Filmimeemi - leffavitonen

Tähän meemiin on kai pakko osallistua. Viisi leffaa.

Koska en saanut blogimiitissä kertoa lapsuudestani, vaikka jankkaamiseen asti yritin, valitsin tähän elokuvameemiin runsaudenpulastani vain ja ainoastaan lapsuuselokuvia. Ehkä ne sanovat sen, joka massan voimalla minulta riistettiin ja jota vastaan en voinut kapinoida tuntemani uhan vuoksi.

1) Francois Truffaut'n 400 kepposta on tarina pojan näkökulmasta, lapsen vaikeasta suhteesta aikuisten maailmaan, jonka kieltä lapsi ei osaa, mutta jolla on tästä riippumaton oma kielensä, jota aikuiset eivät näe, koe tai ymmärrä.

Vuonna 1959 valmistunut 400 kepposta sai suuren huomion Cannesin festivaaleilla 1959. Se on elokuva 14-vuotiaasta Antoine Doinelista, joka periaatteessa käy koulua tiukasta kurinpidostaan tunnetussa poikakoulussa, mutta pinnaa ja keppostelee Pariisissa kaverinsa Réneen kanssa. Pojat karkaavat, sillä he haluavat nähdä meren, mutta he jäävät kiinni varkaudesta jolla matka piti rahoittaa, ja heidät erotetaan koulusta. Vanhemmat luovuttavat Antoinen poliisille ja sen myötä kasvatuslaitokseen. Antoine pakenee, juoksee ja pääsee toteuttamaan yhden unelmansa päästessään meren rannalle. Pääosaa esittää Jean-Pierre Léaud, Truffaut'n luottonäyttelijä, joka oli pääosassa myös Aki Kaurismäellä I Hired A Contract Killer -elokuvassa. Sieppari ruispellossa on sukulaisleffa (ja -kirja) tälle teemalle.

Tämän elokuvan vuoksi teen aina kepposia!

2) Wizard of Oz on uskomattoman elokuvavuoden 1939 tuotantoa. Se on elokuva kodin korvaamattomuudesta, ystävyydestä ja pelkojen voittamisesta. Orpotyttö Dorothy Gale (Judy Garland) asuu maatilalla yhdessä Henry-sedän, Em-tädin ja tilan kolmen työntekijän kanssa. Dorothy karkaa syntyneiden ongelmien vuoksi, mutta matkalla hänen tapaamansa professori Marvel suostuttelee hänet palaamaan. Kotimatkalla nousee kuitenkin pyörremyrsky, ja se tempaisee hänet ja Toto-koiran mukaansa. Myrsky vie Dorothyn värilliseen Ozin ihmemaahan. Kotiin hän pääsee vain matkaamalla keltatiilistä rakennettua tietä Smaragdikaupunkiin. Siellä asuu Ozin velho, joka on ainoa mahdollinen auttaja. Matkalla Dorothy ja Toto tutustuvat tyhmään Variksenpelättimeen, sydämettömään Peltimieheen ja pelokkaaseen Leijonaan, joilla on vastassaan Lännen Paha Noita.

Tämän elokuvan vuoksi olen aina tyhmä mutta viisas, sydämetön mutta lämmin ja pelokas mutta urhea.

3) Peter Pan perustuu J.M. Barrien kirjaan vuodelta 1904. Se on elokuva murrosiän tunteiden myrskyistä, auktoriteeteista ja kapinasta niitä vastaan, rakkaudesta ja kaipuusta rakkauteen sekä aikuiseksi kasvamisen ongelmista.

Peter Pan on kosmoksen korpiteiden takana sijaitsevan Mikä Mikä -maan poika. Hänellä on uskomattomat voimat ja hän osaa lentää, ja hänen elämänsä koostuu seikkailuista. Niissä hänellä on tukenaan veljeskunta nimeltään Kadonneet pojat, minkä johtaja hän on. Mikä Mikä -maassa asuu myös pikku-keijuja, jotka ovat Peter Panin ystäviä. Peterillä on läheinen suhde keiju Helinään, joka on auttamattomasti rakastunut häneen. Peter Pan on viha-rakkaussuhteessa vastustajaansa, Kapteeni Koukkun, kätensä hänen vuokseen menettäneeseen merirosvoon. Peter lentää Lontooseen, ja kertoo tarinoita Darlingin perheen makuuhuoneeseen Wendylle. Lopulta Peter kutsuu Wendyn pikkuveljineen mukaan elämänsä seikkailuun Mikä Mikä -maahan.

Tämä varmaan tekee minut Peter von Paniksi?

4) Ei paluuta - monilla eri kielillä Ivanin lapsuus (1962, 95 min, perustuu Bogomolovin novelliin) - oli ohjaajansa Andrei Tarkovskin debyyttielokuva, joka palkittiin Kultaisella Leijonalla Ventsiassa ilmestymisvuonnaan. Se on elokuva vähäeleisestä sankaruudesta, vaikka itse elokuva keskittyykin kahden tiedusteluretken väliseen aikaan, eikä ole osoitteleva sankaritekojen kuvaus.

Ei paluuta tai paremminkin Ivanin lapsuus kertoo venäläisestä 12-vuotiaasta sota-orvosta, jonka halu kostaa vanhempiensa kuolema johtaa hänet äärimmäisen vaaralliselle vakoiluretkelle Saksan rintamalinjojen taakse. Tässä elokuvassa hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja.

Tämä elokuva on sankaruuden mittatikku ja opettaa kostosta jotakin.

5) Punainen ilmapallo (La Ballon Rouge, 1956), ranskalaisen Albert Lamorissen ohjaama elokuva on päältäkatsoen lyhyt ja merkityksetön elokuva pojasta ja punaisesta ilmapallosta jonka hän löytää. Siinä ei ole varsinaista puhetta, mutta ääniä kyllä. Tietysti sillä on syvempikin merkitys metaforana ystävyydestä.

Koska poika ei voi viedä löytämäänsä palloa bussiin, hän valitsee kävelemisen, myöhästyy tietysti koulusta ja koska palloa ei saa viedä kouluun, antaa sen talonmiehelle. Hän saa pallon takaisin koulun päätyttyä, mutta äiti ei anna pitää sitä talossa, vaan heittää se ulos ikkunasta. Mutta tämä pallon on pojan ystävä ja se odottaa ulkona aamulla. Tarina voi jatkua...

Tämä elokuva voisi kertoa punatukkaisesta tytöstä tai mistäpä niiden tukan värit koskaan tietää voi.

Lastenkutsut jatkuvat

Äidit niittaavat viiniä ja shampanjaa. Jäljellä olevat lapset ovat kerääntyneet kylpyhuoneeseen vesipommeja räjäyttelemään: ilmapallot täynnä vettä. Kuusi tuntia iloista räiskettä ympärillä. Kylpyhuone lainehtii vettä.

Onneksi DVD:ltä löytyy 1930-luvun Aku Ankkoja. Niitä voi katsella ilokseen. Naisten feministipaatoksen dekonstruoiminenkin jää niille kakkoseksi. Epäilevän Tuomaan välikommentteja en kuitenkaan jätä kertomatta. Jotain iloa miehistäkin täytyy olla, vai mitä...

Lastenkutsut

Sunnuntain ohjelmana on lastenkutsuiksi nimetty riiviötapaaminen. Lapsen kahdeksanvuotis-synttärit olivat jo viikko sitten, mutta nyt ovat sitten niitä juhlistavat kutsut. Lapsen serkku on kyläillyt jo jonkun päivän.

