritiikkiin, sillä kirjoitin Helsingin Sanomissa, Aamulehdessä ja näytin naamaani televisiossakin tästäkin teemasta Jolon panttivankisattumusten yhteydessä. Taidan olla ensimmäisiä tutkijoita Suomessa, joka kiinnitti Suomessa huomiota median nationalistisuuteen jonkun tietyn uutisprosessin yhteydessä.

Vuonna 2000 STT:n kautta sotapropagandaseminaarissa sanotusta sivulauseesta tuli ihan lähes kaikkiin lehtiin mennyt uutisjuttu, jonka kärjeksi nousi juuri väittämäni tästä median nationalistisesta piirteestä Suomessa. Median logiikka näkyy seuranneesta ketjusta: Uutisjutusta seurasi HS:n pyyntö kirjoittaa alakerta, ja kun juttu oli Hesarissa, halusi Aamulehti samanlaisen jutun ja televisio seurasi perässä. Tuossa linkissä on oma HS-juttuni viimeistelemättömänä ja oikolukemattomana.

Tämä median panttivankina oleminen on ehkä kytköksissä toiseen asiaan. Media dramatisoi tapahtumia ehkä liikaakin. Kirjoitin silloin Helsingin Sanomissa:

"Kyse on myös uutistoiminnan viihteellistymisestä. Juuri siksi panttivankien kaappausta nimitetään panttivankidraamaksi. Draama - ja vielä jatkokertomus - on nykyisen uutistoiminnan muoto. Se käyttää surutta hyväksi emotionaalista kiristystä ja esimerkiksi kuvallisia keinoja kuten saippuaoopperoista tuttuja erikoislähikuvia. Samaa viihteellisyyttä - tunteiden ja elämyksien luomisen teknologiaa - on siinä, että tapahtumien päähenkilöiden psykologiset reaktiot ovat erityisen kiinnostuksen kohteena."

Kari Haakana oli keskustellut asiasta ystävänsä Jukan kanssa juuri tästä emotionaalisesta kiristyksestä viittaamalla pienten lasten käyttöön televisiojutuissa Aasian luonnonkatastrofista. Tästä seuraa tietysti syyttävä katse toimittajiin:

"Kari Lumikeron ja muiden journalistien syyllistäminen on yksi osa syyttelystä, jota tämän tapahtuman osalta jo käydään ja tulla käymään pitkään. Täpärästi kuolemalta pelastuneet matkailijat syyttävät viranomaisia siitä, että on toimittu väärin tai liian vähän. Journalistit yhtyvät tähän syyttelyyn ahnaasti; tämän päivän Ilta-Sanomissa syyllistettiin jo ulkoministeri ja presidentti. Lisäksi toimittajat syyttelevät toisiaan: liian suomalaiskeskeisen uutisoinnin kritiikki tulee varmaan ihan kohta, jostain. Mutta kuten Jukka minulle sanoi: kuka kertoisi suomalaisten kohtaloista jos ei suomalainen media?"

Syyllisten hakeminen on perinteikästä toimintaa, johon median ei pitäisi mielestäni liikkaa osallistua. Matkaoppaat nousivat lähes jumalalliseen arvoonsa heti tapahtuman jälkeen: kun opas ei tuhansien ruumiiden keskellä tullut kertomaan jokaiselle, mitä on tapahtunut ja miksi, matkailijat ottivat nokkiinsa ja haukkuivat oppaat. Media olisi voinut jättää nämä lausumat käyttämättä. Ruotsalaisia oppaita Thaimaassa jopa pahoinpideltiin, kun eloonjääneet paniikissa löivät ja repivät heitä. Kuitenkin uskon että juuri (eloonjääneiden) oppaiden järjestelytaidoilla on ollut pelastustöiden alussa merkitystä. Inhimillistä lienee, että hekin olivat tilanteessa vähintäänkin pöllämystyneitä.

Tämä syyllistäminen on sitten jatkunut eri muodoissa. MTV3 yritti aluksi nostattaa rasistista argumenttia paikallisten asukkaiden järjestelykyvyn puutteesta ja "tehottomuudesta": vasta katastrofista selvinneen Sauli Niinistön kertomus uhrautuvista auttajista muutti sanoman juuri päinvastaiseksi. Nyt hallinto joutuu puolustautumaan syytöksistä toiminnan hitaudesta - mitä se ei asiallisesti ottaen ole ollut, kuten pääministeri tiedotustilaisuudessa tänään kertoi.

MTV3:n journalistinen etiikka asetti seuraavaksi syytelistalle ulkoministeriön, jonka toiminnan muotoja ja rajoituksia ei aluksi kunnolla esitelty, niin kuin olisi pitänyt. Unohdamme pöllölaakson ja totean vain, että netin kansalaiskeskusteluista hyvin esille tuleva syyttely ulottuu pääministerin puheisiin ("uhreja tulossa"), joka oli muuten sisällöllisesti sama kuin Ruotsissa sikäläisen pääministerin antama lausuma (mihin yksikään tiedotusväline ei kiinnittänyt huomiota!) ja presidenttiin, jonka lausuntoa saatiin odotella "liian pitkään." [Näistä järjestetään jo nettiäänestyksiä!]

Sisäasiainministeriö on tänään antanut luvan julkaista kadonneiden listan. Se on Keskusrikospoliisin sivuilla tiedottajan mukaan tänään. Listaa ei saa julkistaa miten vain ja sen käytössä on oltava etiikka mielessä: toivottavasti sitä ohjetta noudatetaan Blogistanissakin. Listalla ovat mukana vain ne, joiden omaisiin on saatu ilmeisesti tämän päivän aikana yhteys ja katoamisen todenmukaisuus on saatu varmistetuksi yhteydenottojen puuttumisen kautta. Listalta puuttuu sen vuoksi ilmeisesti vajaa sata nimeä. [Päätös oli sittemmin semmoinen, että tuli kaksi listaa. Ne löytyvät esimerkiksi YLE:stä]

Karuselli laittoi tapahtuman - kuten humoristin kuuluukin - Jumalan syyksi. Samaa pohti sattumoisin Suomesta Thaimaahan lähetetty naispappi tv-uutisissa eilen tai toissapäivänä. Päätelmä oli, että Jumala on tarpeen juuri niille, jotka ovat ilmeisen sattumalta selvinneet elossa, ja kiittävät siitä sitten korkeampia taustavoimia. Realistinen asenne papilla.

[Lisäys: Television suora lähetys viranomaistoiminnasta on hieno osoitus siitä läpinäkyvyyden periaatteesta, jota suomalainen hallintojärjestelmä nykyään useimmiten noudattaa. Asiat puhutaan selviksi, ne perustellaan ja oikeastaan vastataan mieleen nouseviin kysymyksiin jo etukäteen. Lukekaa myös Juuso Hyvärisen hieno blogikirjoitus asiasta.]

Jonesin cowboy

Pitkinä talvi-iltoina kaipaa kunnon meemiä. Tässäpä se, tee sanoitus johonkin karaokebiisiin. Itse valitsin Rhinestone Cowboyn, jonka teki kuuluisaksi (muualla kuin Suomessa - KAIKKI britit osaavat sen ulkoa) Glen Campbell, yksi maailman parhaista kaksitoistakielisen kitaran soittajista, country-laulajista (joka tosin kuului jopa Beach Boysiin, jossa oppi laulamaan vähän liiankin korkealta). Mutta siitä vain kokeilemaan, kyllä ne rimmaavat.

Sävel: Rhinestone Cowboy, säveltänyt: Larry Weiss, sanat: Sedis.

Tulen kerran yhteen kapakkaan,
minut pakotetaan laulamaan,
enkä tiennyt edes miten mikkiä puristetaan
Ensi viikot ja kuukaudet saan
katsoo baaritiskin rinkiin vaan ja vaahtosammuttajaan
Nyt ainut missi jota kaipaan
on kompromissi ratkaisu vaivaan
sillä vuoden ajan turhaan uskoin pääseväni twistaamaan.

Mä oon Jonesin cowboy.
Näillä sanoillani osallistun tänään tähän rodeoon.
Mä oon Jonesin cowboy.
Sanat tein jotta saisin baarin tytöt edes nauramaan,
ja Minnan kanssain twistaamaan.

Eihän aurinko paistaa voi aina
baarin illat on pelkkä laina
joka tasan täytyy maksaa ja vieläpä korkoineen
Joskus pelkkä muisto on vaan
se miten katsoin baaritiskin taa vaahtosammuttajaan.
Silloin missi jota kaipaan
on kompromissi ratkaisu vaivaan
sillä vuoden ajan turhaan uskoin pääseväni twistaamaan

Mä oon Jonesin cowboy
näillä sanoillani osallistun tänään tähän rodeoon
Jonesin cowboy
sanat tein jotta saisin baarin tytöt edes nauramaan
ja Minnan kanssain twistaamaan

Mä oon Jonesin cowboy,
näillä sanoillani osallistun tänään tähän rodeoon
Mä oon Jonesin cowboy.

Ei nimi miestä, ellei mies nimeä.

Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu kertoi, että omaa sukunimeäni on Suomen maassa

Nykyisenä nimenä 66 31 35 61 5
Entisenä nimenä 42 3 39 36 6
Kuolleilla 40 16 24 37 3
Yhteensä 148 50 98 134 14

1. rivi = lukumäärä
2. rivi = miehet
3. rivi = naiset
4. rivi = Suomessa
5. rivi = ulkomailla

Kuolleiden vähäinen määrä kertoo siitä, että kyse on vain niistä saman sukunimen omaavista - ei siis välttämättä sukulaisista - joilla on joskus ollut sosiaaliturvatunnus, tuo tunnistamista helpottava lisäke, josta on nykyään tullut niin vaarallinen, että sitä eivät edes opiskelijat anna opettajilleen eikä yliopisto voi sitä käyttää, koska he pelkäävät sen väärinkäyttämistä ja siksi heille piti keksiä mahdollisimman monimutkainen karhukopla-typpinen opiskelijanumero, joka puritaanimpien mielestä riittäisi tulostaulullekin nimen sijaan. Lehteenkin voisi varmaan panna, että Filosofian maisteriksi on valmistunut opiskelijanumero 0311175643 Helsingin yliopistosta.

Hauskinta oli, että juuri kun olin tätä kirjoittamassa, posti romautti paketin ovesta. Vaimon sukunimi ja oma toinen etunimi, mutta ei selvästikään minulle. Vahinko sillä paketissa olisi varmaankin ollut kirja. Sain annettua sen postimiehelle, niin ei tarvinnut itse kanniskella uusjakoon.

Valkeaa joulua

Poskipäät alkoivat jo punertaa liiaksi, joten palasin maakunnasta tonttuilemasta Helsinkiin. Kävin katsomassa Oulun rautatieaseman puhelinkopinkin, mutta ei ollut Moroskooppi laittanut sinne puhelinnumeroa seinään, että olisi voitu yhdessä käydä ottamassa jouluniityillä niin, että enkelit vain laulais. Miten voi olla, että me molemmat olemme ajatelleet ihan samaa asiaa, ja melkein samaan aikaankin. Tietysti näin jälkeen päin on helppo sanoa, että onneksi ainoa asia johon sukelsin matkallani oli muhoslaisen joulustraadan läpikävely, minkä vuoksi isommilta tsunameilta pohjoissuomalaisessa kyläpahasessa vältyttiin.

Vaikka ainekset siihen olivat olemassa. Vuonna 1972 Osuuskauppa Koskiseudun kylkiäisenä pitkään toimineen Katriina-baarin sulkemisen jälkeen remontissa perustettu Koskenlaskija-ravintola nimittäin siunattiin "ravintoloiden ikuiseen pesään" (R.I.P?) joulupäivänä 2004.

Jostakin käsittämättömästä syystä tämä indipendentti ossuusliike laskee saavansa enemmän tuottoja lisäämällä sukkanauhaosastonsa siihen osaan kiinteistöä kuin verottamalla ravintolayrittäjää vuokralla. Minä en siihen usko, eivätkä ne muutkaan kauppaliikkeitä viimeisen kolmen vuoden aikana isolla rahalla pitäjään rakentaneet. Mutta kapakoilla ei ole näin halvan viinan aikana enää väliä. Väestöäkään ei saada lisää houkuttelemalla ravintoloiden kautta siittiöihin liikettä, vaan kertomalla oululaisille, että täällä on halpoja tontteja. Muuttovoittokunta, tarvinneeko tuota toistaa.

Uskaltauduimme sisään tuossa iltaseitsemän aikaan. Karaokea ei "laskijassa" enää ollut, kauittimet soittivat satunnaispoppia ja tanssilattian yllä olleet isot kaiuttimet oli viety realistointikeskukseen. Kaikki ravintolan viinapullot olivat myyjän takana tiskillä, ja siinä ei drinksuja tilailtu. Kaikki joivat mitä saivat. Lasihyllyille oli jätetty kuin näyttelyesineeksi yksi pullo jallua. Kysyin Ekiltä tiskillä, oliko se henkilökuntaa varten, kun peli vihelletään keskiyöllä poikki.

Varustauduimme lukemalla itsehoito-oppaan ja sijoittamalla nyrkkiraudat takintaskuun, sillä muuta ei voinut olla edessä kuin Villi Länsi. Mustatakkisten miesten harteistorivi oli vakuuttavat kaksikymmentä metriä, ennen kuin pääsin tuhantenakolmantenakymmenentenä kysymään Ekiltä, että mitä meinaat ruveta tekemään nyt kuin 32 vuoden pesti tässä kapakissa on ohi. "Kuntolomaa", mies vastasi. "Pistän niskan kuntoon... Pari viikkoa voisi olla sen jälkeen työtön..." Ja kahta päivää myöhemmin mies ajoi polkupyörillä kotiinsa päin suorin vartaloin! Vaimo tuli vaisummin ilmein kävellen minuuttia myöhemmin.

32 vuotta oli enemmän kuin mitä itse pystyin kehumaan. Itse muistin vain tilanneeni elämäni ensimmäisen laillisen viinapaukun 26 vuotta 2 kuukautta kuusi päivää aiemmin. Muistan täsmällisesti, kuinka kävelin tuona iltapäivänä pankkiin, otin elämäni ensimmäisen 3000 markan lainan, kävelin hakemaan ajokorttini, menin Alkoon - jossa pettymyksekseni kysyttiin kuohuviiniä vai votkaa - ja sitten marssin Koskenlaskijaan ja tilasin drinksun. Ja aivan niin kuin en muista montaa muutakaan eka kertaa, ainakaan nimeltä, niin en muista sen drinksun nimeä. Viimeisen nyt satun muistamaan, se oli "jalluagingeralella". Kossu oli loppu ja cola kanssa, joten otin kiinni siitä mistä sain.

Haipakkaa oli, mutta sitä rentouttavaa, ikimuistettavaa tappelua ei sitten tullut, vaikka suoraselkäistä remmiä oli paikalla, semmoisiakin joiden kanssa nuorna poikana oli nujakoitu ja sitten unohdettu, kuka mistäkin syystä. Konsensushenkistä porukkaa - kukaan ei ampunut edes haulikolla ikkunan läpi, vaikka paikalle oli rahdattu kolme ammattipainijan näköistä portsaria maalitauluiksi. Pitäjän mustalaisillekaan ei kukaan huutanut, vaikka tramppasivat avainnippua heilutellen ja toivat alaikäiset mukana oppimaan peruskäyttäytymisen alkeita. Portsarit olivat siis suuria, mutta elinikänään kapakka suosi hinteliä liuhupartoja, jotka eivät uskalla isompiin kahinoihin mennä mukaan vaikeuttamaan niitä. Tyttösiäkin toki oli paikalla. Kävin tervehtimässä sitä nättiä, jota en tuntenut. Se sanoi ensimmäiseksi, että hei, terve, täällähän sinäkin, mitä sitten viimekerran. Karaoketuttuja Helsingistä, muistin aika pian.

Oli aika poistua "sammakkoon", työväentalolle. Siellä Mustafa otti meidät hyvin vastaan, sanoi, että ei ole karaokenpitäjää - soittelimme kyllä miehelle, mutta kieli oli jo solmussa - ja lopulta omistaja sanoi, että voitte itse soitella, tuossa on vehkeet. Ja niinpä sitten sain jälleen uuden ammatin plakkariin: ammattimainen karaokenpitäjä. Mutta minä sitten olen aika kallis, jos tilailemaan ryhdytte.

Vasta namiskoiden takana ymmärsi, että mitä se tarkoittaa, kun asiakas sanoo, että "liikaa kaikua" (- laulaa metrin päästä mikkiin ja upottaa sen kuulapään jättimäisen kämmenensä sisälle niin että varmaan vinkuu ja kaikuu) tai että voisko saada vähän ääntä lisää (kun yrittää miksata niin, ettei se oikeesti kuuluisi tai ainakaan ei sen tuplanenäkkäämpiääninen kaveri joka roikkuu ja huutaa olkapäältä). Mutta tyttöjen silmät on tosi nättejä, kun ne pyytää, että annatkos tämän soida ja että ääntä matkaan. Ja niitä lupauksia: pääset ihan kohta vuoroon, hoitelen vain nämä pari typyskää tässä ensin.

Kaksi tuntia ne jaksoivat kuunnella, ja sitten tytöt tulivat pyytämään tanssimusiikkia. Se ei ole minun heiniäni, otin olueni ja siirryin asiakkaaksi. Se nuori tyttö tanssi topakan aggressiivisesti ja minulle käytiin kuiskaamassa, että viikkoa aiemmin se oli illan lopussa hypännyt pöydälle ja ruvennut strippaamaan. Siinä vaiheessa minä sain päähäni lähteä kotia kohti.

Ja nyt olen sitten täällä Helsingissä. Lomaakin on vielä ensi viikkoon. Onko sitä Moroskooppia näkynyt täällä päin?

[Apropos! Liisalle ja perheelle terveiset ja loisteliaat Uuden Vuoden toivotukset Englantiin, kiitos vuoden yllättävimmästä joulukortista. Eihän edellisestä kuulumisesta ollut vasta kuin vähän yli 25 vuotta!]

Ähäkutti, Turku

Minä ehdin varmaankin ensin:

Julistan omasta puolestani Blogistaniin joulurauhan. Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta kaikille tasapuolisesti. Tämä koskee tietenkin myös joulun vihaajia, joiden on syytä lopettaa joulun dissaus ja jatkaa sitten Tapaninpäivän jälkeen.

Pikkujoulun jälkeen olemme alkaneet jo lauleskella joululauluja - karaokessakin White Christmasia, joka on oikein pyryn kanssa tulossa tännekin - samalla, kun lueskelee tulleita joulukortteja. Tänä vuonna kävi niin, että tuli useampi kuin lähti. Ensi vuonna sitten varmaan taas toisinpäin.

Kotona leivotaan huomenna joulutorttuja ja piparkakkuja, valmistetaan porkkanalaatikko, lanttulaatikko ja tehdään rosolli. Huomisen ja ylihuomisen välinen yö varmaan paistetaan joulukinkkua. Innokkaimmat siivoavat.

Jouluaaton aamuna keitetään koko poppoolle jouluinen riisipuuro, lounaalla on sitten jo laatikoita ja kinkkua. Rosolli testataan. Illan pimetessä ajoissa hankittu joulukuusi tuodaan sisälle ja lapset koristelevat sen aina yhtä iloisena. Osa porukasta käy haudoilla sytyttämässä kynttilöitä. Joulurauhan julistaminen kuunnellaan radiosta ja katsotaan varmaan vähän televisiostakin, vaikka se toosa on jouluna sivutehtävissä. Joulurauhaa saa rikkoa vain kännykän piippaus - viestiliikenne on tukossa koko illan, mutta muutamalla kymmenellä viestillä siitä selviää.

