Aamupäivän aherrus ohjelmavirta-alalla, t.s. se, että tohtori X sai aineksia Amsterdamin luentoonsa, piti palkita. Ystäväni Tampereelta oli saapunut suurkaupunkiin. Päätimme mennä Ratakadun Himalajaan. Sieltä saa nepalilaista ruokaa.
Pikkulinnut olivat visertäneet, että juuri siellä voi bongata harvinaisia lintulajeja. Odotellessamme annoimme luovuuden virrata ja testailimme digikameraa sen ajan, kun riisinjyvät laitettiin keittiössä ojennukseen. En ole koskaan pitänyt siitä, että lintuperspektiivistä tarkastellen riisit olisivat lautasellani sekaisin: tästä annan aina tilatessani kirjallisen ohjeen. Tutuissa paikoissa sitä ei tarvitse tehdä, sillä he ovat kantapään kautta oppineet tuntemaan tapani. En halua vaikuttaa pikkumaiselta, mutta minun on pakko sanoa, että olen pettymyksekseni huomannut, kuinka palvelu on viime vuosina heikentynyt. Erityisesti ruuhka-aikoina minulle tarjotaan tutuissa paikoissa epäilyttävän usein jotakin muuta lisäkettä kuin riisiä. Minä kuitenkin pidän juuri sellaisesta annoksesta riisiä, jonka jyvät ovat ojennuksessa. Mielestäni näin pienistä perversioista ei pitäisi nostaa mekkalaa.
Olimme hyvin, hyvin nälkäisiä: olisin voinut syödä alligaattorin (jota ei ole saanut edes Tampereella pitkään aikaan). Omistaja halusi tietysti poseerata, mutta koska olimme hyvin, hyvin nälkäisiä, vaadimme lautaset eteemme heti veitsiä ja haarukoita kilistäen. Keskustelu Horatiuksesta sopi hyvin "päivän pannu" -vitsien painikkeeksi. Jälkiruokana kanelikahvia.
Linturuoka, "tikka"-jotakin [Denrocopos leucotos?], oli vähän-mutta-hyvää. Totesimme kuin yhdestä suusta, että internationaali referentti ravintolan nimessä ei tarkoittanut valitusosoitetta.
Illan bongausretkellä tunnistettu seeprakäenpoika odottaa lisää juomaa.
Bongarin musta aukko...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti