maanantaina, lokakuuta 31, 2005

Kiire on joka paikkaan

Neljätoista liuskaa tänään. Ihan siistiä jälkeä, korjaaminen vie pari tuntia. Mutta en silti ehdi ihan mitä pitäisi. 200 liuskaa tulee täyteen.

Pitäisi lähteä käymään Prahassa. Ei yhtään huvittaisi.

Mutta kai sinne on mentävä.

sunnuntai, lokakuuta 30, 2005

1001. postaus

Tämä on sitten 1001. postaus tähän blogiin. Tuhannes meni niin, etten itse edes huomannut.

Mutta nyt on asiakin vakava. Kuulis ja muut. Pintis tarvii naisen. Eiköhän meemitellä sille semmoinen.

Hakaristi

Suomen valkoinen armeija sai yhdeksi symbolikseen hakaristin lahjana sisällissodan aikana 1918. Ruotsalainen kreivi Eric von Rosen (1879-1948) lahjoitti silloin Vaasassa majailevalle Valkoiselle armeijalle lentokoneen. Rosen maalautti koneen siipiin sinisen hakaristin, oman onnenmerkkinsä. Rosen oli veljensä tavoin aktiivi Ruotsin natsipiireissä mm. perustamansa Nationalsocialistiska Blocket -järjestön kautta. Hänen vaimonsa Mary von Rosenin (o.s. Fock) sisko Carin Fock oli naimisissa Saksan ilmavoimien komentajan Herman Göringin kanssa. Von Rosenin pariskunta hoiti varsin monia valtiollisiakin asioita Natsi-Saksan kanssa.

Rosenin lahjoittama lentokone liitettiin Vaasassa ylläpidettyyn Suomen Ilmailutarhaan, sittemmin Ilmailuvoimiin. Sen järjestysnumeroksi annettiin 1. Sininen hakaristitunnus valkoisella ympyräpohjalla päätettiin ottaa lopulta kansallisuustunnukseksi, missä tehtävässä se palveli vuoteen 1945. Sodan jälkeen se Valvontakomission määräyksestä korvattiin nykyisellä kokardilla. Merkkiä ei kuitenkaan määrätty vaihdettavaksi ilmavoimien muista symboleista ja lipuista, joissa se on käytössä edelleen. Tätä perustellaan sillä, että Liittoutuneiden valvontakomissio ei sitä vaatinut. Sotilasjärjen käyttöön tarvitaan tietysti aina käsky.

Suomen ilmavoimien hakaristi on pohjamutiaan myöten naimisissa saksalaisen kansallissosialismin aatteen kanssa lahjoittajansa kautta, eivätkä selitykset ikiaikaisesta kulttuuriperinnöstä tässä tapauksessa siis mitenkään pidä paikkaansa. Kyse on Ruotsin tunnetuimpiin kuuluvan natsin lahjoituksesta, josta tehtiin kansallistunnus: sen olisi hyvin voinut vuonna 1945 ja viimeistään nyt vaihtaa.

Ilmavoimien uusi lippu, jonka keskiössä on tämä sininen hakaristi, vihittiin viime kuussa presidentinlinnassa. Lipun siunasi tilaisuudessa kenttäpiispa Hannu Niskanen ja luovutti Ilmavoimille presidentti Tarja Halonen. Monissa suomalaisissa valtiollisissa symboleissa hakaristi on mukana, presidentillisissä käädyissä Kekkonen ne tosin korvasi hieman vähemmän huomiota herättävillä muistaakseni 1950-luvun lopussa.

Asia siirtyi diplomaattiselle tasolle, kun Le Monde-lehden keskustelupalstoilla asiasta nousi meteli ja Ranskan suurlähetystö otti yhteyttä. Ilmavoimien tiedotuspäällikkö rustasi apulaisineen kiireesti englanninkieliselle kotisivulleen vastauksen, joka lähtee liikkeelle hieman väsyttävällä "jo muinaiset roomalaiset" - tyylillä kertomalla suomalaisugrilaisista ompelutöistä, hyvän onnen symbolista ja Akseli Gallen-Kallelan Suomen Pankissa nykyisin olevasta Aino-triptyykistä (1891).

Kerrottuaan von Rosenin lahjoituksesta, loppu sujuukin näpsäkästi: "It was therefore decided to adopt the blue swastika on a white circular background as the national marking, and this was retained until 1945 when it was superseded by the current roundel due to a directive issued by the Allied Control Commission. The directive, however, did not require that the symbol be replaced in other Air Force symbols and flags where it remains in use."

Vaikka siis Suomen sodan aikaisen liittolaissuhteen aikana natsisymboliksi tulkittu hakaristi poistettiin lentokoneista Liittoutuneiden valvontakomission määräyksestä, ei käskykirje vaaatinut niitä poistettavaksi muista symboli- ja lippukäytöstä.

Ottaen huomioon Rosenin tosiasiallisen taustan ja maineen, toisinkin olisi voinut tehdä. Meteli on enemmän kuin aiheellinen, jos ei muuten, niin siksi, että viralliset instituutiot voisivat vähän symboleitaan ja niiden käyttöä miettiä.

lauantaina, lokakuuta 29, 2005

New Top-lista

UUSI Top-lista (BETA), on siis lista, jolla blogit on jarjestetty lukijamaaran mukaiseen jarjestykseen. Lukijoiksi lasketaan ne, jotka ovat lukeneet blogia Blogilistan kautta edellisen 7 paivan aikana. Edellisen vuorokauden sisällä päivitetyt blogit on merkitty ☼-merkillä.
Uuden Top-listan top ten näytti juuri äsken tältä:

2. ↓ ☼ Pinseri
3. ☼ mitvit
4. ↓ ☼ Turisti
5. ↑ ☼ HS.fi: Kuukausiliitteestä, päivää!
6. ↓ ☼ menopaussi
7. ↑ ☼ Sedis Blog
8. ↓ Benrope
9. ↓ Tiramisu

Onko siinä teidän mielestä jotakin outoa? Kuuluttaja oli pistäytynyt Blogilistan etusivulla katsomassa 15 minuutin ihmettä ja loihe lausumaan: "Vaikka laite kärsiikin vielä ajoittain lastentaudeista (Sedis ykkösenä), on se selvästikin aika onnistunut uudistus."

Nokkelasti sanottu. Kuuluttaja on oiva typsy.

Sananvapautta ja krapulaa

Anssin juttu sitten ilmestyi Terveys ja kauneus -messuohjelmaliitteen ja vakuutussilppurimainoksen sponsoroimana. Näemmä minäkin olin neljällä rivillä mukana. Kun paperiin ei ole linkkejä painettu, ei ryntäystäkään varmaan tule. Mutta mihinkähän se toimittaja olkipillinsa tökkäsi?

Parasta lehdessä oli Heleena Savela - siis Anssin blogin Mimosan - pääkirjoitus. "Blogi on moderni tiedotusväline. Sen avulla kirjoittaja voi levittää reaaliaikaista sanomaansa kaikille niille, jotka sitä haluavat verkosta hakea. Historiaa ovat ne ajat, jolloin lehtien ja kustantamojen toimittajat saattoivat toimia portinvartijoina niille, jotka halusivat ajatuksensa yleiseen tietoon."

Ja halukkaita näyttää olevia, uusia ja vanhoja. Kysyn vaan, onko Krapulablogi viettänyt pitkänkin aikaa karussa sellissä. Tai sitten kyse on vain inkarnaatiosta, josta aikoinaan kirjoitin erään edesmenneen blogin innoittamana.

Uutuuksiin kuuluu myös kirjailija Mikko Rimmisen HS-blogina kirjoittava Eräänlaisuuden suuntaviivoja. Rimminenhän tunnetaan Pussikaljaromaanin tekijänä.

EDIT: 6 minuuttia julkaisemisen jälkeen blogilistan uutuus, 15 minuuttia kansakunnan kaapin päällä, näytti tältä

Luetuimmat blogit juuri nyt:
1. Sedis Blog

Että nyt se on koettu. Ajattelin kääntää posken ja nauttia sen kunniaksi korvapuustin.

Tyhjä olo

Kiertelin tänään maailmaa. Kävimme ystävällisellä vierailulla Suomen elokuvasäätiössä. Jotkut sanoivat että se oli toinen vierailu - ensimmäinen oli heidän mukaansa se viimevuotinen, jolloin naapurit kävivät kylässä - mutta se ei ollut totta. Ensimmäinen oli jo kolmekymmentä vuotta sitten.

Minulla oli hauskaa - mutta nyt on tyhjä olo.

perjantaina, lokakuuta 28, 2005

Sotaan syylliset

60 vuotta sitten Säätytalolla Helsingissä käytiin sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Tasavuosien tullessa täyteen historiasta voidaan taas keskustella. Uusin teeman ympärille rakentuva kirja on kahden tohtorismiehen, Lasse Lehtisen ja Hannu Rautkallion Kansakunnan sijaiskärsijät, jolle WSOY on räpännyt hinnaksi peräti 39 euroa.

Lehtinen ja Rautkallio - oletan, että Rautkallio on tutkinut ja Lehtinen puleerannut tekstin lukukuntoon - väittävät ilmeisesti niin, että Suomessa käydyt sotasyyllisyysoikeudenkäynti on silloisen oikeusministeri Urho Kekkosen keksintöä.

Oleellinen argumentti on neuvostoraportti liittoutuneiden valvontakomission johdossa olleen Andrei Zhdanovin ja Urho Kekkosen välisestä keskustelusta. Siinä Zhdanov kertoo neuvostojohtaja Josif Stalinille, että Kekkonen ehdottaa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä taannehtivaan lainsäädäntöön perustuen - ts. siten, että vaikka laittomat teot eivät tekoaikanaan olleet laittomia, ne voitaisiin jälkikäteisellä lainsäädännöllä sellaiseksi tehdä. Oman raporttinsa Kekkonen antoi tasavallan presidentti J. K. Paasikivelle. Siinä asia on kerrottu päinvastoin. Aloite sotasyyllisyyskysymykseen tuli Stalinilta / Zhdanovilta.

Tämähän on se vanha näkemys, jonka historiatieteen keinoin sanoi aikoinaan 1970-luvun lopulla Jukka Tarkka väitöskirjassaan 13. artikla poliittiseen historiaan. Sitä muutti nykyisen emeritusprofessori Jukka Nevakiven teos Zdanov ja Suomi, joka oli ensimmäinen Zhdanovin päiväkirjalähteitä käyttänyt teos tästä ajasta.

Jo hän sanoi Kekkosen olleen aktiivinen sotasyyllisyysasiassa mm. laajentamalla syyllisten piiriä ja väliin uhkailemalla sillä jopa puoluetovereitaan. Nevakiven teoksesta kävi ilmi se, että Stalin ei halunnut syyttää C.G.E. Mannerheimia syyllisyydestä sotaan. Myös ajatus Stalinin liennytyskaudesta ja siitä, että Neuvostoliiton johto ei halunnut vallankumousta Suomeen "neuvostopanssereiden siivin", kuten Zhdanov kommunisteille sanoi, on peräisin Nevakiven tutkimuksesta. Mutta Kekkosen asettaminen keskipisteeseen ikään kuin todellisena promoottorina on aika raju väite. Sillä on monia ongelmia: Jos Stalin olisi vastaan, miksi sitä järjestettäisiin. Rautkalliolla on aiemminkin ollut tapana esittää asiat niin, että Kekkonen johtaa Neuvostoliittoa ja saa tämän tuosta vaan toimimaan omien tavoitteidensa toteuttajina. Koska en ole teosta vielä lukenut, tämä otettakoon tällaisena kärjistyksenä. Mutta tähän suuntaan ainakin televisiohaastattelut ja -esiintymiset tulkintaa näyttävät vieneen.

Lehtisen & Rautkallion teos on pantava lukulistalle, vaikka en minä sitä halua joululahjaksi. Joululukemista pantataan vielä vähän. Myös Risto Nikun Kahdeksan tuomittua miestä. Sotasyyllisten vankilavuodet (Edita, 248 s., 33 e) on lukulistalla.

Mutta missä ihmeessä minun kirjani ovat? Paasikiven päiväkirjojen (1944-56) eka osa on tiessään, Nevakiven Zhdanov ja Suomi on kadoksissa - se on vielä omistuskirjoituksella varustettu, kun minä kirjoitin sen puhtaaksi niin kuin pari muutakin hänen teostaan, sillä professori pitäytyi Remingtonissaan eikä sortunut tietokoneisiin - eikä Tarkankaan kirjaa näy. Omituista.

keskiviikkona, lokakuuta 26, 2005

Dokumentin ytimessä 24: Kaksi Suomea

Tänään! Esitys keskiviikkona 26.10. 2005 Suomen elokuva-arkiston elokuvateatterissa Orionissa, Eerikinkatu 15, Helsinki alkaen klo 16.30. Tervetuloa!

Esityksen ruotsinkielinen nimi: I dokumentärens kärna 24: Två visioner av Finland.

Elokuvat:
Suomi tässä ja nyt
Finland day by day / Day by Day / Finland here and now / Finlandia dia a dia / Finljandija dnem za dnem / Finnland – Tag um Tag

Mikko Niskasen 1970-luvun dokumenttielokuvissa uuden aallon kaupunkinäkökulma oli katkolla. Painopiste siirtyi maaseudun ongelmiin. Reaalisten ongelmien lisäksi Niskasta kiehtoi maalaisliitton aateperintö, minkä myötä hänet imaistiin mukaan kepulaiseen politiikkaan. Konginkankaalle valmistuvassa Käpylinnan studiossaan Niskanen suunnitteli ensi töikseen aatedokumenttia "metsäsuomalaisuudesta ja sen hengen ilmentymistä tässä ajassa". Työpöydällä hahmottui Song of Finland, joka määrittyi omin sanoin "sinfoniseksi runoelmaksi ikiaikaisesta halusta tehdä mökki korpeen ja lähteä rakentamaan yhteiskuntaa rehellisistä lähtökohdista".

Asetelma ei sanottavasti poikennut Aho & Soldanin Suomi-klassikon alkunäystä kaskeamisen kansallisella raiviolla, jonne sitkeän uurastuksen tuloksena kohosi modernin metsäteollisuuden sampo ennen talvisodan pommituksia. Keväällä 1974 Niskanen esitteli hankkeensa ulkoasiainministeriön lähetystöneuvos Anders Huldenille, ja todennäköisesti myös katseli taustaksi ministeriön historialliset pr-filmit. Mutta tiukan budjetin raameissa oli aatteelliset varustukset purettava ja mukauduttava UM:n ohjelmaan "ajanmukaisen Suomi-tietouden levittämiseksi ulkomaille".