Jouluaaton iltana saunotaan, syödään iltaruoka ja vihdoin tulee pukki, joka kysyy: "Onko täällä kilttejä lapsia?" "On, tietysti", kaikki vastaavat. Pukille lauletaan ja harmonilla säestetään "Joulupukki, joulupukki", ja sopivan ikäiset voivat esittää muutakin mukavaa, jos esiintymishaluja on. Jotkut käyvät sukulaisissa muuallakin käymässä, muuten ilta menee jutellessa, suklaata naposteltaessa ja kun ahtaus alkaa tuntua, lukiessa omassa alkovissa. Varmaan aikuiset ottavat lasin punaviiniäkin ja napsivat herkkuja.

Joulupäivä on rauhan juhla, ja se vietetään suurperheessä, paitsi mitä kävelyllä käydään, jos lämpö ei alita 20 miinusastetta. Jotkut saattavat käydä joulukirkossakin, nykyäänhän on näitä yöpalveluksiakin. Meillä suurperheeseen kuuluu luterilaisia, ortodokseja ja ateisteja. Ihan tasaisesti kaikkia aatteita kannatetaan - joulu on ekumeenista menoa.

Hauskan ja vähän riehakkaamman joulun pito alkaa Tapaninpäivänä. Tapaninajelu jää varmaankin väliin, kun kännykkä alkaa puoleltapäivin piipata. Tutut soittelevat kapakista, että missä sitä viivytään...

Hollywood, Eurooppa ja kylmä sota

Laitoin joululukemiseksi Sediksen elokuvablogiin pienen muistiinpanon ja artikkeliluonnoksen työnimeltään Hollywood, Eurooppa ja kylmä sota.

Sama kai ne on siellä luetuttaa, vaikka eivät valmiita olekaan, kun en minä niitä ehdi työstää eteenpäin ainakaan vuoteen, mikä muuten tekee ihmisen mm. kärttyisäksi.

Varmaan niistä jonkinlaisen kylmän sodan elokuvakirjankin saisi, jos oikein ahkeroisi ja laittelisi siististi peräkkäin. Semmoinen oli aikomus kolme vuotta sitten, mutta se on vähän polkenut paikallaan sekin ajatus. Siksi sellaisia artikkelinraakileita ja muistiinpanopattereita roikkuu tietokoneessa kiusaamassa.

Mutta kuten niin usein, eräänä päivänä sitä sitten ryhdistäytyy ja rykäisee jotakin ulos. Ja sitten voi sanoa, että tulipahan tehtyä. Minä en jostakin syystä voi tehdä niin kuin monet muut, että unohtavat ihan kerta kaikkiaan, jättävät taakse, painavat pois ja jatkavat niin kuin mitään ei olisi. Mitään ei siis ole jätetty kesken, se on vain kesken. Varmaankin se on se ajattelu siitä asiasta.

Kolmas lomapäivä

Eilen oli ensimmäinen "ei-yhtään-elokuvaa-tänään" -päivä. Tosin Pinserin Top-listan täydellinen romahdus, uusi nousu ja palautus entiselleen kesti vajaat 150 minuuttia eli reilun leffan verran ja oli sitäpaitsi ihan yhtä hauskaa seurata. Ehti siinä kaiken seurannan keskellä sen verran devareita valikoida, että vaimon sisko ja sen mies saivat joulujännitystä mukaansa.

Minusta oli uskomattoman nopeata (ja hämmentävän tehokasta), että yli 120 ihmistä päivitti Pamauksensa alusta uudelleen tosta vain reilussa kahdessa tunnissa. En tiedä kävikö muille niin kuin minulle, että uutta päivitystä (ja järjestystä, yks, kaks, mars, mars) alkoi kaivata. Ei niinkään sen takia, että itse hyppäsi sijoituksessa ylös ja monet muut alas, vaan siksi, että katseli uusin silmin maailman "järjestyksiä". Moniin järjestyksiin kuuluu sekä tyytyväisyys- että tyytymättömyystekijöitä. Siksi järjestyksien murenemista seuraa sekä tyytyväisenä että kaihoa tuntien.

Keksinpä sitten pamauttaa uudestaan Maailman ympäri -blogin, jota en ole muistanut pitkään aikaan seurata.

Ja sitten vielä joulun hengestä: "Kärttyisyyden päämotiivi on haluttomuus muuttua, liikkua, lähteä tai kasvaa. Siellä taustalla vaikuttaa epävarmuus ja huoli tulevasta", Käymälä kirjoitti eilen ja päätti - mielestäni vähän liiankin synkeästi sekä historiaa kirjoittaen että tulevaisuutta ennustaen - "Mutta koska hän on syntynyt kärttyisäksi, ja totuus aina lopulta voittaa, hän kuolee yksin".

Tässä huomaa omalta kohdaltaan sen, että koulutuksella on merkitystä: historioitsijan on vaikea antaa todistusta tulevaisuudesta. Jos se olisi helppoa, silloin voisi hyvin vaihtaa ammattia: ryhtyä vaikka hevosveikkaajaksi. Eikä historioisija voi helposti lähteä kenestäkään sanomaan, että tämä on syntynyt kärttyisäksi.

Mutta muuten Käymälä oli taas kerran taitavasti asialla: ihan kuin olisi lukenut omia kärttyisiä kirjoituksiani ja siitä intoutunut. Vaikkei olisi, niin hyvin mietitty, kun niin yleispäteväksi yltyi.

Näin kolmannen lomapäivän kunniaksi huomasin juuri, että on palattava työpaikalle ihan vain esineitä kanniskelemaan paikasta toiseen.

Uusi Pinserin lista

Uusittu klo 23.00 jälkeen:

Uusi Pinserin lista olikin "ihan puhdas tekninen häiriö". Tietokanta palautettiin klo 23.10. Mutta oikeasti tuollainen tilausnollaus olisi voinut olla ihan kiva juttu. Joulunaluspäivät vain tuskin olisivat olleet parhaita näin rajuihin "uudistuksiin", että kaikki piti tehdä alusta.

Itselläni oma Pamaus-lista ehti muuttua jonkin verran. Ehdin jopa muutosta tarkkaillessani käydä "takasatasia" blogeja selaamassa ja joitain kivoja blogiloita sieltä löytyikin. Pamauspäivitykset niistä näyttävät tosin hävinneen, mutta eivätköhän nuo tuosta vielä löydy, kun tämä kokonaisuus vielä tuhannessa on.

Nollauksessa muuten monet pitkään päivittämättä olleet kerääntyivät sinne peräpäähän.

Jotta elämä olisi helppoa jatkossakin, niin jätettäköön tämä tänne "uudistusdisclaimeriksi". Tuo elokuvablogi kannattaa pamauttaa varmuuden vuoksi. Mistä sitä tietää, milloin jostakin elokuvasta kaipaa tietoa:

Pamauta Sediksen elokuvablogi

Pamauta Sedis Blog

Hetki huipulla

Pinserin Top-lista uudistui: klo 20.50 lista näytti tämmöiseltä eli
käykäähän päivittämässä Pamauksenne alusta uudelleen...

Voinpahan nyt sanoa, että huipulla on käyty!

Klo 20.40 kärjessä oli ylivoimaisesti muuten Turisti
kolmella tilauksella!

1(+1) Pinseri 10 (150) 95%
2(-1) SchizoBlog8 (54) 100%
3(+27)Sedis Blog 6 (6) 100%
4(+70) Just Sopivasti 6 (7) 100%
5(+5) Tommipommi 6 (93) 100%
6(+1) menopaussi 6 (6) 100%
7(-3) ei sinutella 5 (5) 100%
8(+6) Kobaïa 5 (100) 100%
9(+23) Matkalla 5 (82) 100%
10(-2) Naamioiden takana 5 (5) 99%
11(+15) Turisti 4 (4) 100%
12(+4) Moroskooppi 4 (4) 100%
13(-4) Tiramisu 4 (49) 99%
14 (+9) Näkymä rannalta 4 (21) 99%
15(-12) mitvit 4 (4) 98%

Jotta elämä olisi helppoa jatkossakin:

Pamauta Sediksen elokuvablogi

Pamauta Sedis Blog

Toinen lomapäivä

Yöllä meni taas pitkään valvoessa. Siksipä nousin vasta seitsemältä, suihkuun ja pakkaseen. Lapsella oli koulun joulujuhla, jonka aloitus oli laitettu ilmeisesti kidutusmielessä aamukahdeksaksi.

Naisopettajat laulattivat enemmän Jeesuksesta - monikulttuurisuudesta ei näinä perinteisten arvojen päivinä ole nähty kouluissa tai päiväkodeissa pihahdustakaan 45 kieliryhmän kaupunginosassamme - kuin miesopettajat, jotka yrittivät saada ryhmiinsä hieman rytmiä ja eloakin, niin kuin vain tontuilla jouluna. Ymmärrän kyllä, että kotomaamme koko kuva - käytännöllinen kristillisyys - on nykyajan koulussa tärkeä arvo: kaikki mahdolliset juhlat aloitetaan aina veisaamalla kaksi eka piisiä Jeesuksista, Jumalista ja enkeleistä siivet selässä. No niitä on kaikissa uskonnoissa, nimet vain vähän vaihtuvat. Mutta kyllä siinä joidenkin vanhempien peräpäät kiemurtelevat aina tuolilla. Muu maa mustikka!

Pääasiassa juhla pysyi koossa, koskapa lapset eivät tehneet oikeastaan muuta kuin istuivat neliössä juhlasalin lattialla. Pari kertaa joku seisoi ryhmässä: piiritanssi oli vähän koominen, kun vauhtia ei ollut. Mutta juuri siinä laulupuoli toimi hienosti. Lapset eivät ujostelleet laulaa, mikä oli mukavaa. Opettajatkin soittivat pianoa paremmin kuin viime vuonna! Eli harjoiteltu oli.