Halloween näyttää olevan jotenkin tulossa, kun lapsi keikkuu noitahattu päässään ympäri asuntoa. Hyvä ettei huido sillä taikasauvalla, joka jatkuvasti kiharrutti silmäripsiäni vuosi takaperin.

Juhlien alkuun on tunti ja risat, makaronisalaatti on jo tulossa, limut kylmenee ja karkit on piilotettu. Samalla raivataan hieman maastoa ja peitellään talouden ekosysteemin rikkihieraistuja objekteja.

Se on helppoa, sillä taloutemme yleisköyhtyminen viittaa keskimääräiseen inflaatiovauhtiin. Näytille jätetyt tavarat ovat suurin piirtein samat kuin viime vuonna, nyt vain vuotta vanhempina. Ne ovat kypsyneet hyötökäytössä ja alkavat myös näyttää sen. Sohvan reunan hieraantuminen ihmetyttää, mutta on tosiasia. Sohvaa ei hankita, vaan sohvanpäällinen.

Säästyneillä sohvarahoilla voisi vaikka käydä jossakin. Olen aina halunnut Sisiliaan, jossa en ole vielä piipahtanut. Mutta sitä ennen menen Roomaan. Viikon reissu, lähtö ensi viikon lauantaina.

Baarissa

Schizo sen kun mietti lähtisikö baariin. Minä pistin sitten paremmaksi ja lähdin. Lauantai on tavallisesti välipäivä. En liiku. En inahda. En edes halua. Mutta nyt oli tilaisuus ja sitä piti käyttää hyväkseen.

Olen alkuiltaihmisiä. Minusta baarissa on aina parhainta kun ei ole paljon ihmisiä. Voi jutella naapurin kanssa. Voi tehdä aloituksia. Voi sooloilla. Kun nyt menimme kello 11 aikoihin (i.p.), niin henkisestä varautumisesta huolimatta se tuntui vaikealta. Oli hirveän täyttä. Koko ajan saa miettiä kaataako tuo lasit pöydässä. (Kaatoi.) Mutta senkin kestää jos asennoituu.

Naapuripöydässä, joka oli se johon piti sitten päästä, tapeltiin. Onneksi se oli vain sananvääntöä. Vääriä ihmisiä väärään aikaan ja ehkä - painotus sillä epäröivällä sanalla - myös väärässä paikassa. Pääsimme sitten siihen tuttujen pöytään aikanaan, portieeri vähän raivasi maastoa, varoitti kuitenkin ensin ja siihen meni tunti. Järkeviksi tunnettujen kantainehmojen kommentteja kannattaa aina kuunnella, vaikka he vetäisivätkin aina välillä kotiin päin.

Aluksi näytti sille, että tilanne oli jo kestänyt liian pitkään. Pöydän väelle se oli jäänyt vähän päälle. Melu voi olla selitys toistolle sekin. Osa poistui, kun ei jaksanut postmodernia asemaansa. Onhan se niin, kuten me kokeneemmat tiedämme, että prinsessoja voi olla vain yksi. (Tai enintään kaksi. (Tähän kyllä kuuluisi hymiö))

Ja niinkin kävi, että kuunneltiin sitten selityksiä tapahtuneesta, eikä edes yhteen vaan vähän useampaan kertaan. Onneksi sekin vaihe meni ohi, ja pääsimme muihinkin jutunaiheisiin.

Vähän ihmiset kiusoittelivatkin toisiaan suhteilla. Sillä on yhtymäkohtansa tuohon prinsessana oloon, vaikka eri ihmisestä nyt oli jo kyse. Kuningastakin kismitti, ja se vasta kismittikin, että kismitti. En kai minä siihen sorru. Alkeelliseen mustasukkaisuuteen. Narsismi on vaivoista tutuin.

Onneksi sekin meni ohi. Kävin laulamassa kerran ja toisenkin ja taisin päästä kolmannenkin kerran. Olin hyvällä tuulella. Melkeinpä riehakkaalla.

Ja näin jälkeen päin on mukavaa, että on rakkaita ihmisiä. Tarvitseeko sitä sen kummempaa. Rahaa? Ei. Mainetta? Ei. Kuuluisuutta? Ei.

Vihdoinkin olen päässyt siihen, että ei-sanani osuvat oikeisiin paikkoihin. Tai ainakin siltä minusta tuntuu. Kyllä, ehdottomasti. Ja silti. Kuinka vaikeaa on sijoittaa oikein kyllä ja sanoa se.

Televisiota katsomassa

Televisiossa menee vanha suosikkini Sysmäläinen, elokuva vuodelta 1938. Jälleen kerran sitä joutuu olemaan ymmällään oman makunsa äärellä, minulla ei ole aavistustakaan miksi pidän tästä elokuvasta.

Vielä kummallisempi juttu on Hannu Lemisen Täysosuma vuodelta 1941. Siitä Hesarin arvostelu sanoi: "Täysosuma on tyypillinen SF:n iloittelu. Juoni on punottu lukuisista klassillista laatua olevista selkkauksista, joiden ansiosta filmi paikka paikoin on varsin eloisa, vähän väliä kuitenkin laahustaen turhien välikohtaisten ja banaalin komiikan suossa. Suotavaa olisi, että suomalainenkin elokuva vähitellen yrittäisi huvittaa yleisöä originellimminkin tempuin kuin alituisin kumoonkupsahtamisin ja luonnottoman vahvat maalinjäljet jättävin suukkosin."

Itse pitäisin Turo Karton käsikirjoitusta kyllä parempana. Toini Aaltonen Suomen Sosialidemokraatissa puolusti vähän tuota näkökulmaa: "hyvin luistaa eteenpäin" ja "huoliteltua työtä kokonaissävyltään", josta kiitos tosin meni ohjaajalle: "Ohjaajana hän on paraiten onnistunut luistavan ja koossapysyvän toiminnan luomisessa."

Sysmäläinen on Valentin Vaalan ohjaus, jossa pääosissa ovat Varkauden kesäteatterista Vaalan löytämä Olavi Reimas, traagisesti nuorena kuollut, nyt toisessa pääroolissaan ollut Sirkka Sari (oik. Jahnsson), vuonna 1936 Orkon VMV6 -elokuvassa elokuvauransa aloittanut, nyt jo yhdeksännessä elokuvaroolissaan ollut Vilho Auvinen ja ensimmäistä kertaa valkokankaalla esiintyvä Kerttu Salmi, joka oli viipurilainen näyttelijä. Tuottaja Matti Schreckin Birgitta-tytär on myös roolissa tässä elokuvassa. Ehkä tuo Sirkka Sari on syypää tämän elokuvan aiheuttamaan mielenliikutukseen.

Jalmari Finnen historialliseen romaaniin (1910) perustuva seikkailukomedia sysmäläisestä miekkataiturista 1600-luvun Suomessa, tarkemmin vuosille 1622 (johdanto)- 1637 (muu tarina). Kysymys on roolinvaihdoksesta, jossa nainen pukeutuu mieheksi, eikä mies tiedä onko hänen rakastamansa henkilö mies vai nainen. "Ole taas mies, sillä minä tarvitsen keskustelukumppania", päähenkilö sanoo aiemmin mieheksi naamioituneelta henkilöltä. Valentin Vaalalle tämmöinen ei ollut vaikeaa.