Elokuva supistui lopulta 45 minuutin tietoiskuksi Suomi tässä ja nyt. Ohjaaja mukautui tilanteeseen Suomi-kuvaansa puolustellen: "Kun kysymyksessä on ensi sijassa ulkomaalaisille tarkoitettu elokuva, olevien olojen kritisointi jää tässä melko vähiin. Siitähän tätä elokuvaa tullaan varmasti arvostelemaan. Mutta ne ovat taas eri elokuvan aineksia, ja onhan Donner jo 'Perkele-kuvansa' tehnyt".

Aikakin oli nyt toinen ja horisontti kirkastumassa Paasikiven-Kekkosen reitillä. Sitä ennen, vuosikymmenen alun matalasuhdanteissa oli aatteellinen big brother Urho Kekkonen hyväksynyt surukuvaksi Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) ja silitellyt ohjaajaa professuurilla vuonna 1973. Luottamussuhdettaan Kekkoseen Niskanen myös hyödynsi Suomi-dokumentissaan: hän kuvasi presidenttiä käsivarakamerallaan ETYK:in istunnoissa, Kalastajatorpan coktailhumussa, 75-vuotisvastaanotolla sekä imagokierroksella Helsingin kauppatorilla.

Kekkosytimen ympärille kerättiin kuvastoa teollisuuden, kaupan ja kulttuurin tilauslistalta taksamittarin raksuttaessa. Mittatilaukset saatteli päätökseen apulaisohjaaja Tapio Suominen leikkaaja Juho Gartzin ja assistentti Antti Karin avustuksella. Elokuvan ajankuvallista merkitystä on silti turha vähätellä: Suomi tässä ja nyt (1976) jäi typistettynäkin ulkoasiainministeriön viimeiseksi suuryritykseksi virallisen Suomi-kuvan saralla. Se luo uusromattisen symbioosin kansandemokratian ja yrittäjyyden onnenmaasta kameran vaeltaessa kaikkialla siellä, missä kasvun pyörää liikuttaa ammattiyhdistysten valmentama työväki, missä sosiaalinen yhteisyys sädehtii lavatanssien, lypsytilojen ja massaliikunnan romantiikkaa ja missä vappuaan marssiva kollektiivi ja maaseudun ahkerat ydinperheet jakavat rinnakkaiselonsa sinivalkoisen taivaan alla.

Perkele! Kuvia Suomesta
Perkele! Bilder från Finland

Tulenkantajien kosmopoliittinen idealismi kärsi porvarillisen vararikon viimeistään Jörn Donnerin vaikutuksesta 1950-luvun alussa. Sen syrjäytti poliittisen tarkkailijan analyysi, kun nuori, vierassieluinen Donner oli paennut Eurooppaan suomen-ruotsalaisen eliitin käenpesästä. Hän viihtyi kylmän sodan ilmastossa kirjoittaen matkakirjansa "Berliinin arkea ja uhkaa" (1958) sekä "Raportin Tonavalta" (1962). Vuodet 1961-65 Tukholmassa hioivat Donnerista Dagens Nyheterin elokuvakriitikon ja ruotsalaisen elokuvaohjaajan.

Täällä alkaa seikkailu (1965) merkitsi Donnerin pintakosketusta synnyinmaansa maisemiin: helsinkiläisen arkkitehdin ja Ruotsista saapuvan huippusuunnittelijan rakkaustarina täyttyi kuin itsestään modernismin mallimaassa. Myöhemmin perusteellinen pohjakosketus suomalaiseen todellisuuteen kertoi Donnerille aivan muuta. Hän murjoi kliseet teoksessaan "Uusi maammekirja. Lukukirja suomalaisille aikuisille." (1967) ja muutti kirjan kohussa elokuvatuottajaksi tuohon maahan.

FJ-filmien playboyna Donner tökki siveellisyyden pyykkiä kansallisen elokuvan tyhjiössä urautumiseen asti. Sitten paineet yhteiskunnalliseen keskuteluun ylittyivät irtiottoon Uuden Maamme-kirjan viitoittamaan elokuvaproosaan, jossa "sekoittuu sepite, julistus ja kertomus".

Nimellä "Saasta" käynnistynyt projekti jalostui dokumenttielokuvaksi Perkele! Kuvia Suomesta vuoden 1970 kestäneiden kuvausten päätökseksi. Läpäistyään lopulta sensuurin se peilasi hetkellisesti suomalaista todellisuutta Helsingin, Turun, Lahden, Jyväskylän ja Vaasan teattereissa tyhjille katsomoille.

"Saastan" poleeminen keula haukkasi ensin ympäristöongelmien samentamaa vettä, mutta törmäsi sitten täysillä isänmaan perusturvattomien pohjasakkaan. "Puusta pudonnut Suomi" oli ajautumassa syvintä sosiaalipoliittista kriisiään kohti. Seuraukset säteilivät Donnerin sen hetkiseen kotimaahan Ruotsiin, missä kansankodin avosyli venyi vastaanottamaan 100 000 työikäistä suomalaista. Meillä betonilähiöitä, parakkikyliä ja autioituvaa maaseutua yhdisti ääripoliittinen protestimieliala. Se korotti lopulta äänensä vennamolaisittain.

Dokumentin kuvaukset käynnistyivät maaliskuun 1970 eduskuntavaaleista, jotka Kansallinen Kokoomus ja Suomen Maaseudun Puolue voittivat. Donnerin assistentit Jaakko Talaskivi ja Erkki Seiro kolusivat ennakkoon "unohdetun kansan" saarekkeita; kuvaajat Heikki Katajisto ja Eero Salmenhaara poimivat kamerallaan perusturvattomien puhuvia päitä. Sitten kurjuusdokumentin ilme alkoi epäilyttävästi muistuttaa television ajankohtaisformaattia.

Cinéma véritén ihailijoina Donner, Talaskivi ja Seiro astuivat nyt mikrofoneineen totuusaktiin ammattihaastattelun tason luontevasti alittaen. Käytetty optiikka oli juonessa mukana; se arkipäiväisti tilanteita vastaajan ja kysyjän samanaikaisesti esittelevissä yleiskuvissa. Mykkä kamera ja monotoninen mikrofonimies taltioivat tasaveroisesti nuorison harmaat unelmat ja syrjäytyneiden katkeilevat tarinat. Valtiomonopolien keskuksista katsastettiin ammattiyhdistysmiesten fraasit; jäsennellyt puheet politiikan huipulta koko yhteiskunnan läpäisevässä kuvausohjelmassa.

Jo aikalaiskriitikot tekivät nostalgiaa Jaakko Talaskiven ja Tapani Pertun välisestä elitismiväittelystä Tampereella. Nostalgiaa, "joka taatusti kestää", oli Jörn Donnerin vierailu Sanelma Vuorteen muotisalongissa. Niin myös maaseutukierros siellä, missä "rikkaan perheen hyvinvoipa jälkeläinen kohtasi alikehittyneen Suomen tyypillisen edustajan". Iisalmen sekatyömies vastailee Donnerille mitäänsanomattomissa kuvissa. Silti mustavalkoisen filmin murros-Suomi on kipeimmillään; suttuisen harmaa estetiikka ahdistaa ja tihkuu esiin Suomea suomivien laulujen taustalta.

Kuvista, puheista ja lauluista muotoutui tuote, jossa risteilevät joskus törmäyskurssilla pornografia, vasemmistolainen radikalismi kuin myös vennamolainen populismi, mitä myös aikalaiset käyttivät hyökätessään elokuvaa vastaan. Ensimmäistä edusti Donnerin,Talaskiven ja Seiron kovapäinen anarkia. Se merkitsi jälleen hyökkäystä ennakkosensuurin tuulimyllyjä vastaan, tällä kertaa filmiin solutetuilla otteilla omista, jo esityskieltoon tuomituista elokuvista. Provokaation terävöitti tirkistys suomalaiseen pornoklubiin Tukholmassa. Totuusaktin "hyytäväksi" kuvailtu huipennus tulostui vihdoin Lahden Kauppahotellin lakanoilta maksullisessa yhdynnässä. Sensuurin saksimanakin se jätti edistyksen ajan elokuvakerhopolvelle itseisarvollisen metakuvan, joka pani allensa poliittiset laulut ja unohdetun kansan kohtalot.

Näistä jaksoista Donner sanoutui myöhemmin irti, samoin Jarkko Laineen "12 taistelevasta runosta". Ne Mauri Antero Numminen oli säveltänyt ja Jani Uhlenius sovittanut lauluiksi elokuvaa varten. Poistamalla vielä "perkeleen" televisioesityksen nimestä Donner poltti musiikkimiesten ja elokuvaajien yhteisiä siltoja. Hän katkoi tiimityön banderollin peruuttamattomasti, tuon nostalgisen alkuyhteyden elokuvan ja "Laulun hännättömistä perkeleistä" väliltä: "Ei hännätön perkele tulella uhkaa / ei asunnosta, työstä ulos pukkaa. / Sitä ei pappi saarnassa soimaa. / Se edustaa suuren pääoman voimaa."

Krediitit:

Suomi tässä ja nyt
Finland day by day / Day by Day / Finland here and now / Finlandia dia a dia / Finljandija dnem za dnem / Finnland – Tag um Tag

Valmistusmaa ja vuosi: Suomi 1976. Tuotantoyhtiö: Käpy-Filmi Oy. Tilaaja: Ulkoasiainministeriö. Ohjaaja: Mikko Niskanen. Apulaisohjaaja: Tapio Suominen. Tuotantoassistentti: Antti Kari. Käsikirjoitus: Mikko Niskanen ja Tapio Suominen. Kuvaus: Seppo Immonen ja Mikko Niskanen. Leikkaus: Juho Gartz. Äänitys: Antti Kari. Musiikki: Markku Suominen ja Jukka Halttunen. Selostus: Esko Helminen, Tapio Suominen ja Donald Fields. Selostus: Matti Kassila (suom.), Donald Fields (engl.). Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Helsingin ensiesitys: 5.5. 1976. Televisiolähetyksiä: 6.12. 1976 ja 11.8. 1977 YLE TV1. VET: 22676 – S – 520 m. Esitys: 16 mm, väri, opt., 46 min

Perkele! Kuvia Suomesta
Perkele! Bilder från Finland

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: FJ-Filmi Oy. Tuottaja: Arno Carlstedt. Tuotantopäällikkö: Jörn Donner. Ohjaus: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Suunnittelu: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Kuvaus: Heikki Katajisto, Eero Salmenhaara. Leikkaus: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi, Erkki Seiro. Äänitys: Erkki Seiro. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Musiikki: M.A. Numminen. Musiikin sovitus: Jan Uhlenius. Sanoitus: Jarkko Laine, M.A. Numminen. Laulu: M.A. Numminen, Arja Saijonmaa, Rauli "Badding" Somerjoki. Kertoja: Jörn Donner, Jaakko Talaskivi. Helsingin ensiesitys: 19.3.1971 Adams. Televisioesitykset: TV 1: 21.6.1973 ja 10.4.1996. – VET 21070; 21108 – K16 – 2727 m / 100 min. Leikkaukset: VET 3.2.1971: "a) 2. osasta miehen sukupuolielimen nuoleksinta ja parittelukohtausta esittelevät pornokuvat; b) 3. osasta kielletyn filmin ja leikatuiksi määrättyjen elokuvien kohdat; c) 5. osasta paritteluhintaa, 100 markan tarjousta seuraava kuvallinen, äänellinen ja tekstillinen aineisto Oulua esittelevään kohtaan saakka". Esitys: leikkaamaton kopio: 2 845 m / 104 min., mv, 35 mm.


– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 26.10. 2005

tiistaina, lokakuuta 25, 2005

Pakkobloggausta

Pinseristä käskettiin toteuttaa viisikohtainen ohjelma. Tein kun en muutakaan tähän hätään blogattavaksi keksinyt.

Käy lukemassa neljää sellaista blogia, joissa ei ole käynyt aiemmin (tai ei muista käyneensä).

Kävin. Paavo seikkailee Venäjällä ilman ääkkösiä. Haavahuoneessa oli uusi meemi pelissä. Heikki harrastaa historiaa pitkin ja poikin, nyt vuorossa Nike-patsas. Hävittajä aikoo lopettaa bloggaamisen just nyt.

Kirjoittaa kommentin kolmeen sellaiseen blogiin, joissa ei yleensä käy kommentoimassa.

Kävin, mutta ne saatte etsiä ihan itse.

Kirjoittaa blogiinsa jutun, jossa linkittää kahteen sellaiseen blogiin, johon sivulla ei ole vielä linkkiä.

Tämähän täyttyi jo tuossa ykköskohdassa, mutta pannaan tämä Suenne, joka Huutoja ja hihityksiä -blogissaan avaa parhaat tekstiviestinsä kaikkien luettavaksi. Siinäkin olisi meemiainesta. Ja entäs sitten tämä Viikset -blogi, joka ilmeisesti aikoo tarjota kaiken mitä me bloggarit haluamme tietää viiksistä. Nyt myös avoinna olevat kommenttilaatikot.

Tilaa suosikkeihinsa yhden uuden blogin top100-listan ulkopuolelta.

Tämä oli kyllä paha. Okei. Lasitalon emäntä Reetta pääsi tilauslistalle. Ja näytti silti jäävän sijalle 101.

Levittää tietoa tästä meemistä eteenpäin.
Hush sika metsään!

maanantaina, lokakuuta 24, 2005

Latinalaisen Amerikan elokuvia

Cinemaissi - Latinalaisen Amerikan ja Karibian elokuvafestivaalit ovat ovella. Festivaalin kotisivuilla ei näytä jostakin syystä olevan edes mainintaa siitä, että he harrastavat yhteistyötä Suomen elokuva-arkiston kanssa, eikä myöskään SEA:ssa esitettävistä Solanas-elokuvista kerrota sanaakaan. SEA:n sivuille ei sieltä näytä olevan edes linkkiä. Yhteistyökumppaneita ovat vain sponsorit ja "akateemiset yhteistyökumppanit". Mitenköhän tuntemuksensa tämmöisessä tilanteessa muotoilisi? Ehkä niin, että parempaakin yhteistyötä olen nähnyt.