Lapsen opettajakin kävi tilaisuuden jälkeen vieressä. Emme sanoneet mitään, mainitsin vain mahdollisimman neutraalisti, että taas on yksi kausi ohi. Ei hänkään mitään vastannut eikä edes joulua toivottanut. Mitäs sitä turhia. Olihan hän jo puheessakin kertonut tärkeimmästä arvosta, "jota tänä syksynä on opeteltu" niiden lukemisten, laskemisten ja kirjoittamisten lisäksi. Se oli molemminpuolinen sietäminen. En enää ihmetellyt, kun rehtorinkin puhe kaavakiitosten lisäksi puhui vain "joutumisesta" ja "joutamisesta" tekemään sitä ja tätä. Riittävän arkista se kyllä oli!

Ensi keväänä se sitten loppuu, lapsi siirtyy toiseen kouluun. Kyllä minunkin elämäni Opettajat ovat myöhemmältä ajanjaksolta kuin eka luokilta. Tosin oma koulukaareni oli siinä suhteessa hieman poikkeuksellinen - kaksi viikkoa eka luokalla, loppuaika lukuvuodesta toisella - eka vuoden todistus sentään tuli vasta joululta ja kevään päätteeksi sain sitten toisen vuoden päästötodistuksen. Kun olin sitten mennyt kuusivuotiaana kouluun, ei ikä painanut. Sitten kolmannelle ja neljännelle, jona aikana tein ohimennen viidennen ja kuudennen luokan suorituksetkin, ne kun sattuivat olemaan samassa luokassa eikä kahden opetuksen seuraaminen tuottanut ongelmia.

Opettajakaan ei sitä estellyt - niin kuin nykyään varmaan olisi tehty - kun tiesi, että muuten tuon lapsen aika käy pitkäksi. Ainoastaan joskus se kismitti, kun se lievän luokassa annetun rangaistuksen jälkeen vei voimakasotteisesti ovesta käytävälle ja veti korville: "Tuo tuolla luokassa oli opettajalta. Tämä on isältä."

Jotta numeroistani ei tulisi liian hyviä, minun todistuksen arvosanani äänestettiin luokassa demokraattisesti aina alemmaksi - ei ollut salainen lippuäänestys vaan ihan viittaamalla se hoidettiin. Sen siinä oppi, ettei kannata ryhtyä pingoksi. Sitä ei kukaan arvosta. Toisaalta se oppi suhtautumaan tähän muiden arvostukseen muutenkin vähän kyynisesti. Siitä epäilyksestä ehkä on jotain jäänytkin. Kaikesta huolimatta on semmoinen Lonely Cowboy -olo aika usein.

Koulu eteni kuitenkin tavallisesti vuosi kerrallaan, sillä silloin nuo viides- ja kuudesluokkalaiset olivat menossa omaa tietään työelämään. Me muut menimme keskikouluun ja lukioon ja yliopistoon ja minne nyt satuimme sitten joutumaan. Kukaan ei kuvitellutkaan, että me kahden eri tien kulkijat tapaisimme muuten kuin silloin, jos sotaan määrättäisiin. Onneksi ei määrätty. Nythän kaikki ovat tasa-arvoisia, paitsi markkina-arvonsa suhteen, kuten olen täällä Blogistanissa oppinut. [Sekään ei oikeasti koske rahaa, seksiä tai oikeastaan statustakaan, sillä kukapa niitä ylimielisiä, ylikoulutettuja ja elitistisiä ihmisiä sietäisi kun on renttujakin jaossa.]

Ei minun tarvitse opettajien kanssa keskustella: isä on opettaja, veli on opettaja ja siskokin - se ainoa joka tilaa tätä blogia - teki elämänsä viisaimman ratkaisun ryhtymällä kouluttautumaan juuri opettajan ammattiin. He saavat taas joululomalla keskustella opettajuudesta ja oppiluudesta.

Minulle riittää kun lapsi viihtyy - oppiminenhan ei minun lapselleni ole ongelma tietenkään. Sietäminen ja joutuminen varmaan ovat. Toivottavasti.

Ensimmäinen lomapäivä (maanantai)

Ensimmäinen oikea lomapäivä eli maanantai meni pohtiessa elämän autuutta. Pari sadan euron kapakkilaskua viikonlopulta antoi suuntaa siihen suuntaan, että esimerkiksi DVD-hyllyjen yli oli helppo kuikuilla eikä tehnyt lainkaan mieli ostaa.

Stockmannin tungos oli kiitettävä: joulumieltä piti etsiä muualta. Olin jo pitkään himoinnut esinettä, jonka hankkiminen ei koskaan aikaisemmin - ennen siis tämän tavarahimon - olisi voinut mitenkään tulla mieleeni. Myönnän, että kyse ei ole katu-uskottavuudesta.

Lainaan asiantuntijaa: "Oikea espresso tunnetaan juoman pinnalla olevasta kullanruskeasta vaahtokerroksesta eli cremasta. Se ei synny "mutteripannulla" eikä painekeittimellä. Sitä varten tarvitaan oikea pumppukeitin. Vielä muutama vuosi sitten sellaisesta saattoi joutua maksamaan parikin tuhatta markkaa. Nyt hyvän keittimen saa noin puolellatoista sadalla eurolla." [Antti Purhonen: Oikea espressokeitin kotikäyttöön, Voimatorilla 3/2003.]

Sama voidaan tietysti tehdä kätevällä maidonvaahdottimella. Hämmentävää, miten maidonvaahdottimen hinta voi vaihdella. Jos IKEA ei olisi Ruotsissa asti - vai oliko se nyt Esbossa - olisin kyllä hakenut tämän 1,25 euron vaahdottimen. Maksoin nimittäin Severinistäni 5,95 Anttilassa ja jouduin jonottamaan. Stockmannilla tuotteita oli useita, mutta alle 20 euron sellaista minivispilää ei siitä kaupasta saa. Rae Masterin maidonvaahdottimen saa nettikaupasta hintaan 7,90 euroa, ja siinä näyttäisi olevan erikoistoimintojakin, vai mitä ihmettä nyö kyhmyt kahvassa oikein ovat. Promologolla semmoinen maksaa 11,90 euroa, ja siihen tulee vertikalisoiva teline mukaan.

Mutta viimeisellä rannalla sillä hinnalla ei ole väliä, kuten käy ilmi tästä asiantuntijalausunnosta:
-Tässä on erittäin käytännöllinen maidonvaahdotin. Se vispaa kaiken maidon kaiken kerman, salaattikastikkeen ja on helppo puhdistaa - tuhannen taalan tuote helppokäyttöiselle kahvinnautiskelijalle, kertoo Helena Mattila-Sorri Everydaydesignista [via MTV-Internet].

Minäkin olen kyllä tuhannella taalalla varsin helppokäyttöinen kahvinnaatiskelija. Ainakin tämmöisen viikonlopun jälkeen. Yrittäkää vaikka.

Lopuksi tietoisku oikeaoppisesta maidonvaahdottamisesta:
"Maidonvaahdottimen käyttö voi olla joko siistiä tai yhtä sottaamista, joten tarkistathan ostohetkellä kannen tiiveyden. Etenkin kaatonokan seudun tiiveys on syytä olla hyvä.Täytä astia maidolla korkeintaan merkkiviivaan saakka. Jotta maidon saisi paisumaan, on se ensin lämmitettävä. Sekä mikrolla että liedellä on etunsa. Huomioi, että kaikki mikrot eivät metalliosia kestä.

Laita astia mikroon. Älä kuumenna maitoa liikaa vaikka se ei mikrossa herkästi kiehumaan rupeakaan. Kuumennuksen jälkeen, kiinnitä kansi paikoilleen ja aseta vaahdotin pöydän tai työtason päälle. Keittiöpyyhe tai muu pitävä ja pehmeä alusta helpottaa työtä. Aloita pumppaava liike, kunnes vaahtoa on tarpeeksi.

Maidonvaahdottimen käyttäminen merkitsee usein espressopannun omistamista. Jos asian laita on näin, voit lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kuuma liesi lämmittää paitsi pannun, niin myös maidon. Liesi saa olla melko pienellä teholla, aivan kuten espressoa valmistettaessa. Maitoa voi ruveta vaahdottamaan heti kun se on saatu liedelle. Näin se myös lämpenee tasaisemmin. Kun maito on lämmennyt tarpeeksi, voit laittaa valmiiksi ladatun pannun liedelle ja jatkaa vaahdottamista pöydän tai työtason päällä. Jos vaahdotin vuotaa kannen reunoilta, ei liettä kannata käyttää. Kiinnipalaneen maidon irrotus ei ole niitä hauskimpia arkiaskareita.
Maidonvaahdottimella saa aikaiseksi kestävää, tiivistä vaahtoa. Verratessa espressokeittimen höyrytysputkella tuotettuun vaahtoon, se on lähempänä kermavaahtoa kuin kevyttä ja ilmavaa. Maussa ei ole havaittavissa myöskään samaa makeutta. Halpa hinta espressopannun tapaan antaa pienellä investoinnilla mahdollisuuden tutustua erikoiskahveihin." [via kahvilasi.net]

Voiko ilman sellaista elää? Kun se hoitaa laulamisenkin puolestasi?

Blogistan-arvio 1170-luvulta?

"Juhlapäivinä maisterit kokoontuvat juhlimaan yhdessä kirkkoon, jossa koululaiset väittelevät. Yhdet kiistelevät demonstratiivisen retoriikan sääntöjen mukaan, toiset logiikan. Niinpä ensimmäiset pyörittelevät entymeemoja (retorisia argumentteja) ja toiset soveltavat mieluummin täydellisiä syllogismeja.

Eräät väittelevät toisten keskustelijoiden kanssa vain näyttääkseen, toiset sen sijaan sen totuuden tähden, jolla on täydellisyyden armo. Joukossa on sofistisia teeskentelijöitä, jotka tuomitsevat sanojensa tulvalla autaat ja vääristelevät heidän väitteitään.

Jotkut puhujat asettelevat sanansa soveliaasti suostutellakseen toisia retorisilla puheillaan kiirehtien palvelemaan neuvojen antamisen taitoa eivätkä he jätä kertomatta yhtään sattumusta.