Silti esim. Suomen Sosialidemokraatin nimimerkki -r arvioi: "[f]ilmissä ei ole mauttomuutta, ei yliammuntaa, ei tunteilua eikä farssia, vaan ohjaaja on kyennyt tapaamaan todellisen miellyttävästi liukuvan huvinäytelmävireen, joka sitten havaitaan pitkin linjaa myös näyttelijäsuorituksissa."

Sysmäläinen menestyi ilmestymisvuonnaan hyvin, tuotantokustannukset peittyivät tammikuussa 1940. Elokuvan käsikirjoitusta ei ole tallessa, joten jos jollakin semmoinen on, pistäköön tulemaan ainakin kopioitavaksi.

Sedis Blog ryövää maailmanmaineen

Benrope ja Skrubu yllyttivät testaamaan.

En tiedä miten pojille kävi, mutta minulle sanottiin näin: "Your website is ranked 259 in the world. This is excellent and shows you have an exceptionally popular website."

Jos joku haluaa alkaa tulkitsemaan, se tarkoittaa sitä, että Sedis Blog on Suomen Nokia.

Mutta kun nyt ulkomaiden puolueettoman ja rehellisen arvion nähdessänne ja kuullessanne tilaamaan ryntäätte, ottakaa tämä Sediksen elokuvablogi siinä samalla.

Blogimiitti

Nythän on niin, että minä en saanut kertoa lapsuudestani. Mutta sitäkin kivempaa oli nähdä ne iloiset lapsen lailla hohtavat kasvot yli 30 blogisfäärierittäjältä.

Nämä ovat kummia tapaamisia. Niissä on hauskaa. Siis oikeesti.

Tietysti on niin, että ihmiset lähtevät aina liian aikaisin. Toiset lähtevät hyvin myöhään. Toisilla on intressejä. Toisilla ei.

Mutta Veera, Mirva, Lotta, Heli, Anni, Katja ja kaikki muut ihastuttavat ladyt. Oli todella kiva tavata. Teidän värähtelynne tekee kosmoksestamme jumalaisen ja paljon paremman kuin se oli ennen miittiä.

Oliko siellä joitain miehiäkin? Hämärästi muistan joitakin hahmoja. Muistaakseni hekin olivat ihan OK.

Lapsuudenkuva

Kun nyt kaikki lähettävät tänne lapsuudenkuviaan, niin sitten minäkin. Ilmeestä päätellen vasta aloittelen väitöskirjaani, vaikka pöydälle hylätty paperimäärä viittaisikin jo esitarkastusvaiheeseen.

Mä oon kuningasjätkä

Heräsin aamuviideltä katsomaan Kuningasjätkää. Onnen maahan verrattuna se on lööperiä, ei kostu silmänurkka eikä hirveästi nauratakaan. Ehkä ajankohdalla, uusien lääkkeiden totutteluvaiheessa aiheuttamalla pahoinvoinnilla - ihmisen olohan on nykyisin täsmälleen yhtä hyvä kuin hänen lääkkeensä - nälällä, hirvittävällä silmäkivulla, hartia- ja niskasäryllä ja suoranaisella mielenvitutuksella on sijansa näinkin kriittisen ihmisen elämässä. Sain valmiiksi ojankaivuu-urakkani vartin yli kahdeksan.

Onneksi on stressi. Tuo meidän nykyihmisen, homo postpostmodernicuksen, elämä on yksinkertaista. Paina sinä jätkä vaan. Se sopii seksuaalivalistukseksi kaikille yli kuusitoistavuotiaille ja alle kolmekymppiselle sukupuolesta riippumatta. Se sopii rahantekoon ja uran kohottamiseen. Se sopii työhön ja vapaa-aikaan. Se on pulttaavan ATM:n ja kaavakuvia piirtävän YTM:n ilo ja elämä. Se sopii ruumistaan ajattelevalle ja siitä vähät välittävälle. Se sopii elämänmalliksi toisille ja varoitukseksi epäilijöille, jotka eivät voi sen kiusausta kuitenkaan välttää, heti kun kohdalle sattuu sopiva tilaisuus.

Kynttilöiden pitää palaa. Molemmista päistä ja liekinheitin keskellä. Uhrasin tähän kolme minuuttia. Onkohan se liikaa tämän päivän time tablessa?

Nähdään klo 17 Orionissa.

Natsi-Saksan katsauksia Orionissa

Ennen näkemätöntä poliittista historiaa. Kuudenkymmenen vuoden jälkeen voit nähdä huomenna keskiviikkona Suomen elokuva-arkiston elokuvateatterissa Orionissa, Eerikinkatu 15, Suomea koskevia otteita natsien uutiskatsauksista vuosilta 1942-1944. Tervetuloa klo 17 alkaen. Alla tilaisuuteen liittyvä esite. Näytettävää on reilut 90 minuuttia, vartin verran varataan aikaa puheisiin.

Dokumentin ytimessä 14: Kolmannen valtakunnan uutisetI dokumentens kärnä 14: Nyheter från Tredje Riket

Saksa 1942-44. Tuotantoyhtiö: Ufa. -- Valtion filmitarkastamon kokonaan kieltämiä 20.9.1944. Suomen elokuva-arkiston kokoelmista suunnitellut ja koonnut Harri Hirvonen, Jari Sedergren ja Ilkka Kippola, videoeditoinut Jarmo Nyman.

Saksassa säädettiin vuonna 1936 ns. uutisfilmilaki. Sitä täydensi kahta vuotta myöhemmin annettu määräys esittää valtiollisesti tuotettuja uutisfilmejä julkisten elokuvanäytäntöjen pakollisina alkupaloina. Katsaukset tarjosivatkin sodan sytyttyä propagandisteille oivallisen kentän levittää Saksan voittoisan armeijan sanomaa koko kansalle, mutta niitä tarittiin koko maailmaan kaikkialle, missä Saksan sanomaa saattoi jakaa. Ulkomaiseen levitykseen tarkoitetuista katsauksista levinnein oli Ufa-Auslandswochenschau, jota vietiin parhaimmillaan 1500 kopiona 34 maahan.

Jatkosodan alun tärkeimpiin kansainvälisiin poliittisiin elokuvakysymyksiin kuului se, miten uutiskatsausvaihto Suomen ja Saksan välillä ratkaistaan. Ennen ensimmäisten saksalaisten viikkokatsauksien maahantuontia heinäkuussa 1941, käytiin elokuvayhteistyöstä perusteelliset neuvottelut suomalaisten ja saksalaisten välillä. Aluksi Valtion tiedotuslaitoksen kuvaosaston päällikkö Arvi Kivimaa ja saman instituution päällikkö Heikki Reenpää neuvottelivat asiasta Saksan lähetystössä työskennelleen tri Bergfeldtin kanssa ja saivat kuulla, että Saksa halusi suomalaista filmiaineistoa käytettäväksi virallisiin uutiskatsauksiinsa ilmaiseksi, ilman korvausta.

Suomalaisia tämä ei tyydyttänyt. Saksan edustajia pehmitettiin näyttämällä suomalaisten valmistamia "reportagefilmejä" Valtion filmitarkastamon koeteatterissa. Mukana olivat tällöin myös kuvaosaston sotilasvirkailijat Onni Rannikko, Hannu Leminen ja VTL:n Matti Valtasaari. Suomalaiset tekivät tavaraclearingiin perustuvan vastaehdotuksen. Se ei käynyt päinsä, sillä tri Bergfeldt sanoi sen "herättävän Saksassa epäsuotuisaa mielialaa" ja vaati että asia ratkaistaisiin kerta kaikkiaan "gefühlsmässig und grosszügig".