Kerrottakoon siis, että SEA esittää yhteistyössä - aiempi käsitykseni asiasta oli, että jopa osana festivaalia - Cinemaissin kanssa 25.10.-5.11. viisi Fernando E. Solanasin elokuvaa. Lainaan tähän lyhyen esittelyn SEA:n sivuilta, koska se sattuu olemaan minun kirjoittamani.

Argentiinalainen Fernardo E. Solanas (s. 1936) tunnetaan poliittisesti kantaaottavana elokuvantekijänä niin kotimaassaan kuin maanpakolaisena Euroopassa. Nyt esitettävässä viiden elokuvan potpurissa keskiössä on latinalaisamerikkalainen ihminen ja hänen identiteettinsä taloudellisen, poliittisen ja sotilaallisen sorron subjektina.

Elokuvassa Etelän kaipuu (1988) päähenkilö Floreal vapautuu vankilasta sotilasdiktatuurin päättyessä Argentiinassa vuonna 1983. Hän ei kuitenkaan palaa kotiin vaimonsa luokse, vaan päätyy harhailemaan Buenos Airesin yössä, missä tapaa todellisia ja kuviteltuja ihmisiä menneisyydestään, samalla kun muistot hänen pidätyksestään ja vankila-ajastaan palaavat toistuvasti hänen mieleensä.

Polttouunien aika (1968 Octavio Getinon kanssa) on rajua aseellista vallankumousta ajava dokumentaarinen pamfletti, joka saa voimaansa eurooppalaisten taloudellista vallan väärinkäytöksistä Argentiinassa. Elokuva tunnettiin hyvin suomalaisen elokuvakerholiikkeen kulta-aikoina, mutta on ollut esillä viime vuosina vain harvoin.

Tangos - l'exil de Gardel (1985) kuvaa ryhmää argentiinalaisia Pariisissa, jotka rakentavat omaa kulttuurista identiteettiään tangon avulla. Elokuva syöksyy harjoituksista heidän slummimaiseen asumismuotoonsa ja alityöllistymisen tuomaan tilanteeseen, mitä rikastuttavat oikeastaan vain yhteydenotot kotiin. Ajatus kotiinpaluusta on vahva, ja oleskelu heille vieraassa maassa halutaan viimeiseen asti ymmärtää vain tilapäisenä järjestelynä.

El viaje (1992) on kertomus kylmässä eteläisessä kylässä asuvasta nuoresta miehestä. Hän päättää etsiä käsiinsä oman isänsä, mutta hänen identiteettinsä osoittautuu perustuvan aivan toisiin asioihin kuin mitä hän osasi odottaa.

La nube (1998) kertoo näyttelijäryhmän taistelusta teatterirakennuksensa puolesta, kun se uhkaa tulla tuhotuksi kauppakeskuksen alta. Ryhmän johtaja Max on työhullu ohjaaja, joka on hylännyt perheensäkin uransa vuoksi, mutta nyt hänen on kohdattava tyttärensä. Elokuvan muut keskushenkilöt ovat Enrique, näytelmäkirjailija ja runoilija, joka yrittää selvitä köyhyydestä sekä Fulo, jota ajaa menestykseen kaukana Rio de Janeirossa asuva tytär.

Esityspäivät: EL VIAJE 1.11., 4.11., ETELÄN KAIPUU (Sur) 25.10., 28.10., HUONE KAUPUNGISSA (Une chambre en ville) 1.11., 4.11., LA NUBE 3.11., 5.11., POLTTOUUNIEN AIKA I (La hora de los hornos I) 27.10., 30.10. ja TANGOS - L'EXIL DE GARDEL 26.10., 29.10.

Rahan tuloa ei voi estää


My blog is worth $90,890.94.
How much is your blog worth?

Seksisensuurista

Elokuvasensuuria tutkiessa seksi on ongelma. Miten siihen pitäisi käydä käsiksi? Melkein puolet Suomessa kokonaan kielletyistä elokuvista on seksi- ja pornoelokuvia. Nykyisinkin rikoslain nojalla kielletyiksi joutuvat ovat suurimmaksi osaksi ainakin suhteessa pornoon.

Kristillisyyttään korostanut kansanedustaja Olavi Ronkanen aktivoitui vuoden 1974 lopussa voimaakkaalla seksin vastaisella kampanjalla, jolla oli seurauksensa mm. seksilehtiin: hetkeksi erilaisia sukupuolielimiä peittivät mustat laput. Olisiko se kaikkein tuloksellisin julkinen seksin vastainen kampanja.

Hän kävi myös katsomassa tuolloin suositun seksielokuvan Emmanuelle, joka oli mielenkiintoinen tapaus siksi, että vaikka kyse oli varsin huolellisesti tehdystä elokuvasta - siis teknisesti ja jopa taiteellisesti - se sisälsi varsin suoraa ja monimuoitoista seksinharjoitusta. Ronkainen teki valituksen eduskunnan oikeusasiamiehelle 3.12. 1974.

Ronkainen oli siis vastoin kuin monet vastaavalla asialla olleet kriitikot katsonut Emmanuellen. Eduskunnan oikeusasiamiehen Jorma S. Aallon mukaan hän oli ”todennut sen sisältävän runsaasti sellaista ainesta, mitä oli ehdottomasti pidettävä sukupuolikuria ja säädyllisyyttä loukkaavana. Esimerkkeinä tästä hän on maininnut eräät alastontanssiesitykset ja päähenkilön, Emmanuellen, useitten miesten kanssa suorittamien sukupuoliyhdyntöjen varsin yksityiskohtaiset esittämiset. Lisäksi elokuvassa oli peittelemättä kuvattu alastomia naisia sekä homoseksuaalisia akteja. Ronkaisen mielestä elokuvatarkastamon jäsenet olivat menetelleet virkavelvollisuutensa vastaisesti hyväksyessään elokuvan esitettäväksi.”

Tarkastamossa asiasta oli tehty enemmistöpäätös 5-1. Tarkastamo oli lisäksi yksimielisesti asettanut elokuvan julkisen esittämisen ehdoksi, että kahta elokuvan kohtausta lyhennetään ja samoin yksimielisesti päättänyt, ettei elokuvaa saada esittää 18 vuotta nuoremmille lapsille. Päätöksestä ei ollut valitettu. Elokuva pyöri alle 18-vuotiailta kiellettynä elokuvateattereissa.

Asia ei ollut aivan selvä, sillä valtion edustajana Verohallitus haki muutosta ratkaisuun ja vaati elokuvaveron nostamista sillä perusteella, että elokuva on elokuvaverolain 2§:ntarkoittamassa mielessä sisällöltään huono ja siveelliseltä laadultaan heikko. Elokuvalautakunta hyväksyi 2.12. 1974 valituksen ja määräsi veroksi 30%. Pääsylipun hinnasta otettu vero nousi siis 20%. Se on paljon.

Valitusoikeus oli tuolloin elokuvan esittämisoikeuden haltijalla sekä, elokuvaveron osalta, verohallituksella. Oikeusasiamies totesi - se oli ensimmäinen kerta - että valitusoikeutta ei katsota olevan henkilöllä, joka on nähnyt elokuvan sitä maassamme esitettäessä. Lainsäädäntö ei näin ollen tarjonnut välittömiä oikaisukeinoja sellaisen henkilön käytettäviksi, joka katsoo ettei elokuvaa olisi tullut hyväksyä esitettäväksi. Suomeksi sanottuna, yksittäinen henkilö ei pystynyt asiasta virallisesti valittamaan.

Moni ei varmasti olisi edes halunnut valittaa, sillä varsinkin Korkeimman hallinto-oikeuden perimät maksut olivat kohtuullisen suuret.

Samassa yhteydessä tapetille nostettiin toinenkin pitkään tunnustettu, mutta ratkaisematon ongelma siitä, kuinka pitkälle oikeusistuin moraalisissa harkinnoissaan voi mennä.

"Käsitettä ”epäsiveellinen” ei ole lainsäädännössämme pyritty tarkemmin määrittelemään", Jorma S. Aalto kirjoitti vastauksessaan. "On ilmeistä, ettei epäsiveellisyyttä voidakaan määritellä täsmällisin tunnusmerkein, koska se edellyttää arvoarvostelman tekemistä. Tuote katsotaan epäsiveelliseksi silloin, kun se loukkaa yhteiskunnassa yleisesti vallitsevia siveellisyyskäsityksiä. Epäsiveellisyyden sisältö vaihtelee näin ollen eri aikoina ja eri paikoissa. Näyttää siltä kuin yhteiskunnan moniarvoistumisen myötä myös kansalaisten asenteet sukupuolimoraalin alalla ovat viime vuosina muuttuneet vapaammiksi ja eriytyneet. "

Mutta Aalto ei ainoastaan tyytynyt lausumaan tätä tosiasiaa, vaan tarkasteli elokuvaan ja elokuvatarkastukseen liittyviä siveellisyysrikoksia myös lainsäädännön kannalta: "Lainsäädännössämme se [em. muutos JS] on ilmennyt mm. vuonna 1971 annetussa laissa, jolla sivelllisyysrikoksia koskevat rikoslain 20 luvun säännökset on uudistettu. Selostettu kehityssuunta on käsitykseni mukaan vaikuttanut myös elokuvatarkastamon ratkaisuissa noudatettuun käytäntöön. 3§ 2 mom vaatii, että arvioinnissa on otettava huomioon erityisesti elokuvan kokonaisvaikutus. Selostetuista syistä elokuvatarkastamolle jää elokuvan epäsiveellisyyttä arvioidessaan laaja harkintavalta, jonka puitteissa tehtyyn ratkaisuun laillisuusvalvontaa harjoittava viranomainen ei voi puuttua." Tällainen harkintavalta elokuvatarkastamolla oli ollut pitkään, suoraan sanottuna jo vuoden 1935 säännöksissä. He saivat tulkita "lain henkeä".

Jorma S. Aalto halusi korostaa Ronkaisen oman mielipiteen arvoa, vaikka päätyikin itse toisenlaiseen näkemykseen valittajan asiassa: "Pidän ilmeisenä, että elokuva ”Emmanuelle” on loukannut kirjoituksen laatijan omaksuman elämänkatsomuksen mukaisia siveellisiä käsityksiä. Tämä ei kuitenkaan vielä osoita, että mainittu filmi olisi myös elokuvan tarkastuksesta annetussa laissa tarkoitetulla tavalla epäsiveellinen."

Aalto korosti, että tarkastamon jäsenet olivat yksilöitä, mutta he edustivat omia taustaryhmiään: "Tarkastamossa jäsenet tekemät omat arvoarvostelmansa. Tarkastamossa ovat käsitykseni mukaan edustettuina erilaiset arvonäkemykset ja monipuolinen asiantuntemus. Kaikki tarkastamon jäsenet osallistuivat päätökseen kahta estynyttä lukuun ottamatta."

Aalto totesi ykskantaan 20.2. 1975, että tarkastamon jäsenet eivät ole menetelleet lain tai virkavelvollisuuksiensa vastaisesti eivätkä ole ylittäneeet heille päätöstä tehdessään kuuluvaa harkintavaltaa eikä "Ronkaisen kirjoitus" antanut aihetta enempiin toimenpiteisiin.

Mutta Ronkaisen kampanjalla oli yllätyksellisen suuria seurauksia. Siitä joskus toiste.

sunnuntai, lokakuuta 23, 2005

Kymmenisen käskyä illaksi

Käteni olivat yltäpäältä hirvijauhelihassa, kun rss-hälytin soi tietokoneelta. Tiesin jo kappaleesta mistä oli kysymys. Me hiljaa, hiljaa, hiivitään näin Kardemumman yössä, on kaikki kansa pötköllään, vain rosvot raataa työssä.... Turistihan se siinä kutsuu Sisäpiiriä kokoon. Isänmaa kutsuu!

Ja juuri nyt valkoinen hiippalakki ja lakana ovat ryppyisiä. Sitä ei Vltavan Glu-Glu-Äh...-Klan sallisi.

Silitysrauta kädessäni tapailin klaanin kymmentä käskyä. Miten ne menivätkään?

Laitoin silitysraudan erittäin kuumaksi. Se sopisi illan tunnelmaan. It's Hot! Roiskuttaessani vihkivettä lakanalle muistin, että Klaanin Kingi aina sanoo tilaisuuden aluksi: "Minä olen Blogistanin Kingi" ja jatkaa kuin alaotsikkona, että bloguilla ei saa olla muita Kingejä. Sit se Kingi kohoaa ilmaan ja resonoi levitatiivisesti: "Sinun pitää osata tavata nimeni oikein." Ei vääriä sz-, cz, -zto, - schi, -zo ja muita risuaitoja Kingin nimeen. Tssshhhhhh.... Silitysrauta oli jo ihan kuuma.

Vetelin pitkiä tasaisia työntöjä lakanaa pitkin, ja mieleeni tuli kuinka kaikki riittiin osallistuvat kirjoittavat omalla verellään tai punaviinillä Kingin nimen viiteensataan kertaan pyhään pöytäliinaan, johon ensimmäinen nukahtanut kääritään illan päätteeksi ja arkistoidaan.

Jos pyhät kirjoitukset ovat menneet oikein, Kingi pyhittää sisäpiirin tapaamisen eli Todellisen Lepopäivän salaisella reseptillä tehdyllä drinkillä, joka laitetaan Sisäpiirin Blogiin näytille opetuslapsia varten muiden noudatettavien muistilistojen sekaan. Muistilistoista paksuin oli salainen käsimerkki, jolla Sisäpiiriläiset aina tervehtivät toisiaan.

Toinen puoli alkoikin jo olla silitetty. Nuo pari kiusallista ryppyä eivät kuitenkaan lähteneet millään. Mutta juuri se toi elävästi mieleen, kuinka ensimmäistä drinkkiä maistellessa muistellaan ja kunnioitetaan Blogistanin varhaisia ryppyjä, niitä äitejä ja setiä, noita pioneereja, jotka ovat vain muisto nykyisessä bloggaritulvassa. Kolmen drinkin jälkeen kaikki miettivät sitä sääntöä, jonka mukaan mikään ulkopiirissä sanottu ei tapa Sisäpiiriä, vaan vahvistaa. Siksi ei saanut tappaa keskusteluakaan.