Eri koulujen pojat kerääntyvät yhteen esittämään runosäkeitä mitellen keskenään joko kieliopin periaatteista, menneiden aikamuotojen tai supiinien säännöistä. On toisia, jotka käyttävät rytmisiä ja metrisiä epigrammeja triviaaleihin pisteliäisyyksiin solvaten juhlien suomalla vapaudella kavalilla nimillä kumppaneitaan. He viskelevät herjauksia ja piloja käsitellen uskaliaasti Sokrateen kumppanien ja maan mahtavien paheita. Tai he kalvavat terävin hampain Theoninusta röyhkeillä dityrambeilla. Heillä on runsain mitoin nauruun alttiita kuulijoita, joiden nenän tärinöitä he lisäävät aiheuttamallaan röhönaurulla."

Willelmus Filius Stephani (William Fitzstephen), Vita Sancti Thomae Cantuarensis archiepiscopi et martyris (prologi, s. 4-5.)

Karmivaa buranaa blogiloissa

Ennen muinoin kukoistivat opinnot, ja nyt ne kyllästyttävät; ennen oli selvää, että tietäminen kukoisti, nyt suositaan pelaamista.
Nykyään poikaset maistelevat viekkautta ennen aikojaan ja hylkäävät pahantahtoisuudessaan viisauden. Eikä se ole jäänyt yksin poikasten kapoisille harteille, sillä sukupuolia on jo ainakin kaksi, muita edes laskematta.
Katsokaamme noihin taakse jääneisiin toimeliaisiin vuosisatoihin, jolloin opiskelijat eivät säästelleet itseään. Vasta yhdeksännelle kymmenelle päästyään he jättivät opintonsa.
Mutta nyt! Kymmenvuotiaat poikaset vapauttavat itsensä opin ikeestä ja kehuskelevat olevansa maistereita. Sokeat johtavat sokeita ja höyhenettömät linnut lentävät. Aasit tapailevat sointuja, härät tanssivat baarissa ja kyntömiehet julistavat sanaa ja unionia.
Nyt minunkin syrjäisessä kantakapakassani väittelee maineeton Gregorius ja kun silmä siirtyy toisaalle, ankara Hieronymos käräjöi pikku kolikoiden antamisesta. Sinne ovat tulleet vilja-aitasta Augustinus ja viinikellarista Benedictus, jotka kohta kiirehtivät salaiseen kokoukseen karaokebaariin.
Ajoista on tullut sellaisia, että istunto pöydässäni pitkästyttää Mariaa eikä Marttaa miellytä toiminta. Nyt Lean kohtu on maho ja Raakel nyyhkii itkuisin silmin. Enkä tämän jälkeen ylläty siitäkään, että naapuripöydässä tiukka Cato on ryhtynyt ryyppäämään ja Lucretia palvelemaan irstautta.
Mitä ennen halveksittiin, loistaa nyt lavealti. Nyt kuuma vaihtuu kylmäksi, kosteus kuivuudeksi, hyve muuttuu paheeksi, työ pelkäksi joutilaisuudeksi. Nyt kaikki ansiot eksyvät oikealta polulta.
Sinä viisas mies, harkitse tätä kaikkea huolella, puhdista ja kevennä sydämesi, jotta sinun ei tarvitse turhaan huutaa Herraa Viimeisellä tuomiolla. Jonka Tuomari silloin tuomitsee, hän ei voi enää anoa armoa.

[Via Carmina Burana n:o 6 (Florebat olim stadium), modernisointi tuli jotenkin itsestään...]

Lomalla

Korkealentoisten kirjoitusten jälkeen on pakko palata naturalismiin edes hetkeksi. Perjantaina alkoi loma ja edessä on kaksi viikkoa lähes suunnittelematonta elämää. Perjantaina jätin melkein kaikki pikkujoulut väliin, kävin vain elokuvatarkastamon glögeillä - koska kirjoitan lafkan historiaa, se kuuluu asiaan. Ja sitäpaitsi siellä kuulee aina hyviä juttuja. Niin nytkin.

Illaksi menin karaokeen, niin kuin perjantaina aina, jos mahdollista. Alkuillasta oli hauskaa, laulattikin, mutta sitten ikäni alkoi painaa joidenkin muiden mieltä. He eivät ilmeisesti kestä minua keski-ikäisen hyväntuulisena, niin harvinaista kuin se nykyään onkin (heidän seurassaan). Ikäni tuottamien fyysisten esteiden luetteleminen julkisesti riipaisee kuitenkin aina vähän, ja minulle kelpaisi ihan hyvin, että niistä puhuttaisiin vain selkäni takana ja saisin sitten vain vaivihkaa kuulla näistä uusista nolaamis- ja perusloukkausrepertuaareista. Mutta perjantaisin tilanne - käytän sanaa ikäni mukaisesti vanhakantaisessa merkityksessä - korjaantuu helposti atomifyysikon taktiikalla: pitää ottaa hiukkanen. Riiteleminen, ärrimurrius, hernenenäisyys ja kohtuuttomuus ei ole selvästikään iästä kiinni. Sen oppii jo myöhäisteininä - myöhäispissiksenä? [Kuva ei liity tapahtumiin, se on sattumalta löytynyttä aihekuvitusta]. Näemmä. Toisaalta olen minäkin ne jo oppinut ja nokkeluus on aina ollut vahva puoleni.

Niinpä seura vaihtui - vaikka pientä tuloa ja menoa asiassa oli myöhemminkin - ja loppuillasta vähän turhankin kovaa meininkiä riitti, mutta jälleen kerran karkasin loppupeleistä kotiin ennen mutteriveneen käynnistymistä, mistä ei voi jälkeen päin olla muuta kuin tyytyväinen. Talviset lähiöt voivat olla aamuyöllä äärimmäisen ankeita. Levähdyksellä nakkikioskilla tilasin kasvishampurilaisen. Se, jos mikä, on täydellisen kontrollin merkki. Eikös muka?

Saldona siis: suuttuneita ihmisiä saman verran kuin tavallisesti, olen viime aikoina yrittänyt pysytellä linjalla yksi/ilta. Se on varmaan sitä yksilöllistymistä ja sillä lailla siltoja riittää poltettavaksi edes jonkin aikaa. Pettymyssaldot ovat kuitenkin kaiken kaikkiaan sitä luokkaa, että täytyisi varmaan ryhtyä poliittisesti korrektiksi, jotta saisi edes jotakin aikaan tälläkin saralla. Riipii, mutta ei ahdista. Ehkä tämä loma voittaa kaikki ahdistuksenalkeetkin.

Siitä tuleekin mieleeni, että kännykän voi varmaan jo nyt ladata. Elämä "alhaisen akun" kanssa rauhoittaa.

Huomenna ei ole hoppu, joten tänään voisi pistäytyä vaihteeksi karaokessa. Jääkiekko-ottelun voisi katsoa jossakin - ilmeisesti siinä välissä.

Mutta nyt makeaa soijaista possun sisäfilettä valkoviinikastikkeessa tuoksuu jo. Valkoviini ei ole kummoista, mutta sitä sentään on. Sitten suihkuun ja menoksi, onhan sentään jo puolipäivä. Lomalla.

Kylmän sodan tarinoita

Kylmän sodan viestinnän sisällöt eivät elokuvankaan näkökulmasta muodostuneet vain suorasukaisesta poliittisesta propagandasta, vaikka silläkin oli sijansa kylmän sodan informaatiosodassa erityisesti ensimmäisenä viitenätoista vuotena. Sen sijaan kylmälle sodalle oli ominaista kulttuurinen käsitys – sekä itäinen että läntinen versio – poliittisesta demokratiasta, talouden, tieteiden ja taiteiden luomasta hyvinvoinnista, elämän laadusta ja tulevaisuuden valintojen luonteesta.

Toisin sanoen, jos kohta kaikki elokuvat eivät olleet "poliittisia" propagandaan liittyvässä kapeassa mielessä, ne olivat monin tavoin sidoksissa kylmän sodan aikaisiin ideologisiin käytäntöihin. Metodologinen seuraus tästä on myös se, että siirtymä "poliittisesta" "ideologi-seen" pelastaa tutkimuksen piiriin käytännöllisesti katsoen kaikki elokuvat, eikä yksittäisten elokuvien "poliittisuus" riipu suoraan niiden "propagandistisuudesta". Se on myös keino ylittää yleisesti "viihteen" (tai "eskapismin") ja "politiikan" (tai "propagandan") keinotekoinen dikotomia.

Eriytyneet kylmän sodan imperiumit voidaan nähdä identiteettejä rakentavina ideologisina kertomuksina, johon yksilöt – myös niin sanotut tavalliset ihmiset – voivat kiinnittää omat tarinansa, näkemyksen itsestään ja sijainnistaan ja jonka puitteissa he voivat myös tuottaa niitä.

En tarkoita kylmää sotaa tutkiessani termillä "tarina" vain siihen sisältyviä tapahtumia tai muita välittömästi ilmi tulevia piirteitä. Sen sijaan tarkoitan tarinalla myös niitä aktiviteetteja, joiden avulla katselija tekee signifioidut kulttuurisesti ymmärrettäväksi – tässä on siis kyse joukosta oletuksia ja ennakko-oletuksia, jotka koskevat "todellisuutta". Juuri näiden aktiviteettien avulla katsoja tekee tarinan ymmärrettäväksi sosiaalisesti.

Esimerkiksi kun katsoja tekee itselleen selväksi, mitä elokuvassa oikein oli, hän ei puutu pääasiassa sen esteettiseen vaan poliittiseen käytäntöön. Juuri tuo poliittinen käytäntö tekee mahdolliseksi sen, että katsoja voi omalla tarinallaan tehdä itsensä ymmärrettäväksi kulttuurisena entiteettinä. Siten katsoja saavuttaa sosiaalisen "todellisuuden" "subjektina".