Suomalaisten pidättyväisyys ei ollut luonteeltaan poliittista. Se juonsi juurensa raaka-ainepulaan. Kuvattua materiaalia kyllä olisi luovutettu mielellään, mutta ei kiven alla ollutta raaka-ainetta. Kivimaa tiedusteli ulkoasiainministeriön kantaa siellä työskennelleeltä maisteri Miettiseltä ja sai pettymyksekseen kuulla, että "syttyneen jatkosodan vuoksi" materiaali kannattaisi luovuttaa saksalai-sille maksutta. Kivimaa osoitti tyytymättömyyttään ottamalla yhteyttä UM:n kaupallisen osaston osastopäällikköön Tauno Jalantiin, joka vahvisti suorin sanoin ministeriön kannan.

Ulkoministeriön neuvoista huolimatta kuvaosaston neuvottelijat päättivät esittää saksalaisille, että maasta lähetetyt uutiskatsaukset korvattaisiin joko raaka-ainetta tai filmikatsauksia luovuttamalla. Riitaa ei toki haluttu synnyttää, vaan ensimmäiset kolme VTL:n lyhytelokuvaa luovutettiin Saksan lähetystöön neuvottelujen vielä jatkuessa.

Neuvottelut jatkuivat heinäkuun 8. päivänä 1941. Silloin pyöreän pöydän ääreen istuutuivat Sak-san edustajina hallitusneuvos Waldemar Wünsche ja Saksan sotilasasiamies, eversti Horst Rössing. Neuvottelun aiheena olivat silloin sotilasviranomaisten kesken luovutettava filmi- ja kuva-aineisto. Suomalaiset halusivat rintamakuvausten vastikkeeksi saksalaista kuva-aineistoa, raakafilmiä ja kameroita. Elokuvatoiminnan johdossa ollut Heikki Parkkonen päämajasta pehmitti Wünschea näyttämällä tuoreita suomalaisia sotakatsauksia ja hallitusneuvos lupasikin auliisti apuaan.

Näin sopimus oli solmittu ja saksalaiset panivat toimeen uutisfilmien vaihtosopimusta ensimmäisen kerran 17.7. 1941, kun eversti Rössing luovutti kaksi saksalaista katsausta VTL:n käyttöön viikoksi. Katsaukset olivat kompilaatioita uutisarvoiseksi katsotuista tapahtumista eri puolilla Eurooppaa ja sotatannerta. Sinikopiona toimitetun katsauksen osat olivat numeroidut, taustaääni toimitettiin omalla erillisellä ääninauhalla. Suomalaiset loivat oman, saksankielistä tekstilistaa hyväksikäyttävän selostustekstin ja selostus myös äänitettiin Suomessa
Ufan laskuun. Suomalaiset saattoivat muuttaa kohtausten esitysjärjestystä - sitä tosin ei juuri näytä säilyneiden elokuvien perusteella tapahtuneen muuten kuin sijoittamalla Suomea koskeva kohtaus katsauksen alkuun - ja miksasivat kokonaisuuteen äänen oman käsikirjoituksensa mukaisesti. Näin voimme puhua suomalaistetuista saksalaiskatsauksista, jotka ovat rakennettu itsenäiseksi luomukseksi Suomessa vaihtosopimukseen takaaman materiaalin varaan aseveljeyden hengessä ja sen vahvistukseksi.

Näitä katsauksia esitettiin pian presidentille, hallitukselle ja ulkoministeriön, puolustusministeriön, Yleisradion sekä valtiollisen poliisien edustajille erikoisnäytännössä. Kuten kaupallisessakin levityksessä, jonka toteutti Adams-filmi, kyse oli usein yhteisnäytännöstä suomalaisten katsausten kanssa. Päämajakaupungissa pääesikunnan upseerit saivat oman näytöksensä ja vastaavasti Mikkelin saksalaisille esitettiin suomalaisia katsauksia. Heille näytettiin myös sensuroimattomia näytelmäelokuvia. Joskus sensuurialoite juonsi juuri näistä näytöksissä.

Muistiinpano syksyltä 1943 kertoo, että saksalaisten uutiskatsausten vetovoima oli poissa Mikkelissä: syyskuussa 1943 ne olivat "pääasiassa saksalaisten sotilaiden virkistystilaisuuksia", joihin suomalaiset eivät juurikaan osallistuneet.

Sopimusta rustattaessa sotilasvirkamies Yrjö Rannikko oli Saksassa selvittämässä raakafilmin hankintaa: se sovittiin hankittavaksi Agfan toimistosta Helsingistä. Rannikko varmisti myös suomalaiskatsausten asemaa Deutsche Wochenschaussa, ja kehotti paikallista sotilasasiamiestä valvomaan saksalaisten propagandafilmien Suomi-uutisointia. Rannikko selvitti myös saksalaisten toiveet suomalaisten uutiskatsauksien suhteen. Saksassa päädyttiin siihen, että riittävän nopean toimituksen varmistamiseksi suomalaiset elokuvat piti toimittaa eversti Rössingin avustuksella kuriiripostissa. Tavoitteena oli saksalaiskatsausten mahdollisimman suuri ajankohtaisuus.

Suomalaisille annettiin Yrjö Rannikon kautta myös suoranaisia kuvausohjeita: perisyntiä eli ampuvia tykkejä tuli välttää. Ohjeista ei näytä olleen apua, sillä kotimaisissa TK-kuvaajien ohjeistossa ampuvan tykistön kuvaaminen oli nimenomaan toivottavaa. Jälkimmäinen linja myös toteutui katsauksissa. Saksalaiset halusivat taistelutoveruutta ja aseveljeyttä alleviivaavia kuvia, mikä siirtyi kuvaajien ohjesääntöön sellaisenaan. Mannerheimiä ja muuta sotilasjohtoa oli saksalaisten mielestä kuvattava toiminnassa rintamilla. Paraatikuvia ei kaivattu. Sotilaita ei pitänyt kuvata esikunnissa eikä elottomissa valokuvaryhmissä, vaan maastossa taistelupaikoilla ja muissa sopivissa toimintaympäristöissä.

Saksalaiset olivat kiinnostuneet Suomen luonnosta. Suomalainen maasto, maisemat, suot, nevat, vaarat, tunturit, metsät, joki- ja järvialueet ja muu luonto sekä toiminnallisten ihmisten kera että ilman ihmiskuvausta löytyvät saksalaisten listasta. Nämä toiveet toteutuivat oikeastaan osana Itä-Karjalan maisemia kuvattaessa, joten saksalaisten toive sulautui siihen suomalaiseen vaatimukseen, että Itä-Karjalan valtausta perusteltiin ja tehtiin tiettäväksi myös elokuvilla. Itäkarjalainen miljöö kuvattiin, kuten kuvaustoimintaa tutkinut Pirkko-Liisa Nieminen sanoo, "suomalaisena luontona". Sensuuri rajoitti Itä-Karjalan kuvaamista heinäkuussa 1942. Siitä seurasi erinäisten aluetta koskevien elokuvaprojektien sammuminen.

Syyskuun lopussa 1941 suomalaiset huolestuivat saksalaisten toiminnasta. Hallitusneuvos Wünschelle valitettiin, etteivät saksalaiset olleet toteuttaneet lupaustaan toimittaa kuva-ainesta Baltiasta. Sitä paitsi Deutsche Wochenschau - katsauksiin ei ollut sijoitettu suomalaista ainesta nimeksikään, kuten VTL:n kuvaosaston raportissa maristiin, vaikka kaikki puolustusvoimain katsausten lavendeli- eli sinikopiot oli toimitettu Saksaan. Kuvaosastoa närkästytti sekin, että kun suomalaista materiaalia käytettiin, sen alkuperää ei mainittu koskaan.

Siksi oli yllätys, kun Wünsche ilmoitti kuvaosastolle Führerin halunneen lisää suomalaista aineistoa saksalaisiin uutiskatsauksiin. Suomalaiset vastasivat toimittaneensa kaikki katsaukset propagandaministeriöön Berliiniin. Kun sitten propagandaministeriö pian sen jälkeen tiedusteli, voisiko Suomi lisätä lähettämänsä filmiaineiston määrää, suomalaiset päättivät lähettää atsauksensa suoraan Deutsche Wochenschaulle lentopostissa.

Tämä ei merkinnyt suurta muutosta käytäntöön. Joulukuussa lähetettiin uutisfilmiyhtiöön 1600 metriä kuva-aineistoa, jota saksalaiset eivät kuva-osaston arvion mukaan aluksi käyttäneet kovinkaan paljon. Kuvaosasto katsoi asiaa tiukasti omasta näkökulmastaan. Kun suomalaista aineistoa oli tuolloin lähes joka toisessa Deutsche Wochenschaussa, voidaan käyttöastetta pitää varsin hyvänä, olihan kysymys sentään maailmansodasta. Valtion filmitarkastamo puuttui ensimmäisenä syksynä katsauksiin vain kerran, kun ilmeisesti erään katsauksen selostustekstissä puhuttiin Suomen virallisen linjan vastaisesti Suomen ja Saksan liittolaissuhteesta. Tarkastamon epäselvä poistomerkintä vaikeuttaa tämän asian varmistamista. Syksyllä suomalaiset valittivat Ufa:n suomalaisen selostajan Georg (Yrjö) von Grönhagenin esiintymistä ja suosittelivat tilalle kotimaista ykkösselostajaa, maisteri Vilho Suomea.

Sodan alkuhuuma meni ohi viimeistään marraskuussa 1941. Sen jälkeen Saksan-matkoihin piti pyytää lupa itseltään Mannerheimilta. Lupa oli syytä pyytää, sillä osastopäällikkö Kivimaa sen pyynnön unohdettuaan "oli joutua linnaan", kuten tiedusteluosaston vänrikki Pietinen asian ilmaisi kuvaosaston Rannikolle tämän lähtiessä Saksaan.

Hallitusneuvos Wünsche kerskaili myöhemmin sillä, että juuri hän oli estänyt Saksassa suunnitellun kovaotteisen propagandan toteutumisen Suomessa. Suomalaisen propagandan psykologisille metodeille omien sanojensa mukaan arvoa antanut Wünsche oli ilmoittanut suunnitelmista kuultuaan Saksaan, että propagandan koventaminen "pikemminkin vahingoittaisi kuin lujittaisi suomalaisten vilpitöntä ystävyyttä saksalaisia kohtaa". Wünschen sanojen totuudenmukaisuutta voi epäillä, sillä ainakaan Saksan propaganda- ja valistusministeriön päivittäisissä puhutteluissa, joita ministeri Joseph Goebbels osastopäälliköilleen piti, ei Suomeen suunnatusta propagandakampanjasta puhuta mitään. Muut propagandakampanjat Norjaa ja Ruotsia myöten kyllä ovat niissä esillä.

Suomen elokuva-arkistoon on tallentunut suuri osa Ufa-Auslandswochenschau -katsauksista nro 540-670. Ne valmistuivat tammikuun 1942 ja kesäkuun 1944 välisenä aikana. Katsaukset ovat 10-19 minuutin mittaisia eli pisimmilläänkin vain puolet Saksassa esitetyistä versioista. Eri kohtauksia on noin kymmenkunta katsausta kohden. Katsausten rakenteessa toistuu sama tehokkaaksi todettu kaava. Ensin esitetään kepeämpiä kulttuurikuvia Saksasta, sen kontrolloimista ja puolueettomista maista ja tämän jälkeen siirrytään karumpiin olosuhteisiin sotarintamille Saksan armeijan pariin. Kulttuurikuvat käsittävät laajan kirjon Saksan ja muiden maiden kansojen henkistä ja fyysistä kyvykkyyttä ja yhteistyötä kuvaavia otoksia: valtiovierailuja ja vuosipäiväparaateja, historiallisia kulttuurikohteita, kansatieteellisesti kiinnostavia perinnejuhlia tai työnäytteitä, urheilukilpailuja, nuorison tervehenkistä vapaa-ajan viettoa, taidenäyttelyitä jne. Sankarikansa ja sen liittolaiset taistelevat ansiokkaasti sekä koti- että sotarintamalla. Lapset, nuoret ja naiset tekevät samoin osuutensa sotaponnisteluiden eteen.
Suomen elokuvasensuuri ei juuri puuttunut Saksan levittämän propagandan sisältöön, sillä viikkokatsauksiin tehtiin koko sodan aikana vain neljä pientä leikkausta. Näistä mainittakoon Suursaaren valtausta käsittelevä katsaus, jossa suomalaisten osuus esitettiin täysin toissijaisena. Tapaus oli aiheuttaa vakavan kriisin sotilassuhteisiin, suomalainen osapuoli harkitsi jopa yhteistyön katkaisemista, olihan kyse niinkin vakavasta asiasta kuin sotilaskunniasta.

VTL:n kuvaosaston raportti kertoo: "Kuvasarja alkaa Suomenlahtea esittävällä karttapiirroksella, jonka jälkeen seuraa sakalaisia viestiyhteyksiä vetäviä ryhmiä ja eri aselajeja sisältävä kuvasarja, joka päättyy asemiin ajavaan tykistöön. Tämä materiaali on kaikki saksalaisten omaa, joka on luultavasti otettu saksalaisten joukkojen saapuessa Tytärsaareen, mutta vasta tämän jälkeen näytettävät kuvat ovat, alkaen ampuvasta tykkipatterista, Kuvaosaston Deutsche Wochenschaulle lähettämästä materiaalista otetut, kuitenkin siihen leikattuna ja sellaisella puheella varustettuna, että katsoja saa kuvasarjasta käsityksen, että Suursaaren valtauksen suorittavat oikeastaan saksalaiset joukot Eestistä käsin ja suomalaiset joukot vain avustivat Suomen puoleiselta rannalta hyökäten, mutta vasta sitten, kun saksalaiset iskujoukot olivat jo saaneet jalansijaa Suursaarella."