Viiden drinkin jälkeen klaanin kokouksissa aina teroitetaan mieleen, ettei toisen blogiin saa tarttua, ellei kyseessä ole ryhmäblogi (- tässä vaiheessa joku aina kirkaisee!). Ryhmäblogikin saa tehdä sitä vain keskenään. Hirmuista! Tämä lakanahan alkaa ruskistua! Olin ajatuksissani pysähtynyt ja kuuma rauta tuhosi lakanaani.

Roiskutin lisää vihkivettä ja ruusuvettä päälle. Ei siihen pysyvää jälkeä onneksi jäänyt. Viimeistellessäni hiipan pintaa muistin vielä neljä sääntöä: toisen Sisäpiiriläisen blogista ei saanut varastaa aihetta tai aiheettomia, jollei linkittänyt. Eikä Sisäpiiriläisistä saanut lausua väärää todistustakaan. Sillä ne olivat sisäpiiriläisen omaisuutta, jota ei sopinut himoita, tavoitella tai muuten kollektivisoida. Erityisen tarkka piti olla Sisäpiiriläisen puolisosta, ellei kyse ole hyväksyttävästä kierrätyksestä, blogin käsikirjoittajista eli työntekijöistä, karjasta tai muusta, mikä hänelle kuuluu.

Kas niin! Hiippa pysyy suorassa ja lakana on aivan kohdallaan. Hieman masun kohdalta pömpöttää. Kehtaisiko tällä...

Intellektuellien top-sata

Maailman asioiden listaaminen on yleensä ollut amerikkalaisten huvi, mutta nyt peribrittiläinen aikakauslehti Prospect on ryhtynyt toimeen. Lehti ei suinkaan pyrkinyt arvioimaan bloggareita, vaan kävi käsiksi hieman isompaan elämään tai vielä sitäkin suurempaan.

Prospectin top-sata lista nimittäin järjestää maailman merkittävimmät intellektuellit.

Noam Chomsky vie voiton, Umberto Eco on kakkonen ja Richard Dawkins kolmonen. Muutenkin lista käy sivistyneiden henkilöiden peruskurssista. Tervehdin ilolla Jürgen Habermasin (7.) sijoitusta, eikä Eric Hobsbawmillekaan (18.) ole käynyt huonosti. Francis Fukuyama (21.) lyö niukasti Jean Baudrillardin (22.) ja Slavoj Zizekin (23), jonka ajattelimme kutsua Suomeen viime vuonna, mutta rahat eivät riitä. Maailmojen törmäystä ennustanut Samuel Huntigton (28.) häviää siis "historia on loppu" -Fukuyamalle.

Naisia listalla on harvoja. Korkeimmalla ovat Naomi Klein ja Camille Paglia. Heidän edelleenkin laittaisin sijalta 48. löytyvän Julia Kristevan.

Yliarvostetuimmat? Vaclav Havel (4.) ja Salman Rushdie (10)!

EDIT: Lisäsin tähän linkin listalla olijoiden henkilöhistoriaan. Sieltä voi sitten niitä tuntemattomaksi tähän asti jääneitä kärkinimiä - tosin vain kuusi - selvitellä kaikkein helpoimmin. Loput pitää googlata, mutta sehän on jo sivistystehtävä sunnuntaiksi. Mutta en minä tiennyt, kuka on Camille Paglia!

perjantaina, lokakuuta 21, 2005

Top-more

Pinzerin Riitta oli kuulemma ideoinut sellaisen uuden top-listan, jossa jokainen voi koetella, miltä tuntuu olla 15 minuuttia julkisuudessa. Se on tulossa vasta tulevaisuudessa, joten jokaisella on hyvästi aikaa vaihtaa taskunauriit sekuntikelloon. Vaikka semmoiseen, jolla voi ottaa tuhannesosatkin talteen.

Uusi Top-lista on kuitenkin jo paljon nopeampi kuin se edellinen, henkisesti vanhaksi käynyt ja niin kritisoitu Top-lista, jonka järkyttävä vika oli se että se perustui ihmisten haluun lukea jotakin blogia. Viesti hyvä, väärä osoite, valitetaan monissa blogeissa.

En tiedä mihin tämä oma julkisuuspiikkini liittyy, sekunteihin, minuutteihin, tunteihin vai ikuiseen elämään, mutta näinä Hesari-blogien aikana on kai tuotava esiin, että hei, kamoon, mut mainitaan Hesarin Nyt-liitteessä. Tohtori Pantille minä tuon mieleen kaikista eläimistä norsun. Olenks' mä nyt joku republikaani.

Ei se noin ollut! Minä olin siellä.

Opiskellessani poliittista historiaa yliopistolla siellä liikkui aina kauhukuva väitöstilaisuudesta, jonka lopuksi vapaiden puheenvuorojen aikana yleisöstä nousee joku joka sanoo: "Ei se noin ollut! Minä olin siellä!".

Vähän samalla tavalla oli sitten tämän päivän HS:n Nyt-liitteen (21.10. Mitä nyt -sivulla, 10) mukaan käynyt Rintamalottien Korkeajännitys, Neidot kansan urhokkaan (Egmont 2005, 7,95 e) -sarjakuvateoksen julkaisutilaisuudessa esiintyneelle lottatutkija Tiina Kinnuselle.

Kinnunen oli tutkijan varmuudella moitiskellut sarjakuvan tekijöitä tutkija Paula Arvasta, kirjailija Leena Lehtolaista ja taiteilija Petri Hiltusta siitä, että nämä olivat panneet lotat käyttämään aseita.

Rintamanaisten liiton Kaarina Peltola, joka ei varmaankaan itse ehtinyt asetta rintamalla käyttämään, huomautti puheenvuorossaan, että lotilla oli aseita ja monet saivat myös ampumakoulutusta.

Toimittaja Jouni Mölsä päättelee tästä, että lottien historiaa ei ole kirjoitettu rehellisesti: kaikkea ei ole tuotu esiin, koska halutaan pitää yllä arvostusta ja tiettyä ideaalikuvaa. Hän haluaa tietää mitä, milloin ja kenen kanssa lotat tekivät sitä mitä tekivät.

Kyse on siis tyypillisestä historianhallintaongelmasta. Historiaa kirjoittavat luovat (tai ylläpitävät) kuvaa, joka on ristiriidassa kokemuksen kanssa. Kokemus ei tässä tarkoita pelkästään itse osallistumista, vaan myös elävää muistia: suullisesti on välittynyt tietoa siitä, mitä esimerkiksi omille vanhemmille oli tapahtunut.

Tästä voi tulla myös perimätietoa, joka muodostaa myös historian hallintatiedon, jos se haastaa tieteen arvovallalla silatun historiatiedon. (Huonoista historiateksteistä - joita niitäkin toki löytyy - kukaan tuskin tässä yhteydessä haluaa puhua.)

Että antakaas tulla. Mistä muusta kuin aseenkäytöstä lottien historioissa on vaiettu?

torstaina, lokakuuta 20, 2005

Yle ja NATO

Pari päivää sitten Yleisradio julkisti tutkimuksen, jossa kansalaisilta oli kyselty NATO-asioista. Lähtökohtana olivat muutaman viime vuoden tulokset, jotka osoittavat yleisen mielipiteen NATO-vastaisiksi.

Tätä mielikuvaa ja ihmisten reaalista kantaa on alettu nyt aktiivisesti muuttaa. Kun vuosien yritys muuttaa NATO-vastaiset ihmiset NATO-myönteiseksi ei ole muuttunut, ovat NATO-myönteiset alkaneet hajottaa NATO-kielteisten rivejä.

Keinona näyttää olevan mm. YLE:n tutkimus. Eikä oikeastaan tutkimus - jonka kysymyksenasettelu kyllä sekin on johdatteleva - vaan se, miten tutkimuksen tuloksia tulkitaan. Katsotaanpas, mitä sieltä löytyy.

Pro Karelia -liike lyö pohjat, joita on varmasti vaikea ylittää.

"Ylen tv-uutisten teettämän mielipidekyselyn mukaan peräti 49 % suomalaisista kannattaa Natoon liittymistä, jos Suomen valtionjohto perustellusti hakisi Suomea jäseneksi.

Tutkimustulos kuvaa suomalaisten halua uskoa ja vahvaa toivoa siihen, että valtionjohtomme toiminta on vastuullista. Omaa mielipidettä ei uskalleta tuoda esille, ennen kuin päättäjät kertovat, mitä he ovat päättäneet. Pelaamme siten jatkuvaa sokkosilla-oloa ja seuraa-johtajaa –leikkiä tärkeissä asioissa."

Jo ensimmäisen kappaleen peräti-sana saa 49% vaikuttamaan melkein enemmistöltä. Suurempi ongelma on se tosiasia, että kyselystä ei voi tehdä sellaista päätelmää, jonka mukaan kyseessä olisi kannatus NATOon liittymiselle. Toisesta kappaleesta voisi päätellä, että kansalaisten pitäisi osoittaa mieltänsä ja kapinoida kaikesta: radikaali liike tuo Pro Karelia, joka onkin radikaali, sillä se tavoittelee omaa kehitysmaataan Karjalasta.

Niinpä ei ainakaan minua yllätä liikkeen kilpailuhenkinen ote: "Nato-kysymystä olennaisesti enemmän kansalaisten mielipiteistä on Karjalan palautuskyselyissä johdateltu täysin harhaanjohtavasti tahallisesti uhkaavalla kysymyksenasettelulla. Karjalan Liiton kysely keväällä tiukkasi, haluaisitko palautusta, jos se merkitsisi sotaa tai tuntuvia veronkorotuksia." Manipulaatio havaitaan ("olennaisesti enemmän"), mutta se lakaistaan maton alle, vaikka pitäisi tehdä juuri toisin päin. Nostaa kissa pöydälle.

Ihmettelin näitä tulkintoja jo maanantaina Hesarin Unskin blogissa. Tänään Helsingin Sanomien mielipidepalstalla kirjoittaa tiedotusopin professori ja valtio-opin dosentti Pertti Suhonen Tampereen yliopistolla samasta aiheesta.

YLEn kysymys kuului: "Jos tasavallan presidentti ja pääministeri perustelluista syistä päättävät, että Suomi hakee Naton jäsenyyttä, voisitteko tässä tapauksessa tukea valtiojohdon ratkaisua." Tämän lisäksi kyselyssä oli se tavallinen kysymys ihmisten NATO-kannasta ilman kiekuroita ja kysymyskikkailuja.

Sillä kikkailustahan tuo kiemuraisempi kysymys käy. Tämä näkyi myös vastauksista. Noin 30 prosenttia vastaajista vastustaa NATO-jäsenistä, Pertti Suhonen kirjoittaa, mutta voisi hyväksyä jäsenhakemuksen, mikäli sille olisi "perustellut syyt".

Suhonen päättelee: "Kaiken järjen mukaan juuri nuo perustellut syyt ratkaisevat kannan vaihtamisen, ei se, että valtiojohto tekee hakemuksen. Ovathan järkevät kansalaiset valmiita hyväksymään yhteiskunnallisia ratkaisuja, joilla on vahvat perustelut." Ja näitä perusteltuja syitähän ei tässä yhteydessä esitetty. Ne voivat olla vastaajien päässä ihan mitä tahansa.

"Mikäli haluttaisiin tutkia perlkästään kansalaisten valmiutta lähteä tukemaan maan johdon Nato-hakemusta", Suhonen argumentoi, "pitäisi kysymys esittää ilman mainintaa perustelluista syistä. Tässä tapauksessa tulokset olisivat todennäköisesti hyvin toisenlaiset."

Toinen ongelma oli se, mitä itsekin ihmettelin maanantaina: Miten ihmeessä sanamuoto "voisitteko tukea" on tulkittu ikään kuin se olisi kuulunut "tukisitteko". Kuten Suhonen toteaa, edellinen on huomattavasti epävarmempi kanta kuin jälkimmäinen. "Mahdollinen tuki on jotakin hyväksymisen ja vastustamisen väliltä".

Tällaiseen analyysiin eivät toimittajien rahkeet ole riittäneet. Kaivakaamme Renault-mainoksen alta esiin Talouselämä-lehti. "Perustellut syyt" kummittelevat sielläkin, mutta miksi niitä ei sanota julki? Tässäkin tapauksessa kansalaisen harkinta on muutettu NATO-kannatukseksi.

"Suomalaiset suhtautuvat edelleen kielteisesti Nato-jäsenyyteen. Ylen TV-uutisten kysely kuitenkin osoittaa, että presidentin ja pääministerin päätös hakea jäsenyyttä saisi hyväksynnän lähes joka toiselta." Mielenkiintoista on se, että viestinnän koulutuksen saaneet toimittajat eivät missään pura tätä ristiriitaa. Jokainen toimittaja näkee tuo ristiriidan kielteisen suhtautumisen ja jäsenyyden kannattamisen välillä, mutta yksikään ei sitä ala purkaa. NATO-myönteinen sopulitehtävä sen sijaan otetaan varsin vakavasti suomalaisessa lehdistössä.

"Taloustutkimuksen teettämässä kyselyssä 21 prosenttia kannatti Nato-jäsenyttä ja 54 prosenttia vastusti. Mutta jos presidentti ja pääministeri perustelluin syin päättäisivät, että Suomi hakee puolustusliiton jäsenyyttä, saisi se 49 prosentin kannatuksen. Vastustajien osuus jäisi silloin 37 prosenttiin vastanneista. Presidentin ja pääministerin linjanmuutos vaikuttaisi selvimmin naisiin, sillä heidän Nato-kannatuksensa lähes kolminkertaistuisi 16 prosentista 45 prosenttiin." Boldaukset minun. Miksi tätä naisten hurjaa mielenmuutosta ei kukaan ota pohdittavaksi: olivatko he helpommin petettävissä kysymyksen sanamuodoilla vai ovatko he näin auktoriteettiuskoisia. Uskon edelliseen: perustellut syyt purevat naisiin, koska he joutuvat perustelemaan aina kantansa. Miehille riittää tohottaminen. Myös NATO-kysymyksessä.

Tutkimuksessa oli mukana 1008 suomalaisen mielipide. Virhemarginaali on siksi vielä aika suuri, 2,5 prosenttiyksikköä suuntaansa. Ehkä nämä osallistujamäärät kannattaisi kaksinkertaistaa, kun tulokset alkavat olla noin nafteja fifty-fifty -suuntaan.

Helsingin Sanomat selvisi vähän puhtaammin kortein, sillä sen uutisen kärki oli reaalisessa NATO-vastustuksessa, vain 21% vastanneista kannatti NATOon liittymistä.