Yhteiskunnallinen järjestys suosii juuri sellaisia subjektiviteetteja, joita tarvitaan sen jatkuvaan ylläpitoon. Tuottaessaan tällaisen tarinan katsoja oppii kulttuurinsa ideologisen syntaksin ja osoittaa myös aktiivisesti kykyään tuottaa vastaavia koherentteja tarinoita ja näyttää siten ympäristölleen olevansa symbolisesti kykenevä ja ideologisesti luotettava henkilö. Ilmaistessaan näitä arkijärkisiä lausumia häneen voidaan luottaa myös oman itsensä ja ryhmänsä ulkopuolella, mahdollisesti jopa hänen auktoriteetteina pitämiensä parissa. Minkä tahansa poliittisen vallan näkökulmasta elokuva on ideologisesti käyttökelpoinen instituutio sen vuoksi, että se auttaa tuottamaan yksilöistä tällaisia tarinoita tuottavia subjekteja.

Elokuvan- ja kulttuurintutkimuksessa aiemmin paljon käytetty marxilainen näkemys, joka on tavallisimmin suodatettu Louis Althusserin ideologianäkemyksistä ja Antonio Gramscin hegemonia-tulkinnoista, piti kulttuurin keskeisimpänä tuotteena ja tärkeimpänä merkityksenä keskustelua, joka syntyi yhtenäisenä nähdyn eliitin ja alistettujen ryhmien välille.

Viime vuosikymmenten ehkä vaikutus-valtaisin elokuvatieteellinen ja -historiallinen teos The Classical Hollywood Cinema: Film Style and Mode of Production to 1960 omaksuu itse asiassa marxilaisen kannan. Sen tekijäkolmikko David Bordwell, Janet Steiger ja Kristin Thompson väittävät siinä, että tuotannon standardoitu muoto – tavoitteena voitto ja ideologian ujuttaminen – determinoi universaalin tarinan ideologisuuden. Samaa päätelmää voidaan helposti laajentaa elokuvien rasistiseen kuvitteluun, liberaalin yksilöllisyyden ajamiseen ja menneeseen riippuvaiseen argumentointiin.

Politiikan, poliittisen eliitin ja elokuvateollisuuden suhteet ovat toki olleet läheisiä muidenkin kuin marxilaisuuteen suuntautuneiden tutkijoiden mielestä. Hollywoodin aktiivinen rooli Yhdysvaltojen poliittisessa elämässä ja jopa poliittisen agendan luomisessa on tunnustettu.

Historiallisesti katsoen Hollywood on ollut vahva mielipiteen muokkaaja ja muodostaja. Erityisen selvää tämä on ollut kahden maailmansodan aikana. Esimerkiksi toisen maailmansodan aikana Hollywood oli sosiaalisena instituutiona melko selvästi kiinnitetty valtion muodostamiin instituutioihin, kuten esimerkiksi Office of War Informationiin.

Idän imperiumissa kytkös poliittisen vallan ja elokuva-teollisuuden välillä oli varsin tiukka. Kommunistinen puolue ohjaili ja määräsi rajat taiteen ja populaarikulttuurin sisällöntuotannolle varsin pitkälle.

Mutta jos elokuvatuotanto oli ideologisesti hallussa ja standarditulkinta, jonka mukaan amerikkalainen elokuva oli lähes jäännöksettömästi "The American Way", piti paikkansa, on kysyttävä miksi ihmeessä kylmän sodan ideologit vaativat elokuviin antikommunistista retoriikkaa ja kapitalismikriittisten formaattien hylkäämistä? Ja mihin tarvittiin mustia ja harmaita listoja? Mihin elokuvasensuuria?

Näyttää siltä, että elokuvantekijöiden kaltaisilla luovilla taiteilijoilla oli keinonsa vastustaa hegemoniaa, joka seurasi standardoitua tuotantoa ja virtaviivaistettua formaattia, olipa imperiumi sitten idässä tai lännessä. Tämä vastarinta voi muuttaa julkista kulttuuria.
Silti on selvää, että käytännöllisesti katsoen kaikkialla maailmassa esitetty elokuva oli käyttökelpoinen väline identiteettikäsityksen välittämisessä väestöille yli rajojen.

Kylmän sodan imperiumien ideologiat ylittivät kansalliset rajat uuden viestintäteknologian tuomin keinoin ja elokuvan mahdollistamalla universaalisti ymmärrettävällä tavalla, ja ne myös laajensivat imperiumien ideologiat todelliseksi globaaliksi tulevaisuuden mahdollisuudeksi.

Marxilaisvaikutteiden vähentyessä tutkimuksesta – kadonneita ne eivät tietenkään ole – elokuvaa on uudessa tutkimuksessa alettu pitää enemmänkin maaperänä, jossa keskenään ristiriitaiset ideologiat kohtaavat.

Onhan selvää, että todellisuudessa ei ole olemassa marxilaisen teorian olettamaa yhtenäistä ja pysyvää hallitsevaa ideologiaa, jota kapitalismin hegemonian puitteissa rakentuvat tiedotusvälineet ja valtion instituutiot syöttäisivät alistetuille ihmisille.

Sen sijaan on joukko perusoletuksia, joita erilaiset politiikkaa harjoittavat ryhmät käyttävät hyväkseen. Yhden luokan tilalla useita poliittisia ryhmiä on määritelmä, joka päti myös Neuvostoliitossa, vaikka sen ulkoinen kuva pyrittiin periaatteessa – muttei käytännössä – pitämään mahdollisimman ristiriidattomana. Ideologiat ovat jatkuvan kamppailun kohteita.

Kun sitten mietitään, mikä on nykytutkimukselle merkityksellistä ideologisuutta, on syytä kiinnittää huomiota Douglas Kellnerin monikulttuuriseksi ideologiakritiikiksi kutsuttuun suuntaukseen. Kuvat, hahmot, kertomukset ja symbolit ovat siinä osa kaikkia niitä teorioita, ajatuksia, tekstejä ja representaatioita, jotka oikeuttavat poliittisen analyysin ohella valtaapitävän sosiaalisen sukupuolen, rodun, etnisyyden sekä seksistisyyden käsityksiin perustuvan vallan. "Ideologia eriarvoistaa ja erottelee ryhmät hallitseviin ja alisteisiin, ylempi- ja alempiarvoisiin, luoden arvojärjestyksiä, jotka palvelevat valtaapitäviä voimia ja eliittejä", Kellner kirjoittaa. Silloin kyse ei enää ole vain propagandasta ja manipuloinnista.

Vaikka esimerkiksi Hollywoodin elokuva ei ole luonteensa perusteella – esimerkiksi taiteena tai mediana – eikä myöskään institutionaalisesti suoraan sidoksissa Amerikan politiikkaan, sillä on ollut kyky siirtää ideologioita yhteiskunnallisessa viitekehyksessä. Sen myötä elokuva on tuonut "poliittisen elementin" hyvin monen katsojan arkipäivään.

Yleistäen elokuvien "ideologinen vaikutus" on se, että se voi manipuloida katsojat olemassa olevan maailman yhteiskuntasuhteiden monimuotoisuuteen, esimerkiksi yksilöllisyyteen, vapauteen, perheeseen ja kansallisuuteen, mutta yhtä hyvin se voi johtaa mielikuvituksen todellisuuden ulkopuolelle. Nykyisessä maailmassa on selvää, että joukkoviestintä muodostaa monimutkaisen ideologisten merkkien verkoston, joka löytää tiensä erilaisiin ympäristöihin, joilla kaikilla on omat ideologiset tasonsa.

Kun on selvää, että elokuvat eivät redusoidu propagandaan ja avoimeen poliittisuuteen, on syytä kiinnittää huomiota siihen, että elokuvat välittivät myös informaatiota elämäntyylistä ja sitä säätelevästä politiikasta sekä politiikan tekotavoista. Kirjallisuudessa esiintyy joskus varsin pitkälle meneviä päätelmiä elämäntyylin vaikutuksesta muutokseen. Kuten Vietnam-elokuvien tutkija Michael Lee Lanning sanoo, "– – aina farkuista pikaruokaan ja rokkenrolliin, amerikkalaisen elämäntyylin globaali populaarisuus voidaan suoraan liittää niihin sanomiin ja imagoihin, joita heijastettiin elokuvateattereiden valkokankaille ympäri maailmaa". Se merkitsi Lanningin mukaan myös sitä, että vaikutelmat Amerikasta ja amerikkalaisuudesta planeetan kaikissa osissa eivät ole niinkään poliitikkojen, lähettiläiden tai diplomaattien aikaansaamia, vaan sen ovat tehneet ohjaajat, näyttelijät ja Hollywood.

Kaikki eivät ole valmiita hyväksymään liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Esimerkiksi Samuel B. Huntington vastustaa tällaista "coca-kolonisaation" käsitettä: "Coca-Colan juominen ei saa venäläistä ajattelemaan niin kuin amerikkalainen sen enempää kuin sushin syöminen saa amerikkalaisen ajattelemaan japanilaisen tavoin". Uskontopainotuksesta huolimatta Huntington on kuitenkin itse valmis korostamaan demokraattisen kertomuksen merkitystä, ja hän osoittaa retorisen taitonsa käyttämällä hyödykseen poliittista myyttiä demokratian alkujuurilta varsin sujuvasti: "Länsimaisen kulttuurin olemus on Magna Charta, ei Magna Mac".

Tämän jälkeen on kysyttävä, kuinka pitkälle mielikuvat ovat joka tapauksessa osa pitkän tähtäimen ideologista prosessia. Se on sentään varmaa, ettei median välittämä ideologinen herruus eikä edes hegemonia ole koskaan täydellistä, vaikka aika ajoin tietyn tyyppiset ideologiat ovatkin vahvoilla toisiin nähden. Kuten Lary May on osoittanut, esimerkiksi Hollywoodin elokuvatuottajien perikonservatiivisuus 1930-luvulla ei tarkoittanut sitä, etteikö "ei-marxilainen radikalismi olisi ollut voimakas tekijä Yhdysvalloissa ennen toista maailmansotaa". Taide-maalarit, swing-muusikot, edistykselliset historioitsijat ja populaari-kulttuurin taiteilijat ilmaisivat kritisoivat usein sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta, kapitalismia ja rodullista poissulkemista. Elokuvatekijät olivat olleet asialla jo ennen kuin kommunistit löysivät tiensä Hollywoodiin.