Sama otos oli sijoitettu Ufa-katsaukseen, joka levisi tuolloin 16 eri maahan. Kenraaliluutnantti W. E. Tuompo raivostui ja määräsi tiedostusosaston päällikön, majuri Kalle Lehmuksen valittamaan asiasta hallitusneuvos Wünschelle. Tuompon suuttumusta kuvaa sekin, että hän uhkasi jopa sillä, ettei aseveljelle annettaisi tästedes yhtään metriä filmiä eikä myöskään heidän filmejä enää näytettäisi. Wünsche selitti sittemmin ehättäneensä jo ennen Lehmuksen yhteydenottoa vaatia Saksasta, että Suomesta annettuja filmitekstejä oli noudatettava ehdottomasti. Kun OKW - Saksan ylin sodanjohto - pahoitteli sekaannusta, joka johtui siitä, että filmitekstin laatijat olivat luulleet Suur-Tytärsaarta Suursaareksi ja sekoittaneet ne, ei asia lauhtuneen Tuompon päätöksellä vaatinut enempiä toimenpiteitä. Saksan propagandan kannalta asia meni hyvin, sillä elokuvat oli nähty kaikkialla maailmassa.

Nyt nähtävä 27:stä UFA-Auslandswochenschau -viikkokatsauksesta koottu puolitoistatuntinen näytös on jaettu kahteen teemakokonaisuuteen, jotka etenevät kronologisesti rinnakkain. Katsaukset näytetään aikajärjestyksessä omina kokonaisuuksinaan.

Saksassa ja muualla sen kontrolloimassa Euroopassa tai puolueettomissa maissa kuvatut otokset nostavat esille vahvoja kansanperinteitä, menneiden vuosisatojen kulttuurivaikutteita, kansan syville riveille suunnattua vapauttavaa viihdettä sekä ruumiinkulttuurin vaalimista. Otoksissa tutustutaan mm. sardiinin polttoseremoniaan Espanjassa, hollantilaisiin taidekoululaisiin luonnon helmassa, kabareehen Berliinissä, regattaan Triestessä ja germaaninuorison leiriin Ostmarkissa.

Jokaisessa näistä katsauksista on myös yksi tai useampi kohtaus, joka kuvaa saksalaisten Suomi-kuvaa joko Suomesta tai muualta Euroopasta käsin. Kulttuurista esillä on mm. yleisurheilua, Kalevala-päivän viettoa, elokuvan tekoa ja kuvataidetta eri muodoissaan. Virallisemmasta kulttuurivaihto-ohjelmasta mainittakoon lehtimiesten matkat Budapestiin ja Wieniin, jotka ovat vahvaa propaganda-aineistoa myös poliittisesti, kuten myös elokuvataiteilijoiden vierailu Itävaltaan ja Saksaan, jonka Berliinin vaiheet tallensi kotimainen kamera. Vierailua Goebbelsin luona ei kuitenkaan ikuistettu. Kotirintaman elokuvavälähdyksissä korjataan viljasatoa ja koulutetaan lottia sekä upseereita. Yhteistyön ja yhteisen asian painotuksia nähdään, kun upseerit vierailevat itärintamalla, kunnostautuneille jaetaan kunniamerkkejä ja haavoittuneiden huolto toimii.

Suomen suunnan rintamalohkojen vaativat olosuhteet nousevat saksalaisten viikkokatsauksissa näyttävästi esiin. Ymmärrettävästi Adolf Hitlerin Suomen vierailu kesällä 1942 kuuluu katsauksen kohokohtiin, ja se noteerattiin toiseksi pääuutiseksi myös Saksan sisäisessä versiossa. Hitlerin vierailua edelsi järisyttävä 40000 metrin positiivi-raakafilmin lahjoitus Agfa-filmiltä. Raakafilmi sijoitettiin varastoon.

Mannerheimin vastavierailusta saksalaiset näyttivät kotonaan pidemmän version ja juuri siitä Olavi Paavolainen "Synkässä yksinpuhelussaan" kirjoittaa: "Marski on aivan suurenmoinen keppeineen, vakavine ilmeineen ja ehtimiseen huulille vietyine nenäliinoineen." Paavolaisen mielestä Hitler vaikutti Mannerheimiin verrattuna "maalarinsälliltä." Rivit lienee kirjoitettu tai ainakin viimeistelty Porvoon seurahuoneella sodan jälkeen. Lehtikirjoittelun Saksan-matkastaan Mannerheim lopetti lyhyeen.

Saksalaiset uutiskatsaukset vedettiin markkinoilta 20.9. 1944 Valtion filmitarkastamon päätöksellä. Päätökseen kirjattiin vain vuosien 1943 ja 1944 elokuvat, joista kertyi nimikkeitä kieltokortistoon 168 kappaletta. Siinä sivussa kiellettiin yksi unkarilainenkin katsaus. Kaikki suomalaiset puolustusvoimain katsaukset kuuluivat samaan kieltorypääseen.

Nyt elokuvien kiellosta on kulunut 60 vuotta. Historiallisesti merkittävinä kuvina saksalaisten viikkokatsausten suomalaisaiheiden otteet tuovat esiin paitsi sodan vähän muistellut merkkitapaukset myös välähdyksiä sodan toisista, rintamantakaisista kasvoista, vaikka ne ovatkin aina propagandan ja sensuurin harsottamia kuvajaisia todellisista tuntemuksista.

- Jari Sedergren, Harri Hirvonen ja Ilkka Kippola 27.10. 2004.


Päälähde:

Jari Sedergren, "Filmi poikki. Poliittinen elokuvasensuuri Suomessa 1939-
1947", Suomen Historiallinen Seura, Biblioteca Historica 39, Helsinki 1999
ja siinä mainitut lähteet.

Testing. I SAID TESTING½!

I am Alex, from "A Clockwork Orange."
Real Horrorshow.


Which Random Cult Movie Character are you?
brought to you by Quizilla

ButtUgly se oli! Älkää minua syyttäkö webmeemistelystä. Minä vain seuraan johtajaa!

Tämä kuva sitten ei ole pikkujouluennuste...
Schizo-Jannen kommenttipalstalle ei ole vielä tullut vastausta kysymykseeni siitä, mikä on hänen tarkoittamansa "varattu nainen". Olen miettinyt sitä nenäni puhki ja vasta äsken keksin sen. Juuri heitä varten hienoissa ravintoloissa, joista haen ystäviäni pois ja aikoinaan junissa luki aina "reserved"... Varmaan kai se tavataan että re-served?

Sota-huuto - päivän ääni

Aamulla maksettuani 21 euroa kirjastosakkoja kävin kiinni erikoiseen urakkaan. Marssimme kollegani kanssa Helsingin yliopiston kirjastoon, joka ystävällisesti oli mikrofilmannut yleiseen käyttöön Pelastusarmeijan Sotahuuto -lehteä (ent. Sota-Huuto).

Näin sysäsimme syrjään hetkeksi tämän viikon keskiviikon esityksen Orionissa, jossa vuorossa ovat saksalaisten uutiskatsaukset sotavuosilta ja niissä esiintyvät Suomi-aiheet. Niitä voi tulla Eerikinkadulle keskiviikkona klo 17 katsomaan, jos sattuu viettämään aikaa Helsingissä.