Mutta entäs se tulkintapuoli: "Tilanne muuttuu kuitenkin päinvastaiseksi, jos valtionjohto päättää hakea Naton jäsenyyttä. Kyselyn mukaan 49 prosenttia suomalaisista antaa tukensa tasavallan presidentille ja pääministerille, jos Naton jäsenyyttä haetaan perustelluista syistä."

Näin koko asia kääntyy todellakin "päinvastaiseksi"! Mistä tämä "päinvastainen" tähän ilmestyi? Kun neljä viidestä vastustaa suoraan kysyttäessä NATOon liittymistä, on selvä, että tuo 49% - joka ei millään loogisella ajattelulla todellakaan muuta yhtään mitään päinvastaiseksi - ajattelee jotakin muuta kuin NATOon liittymistä - se ajattelee niitä "perusteltuja syitä". Joita ei siis kerrottu, koska niitä ei ole.

Ne perustellut syyt ovat nimittäin sitä, mitä turvallisuuspoliittinen genre aina tuottaa: uhkakuvia uhkakuvien perään. Sitähän suomalainen NATO-keskustelu on.

Kukaan ei oikeasti tee juttuja siitä, mitä NATO on. Olisiko Hesarin jo aika?

Tosin tuo Unskin blogissaan tänään esittämä näkemys siitä, että NATO ei olisi sotilasliitto, on aika kehno lähtökohta. Eiköhän tuo liene vahvempi sotilasliitto kuin koskaan ennen. Siitä huolimatta, että se harjoittaa sekä sisällään että yhteistyökumppaniensa kanssa sitä kriisinhallintaa ja montaa muuta lajia käytännöllistä sotilastoimintaa.

keskiviikkona, lokakuuta 19, 2005

46

Laitoin kompuutteriin kysymyksen elämän tarkoituksesta ja vastaukseksi tuli 46.

Ei ihme. Sen verran täytän tänään.

Mutta ennen kuin alatte hoilaamaan yhteisöllisesti sitä laulua, lukekaa tämä.

Kapitalistit ovat nimittäin ryövänneet Häppiböörddaynkin. Eivätkä ne ole sosiaalisia kapitalisteja. Lumpenbloggerin elämä jatkuu, jos on jatkuakseen.

EDIT 07:23:
Heräsin ja minua odotti synttäriyllätys. Heräämisen syy oli siinä, että lapsi alkoi katsoa Sabrinaa televisiosta ja vaimo kompasteli eteisessä roskapusseihin, joiden poisviemättömyydestä hän sitten sätti minut. Kumpikaan ei muistanut toivottaa hyvää synttäriä.

Olisiko vaihtoperheitä tarjolla?

tiistaina, lokakuuta 18, 2005

Mummo

Äiti soitti ja kertoi mummon kuolleen viime yönä äkilliseen sairaskohtaukseen. Kuvassa oikealla jo aiemmin edesmennyt Katri-isomummoni, hänen tyttärensä Anna Alina ja minä äidin sylissä.

Kajaanin mummon viimeiset sanat olivat lääkärin mukaan: "Olisin täyttänyt 90 vuotta ensi lauantaina."

sunnuntai, lokakuuta 16, 2005

B-L-O-G-I

Neljässä tunnissa ei voi saada aikaan juttua bloggaamisesta, mutta katsotaas nyt. Juttu nimittäin aiheutti sensaation jo ennen ilmestymistään. Uimahallista palanneet vaimo ja lapsi löivät kämmenpuolella itseään otsaan ja lähtivät nokka pystyssä pizzeriaan.

Minun olisi kuulemma pitänyt kokata odotellessa. Sen sijaan kirjoitin tämän kuvitteellisen jutun. Jos joku haluaa tarjota tästä rahaa ja mainetta, olen käytettävissänne, sillä pitäähän siitä ensin tehdä oikea, "valmistunut" juttu. Rahoilla vien lapsen ja vaimon pizzeriaan.

****
B-L-O-G-I

Miten se oikein meni? Bee-äL-Oo-Gee-Ii.

Blogi ei ole vielä tuttu sana kaikille. Siksi bloggarit ovat saaneet tavata tuota sanaa kirjain kerrallaan ystäville, tuttaville ja kadunmiehille. Blogilla ei ole edes kunnollista suomenkielistä nimeä. Asiaa tuntemattomalle verkkoloki - engl. weblog - ei sytytä oivallusta sen enempää kuin blogikaan.

Mutta eivät aikanaan olleet tuttuja myöskään tietokone, kännykkä, walkman, iPod tai mp3-soitin ja mitä niitä onkaan. Uusien ilmiöiden tuleminen vie aikansa.

Blogi ei kuitenkaan ole esine. Se on ilmaisun väline.

Juuri kun ihmiset oppivat 1990-luvun loppupuolella yhdistämään "kotisivu"-termin Internetiin syntyi blogi. Se tuli, näki ja voitti. Tänään yli 100 000 suomalaista toimittaa omaan Internetissä sijaitsevaan blogiinsa tekstiä, kuvia tai ääniä. Vain osa näistä luovista tekijöistä on niin ahkeria, että blogit päivittyisivät säännöllisesti. Siksi blogien kokonaismäärää ei voi tarkoin kertoa.

Mutta muutamista blogeista on ehtinyt syntyä jo instituutio. Suomessa yksittäinen blogi ei saa miljoonaa lukijaa edes vuodessa, Yhdysvalloissa sen voi saada päivittäin. Mutta Suomessakin suosituimpia blogeja luetaan satoja tuhansia kertoja vuodessa. Lukijamäärät ovat rajussa kasvussa, ja kuten blogien määrä – ne moninkertaistuvat vuosittain.

Maailmalla blogeja on jo 15 miljoonaa eikä kasvulle ole rajoja. Ei liene väärin väittää, että kasvusta suurin osa johtuu mainosblogeista. Monet tavalliset blogit jäävät hunningolle ja kuolevat. Mutta ei trendistä puhuminen ole liioittelua. Melkein kaikki tarvitsevat oman julkaisukanavansa, blogin.

Bloggarit eivät pidä yllä kotisivua vaan tuottavat jatkuvasti uutta. Uudet tekstit, kuvat ja äänet - uudet postaukset - asetetaan blogiin kaikkien nähtäväksi. Postauksen ajankohtaisuudesta kertoo se, että se on aina varustettu päiväyksellä. Tuorein postaus on aina päällimmäisenä.

Blogillaan bloggari on ottanut paikkansa tiedon ja huvituksen valtatiellä Internetissä. Blogiin voivat muut halukkaat ”surffaajat” pysähtyä hetkeksi katsomaan, mitä bloggaajalla on sanottavana, näytettävänä tai kuultavana.

Tyypillistä blogia ei ole. Ensimmäiset blogit 1990-luvulla olivat lähinnä linkkilistoja. Linkit johtivat muualle Internetiin, esittivät kommentteja ilmiöihin ja asioihin, henkilökohtaisia ajatuksia ja jopa esseitä.

Monet nykyisetkin blogit ovat muunnelmia tästä. Blogit kiinnittyvät hiiren napsautuksen takana olevin linkein Internetin muihin kohteisiin ja kommentoivat bloggarin mielestä huomion arvoisia asioita.

"Anything goes", mikä tahansa käy, on blogosfäärin motto. Mutta joissakin blogeissa on charmia, joissakin kirjoittaja on taitava. Niihin voi jäädä koukkuun. Bloggaaminen aiheuttaa nettiriippuvuutta, bloggarit sanovat yhteen ääneen.

Varhaiset bloggarit olivat Internetin tutkimusmatkailijoita. He surffasivat cyberavaruudessa kuin tiedustelijat. Sieltä he välittivät tietoa Internetin mielenkiintoisimmista, tärkeimmistä ja typerimmistä ilmiöistä.

Näille blogeille oleellista oli tiiviys. Linkkien kommentaari oli teknisistä syistä tiivistettävä niin pitkälle, että siitä tuli monille tyylikeino. Jos bloggari katsoi olevan aihetta pidempään kommentaariin, siitä tehtiin oma erillinen esseensä. Nykyisellä bloggarilla ei ole pulaa tilasta, mutta tyylikeinona tiiviys on yhä kunniassa. Mutta pitkän tyylin taitajiakin riittää.

Blogien kommentaarien tyylilajit vaihtelevat. Sarkasmi ja ironia ovat suosittuja, vaikka joskus oman jyrkän Ei:n ilmoittaminen riittää. Poliittinen korrektius ei ole uuden vapauden valtakunnan ytimessä, vaikka erilaisia pelisääntöjä suosituksena annetaankin.

Bloggarit ovat osallistumassa ja luomassa uutta mediaa. Internet on kaikkein demokraattisin media, avoiminta mahdollista julkisuutta. Mielipiteen esittäminen ja väittelykin on osa demokraattista keskustelua, jonka pelisäännöt ovat rakentuneet käytännössä. Sen vastapainoksi mukaan ovat tulleet mainostajat ja vakiintuneet tiedotusvälineet.

Valtamedia on päättänyt ottaa blogin yhdeksi osaksi toimintaansa. Toimittajien blogit ja toimittajien ryhmäblogit, joissa bloggarit muodostavat yhteisen blogin, ovat yhdistelmä henkilökohtaista ja heidän edustamansa yrityksen avoimuutta, läpinäkyvyyttä ja innovatiivisuutta.

Yksityisiltä bloggareilta ei puutu rohkeutta puuttua suuriinkaan asioihin. Esimerkiksi tsunami- ja maanjäristyskatastrofien yhteydessä blogit ovat osoittaneet voimansa sekä viranomaistiedotuksen että muun median rinnalla.

Blogit muodostavat kiistämättä mahdollisuuden demokraattiseen ja riippumattomaan mediamittaiseen toimintaan. Blogien etuna on nopeus, joka voi ylittää nykyisellään kaiken muun tiedonvälityksen.

Sotaolosuhteet ovat tästä tyypillinen esimerkki. Tämä nähtiin toisen Persian lahden sodan aikana, jolloin sotapropagandan uutiset ammuttiin alas nimenomaan blogeissa ja Internetissä toimiviin uutispalveluihin liitetyillä keskustelupalstoilla.

Yhdessä keskustelumahdollisuuden kanssa blogit tarjoavat demokraattisen tiedonvälityksen keinon ruohonjuuritasolle. Kyläyhteisöjen lehdet, politiikka ja aluetiedotus voivat hyötyä blogien tarjoamista mahdollisuuksista. Nopola.news Kyyjärvellä ja kaupunkiblogi Vaasalaisia.info ovat siitä hyviä esimerkkejä. Kallio-blogi Helsingissä ja Kaleva Tampereella ovat bloggareiden aktiivisuuden tuloksia ja osoituksia ryhmäblogien elävyydestä.

Puhe kansalaisjournalismista blogien yhteydessä ei ole väärin. Ruohonjuuritason tiedotusvälineet ja blogit tuskin hävittävät valtamediaa, mutta ne täydentävät kaupallisen median välillä pahojakin aukkoja. Tiedonvälityksen lisäksi ne tarjoavat mahdollisuuden osallistua ja luoda yhteishenkeä. Ihmisillä on nyt väline tehdä journalismia.

Tämä ei ole kaikkien mieleen. Kun bloggarit lähestyivät kansanedustajiaan heille läheisen tekijänoikeuslain tiimoilta, monet ärähtivät. Kansalaisten yhteinen toiminta tuomittiin häiriköinniksi ja nopeasti kokoon kyhätyt kampanjat ammattimaisesti masinoiduksi propagandaksi. Tiedon nopeus ja bloggareiden valmius reagoida tärkeiksi katsottuihin asioihin oli yhtäkkiä ongelma.

Vaikka vastarintaa blogien poliittisuudelle on olemassa, monet suomalaiset poliitikot bloggaavat. Ulkoministeri Erkki Tuomiojan ja europarlamentaarikko Alexander Stubbin nettipäiväkirjat ovat olleet esillä jo pitkään ja nyt mukaan on liittynyt koko joukko uusia. Monien poliitikkojen blogit ovat yhdistelmä kotisivua ja hajanaisia päiväkirjamerkintöjä, monet nousevat esiin vaalien alla ja kuihtuvat olemattomiin niiden jälkeen. Tarkimmin niitä seuraa media, joka etsii henkilöön liittyviä paljastuksia.

Blogit eivät taivu helposti määritelmiin. Ne ovat enemmän kuin järjestelmällinen, avoin ja demokraattinen tapa vaikuttaa yhteiskuntaan. Muusta bloggaamisesta parhaimpia todisteita ovat huumoriblogit, jotka vaikuttavat yhteiskuntaansa usein satunnaisesti, piilomerkityksin ja nokkeluudella eivätkä välttämättä lainkaan demokraattisesti.

Yhteiskunnallista painottavan blogimallin ohella toinen kehityssuunta oli jo 1990-luvulla monien blogien henkilökohtaistuminen. Niissä bloggarit kirjasivat usein useita kertoja päivässä omia ajatuksiaan päivän työstä, viikonlopuista ja toisten kirjoittajien aikaansaannoksista.

Henkilökohtaisen panoksen ohella bloggaajat alkoivat myös verkottua. He linkittivät omat kommenttinsa toisten kommentteihin, mikä synnytti julkisen keskustelupiirin. Nämä keskustelijat alkoivat järjestää myös tapaamisia. Virtuaalisesta tuli fyysistä.

Tämä kaikki on toteutunut 2000-luvulla myös Suomessa.

Tuttavuuksien kautta syntyi keskenään kommentoivia pienverkostoja, jotka olivat siemen myös eräänlaisen bloggareiden sisäisen tähtijärjestelmän syntyyn: kansainvälisesti tietyistä kirjoittajista tuli henkilökultin kohteita.

Näiden kulttihenkilöiden, suomalaisittain ”sisäpiirin”, määrä kasvoi tietysti sitä mukaa kun bloggareiden piiri kasvoi. Linkki heidän blogiinsa sijoitettiin entistä useamman blogin sivustaan tehtyyn blogrolliin, joka on nimitys suosikkien listalle. Kuvitteellinen sisäpiiri on yksi blogosfäärin yleisemmistä keskustelunaiheista, kuten yhteisöllisyyskin. Blogosfääri täyttyy myös puheesta itsestään.