Esimerkiksi 1930-luvulla roistomaisia suuryrittäjiä esiintyi joka viidennessä elokuvassa ja joka toinen elokuva kuvasi rikkauden moraalisena uhkana. 1950-luvun elokuvassa – kylmän sodan maailmassa – samat teemat toistuivat harvemmassa kuin yhdessä elokuvassa kahdestakymmenestä.

Sisäisen kumouksellisuuden teema sisältyi toisen maailmansodan aikana joka kymmenenteen elokuvaan, mutta vuosina 1945–1955 jo joka neljänteen elokuvaan.

"Konsensuksen ylistämiseen kuului se, että sankarit ja sankarittaret tunnistivat aiemmat arvonsa ja uskomuksensa kumouksellisiksi, mikä johti heidän kääntymykseensä uuteen konsensukseen", May kirjoittaa. Siten amerikkalaiset elokuvat loivat uutta konsensusta, kylmän sodan konsensusta, jossa yhdistyivät valtion edut, konservatiivinen populismi ja uusi Hollywoodin työkulttuuri.

Perinteistä poliittista valtaa ei pidä unohtaa. Historiallisessa katsannossa on selvää, että välittäessään yleisöille yhteiskunnallista ja demokraattista dialogia elokuvateollisuus on joutunut sekä lepyttämään taiteiden ja populaarikulttuurin muodoista kiinnostuneita poliittisia instituutioita että omaksumaan aika ajoin näiden ideologioita osaksi omaa elokuvatuotantoaan. Viime aikoina on puhuttu jopa siitä, että Hollywoodilla on kyky tuoda uusia poliittisia teemoja poliittiseen agendaan.

Se voidaan hyvin nähdä yhtenä merkkinä median ja mediakulttuurisen vallan laajenemista, samalla kun väestön – ja ehkä jopa poliitikkojen – poliittinen aktiivisuus pienenee.
Metodologista katsetta tarkentaen tämä merkitsee sitä, että kulttuuri-tuotteita tutkiessaan historiantutkija keskittyy analysoimaan niitä voimia, jotka tuottavat yhteiskunnallisia ja historiallisia kamppailuja, kun taas esimerkiksi mediakulttuurin tutkija painottaa ymmärrettävästi niitä median tapoja, joilla ideologiat vetävät puoleensa. On kuitenkin selvää, että molemmat tarvitsevat toisiaan.

Jos kohta ideologiaa on vaikeaa määritellä täsmällisesti tietyn ryhmän intressien mukaiseksi, tavalla tai toisella kontrolloivaksi voimaksi, rajoituksia syntyy myös, kun tarkastellaan elokuvan omaa ja sen vastaanoton ideologisuutta. Elokuvan tyypillisimpiin konventioihin kuuluvat yksilöllistäminen, dramatisointi, tarinan korostaminen ja intertekstuaalisuus, joka pitää sisällään esimerkiksi muiden taiteiden elementtejä. Näistä seuraa, että elokuvat väistämättä sisältävät risti-riitaisia elementtejä, eivätkä ne juuri koskaan toimi siten, että ne tavoittelisivat järjestelmällisesti tieteellistä pyrkimystä objektiivisuuteen, loogisuutta tai dokumentaarista pohjaa.

Jos otamme esimerkiksi historiallisen elokuvan, elokuvat käyttävät säännönmukaisesti hyväkseen "tieteellisen historian" ja "julkisen historian" ohella elävää kolmatta tasoa, nimittäin myyttistä, perinteen välittämää tietämystä. Konventioidensa vuoksi elokuvat jättävät varsin paljon tilaa katsojan mielikuvitukselle tavalla, joka ei sellaisenaan vastaa tieteellisyyden periaatteita.

Tästä voidaan tehdä johtopäätöksiä. Esimerkiksi historiallista teemaa, vaikkapa kylmää sotaa – usein itsekin siihen osallistuen – käsittelevän elokuvan ei voi siis katsoa vertautuvan tieteelliseen historiankirjoitukseen, vaikka historiantulkinnasta puhuminen ei olekaan aina välttämättä liioittelua. Elokuvat ja varsinkin populaarielokuvat ovat väistämättä itsessään moniäänisiä, eri näkökulmia ja jopa ristiriitaisuuksia sisältäviä teoksia. Kun sitten otetaan huomioon elokuvan katsojat yksilöllisine ominaisuuksineen, kykyineen ja taitoineen, on selvää, että vastaanottonsa puolesta elokuvat ovat monitulkintaisia.

Tästä monimuotoisuudesta taas seuraa se, etteivät elokuvat ole tekemisensä tai vastaanottonsa perusteella puhtaasti ideologisia, vaikka otettaisiin huomioon niiden tuotantoprosessin yhteiskunnallinen luonne, elokuvan tekijöiden yhteydet valtiovaltaan ja elokuvien vastaavuus tekoaikansa yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ja äänenpainoihin. Edes silloin kun elokuvat näyttävät selvästi propagandaluonteensa sisällöllään, ne eivät ole yksinomaan välikappale jonkin ideologian levittämisessä. Aivan samalla tavalla on kuitenkin selvää, etteivät elokuvat ole kaikessa viihdyttävyydessään, populaarisuudessaan ja nautinnon korostamisessaan eskapistisia.

Elokuvat kannattelevat lähes aina ainakin symbolisesti ja joskus – tarkoitan propagandaelokuvia – varsin suorasukaisesti ideologisia kannanottoja yhteiskuntien ja niiden elämän materiaalisesta todellisuudesta unohtamatta tuoda esille keskenään kamppailevia ideologisia arvomaailmoja.

Populaarielokuvan tutkijan on otettava elokuvan ontologian eri suuntiin vievät piirteet huomioon silloinkin, kun hän käsittelee aihettaan – esimerkiksi kylmän sodan elokuvaa – lähtökohtaisesti ideologiaa ja politiikkanäkemyksiä painottavasta näkökulmasta.

Se vaatii tutkijalta avaraa lähtökohtaa ja näkökulmaa, tarkastelipa asiaa historiankirjoituksen yleisen metodologian, lähteiden käytön tai itse kirjoittamisen kannalta. Muuten ei ole mahdollista yhdistää esitykseen elokuvan erityispiirteitä ja konventioita viestimenä, elokuvien yhtäaikaista ideologisuutta ja viihdyttävyyttä, yleistä kulttuurista merkitystä ja asemaa osana informaatiosotaa.

Informaatiosodan osapuolet käyttivät kylmässä sodassa hyväkseen ihmisille helposti ymmärrettävissä olevia kerronnan muotoja kaikissa joukkoviestintävälineissä. Elokuva ei ollut tässä poikkeus. Käytännön elämässä varsin harvoin täydellisesti toteutuvat ydinarvot, kuten vapaus, demokratia ja oikeudenmukaisuus, otettiin täysimittaisesti käyttöön kylmän sodan elokuvassa oikeuttamaan sekä imperiumien olemassaolo että imperiumin toiminta menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.

Viimeinen bolsevikki

Teemalta tuli juuri ranskalaisen Chris Markerin (s. 1921, kuva vasemmalla) ohjaama ja suomalaisen Epidem Oyn vuonna 1993 valmistama kaksituntinen Viimeinen bolsevikki.

Viimeinen bolsevikki kertoo Stalinin aikaisista kohtaloista elokuvatyöntekijöiden parissa. Pääkohteena on elokuvaohjaaja Aleksandr Medvekin, (1900-1989), viimeinen bolsevikki. Joka kerta tästä elokuvantekijän tribuutista toiselle elokuvantekijälle löytää jotain uutta.

Esimerkiksi miehen kantama täplikäs hevonen tuo aidosti mieleen Astrid Lindgrenin legendaarisen Pippi Långstrumpin eli Peppi Pitkätossun. Olisikohan Astrid sen joskus nähnyt?

Medvekinin tunnetuin elokuva on Onni vuonna 1934. Medvekin muistetaan myös elokuvajunastaan. Kyse oli erikoisjunasta, joka oli varustettu elokuvauskalustolla, laboratoriolla ja projektoreilla. Se aloitti toimintansa sisällissodan rintamilla ja neuvostovallan alussa maaseudulla. Näiden junaelokuvien oletettiin kadonneen, mutta niitä on saatu arkistoihin viime aikoina. Marker oli ensimmäinen ulkomaalainen pitkään aikaan, joka sai niitä nähdä. Näin elokuva muodostaa myös arkeologiseksi tutkimusretkeksi elokuvan historiaan - se näyttää kadonneiksi luulleita aarteita, mutta se on myös poliittinen luonteeltaan: elokuvan tuo esiin taiteen ja politiikan suhteen monimuotoisuuden Neuvostoliitossa. Se tuo esille elokuvantekijöiden sitoumuksen, energian, taistelun, illuusiot ja disilluusiot, jopa uskovaisuuden ja aika ajoin naiivin hölmöyden ja jopa typeryyden.