Nyt kohteenamme on pelastusupseeri Edward Rosenlund, joka oli siirtynyt Indonesiaan (silloin Hollannin Itä-Intia) vuonna 1914. Hän toimi siellä vaimoineen 25 vuotta ennen kuolemaansa paitsi lähetystyössä, myös mm. leprasairaalan johtajana. Erikoista asiassa on se, että hän myös filmasi ja näitä filmejä on tallennettu 1980-luvulla elokuva-arkistoon. Varhaisimmat filmit ovat aikaisintaan vuodelta 1926, sillä ne on kuvattu Kodakin kääntöfilmille, jota alettiin valmistamaan tuolloin ja mukana on tapahtumia ajalta ennen tammikuussa 1928 tapahtunutta muuttoa leprasairaalaan, josta osa filmeistä on. Vuoden 1929 syksyllä hän sitten tuli käymään Suomessa ja esitteli filmejään esitelmiensä höysteenä, mistä kertovat lehtiuutiset varmistavat ajoitukset näiden filmien osalta.

Niinpä veivasin kampea Sotahuuto-lehtien parissa ahkerasti kuin ennen vanhaan. Saimme varmistettuja filmien henkilöitä, tapahtumia ja paikkoja. Se ei ole niin pieni juttu tämmöisissä hommissa, kuin saattaisi luulla. Yleensä se ei onnistu.

Saatuamme näyttävän paketin faktaa ja sitaatteja oli aika siirtyä tunnustelemaan teologisen tiedekunnan kirjaston ilmapiiriä. Se oli verrattain rauhainen ja jopa huopatossun hiissutus olisi varmaan saanut ihmisten päät nousemaan ja kääntymään. Saati sitten minun naureskeluni ja selkeäksi tarkoitettu artikulointini asiasta. Saimme lainakiellostani (amerikkalaisen aatehistorian opus Liberal Minds on vieläkin palauttamatta yliopiston kirjastoon) huolimatta Rosenlundia käsittelevän gradun kopioiduksi vauhdilla.

Gradun lähdeluettelosta huomasimme toisenkin gradun, johon vielä viitattiin elokuvien yhteydessä. Se oli valmistunut 1979, oppiaineena yleinen etnologia ja gradun tiedon mukaan yleisen etnologian laitoksen kirjasto säilyttää sitä. Mutta maailma on muuttunut.

Siis Topeliaan, humanistisen tiedekunnan kirjastoon. Laudaturtyötä ei ollut kortistossa. Marssimme kansatieteen laitokselle ja amanuenssin ystävällisesti ohjaamina kaivoimme puoli varastoa, kunnes olimme varmoja, etteivät ne siellä olleet. Professori ja laitoksen tutkijat opastivat, että "antrot" ovat ne vieneet muuttaessaan. Antropologit ovat lyöneet hynttyyt yhteen kulttuuriantropologien kanssa ja siirtyneet nurkan taakse. Samalla vaihtui tiedekunta ja sateenvarjoaine on nyt sosiologia. Siellä ainoa gradukaapin avaimen omistaja oli tiedekunnan kokouksessa, kuten saimme ystävällisen henkilökunnan avulla selville nopeasti.

Sosiologia on valtiotieteellisen oppiaine, joten siis sen kirjastoon. Saimme tietää yhtä aikaa sieltä ja Topelian puhelinviestistä, että ko. gradut ovat valtsikan kirjastossa, mutta eivät vielä luetteloituja. Ne ovatkin mitä ilmeisimmin luetteloijan huoneessa pahvilaatikoissa. Ystävälliset virkailijat lupasivat ne meille huomiseksi kello 12.

Siis lukemaan gradua, tekemään tiivistelmää siitä ja suunnittelemaan esitettä ensi viikon keskiviikoksi. Gradu (79 sivua + liitteet) meni vauhdikkaasti ja hyödylliset kohdat on merkitty ylös. Nyt voisi kirjoittaa luonnoksen esitteen alkuosaksi, siis sen mikä koskee Rosenlundia. Auerin Tulimaan-retken taustat jäävät tuonnemmaksi.

Rosenlundin alkuosion teksti lienee tehty tänään noin klo 20.00 ja on aika siirtyä kansallisfilmografian tämän viikon dead linen hoitamiseen. Sen uskon selvittäväni ennen puolta yötä niin, että voin kirjoitella tämän viikon keskiviikon esitteen vaatimia lisätietoja ehkä vielä ennen tuota vuorokauden vaihtumista. Ehkä siihen menee tunti tai jopa vähän enemmän yli, kun aihe sentään minua kiinnostaa.

Välissä pistäydyin lääkärissä ja sain tilanneselvityksen sekä tulokset taannoisista kokeista. Huonoista uutisista en viitsi puhua, mutta hyviäkin riitti: hemoglobiini 158, kolesteroli 2,9 ja maksa-arvot 45 (huolestumisen raja 115). Syön siis terveellistä ruokaa ja maksa-arvoistani päätellen olen raitis mies. Vahinko, että nuo geenit ovat kurjat.

Äänestämään

Nyt on sitten aika vaikuttaa. Käyn äänestämässä, käykää tekin. Äänestäminen ei ole vitsi, vaikka se ei paljon vaikutakaan, jos yhteen ääneen tuijottaa. Mutta on vaaleja ratkaistu yhdelläkin äänellä.

Muistakaa myös, että oikein annetulla äänellä annetaan vahva ei idiotialle. Ääniä voi antaa väärinkin ammattipainijoille ja jäähallinjohtajille. Valitkaa hyvä, asiansa osaava ehdokas, sillä niitä riittää. Itse laskin "tuntevani" kolmesta puolueesta noin 50 ehdokasta, osan paremmin, osan vuosien varrella syntyneiden satunnaisten yhteyksien vuoksi.

Tässä epäuskoisille propagandaa.

Siivoamalla kirjahyllystä löytyi tilaa asetelmille.

Pikkujoulut

Matkalla oli matkalla blogaajien pikkujouluun ja tarvitsi siksi luotettavan pikkujoulutestin.

Testasinpa siis minäkin. Tuloksena oli "Supliikkimies Huikkanen": "Kontakteja syntyy ja se näkyy. Väsymättömästä ja taidokkaasta tanssiseurastasi saavat nauttia kaikki tasapuolisesti - siis naiset. Annat arvoa klassikoille myös tanssilattian ulkopuolella, wieninleikkeestä Luotto-partaveteen ja Vakio-pastilleihin. Jos pikkujoulunne järjestetään merellä, lähdet matkaan asiallisesti, mutta et ylellisesti pukeutuneena. Tukkasi on hyvin, onhan taskussa kampa ja sellainen tax freestä ostettu nerokas litteä pullo."

Että semmoista. Tässähän oikein odottaa ensimmäisiä pikkujouluja. Työpaikallakin sellainen järjestetään. Tänä vuonna en olekaan pikkujoulutoimikunnassa, joka on ensikertalaisten kohtalona, joten viimevuotinen omistautuminen pikkujouluelokuvineen, tietokilpailuineen ja juontamisineen on muisto vain.

Kommentteihin voi antaa parhaita glögiohjeita, jollei siitä ole sitten ihan meemiksi.

Lauantaityötä

Minimalistinen elämänpäiväkirja jatkuu. Siivosin koko päivän kirjahyllyjä. Aivan vapaaehtoiseksi puuhaa ei voi sanoa, sillä vaimo moukautti tasaisin väliajoin kaulimella siivosinpa tai en. Varmuuden vuoksi. Siinä tuli varmaan samalla muistutusta viime aikojen elämänmallistakin, joka alkoi hivuttautua jo perheen sisäisiin puhetilanteisiinkin kommentaaritasolla. Vai onko niin, ettei huutamista sanoa kommentaariksi? Olen kateellinen kaikille mykkäkouluavioliitoille.