Pohjimmiltaan blogi on henkilökohtainen. Sen ei tarvitse olla bloggarin napanöyhtää punovaa päiväkirjaa. Sellaisiakin kyllä löytyy pilvin pimein. Mutta joukkoon mahtuu loistavasti kirjoitettuja henkilökohtaisia päiväkirjoja, jotka lähenevät elleivät jo ole - kirjallisuutta. Blogi voi olla nettipäiväkirjanakin taidetta. Eikä kukaan kysy, onko hyvän, kiinnostavan tai loistavan blogin tekijä tavis vai julkkis. Koska kyse on mediasta, joistakin taviksista voi hyvinkin tulla julkkiksia.

Useimmille bloggareille nettipäiväkirja antaa vapauden kirjoittaa mitä haluaa. Jos oma teksti ei kulje, voi kommentoida muita, kerätä vaikutteita, ja halutessaan osallistua. Monet bloggarit antavat muille mahdollisuuden kommentoida tekstejään. Palaute on viesti blogien muodostaman blogosfäärin yhteisöllisyydestä. Monille bloggareille sillä on sosiaalista merkitystä.

Silti monet kirjoittavat anonyymeina. Se voi olla välttämätöntä: julkisissa baareissakaan juristit ja poliisit eivät mielellään kerro ammattiaan. Omasta työpaikastaan kirjoittava voi joutua erotetuksi paljastuttuaan.

Yliopistoilla bloggaaminen ei ole aina meriitti: se on kuuma keskustelunaihe juuri nyt Yhdysvalloissa. Siellä keskustellaan siitä, kuinka ammattimaisesti toimitetut erikoisblogit voisivat hyvin olla meritoitumiskeino. Internet on halvin julkaisuväline, se on tehokas, nopea ja kansainvälinen. Ehkäpä yliopistolta lähivuosina säästösyistä karkotetut tieteentekijät voisivat saada tiedeblogiapurahoja Suomessakin.

Anonyymina kirjoittamisen vapaus on konkreettisempaa. Mutta samalla se rajaa aihepiirejä. Monet ovat valinneet puolitien. He bloggaavat nimimerkillä, mutta sen takana olevaa henkilöä ei ole vaikea selvittää, jos siihen on tarvetta.

Näistä kehityssuunnista voi muodostaa kaksi erilaista bloggaustyyppiä. Filtteriblogi on käyttää hyväkseen linkkejä, ts. Internetin julkisuuspiiriin ensisijaisesti viittaavaa intertekstuaalisuutta. Journaaliblogi viittaa kommenteissaan joko kirjoittajan henkilökohtaiseen kokemuspiiriin (”nettipäiväkirja”) ja myös sen ulkopuolelle (poliittiset-, mielipide-, erikoisala-, harrastusblogit jne.)

Tämän lisäksi on muodostunut kolmas blogityyppi: mainosblogit, jotka ovat osa yrityksen mainontaa enemmän tai vähemmän peitellysti. Epäilemättä näistä on olemassa myös hybridejä. Esimerkiksi valtamedian toimittajien blogit ovat yhdistelmä niitä kaikkia. Jos he toimivat bloggareina yrityksensä määräyksestä, he ovat yrityksensä mannekiineja. Tällaiset "mannekiiniblogit" ovat yleistymässä.

Kaikille blogityypeille on yhteistä se, että yksittäiset postaukset varustetaan päiväyksellä ja sijoitetaan niin, että uusin postaus on luettavissa ensimmäisenä. Se, millä alustalla ja missä muodossa blogi on Internetistä tavoitettavissa, ei ole tärkeää. Oleellista on, että se on helppoa: monet ilmaispalvelut ovat tehneet tuhansille teknisesti vähäosaisemmille mahdollisuuden perustaa blogi.

Suomalaisista blogeista yli 3500 on listautunut osoitteeseen Blogilistalle. Blogilistalta kukin voi helposti tehdä oman suosikkilistansa niistä blogeista, joita haluaa seurata. Useimmin tilattu blogi on it-konsultti Sami Köykän ja hänen vaimonsa Riitan Pinseri. Vuonna 2002 perustetun bloginsa yhteydessä he alkoivat julkaista listaa suomalaisista blogeista, kolme vuotta myöhemmin Köykkä myi listansa. Nykyinen Blogilista on yritysperustainen.

Blogilistan etusivulla näkyvät viimeksi päivitetyt blogit. Salaisen kaavan mukaan pisteytetty Kuuma lista –sivu painottaa uusia blogeja ja kuumia keskustelunaiheita, top-lista taas järjestää blogit suosituimmuusjärjestykseen blogilistan tilaajien suosikkilistojen perusteella. Linkitetyimmät sivut kertovat blogin suosiosta ja ehkä arvovallastakin. Linketyimmät sivut taas nostavat esiin useimmin blogeihin linkatut sivut.

Blogilistalta omia suosikkejaan voi etsiä myös aihepiireittäin. Luokitteluja on jo kymmenittäin: elämä, päiväkirja, musiikki, elokuvat, taide, kulttuuri, opiskelu, arki, politiikka, kirjallisuus…

Ehkä yllättävästi kaikkein järjestetyimmän blogilistan sisäisen yhteenliittymän muodostavat neuleblogit. Yhteinen asia yhdistää. Siitä osoittaa myös meemien suosio. Blogimeemit eli omassa blogissa vastattavat kiertokyselyt muodostavat bloggareille suositun seuraleikin. Niiden ongelmaksi on nähty blogien samankaltaistuminen.

Blogimeemit lisäävät samankaltaisuutta, mutta niin tekee myös kaikki muu yhteisöllisyys. Kuten mediamuodoilla yleensä, blogeissakin suosikkipuheenaiheet ovat samoja. Muusta mediasta blogit erottaa se, että niitä on niin monta. Etsivä löytää muitakin keskusteluja.

Uusimpana meemistelynä on menestynyt leikkimielinen persoonallisuustesti, jonka tuloksia BlogiPersoonaBlogi koordinoi. Bloggarit voivat liittyä sen avulla omaksi blogiryhmäkseen toisten saman tuloksen saaneiden kanssa. Osallistuminen on tietysti vapaaehtoista.

Tällaista metabloggausta ennustetaan tulevaksi trendiksi bloggaamisessa. Muita blogeja hyödyntävä metabloggaus saattaa jalostua suosituksi blogiksi, kuten suomalaisten bloggareiden oman keltapäivälehti Blogisanomien menestys osoittaa.

Blogosfääri alkaa muistuttaa omaa valtiotaan kaikessa kattavuudessaan ja erikoistuneisuudessaan. Se on melkein vapauden valtakunta. Mutta vain melkein.

lauantaina, lokakuuta 15, 2005

Bloggarit Tarjan puolesta

Finland for thought -blogissa on sitten linkit Conan O'Brianin taannoiseen ohjelmaan, jossa hän vakuuttaa yleisönsä samannäköisyydellään ja innostuu siksi kannattamaan Tarja Halosen uudelleenvalintaa tasavallan presidentiksi.

Tarja Halosen vaalivankkureiden tukilistalla Conanin nimeä ei vielä näy. Omani kyllä laitoin. Ja laittaisin Tarja-bannerinkin blogiini, jos joku semmoisen haluaa tehdä. Kunhan siinä ei ole lippalakki päässä.

Tulossa on helppo vaali. Ei galluplukemien ylivoimaisuuden vuoksi - ne tasoittuvat vielä varmasti, ihmisluonto kun tykkää jännityksestä - vaan siksi, että valinta on helppo. Halonen on toiminut presidenttinä hyvin. Siksi en näe mitään syytä vaihtaa hyvää pois, kun hän kerran on halukas jatkamaan. Vaalivastustajillekin riittää hyviä tehtäviä tässä maailmassa varmasti.

Jos blogeihin kehittyy Bloggarit Tarjan puolesta -kampanja, olkoon tämä ensimmäinen postaus siinä tarkoituksessa. Saamme vähän politiikkaa blogeihinkin.

torstaina, lokakuuta 13, 2005

Harold Pinter sai Nobelin

Brittiläinen näytelmäkirjailija Harold Pinter on tämänvuotinen kirjallisuuden Nobelin saaja. Juuri 75 vuotta Aleksis Kiven päivänä täyttänyt kirjailija tunnetaan parhaiten näytelmistään, mutta hän on käsikirjoittanut peräti 54 ja näytteleekin yli 20 elokuvassa.

Pinterin erikoispiirre on piinaavien tilanteiden psykologinen hallinta, erityisesti tauotus. Tämän on sanottu juontaneen hänen vaikeuksistaan kommunikoida portugalilaissyntyisen isänsä kanssa.

Pinter aloitti näyttelijäopinnoilla RADA:ssa, mutta hän harjoitti opintoja myös oppilaitoksessa nimeltään Central School of Speech and Drama. Iralnnissa vuosina 1951-52 hän osallistui näyttelijäkiertueeseen ja vuonna 1953 hänet oli kiinnitetty Hammersmithiin King's Theatreen näyttelijänä. Näyttelijäuran alkutaipaleella hän käytti nimeä David Baron.

Kirjoittaminen vei kuitenkin voiton. Vuonna 1950 Pinter oli julkaissut runoja Lontoossa ilmestyvässä Poetry-lehdessä nimellä Harold Pinta, ensimmäinen näytelmä The Room (1957)tehtiin Bristolin yliopiston Draaman laitokselle, ensimmäinen radiokuunnelma A Slight Ache, josta vuonna 1963 tuli myös näytelmä, esitettiin BBC:ssä 1959.

Vaikka arvostelumenestys ensimmäiselle suurelle näytelmälle, nimeltään The Birthday Party (1958, elokuvaksi ohjasi William Friedkin, 1968), oli hyvä, ei yleisömenestystä tullut. Vasta toinen näyttämöproduktio The Caretaker vuonna 1960 (elokuvana Clive Donnerin ohjaama Caretaker - kuokkavieras, 1963) merkitsi läpimurtoa. Käsikirjoitus Joseph Loseyn elokuvaan The Servant (Palvelija, 1963) varmisti pysyvän tunnettuuden. Niiden välissä hän kirjoitti joukon televisioelokuvan The Lover (1963) ja televisionäytelmän A Night Out (1960), osana sarjaa "Armchair Theatre". Viimeisin televisionäytelmä Against the War on vuodelta 1999. Luokkayhteiskunnan kuvaus, herran ja palvelijan suhdetta taitavasti analysoineessa Palvelijassa Pinter toimi myös näyttelijänä, tosin pienessä sivuosassa.

Monet Pinter-elokuvat ovat perustuneet hänen näytelmiinsä, mutta hän on tehnyt lähes yhtä monta originaalikäsikirjoitusta elokuvia varten. Elokuvakäsikirjoituksia on pidetty hieman yksinkertaisempina kuin hänen hienoviritteiset näytelmänsä. Silti ne ovat olleet esimerkkejä selvyydestä ja tiukkuudesta kuten esimerkiksi hänen sovituksensa John Fowlesin kuuluun romaaniin Ranskalaisen luutnantin nainen (The French Lietenant's Woman, 1981), jonka ohjasi Karel Reisz. Radiokuunnelmien tekijänä hän on kunnostautunut erityisesti BBC:ssä.

Kiinnostavaa enemmän on myös hänen puolielämäkerrallisena pidetty, David Hugh Jonesin ohjaama The Betrayal (Petetty, 1983), jonka pääosissa olivat ikimuistettavalla tavalla Jeremy Irons ja Ben Kingsley sekä kahden miehen naisena Patricia Hodge.

John Irvinin ohjaama Turtle Diary (1985) ei ehkä ollut edellisten veroinen, mutta kertoo tarinan kahdesta luonnonystävästä, jotka varastavat pari kilpikonnaa ja päästävät ne mereen, mistä elokuvan suomalainen nimi Paluu vapauteen. Suomeen tuotiin myös Paul Schraderin Muukalaisia Venetsiassa (The Comfort of Strangers, 1990) englantilainen pariskunta setvii välejään Venetsiassa samalla kun heitä tarkkaillaan. Tarkkailija on groteskien tarinoiden kertoja, joka saa pariskunnan koukkuun fyysisestä sairastumisestaan ja moraalisesta kammostaan huolimatta. Ei siis mikään koko perheen elokuva.

Samana vuonna ilmestyi myös Orjattaresi (Handmaid's Tale, 1990), jonka ohjasi Volker Schlöndorf. Elokuva perustui Margareta Attwoodin romaaniin. Siinä Amerikka on kohdannut fasistisen tulevaisuutensa ja oikeistolaiset uskovaiset ovat ottaneet vallat. Kate on kriminaali, syyllinen pakoyritykseen Yhdysvalloista ja määrätään piiaksi ja hänen on synnytettävä lapsi isännälleen, joka osoittautuu ylimmäksi Komentajaksi. Mutta Kate ihastuu autonkuljettajaan samaan aikaan kun vastarintaliike nostaa päätään.

Viimeisin täysverinen elokuva Pinterillä oli 1993 ilmestynyt Oikeusjuttu (The Trial), tunnettu Kafkan kertomus, johon Pinter kirjoitti kässärin ja jonka David Hugh Jones ohjasi.

Valkokangaselokuvia Pinterin käsikirjoitukseen olivat myös Elia Kazanin L. Scott Fitzgerald-ohjaus The Last Tycoon (Viimeinen valtias, 1976), Joseph Loseyn kaksi elokuvaa, L.P. Hartleyn romaaniin perustuva The Go-Between (The Go-Between - sanansaattaja, 1970) ja Accident (Onnettomuus) sekä Trevor Dudley Smithin romaaniin perustuma vakoilujännäri Quiller Memorandum (Quiller - kuolemaa silmästä silmään, 1966), jonka ohjasi Michael Anderson. Käikki nämä myös tuotiin Suomeen levitykseen.

Harold Pinter on ollut erityisen aktiivinen ihmisoikeuskysymyksissä Chilen vallankaappauksen jälkeen vuonna 1973. Kosovon miehityksen yhteydessä hän - taustaltaan siviilipalvelusmies - tuomitsi NATOn intervention sanoen sen aiheuttavan vain kauhua ja hävittävän maan. Vuonna 2001 Pinter ryhtyi kansainvälisen komitean jäsenenä puolustamaan Slobodan Milosevicia. Irakin sodan yhteydessä Pinter tuomitsi Bushin maailman huonoimmiksi johtajaksi, jonka pitäisi katsoa peiliin.