Vähän kommentteja maailmalta tuosta elokuvasta:

"Marker puts voice-over narration and interviews into a jazzy, contrapuntal relation to his bold visual assemblies; his montage moves on waves of thought and feeling." - The New Yorker

"THE LAST BOLSHEVIK [is] the most haunting, corrosive, and thoughtful exploration of the train wreck we called the 20th century." - Howard Hampton, Artforum

"One of the major essays of Chris Marker--which automatically makes this one of the key works of our time--this remarkable video (1993) is provisionally about his friend and mentor, the late Soviet filmmaker Alexander Medvedkin (1900-1989), in the form of six video "letters" sent to him posthumously. More profoundly, this is about the history of Soviet cinema and the Soviet Union itself, about what it meant to be a communist, about what these things mean now.... Eloquent and mordantly witty in its poetic writing, beautiful and often painterly in its images, this is as moving and as provocative in many respects as Marker's Sans soleil (1982), which places it very high indeed. Not to be missed." - Jonathan Rosenbaum, Chicago Reader

"Chris Marker, the most poetic and original of documentarists, paints a picture of Medvedkin and the extraordinary era in which he lived that is the best kind of history, illustrating the general with the particularThe Last Bolshevik [is] not only an invaluable document about the century but also a deeply personal attempt to make some sense of it." - Derek Malcolm, The Guardian

"This is no conventional trudge through clips, photos, and talking heads: Marker sometimes juggles his imagery like a poet, philosopher, or clown, but always like a complete filmmaker. As Medvedkin's bizarre life is untangled, from his birth in 1900 through the October Revolution, civil war and Stalin to his death on the crest of perestroika, an entire century and ideology comes under Marker's quizzical gaze." - The Times

"Absolutely fascinating, because Medvedkin's movies were extraordinarily audacious and groundbreaking and Marker is a first-class filmmaker." - Midweek

"Should be required viewing for any young would-be documentary-maker." The Daily Telegraph

"Chris Marker's 'The Last Bolshevik' is a great film that almost no one has seen." - Pauline Kael

Historiantutkija menee elokuviin

Miten historioitsija ja kulttuurintutkija katsoo poliittisesti latautuneita elokuvia? Kyse on pohjimmiltaan vallan ja ideologian analyysista: nykyinen kulttuuritutkimus tarkastelee sen puitteissa mm. eri kulttuureja, poliittisia ajatuksia, etnisyyttä, rotua, seksuaalisuutta, naista ja ruumista ja niihin liittyvää symboliikkaa. Parhaimmillaan analyysi paljastaa elokuvantekijöiden arvot ja arvostukset.

Ideologioita tutkittaessa tarkastellaan lyhyesti sanottuna niitä tapoja, joilla merkitys palvelee herruussuhteiden saavuttamista ja säilyttämistä. Se tarkoittaa symbolisten ilmausten lukemista ideologisiksi, mikä on parasta tehdä yhteiskuntahistoriallisessa kontekstissa. Tällöin tarkkailtavana ovat siis yhteiskunnallinen ja sosiaalinen dialogi sekä vuoropuhelu eri näkemysten ja valtapyrkimysten välillä. Kysymys on elokuvassa esitettyjen käsitteiden ja ilmaisutapojen merkityssisällöistä.[i]

Ottakaamme ideologia-analyysin ensimmäinen teesi: kyse on vallasta ja herruussuhteista. Ensinnäkin elokuvien asetelmissa ilmenevä pyrkimys valtaan ja vallan säilyttämiseen käy usein ilmi toivottavan tai vallitsevan tilanteen ja sitä pönkittävien instituutioiden kuvaamisessa lailliseksi, järkevästi toimivaksi ja yleiseksi. Pyrkimykset kuvataan mieluusti pyhiksi ja toimintaa johtavat karismaattisiksi johtajiksi. Toivottavat tilat ikään kuin todistetaan oikeiksi päähenkilöiden tai sankareiden toiminnalla.[ii]

Tähän propagandistiseen tilaan sensuuri liittyy siten, että se voi hyvinkin puhdistaa epätoivotut asiantilat ja maailmat pois, jättäen siten tilaa toivotun maailman esittämiselle. Sensuuri luo tarkoituksellisesti epäbalanssin tarjolla olevaan informaatioon. Propagandaa tekevät luovat tätä epäbalanssia myös rajoittamalla tiedonlähteitä: näin vältetään varsinaista sensuuria. Sensuuri ja propaganda ovat yleensä varsin pitkälle kietoutuneita toisiinsa.[iii]

Toiseksi vallan välineenä käytetään kieltä. Retorisesti voidaan eritellä neljä eri tapaa, joita elokuvien kulttuuria tutkiva yleensä tarkkailee. Ensinnä kiinnostavia ovat kiertoilmaisut eli sievistely eli eufemismit. Toisena tarkkailukohteena ovat metonymiat eli nimityksen vaihtaminen toiseen samaan ajatukseen liittyvällä ilmauksella. Kolmanneksi tutkitaan merkityksen siirtoa eli metafora-ilmaisuja, ja neljänneksi etsitään synekdokeita, puhekuvioita, jolla esine tai käsite ilmaistaan kokonaisuuden asemasta sen osalla tai päinvastoin. Tähän liittyy tekohetkellään negatiivisten ilmausten kääntäminen positiiviseksi ideologiseksi ilmaukseksi.[iv]
Elokuvissa näitä tekstiin liittyviä retorisia malleja voidaan toteuttaa myös osin tai kokonaan visuaalisesti.[v]

Propagandaa tulkittaessa on muistettava, että käyttötapa ratkaisee, ei alkuperä. Propaganda voi valita aineksensa mistä tahansa, tarpeen vaatiessa jopa sen merkitys muutetaan tarkoitushaluisesti. Nämä käyttötavat ovat myös tyypillisiä keinoja välttää sensuuria tilanteessa, jossa informaation tuottajan ja sensuurin välillä vallitsee todennäköisesti kulttuurinen konflikti. propagandassa käytetään yhtenäistävää ja luonnollistavaa kieltä: toimijoiden yksilöllisiä piirteitä ei kuvata, vaan ne korvataan mieluusti kollektiivisilla symboleilla.[vi]

Vallan, valtapyrkimysten ja kielen lisäksi yhdenmukaisuuden korostusta käytetään kolmanneksi kansallisen tai muun identiteetin vahvistamiseen, ratkomaan kansallisen tai yhteisöllisen konsensuksen ongelmia, ja sitä voidaan käyttää myös etnisen ja seksuaalisen ja muunkin vallan pönkittämiseen. Elokuville tyypillinen yksilöllinen esitetään tällöin kollektiivisen malliesimerkkinä. Propagandistinen yksilön käyttö voi olla myös hämäyksen instrumentti, esimerkiksi silloin kun korostetaan yksilön tunteita tavalla, joka ohittaa järkiperäisen ajattelun.

Neljänneksi yhdenmukaistamisen tukena käytetään erottamista, jolla muut ryhmät jyrkästi erotetaan oman ryhmän homogeenisesta kollektiivisuudesta määrittelemällä nuo toiset kielteisesti. Näin rakennetaan identiteettiä, joka tapahtuu aina suhteessa toiseen, jopa toisesta käsin. Propagandassa tämä näkyy esimerkiksi ideologisena päättelynä, jossa kaikki viholliset ovat kuin itsestään mm. epäsiistejä, sivistymättömiä, raakoja ja naurettavia. Tavallisesti tässä yhteydessä puhutaan me vs. ne -ajattelusta. Ideologinen päättely ikään kuin siirtää syrjään sen tosiasian, että identiteetit ovat muuttuvia ja jopa valittavissa. Ideologinen päättely tukee myös propagandassa yleistä tapaa preferoida joitakin identiteettejä ennen muita.[vii]

Itsestään selvien esimerkkien sijaan otettakoon tässä lisäesimerkiksi viime sotien ajalta tuttu huoli naisten juoruilusta. Huhujen levittäminen ja juoruilu, joka oli salaisen SAT- ja VIA-propagandan käytössä täysimittaisesti, muutettiin propagandateemana naisten negatiiviseksi ja pysyväksi luonnonmukaiseksi ominaisuudeksi. Kotimaisissa elokuvissa kielteisesti esitetty juoruileva nainen oli yksi tyypillisistä sivuhahmoista pitkään sodan jälkeenkin: se ei ole suinkaan ainoa stereotypia, joka on saanut mentaalisen ja vain hitaasti muuttuvan luonteen juuri sotapropagandan vahvistamana.

Viidenneksi elokuvissa ilmenevä ohimenevä ja uhanalainen tilanne ja siihen sisältyvät herruus- ja alistussuhteet voidaan esittää historiallisesti pysyväksi - ikiaikaiseksi, luonnolliseksi ja lopulliseksi. Modernien prosessien historiallinen ja ajallinen luonne - toisin sanoen mahdollisuus - häivytetään tai osoitetaan epäluonnolliseksi. Tämä koskee historian, historiallisten kokemusten esittämistä, ihmisen/vihollisen persoonallisuuden esittämistä antropologiseksi vakioksi eli luonteeksi, ja esimerkiksi sukupuoliasetelmien pysyvyyden kuvausta. Ilmaisuihin sisällytetään usein passiivisia ja subjektittomia muotoja, jolloin ideologian lähde katoaa: se kuka puhuu, jää usein tuntemattomaksi.[viii]

Luonnollistamisessa taas mahdolliset ristiriidat - ja niitä mahdollisesti seuraava muutos tai edes toive muutoksesta - ovat vain luonnottomia poikkeuksia. Näin esitettävä ideologinen ajattelu pyritään siirtämään julkisen, poliittisen toiminnan ja siihen liittyvän mielipiteiden manipulaation ja indoktrinaation piiristä arkielämän käytäntöön.[ix]

[i] Ideologia-analyysin keinoista kirjoittaessani tukeudun vahvasti teokseen Karkama, Pentti, Kirjallisuus ja nykyaika, Suomalaisen sanataiteen teemoja ja tendenssejä, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994, luku 5, 72-85. Ideologiateorioista ja niiden historiasta elokuvateoriassa: ks. esim. Stam, Robert, Film Theory, An Introduction. Malden & Oxford: Blackwell Publishers, 2000. Kulttuuriteorioista, ks. esim.: Kellner, Douglas, Media Culture: London: Routledge, 1995.
[ii] Karkama, mt.
[iii] Sedergren, Jari, Filmi poikki… Poliittinen elokuvasensuuri Suomessa 1939-1947, Helsinki: Suomen Historiallinen Seura (Bibliotheca Historica 39), 1999. Teoksen kirjallisuusluettelosta löytyy monia elokuvapropagandan tutkimuksen perusteoksia.
[iv] Karkama, mt.
[v] Visuaalisista kerronnan malleista, ks. Bacon, Henry, Audiovisuaalisen kerronnan teoria, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 792, myös Suomen Elokuva-arkiston julkaisuja), 2000.
[vi] Karkama, mt.
[vii] Sama.
[viii] Sama.
[ix] Sama.