Helmikuussa 2005 Pinter sanoi haastattelussa, että hän on lopettanut näytelmien kirjoittamisen ja panee kaikki energiansa politiikkaan: "Olen kirjoittanut 29 näytelmää. Eikö se riitä?"

Pinterillä dignosisoitiin syöpä vuonna 2002.

Tarja Halonen presidentiksi

Ilta-Sanomat kertoo Conan O'Brianin verranneen suositussa showssaan omaa punatukkaista ulkonäköään Suomen tasavallan presidentin ulkonäköön. Yleisön naurun perusteella yhteinen ulkonäkö oli selviö. Samaisen uutisen mukaan Halos-jakso nähdään Subtv:llä perjantaina kello 23.

Vaaliblogeja alkaa ilmestyä. Hesarin Unski ei ole kenenkään asialla, mutta haahuilee mukavasti teeman ympärillä ja syöksee kysymyksiä jokaisen kirjoituksensa perään. Taktiikka ontuu, sillä hän ei itse osallistu keskusteluun, ja näin päätelmäksi jää, että hän kerää vain mielipiteet.

Siihen ovat monet virtuaaliset toimittaja-kansa -kuviot kaatuneet - esimerkiksi Yleisradion ylläpitämä keskustelupalsta, jonka yhtiön johto teloitti juuri kun se oli lyömässä läpi. Yhtiön toimittajat eivät osallistuneet keskusteluihin ja palstat kävivät (firman näkökulmasta) hyödyttömiksi. Muistahan firmat eivät tunnetusti välitä: YLE toimi tässä asiassa hämmästyttävän kömpelösti, suorastaan kökkötraktorina.

Hesarin Unski kertoi kesätoimittajista, nuorista, "mokomat" kuten hän sanoo, jotka ihmettelivät, oliko Kekkosen henkilöpalvonta niin suurta, että ministerien piti oikein joukolla saattaa ja vastaanottaa häntä lentoasemalla.

Kokenut toimittaja ei tyydy nojatuoliinsa vaan kertoo kontekstista. Niin asiasta saa selkoa vähän enemmän. [Toimittaja elää sillä että hän kirjoittaa jatkuvasti vähän enemmän jostakin asiasta. Valitettavasti niin monille paino on sanalla vähän eikä sanalla enemmän.]

Mutta Unskilta saimme enemmän: Suomessa oli aiemmin käytäntönä, että pääministeri otti tasavallan presidentin hommat, kun tämä matkusti ulkomaille. Pääministeristä tuli virkaa tekevä presidentti, joka luopui varsinaisesta työstään. Hän ei saanut edes käydä Valtioneuvoston linnassa tai eduskunnassa. Siksi lentokentällä järjestetyt saattajaiset ja vastaanottajaiset olivat tarpeellisia tilaisuuksia. Ne osoittivat kuka kulloinkin oli valtionpäämies. Tästä käytännöstä Mauno Koivisto luopui kautensa lopulla. Nykyään asia on toisin. Presidentti on ulkomaillakin valtionpäämies, eikä pääministeri ole normaalioloissa milloinkaan vt.presidenttinä.

Presidentintekijä Jussi Lähde lisäsi Unskin kommenteissa senkin historiallisen seikan, että Tasavallan presidentti - muutkin kuin UKK - varmasti halusivat tavata “katraansa” silmästä silmään heti palattuaan joskus pitkiltäkin matkoiltaan. "Todennäköisesti kengänkärkien asento kertoi, ketkä olivat olleet pahanteossa ja hiirinä vilistelleet tasavallan pöydällä", Lähde kommentoi hauskasti ja lisäsi, etteivät puhelimet olleet silloin niin käteviä kuin nykyisin. Luotetut raportit tasavallan tapahtumista saatiin jo lentokentällä.

Innostuin siitä pohtimaan asiaa itsekin ja siirrän nyt kommenttini tänne omaan blogiinkin. [Pitäisikö käytäntö nimetä: Elämäni Rauno Räsäsenä, osa 1].

Päämiesten ja -naisten lähdöt ja tulot eivät ole enää suuria näytön paikkoja valtioille: vanhoja filmejä katsellessa ihmettelee esimerkiksi Paasikiven tai Kekkosen saapumista Moskovaan. Paikalla jopa 4000 ihmistä, paraateja, neuvostojohtoa pilvin pimein ja paljon pikkulippuja lapsosten kädessä. Ihmispaljoutta leveiden katujen reunalla sai sitten seurata valkokankailta hieman tavallista pidemmissä uutiskatsauksissa. Pönäkkyys ja mahtipontisuus kertoi kuinka vakavissaan kulloinkin oltiin asialla.

Elokuvakameroille oli ruokaa ja diplomaattitasolla pidettiin jo etukäteen huolta siitä, että ykkösasiat ovat ykkösasioita. Valtiovierailu oli aina suuri tapahtuma. Mielestäni tämä valtiovierailuinstituution mitätöityminen liittyy valtioroolin yleisen merkityksen kapenemiseen, ei vain presidentin sisäpoliittisen aseman muutokseen arkipäiväisemmäksi.

Jäljellä on vain EU- ja NATO-potretteja, eivätkä uutiset taustoita niitä kovinkaan hyvin: kukaan ei tunnu ajattelevan, että on etu jos sekä presidentti että pääministeri ajavat maansa asiaa. Kaksi saa aikaan enemmän kuin yksi. Vai onko joku väittämässä, että heillä olisi käytännössä ollut linjaristiriitoja työnjaossa tai asioissa. Presidentin valtiovierailut ovat näitä asioita ajamassa siinä missä pääministerin ulkomaille suuntautuvat työmatkatkin. Siksi niille kannattaisi antaa huomiota muutenkin kuin sattumusten keräilynä.

Presidentti-pääministeri -keskustelusta maan edustamisesta on aina tehty vain hallinnollinen (ja perustuslaillinen) kysymys: asiatasolle yksikään valopää ei ole jaksanut mennä.

Tätä hyväksi käyttäen jopa presidentillisten YK-esiintymisien vähättely on jokamiehenoikeus. Eräiden “kriitikkojen” hauska tapa ajoittaa ainoat puheenvuoronsa näiden ulkomaanmatkojen ajaksi on kyllä pantu merkille. Siinä sitten kulutat matkan yhteydessä televisioaikasi siihen, että pitää vastailla kotimaassa tehtyihin provokatoorisiin väitteisiin. Vai onko joku oikeasti kiinnostunut, mitä EVA ajattelee ulkopolitiikasta?

Ehkäpä tämä hallinnollinen pohdiskelu on mennyt kiireisten ministereiden mieleen liiankin syvälle. He edustavat hallituksessa oikeastaan vain "pääministerin puoluetta", eivätkä ota oman karismansa koristukseksi presidentin arvovaltaa, vaikka luulisi, ettei pari sanaa presidentin kanssa ajankohtaisista asioista voi kenenkään asemaa huonontaa.

keskiviikkona, lokakuuta 12, 2005

Silmä poikki

Joskus on niin, että yhdellä linkillä puhuu enemmän kuin tuhat sanaa.

Meni silmästä verisuoni poikki. En ole siniverinen väristä päätellen, eikä siihen sukututkimusta tarvitse.

Katsoin sitten netistä, miten muut. Tämä oli tulos: "Tässä jokin aika sitten katkesi verisuoni silmässä ja niin hassusti, että meni päiväkausia, ennen kuin lasiainen alkoi kirkastua, mutta täysin kirkkaaksi se ei ole sen jälkeen tullut. Nyt langanpätkiä ja ameeboja ja kaikkea siltä väliltä vaeltelee kaiken aikaa, välillä tuntuu kuin koko näkökenttä olisi kuin ikkunapesua vailla, niin sumeaa on."

Okei. Pitänee ottaa vähän iisimmin. Tiputtaa työtahtia. Enää 50 tunnin työviikkoja?

tiistaina, lokakuuta 11, 2005

Hyperbolataan

"Yksilöllinen tuoksu johon miljoonat ovat ihastuneet" on mainosmaailman klassikko ja samalla loistava esimerkki jonkun hyperbollan hyperbolasta.

Tunnetuin hyberbola on varmaankin Raamatusta, jota kirjaimellisesti noudattavia varmasti riittää: "Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni." (Luuk. 14:26)

Kyse on siis tyylikeinosta. Siis vastaavasta kuin mitä ovat ajatusviiva, sitaatti, esimerkki, kysymys, vertaus, alkusointu, anafora, antiteesi, asyndeton, deskriptiiviset sanat, ellipsi, metafora, parafraasi, personifiointi, sanajärjestys, järäsarjastus, "sitaatti", suostuttelumääritelmä ja tietenkin toisto, toisto, toisto, toisto sekä toisto.

Hyperbola on kärjistävää liioittelua sosiaalisessa tilanteessa. Niin kuin ironiakin. Ironisessa lausumassa sanotaan jotakin, mutta tarkoitetaan muuta. Eiks' ookin paha? Hyperbolassa jotakin mieltä askarruttavaa asiaa korostetaan voimakkaasti, aina banaaliuteen saakka, ja joka tapauksessa niin, että on raavittava päätä jonkin muunkin kuin kirjaimellisen tulkinnan äärellä. Tulkitsijalla on siis oltava tietoa siitä, mikä on hyberbolaa käyttävä taho. Tämän tyylikeinon tunnistaminen siis edellyttää, että tulkitsijalla on käytännön kokemusta tiettyihin sosiokulttuurisiin käytäntöihin osallistumisesta.

Ja juuri siksi minä ihmettelenkin, miksi kielivirtuoosinen kieli ei virtuena enää virtuaalimaailmassa riitä. Pitää olla poikkeuksellinen kielivirtuoosi. Onks' semmonen enää normaalii?

Kun rock'n roll tuli Suomeen

"Nuorison villiintymisestä ja huonosta käytöksestä puhutaan ja kirjoitetaan paljon", nimimerkki Linssi luonnehti ajakohtaista kysymystä vuoden 1956 syksyllä. "Uusimpana villityksenä pidetään sitä mellastuksen aaltoa, joka on kiehumassa uuden tanssin, jota lyhennettynä kutsutaan Rock'n roll-nimellä. Tämän tanssin leviämisessä näyttelee eräänlaista osaa Tunnista tuntiin –niminen elokuva, joka on monissa maiss saanut aikaan vallan kummallisia nuorison tempauksia. Ollaanhan totuttu jo siihen, että keskenkasvuinen nuoriso eläytyy kovin usein juuri musiikkifilmeihin niin, että he unohtavat ajan ja paikan sekä laulavat ja viheltävät filmin melodian ja laulujen mukana. Tällöin ei ole niinkään harvinaista, että ne, jotka eivät osaa laulaa, innostuvat ja laskettelevat mukana vain suoraa huutoa. Tällaisista myötäeläjistä ei ole kuitenkaan ollut sanottavaa haittaa ja kun filmi on loppunut, niin 'myötäeläjätkin' ovat rauhoittuneet. Rock'n rollilla on ollut kuitenkin pysyvämpi vaikutus. On nimittäin sattunut tapauksia, että tanssipaikoista ja elokuvateattereista kadulle tullut nuoriso on villinä riehunut tuon hullun tanssin rytmeissä. Näin on sattunut useissa tapauksissa ulkomailla, mutta vain parissa tapauksessa meillä Suomessa. Kun edellä mainitulla elokuvalla oli ensi-iltansa Helsingissä, niin oli kai jo ennakolta huomattu pärinäpoikain ja heidän sutturoittensa – kuten arvonimet kuuluvat – joukossa vilkasta kiinnostusta pääsylippujen ennakko-ostoon, joka muuten on harvinaista. Tästä päätellen voitiin jotain odottaakin ja ensimmäisessä näytännössä olikin sitten 'myötäeletty' [-- --] vahvasti ja äänekkäästi. Kun näytäntö loppui, niin kadulla vielä yritettiin inspiroida samoja tunnelmia. Poliisi oli varautunut paikalle ja tukahdutti intoilut ja palautti järjestyksen. Siihen ne julkiset riehaantumiset sitten päättyivätkin. [-- --] Edellä mainitun filmin esityksissä Helsingissä ei sittemmin ollut sattunut kummempia levottomuuksia, ja kun me uteliaisuuttamme menimme katsomaan filmiä, niin näytännössä oli noin parikymmentä henkeä, joista nuorimmatkaan eivät millään tavalla reagoineet filmin tanssikohtauksille. Suurin osa katsojista oli ilmeisesti samaa mieltä kuin mekin, että filmi oli heikko tekele, jonka laulut ja tanssit jättivät meidät kylmiksi. Mikä sitten aiheuttaa nuorison villiintymisen? Ilmeisesti jonkinlainen ryhmäsuggestio, joka tuollaiseen "sävelten hurmaan" vetää niin viidakon villit kuin suurkaupungin pärinäpojat ja surinasussut.

Sanoimme jo aluksi, että koko villitys olisi jäänyt ehkä tulematta, jos sanomalehdistö ja radio olisivat asiasta vaienneet. Radion luulisi voivan kieltäytyä rock'n rollaamasta, tai siitä puhumasta – mutta eipä vain! Juuri tätä juttua naputtaessamme osui korvaamme kysymys oululaisen tanssiorkesterin johtajan haastattelusta, että joko teillä soitetaan (tai oliko kysymys vaatimisesta) sitä rockn' rollia? Ellei tähän mennessä ollut soitettu, niin kyllä ne nyt osaavat Oulussakin vaatia sitä.

Kun keskustellaan siitä, kuka on syypää rock'n rollauksen leviämiseen, niin sopii ottaa huomioon kaikki 'levittäjät'."

maanantaina, lokakuuta 10, 2005

Kekkonen elokuvasta

Testasin Urho Kekkosen arkiston hakuominaisuutta. UKK näyttää kirjoittaneen elokuvista vain kerran, minkä lisäksi hän käytti kaksi - järkevää - puheenvuoroa eduskunnassa 1938, kun siellä käsiteltävänä oli elokuvien ennakkotarkastuslaki, joka muuten kaatui. Laki saatiin aikaiseksi 1945, ja valtiollinen elokuvatarkastus alkoi maaliskuun 1. päivänä 1946.

Mutta kerran nuorna miesnä vuonna 1919 Urho Kekkonen näyttää kirjoittaneen elokuvastakin. Hämmentävän konservatiivinen näkökulma: elokuvat edistivät hänen mukaan rikoksia. Tätä argumenttia käytettiin vielä 1950-luvulla elokuvia kiellettäessä. Mutta kyllä Kekkonen ajan tasalla oli. Juuri nämä asiat olivat pinnalla vuoden 1920 molemmin puolin.

"Kannattavimpia laitoksia Suomenmaassa lienevät elävienkuvien näyttämöt. Vaikka jalostavammat taidetilaisuudet olisivat aivan tyhjät ihmisistä, niin varmaa varmemmin ovat elävienkuvien teatterit pukaten pakaten täynnä huvitushaluista väkeä. Räikeät ilmotuslehtiset näyttämöiden ovissa houkuttelevat jännitysohjelmineen sisälle yleisöä, jolle tällaiset taidetilaisuudet ovat kylliksi jalostavia ja monellekin ainoata hengenravintoa. Varsinkin kasvava nuoriso, koululaiset y.m. ovat elävien kuvien innokkaimpia kannattajia. Joka ainoan saatavissa olevan ohjelman käyvät he katsomassa, eikä mies ole mikään joka ei ole nähnyt viimeistä Chaplin-hulluttelua tai Jerryn seikkailua. Jännittävät rikosnäytelmät menevät pikkupoikiin kuin häkä ja monet kerrat, poikasten ryhtyessä rikospuuhiin ja niiden sitten paljastuessa, on selville saatu, että alkusysäyksen lainvastaisiin hankkeisiinsa ovat poikaset saaneet elävistä kuvista.

Elävien kuvien merkitys on sentään sangen suuri, jos sen tarjoamat apuneuvot asetettaisi hyödyllisen toiminnan palvelukseen. Opetusvälineensä olisi se mainio ja monissa muissa suhteissa on se sangen suureksi hyödyksi.

Ne rahasummat, jotka ulkomaille menevät filmien ostoon, eivät ole vallan pienet. Nyt ovat sentään eräät näyttämötaiteilijamme ja liikemiehemme perustaneet suuren filmausosakeyhtiön, jonka aikomuksena on valkoiselle kankaalle toimittaa kotimaisen kirjallisuutemme parhaita tuotteita. Tarkotus on aivan ensiksi filmata Seitsemän veljestä ja Pohjalaisia. Kotimaiset maisemamme ja luonnonnähtävyytemme aikoo yhtiö myöskin saattaa ulkomaalaisten nähtäviksi elävissä kuvissa. Täten tahdotaan tehdä isänmaamme tunnetuksi ulkomailla ja samalla vähennetään jossakin määrin tuontia ulkomailta. Yritys on näinollen sangen kannatettava ja toivottavasti siitä tosi tulee."

sunnuntai, lokakuuta 09, 2005

Sediksen linkkiblogi

Kun kerran muutkin, niin miksen minä. Kiitoksia inspiraatiosta Hanhensulalle - jonka täytyy olla tästä sivusta päätellen värisokea - ja jollekin muulle, joka sinne minut opasti surffiretkellä.

Nyt on sitten olemassa Sedis Links. Sitä voi hyvin ylläpitää englanniksi, koska monet linkeistä ovat englanninkielisiä, eikä niiden selittämiseksi tarvitse tehdä kuin muutama kielivirhe näytiksi.

Aloitin linkkaamalla sinne toista sataa historia-alan lehteä netissä. Aamupäivä menikin linkkejä tsekatessa. Kahdessa vuodessa kaksikymmentä lehteä oli hävinnyt niin, etten uutta url-osoitetta niille löytänyt. Yllättävän monet olivat kaupallistuneet yliopiston laitoksilta ja yliopistoihmisten kotisivuilta kaupalliselle saitille. Ulkonäkö on suurimmalla osalla edelleen vaatimaton.

Suuret kustantajat antavat vain niukasti (ja monien linkkien taa piilottaen) lehdistään tietoa. He luottavat siihen, että kirjastot tilaavat tärkeitä, mutta päivänselvästi ylihintaisia lehtiä ikuisuuksiin. Mitenkähän on?

lauantaina, lokakuuta 08, 2005

Ydinaseohjelmia

Guardian julkaisi lauantaina uutisen, jonka mukaan yli 360 yksityistä yritystä, yliopiston osastoa tai hallituksen organisaatiota kahdeksassa eri maassa, on paljastunut MI5 eli brittitiedustelun asiakirjan mukaan joko ydin- tai muita aseohjelmia toteuttaviksi tahoiksi joko suoranaisin tavara-, teknologia- tai teknologiatiedon hankinnan kautta.

Listan laajuus yllätti, sillä se osoittaa maailman asekaupan suuremmaksi kuin mitä on julkisesti odotettu. Konkreettisena toimena MI5 varoittaa yrityksistä, joiden kotipaikka on Iran, Pakistan, Intia, Israel, Syyria tai Egypti sekä pyytää olemaan varuilla Yhdistyneiden Arabiemiraattien yritysten kanssa, koska ne voivat toimia peiteyrityksinä asekaupalle. Peiteyrityksiä on havaittu myös maltalaisten ja kyproslaisten yritysten joukossa.

Lista on tarkoitettu ennen muuta brittiyhtiöille, jotta ne välttäisivät asioimasta niiden kanssa. Mukana jo kaksi vuotta sitten kompiloidulla 17-sivuisella listalla on myös Pakistanin hallituksen alainen diplomaattinen toimisto ja 94 muuta pakistanilaista organisaatiota ja hallituksen elintä, joiden arvellaan auttaneet maan ydinohjelman toteuttamisessa.

Lista julkistettiin juuri kun Atomienergiakomissio ja sen johtaja Mohamed ElBaradei sai Nobelin rauhanpalkinnon aseriisunnan vauhdittamiseksi ja ydinaseiden levittämisen estämiseksi "sekä valtioiden että terroristiryhmien" käsiin.

Iranilaisia organisaatioita listalle mahtuu 114. Heidän sanotaan hankkineen ydintietoutta, kemiallisten ja biologisten aseiden sekä ohjusteknologiaa. Myös egyptiläisen yksityisen kemian alan yrityksen sanotaan havitelleen ydintaseohjelmaa muistuttavaa teknologiaa, samoin kuin Syyrian atomienergiakomissio. Israelilaisia organisaatioita listalla on 11, intialaisia toimielimiä 73, kaikilla mielessään ydinaseohjelmat.

Pakistanin diplomaattinen edustusto sanoi väitteiden olevan roskaa. Yhdistyneiden arabiemiraattien edustus totesi heidän aina toimineen läheisessä yhteistyössä brittiviranomaisten kanssa.

Lehti tarjoaa myös joukon erikoisjuttuja asekaupasta maailmalla.

Google-reader

Google on nyt sitten julkistanut nettipohjaisen RSS-lukijan (vai miten sen aggregaattorin suomentaisi). Nimeksi sille on annettu osuvasti Google Reader. [Linkki toimii ainakin, jos olet loggautunut Googleen esimerkiksi G-mailin käyttäjänä. Tai mene sinne Weblogsinc.comin] kautta. Kyse on Beta-versiosta

Ohjelma tuo valitsemiltasi saiteilta automaattisesti viimeisimmät uutiset ja päivitykset. Lukulistaa voi järjestää tarpeiden mukaan. Etsintätoiminta tekee mahdollisesti hakea esimerkiksi blogeista haluamaasi teemaa. Ohjelma nopeuttanee myös tiedon jakamista.

Itse olen lähinnä kokeillut RSS-syötteiden lukemista. Pieni ongelma niissä on se, että laskurit eivät niitä havaitse: tarjoamalla syötettä voin saada lukijoita, mutta minä en saa selville kuinka paljon. Minusta on hauska tietää, paljonko minulla on säännöllisiä lukijoita. Siksi esimerkiksi Blogilistan "tilaajamäärät" ovat kiinnostavia.

Mutta miten syötteiden jakelua voi seurata?

Realiteetit hukassa

Kiljaisin äsken riemuissani. Sain kuin ohimennen taustoitetuksi ulkopoliittista elokuvasensuuria käsittävään tekstiini siitä puuttuvat 14 elokuvaa. Meni vielä aika tiiviiseen pakettiin.

Mutta kirjan luvusta tuli reilusti yli 50 sivua pitkä, mikä ei ole hyvä juttu. Odotin kyllä lähemmäs sataa. Mutta ainekset ovat nyt 95 %:sti kasassa, hiotaan sitä sitten printatulla paperilla muutamaan kertaan. Meni siis kivuttomasti ja nopeasti.

Paitsi että kun katsoin kelloa, se oli puoli neljä. Olin istunut tässä koneella koko lauantaipäivän, kuusi ja puoli tuntia, varttitunnin ruoka- ja kahvitauolla. Hyvästi vapaapäivä.

Mutta jotta ei menisi vielä yöunetkin. Tietääkö joku sattumoisin ruotsalaisesta lyhäristä, jonka nimi on Mer än segrare. Minkälaisesta elokuvasta on kyse?

torstaina, lokakuuta 06, 2005

Bach kasvattaa järkeä

Bach kasvattaa järkeä. Kukat kasvavat paremmin vienon musiikin säestyksellä. Ja lehmätkin lypsävät enemmän ja voivat hyvin sinfonisen orkesterin säestäessä navetan eloa. Epäilemättä monet ihmissuhteet ovat parantuneet sopiva musiikin avulla, jos kohta kynttilöillä, illallisella, takkatulella, karhuntaljalla ja kalliilla lahjoillakin on osuutensa erinäisissä sattumuksissa ihmisen elämässä.

Tolvanat eivät pidä taiteesta on tietysti liian rajusti sanottu, sillä maailmassa on myös taiteesta pitäviä tolvanoita. Sen sijaan päin vastoin voi nätisti sanoa: taide edistää hyvinvointia ja järkeä. Ja se on antidementti, se estää dementiaa.

Näin väittää brittilääkäri Paul Robertson, joka on tutkinut asiaa ja esitelmöi siitä viikko sitten Royal Society of Medicinessä Britanniassa. Uusimpien luentojen aiheena on se, että musiikki on terapiaa dementikolle ja myös heidän huoltajilleen.

Skotlannin luennollaan hänen tukenaan oli soittamassa mm. Medici String Quartet, joka esitti tunnettuja kappaleita hieman väärästä sävellajista. Se antoi ihmisille vinkkiä siitä, miten Alzheimerin taudista kärsineiden havainnot ovat muuttuneet. [Mitä tämä tarkoittaa karaoke-baarien yleisölle, on vielä eksplikoimatta.]

Professori Robertson on vakuuttunut siitä, että musiikin avulla voidaan lukkiutuneita muisteja avata. Musiikki auttaa dementikkoja saamaan yhteyden maailmaan ainakin vähäksi aikaa, soivan musiikin ajaksi. Ja se antaa tilaa ja aikaa heidän hoitajilleen.

Kyse on tutkitusta tiedosta. Kansainvälisesti tunnustetut muusikot ovat auttaneet jo kahden vuosikymmenen ajan tutkimaan musiikin neurologista ja tieteellistä perustaa. Yleisesti tunnetuksi asia ei tullut tutkimuksilla, eikä Royal Society of Medicine kutsunut miestä luennoimaan säkenöivien tulosten vuoksi, vaan siksi, että televisiokanava Channell 4 esitti sarjan Music and the Mind, joka keskittyi musiikin parantavaan vaikutukseen. Television myötä miehestä tuli julkkis.

"Musiikki kantaa merkityksiä", Robertson muistuttaa. Siksi on selvitettävä monia kysymyksiä: miksi meillä on musiikkia, mitä tarkoituksia sillä on, miksi me liikutumme musiikista, kuinka se avaa muistin ja miksi ihmiset ovat avoimempia ja kommunikatiivisempia musiikin vaikuttaessa ja kuinka varhain me saamme musikaalisuutemme ja miksi.

Robertson itse uskoo pystyvänsä rakentamaan musiikin avulla kuvan ihmisolennosta kokonaisuudessaan: aivoista, ruumiista ja tunteista. Luennoilla Robertson käyttää oman puheensa lisäksi musiikkiotoksia ja myös elokuvanäytteitä.

Robertsonin sanomaa voidaan mielestäni hyvin soveltaa myös elokuvaan.

Siksi me elokuvan ystävät olemme niin "bright" koko ajan.

keskiviikkona, lokakuuta 05, 2005

Kaunis ilma tänään

Ihan totta. On se kaunis.

60 tunnin työviikoista rasittunut selkäranka katkesi aamulla sen verran, että otin saldovapaan neulansilmäksi.

Niinpä päivittelin Historian siipien havinat, korjasin tentit, luin sanomalehdet ja söin paistetun kananmunan kahvikupposen kera kaikessa rauhassa. Jälkiruoaksi ihastelin parvekkeella keltaisia maahan laskeutuvia lehtiä. Ruska on.

Täytynee lähteä kävelylenkille. Samalla voisin viedä kirjastoon eilen bussipysäkiltä löytämäni kirjastokortin, tipauttaa tenttitulokset oikeaan kansliaan, käydä kirjakaupassa ja pistäytyä yliopistolla katsomassa tosi meininkiä.

Mitä vähemmän tuttuja näkee sen parempi. Ovat ehkä päässeet jonnekin muualle. Valmistuneet tai saaneet vakituisemman työpaikan. Tai sitten eivät. Ovat dropanneet ja sinnittelevät pätkätöissä. Tai maleksivat käytävillä xyz-vuottaan.

Ehkäpä iltapäivällä suuntaan johonkin keskustan baariin lukemaan Juhani Suomen uusinta kirjaa. Illaksi on jo varattu elokuva. En ajatellut katsoa Erja Dammertin Sotalapset -dokumenttia kolmatta kertaa. Se ei ole tarina sotalapsista, vaan elokuva lähtemisen ja jättämisen vaikeudesta. Todistajina vain sattuvat olemaan sotalapset.

Dammert ja häntä arkistoissa avittaneet käyttivät hienosti vanhaa dokumenttielokuvaa Suomesta ja Ruotsista. Suomessa aineistoa sotalapsista on elokuvana alle tunti, Ruotsissa vähän enemmän.

Huomenna on puolustusvoimien kuvaosaston 80-vuotisjuhlat. Yleisönäytäntö restauroidusta Meidän poikamme -elokuvasta alkaa kello 17.00 Orionissa, Eerikinkatu 5, Helsingissä. Siis alkaa, jos meidät varsijalkaisia laseja kilistelevät saadaan alta pois elokuvateatterista.