Mutta yllättävän paljon tavaraa kirjahyllyistä voi ottaa pois ilman että varsinaista lisätilaa syntyy. Pitkin ja poikin sijoitetut väliaikaissäilytysratkaisut ovat itse asiassa loisteliaan tehokkaita materiaalin upotusalustoja. Hengitystä helpottaa ehkä se miljardin pölypunkin Auschwitz, joka siivousurakasta on väistämättömänä seurauksena. Toisaalta tämän uupumuksen keskellä tuokin paikka olisi lepokoti.

Ajoitus oli täydellinen. Tehtyjen ulkomaanmatkojen ja matkojen välinen raataminen, kun palkkatyöt pitää tehdä puolessa ajassa - eli jatkaa päivää iltaan ja yöhön - sekä tyttären 8-vuotissyntymäpäivä oli loistava siivouksen tapaiselle kansanhuville. Kynttiläkin pantiin aamulla lapsen munakkaaseen ja oma raakunta oli "paljon onnea" -biisissä varsin vaisuinen, vaikka minut oli määrätty - paino sanan militaarisella merkityksellä - kotiin kesken perjantaijuhlinnan. Asiaan toki vaikutti se, että vaimo aloitti laulun puoli oktaavia liian korkealta, joten ilman kastraatti-identiteettiä ja falsettikuoripoikaimitaatiota ei minulle annettu mitään mahdollisuutta. Täytyi olla vain muuten kiva. Hymykin oli varmasti ainakin sinne päin.

Mutta puoliväli hyvin, kaikki hyvin. Nimittäin hommaa näyttäisi piisaavaan huomiseksikin. Anteeksi vain jumalille, että kirkonmenojen aikaan luulisin olevani taas hyllyjen puunauksessa. Vaimo nimittäin nikkaroi jalkapuuta tuon kaakinpuun viereen.

Pelastusta ei ole, rukoilkaa sieluni puolesta.

Hetki hengähdystä

- "Oli oikein hyvä sisältöseloste", aloitti työtoveri. Huomasin että ilmeessä oli jotakin erikoista.
- "Kiva", aloitin nopeasti.
- "Kyllä minä painoinkin, kun piti tehdä tuo toinenkin leffa vielä tänään. Mutta niin kuin sanoin, kolmeen mennessä se on valmis".
- "Valmis on, joo", sanoi kamu.
- "Mutta se oli väärästä leffasta".

Jumankauta! Mulla oli oikea kasetinkotelo, mutta väärä kasetti sisässä. Enkä ollut sen vertaa tsiigannut, että mistä oli kyse.

Minun piti palata vielä Romaniaan. Sunnuntaiaamuna lähdin kaupungille ja eksyin huuhailemaan sivukaduille. Oli aika kuuma, 24 astetta ja takki piti riisua. Vastaan tuli kartta kädessä oleva romanialainen, joka sanoi olevansa turisti. "Missä on Dacea-katu", hän kysyi. Vastasin että tuo seuraava tuossa takana. "Miten sieltä pääsee Merriot-hotelliin?" Yritin selittää, että se on toisella puolen kaupunkia. Ihmettelin itsekseni, että tämä "turisti" ei kyllä ole Merriotin asiakkaita. Se on kaupungin ykköshotelli ja hieman kallis hänen makuunsa.

Ja silloin se välähti. "Politi", rokonarpinen satakiloa painava nahkatakkimies sanoi. "Your identity card." Kirosin, etten ollut ottanut kopiota passistani. Miehiä oli kaksi, ja toinen sanoi, että ei tarvitse olla huolissaan, sillä he ovat täällä turistien suojelemiseksi. Minua epäiltiin laittomasta rahanvaihdosta. Mies vilkaisi passiani, joka oli käytännössä pakko antaa hänelle. Jos hän olisi yrittänyt laittaa sen taskuunsa, olisin lyönyt, ja siinä olisi pitänyt sitten alkaa lyödä enemmänkin. Siinä olisi mennyt aikaa ja luita rikki.

Vai valuutanvaihtoa! Romaniassa, jumankauta kakkonen. Kuka hullu vaihtaa laittomasti rahaa Romaniassa, jonka rahayksikkö vajoaa päivittäin syvemmälle mutaan. Euroilla saa lystiä ihan tarpeeksi valuutanvaihtopisteissäkin. Epäilykseni heräsivät. Nämä ovat valepoliiseja, putsaamassa turisteja. Keltainen poliisikortti oli vain vilahtanut silmieni edessä, ja sen muovi oli ollut epäilyttävästi rikki.

"Turisti" antoi miehille lompakkonsa tutkittavaksi. Sitten poliisit kääntyivät minun puoleeni. "Your wallet, please." "Perkele minä mitään anna", sanoin suomeksi ja hymyilin. Olin sen verran matkustanut, että tiesin mitä pitää kantaa mukanaan ja missä. Passi oli lipsahdus, mutta sen olin jo saanut takaisin. Nämä olivat pehmeitä kavereita. "Your wallet, we want to check if notes are acceptable."

Annoin rintataskustani uskottavan summan, miljoona satatuhatta leitä eli noin 13 euroa. Hipaisin tahallani takataskuani. Mies katsoi setelit läpi, ojensi ne takaisin ja sanoi: "Your Big Money. Where is your big money?" Minä viivyttelin ja kysyin miksi hän semmoista haluaa. Vittu minulla isoja rahoja ole, sanoin englanniksi. Nelikirjaiminen sana vähän värähdytti hemmoa, jonka nenään puhaltelin juuston ja viskin yhdistelmätuoksuja. Astuin tahallani vielä lähemmäksi, jotta hän tuntisi olonsa epämukavaksi. Vasen käteni oli nyrkissä. Olin valmis, varautunut ja keräsin adrenaliinia.

Hän osoitti takataskuani, aivan kuten olin arvannutkin. Siellä pidin 25 euroa pieninä seteleinä Yhdysvalloissa oppimallani tavalla. Jos joku osoittaa pistoolilla, on parempi olla vähän rahaa annettavana, jos tupakalla ei selviä huumehöyryisen uhkailusta. Mies otti 25 euroani ja antoi ne takaisin pettyneenä. "Where is you big money." Kaksi muuta tekivät jo lähtöä.

Astuin metrin taaksepäin ja näytin siltä, että härkä kuopii. "I dont have fucking big money." Kaksi muuta oli jo viisi metriä takanani. Kiersin miehen oikealta ja käännyin hänen selkänsä takana. Kaksi muuta miestä oli jo poistunut jonnekin syrjäkadulle. Mies oli yksin ja minua suututti.

Synttäreiden jälkeen

Oli aika mennä töihin. Kirjoitin, kokoustin, printtasin ja nidoin, söin ja kävin puhujapöntössä Orionissa - Helsingin Sanomien tämänpäiväinen (vielä viisi minuuttia) Minne mennä tänään -palsta mainosti tilaisuutta, mutta ihmisiä oli niukalti. Niin vähän etten viitsinyt laskea. Jutussa mainostettiin heti aluksi, että kyse on uusinnasta, mikä ei ihan tarkkaan ottaen ollut totta, mutta sen verran kuin journalismissa tarvitaan.

Ravintola Moskvassa keskustelimme hetken yhden sakun ja votkapaukun voimalla. Ihmiset kertovat anarkisti- ja radikaaliajoistaan meillä ja Berliinissä ja DDR:ssä. S

Siirryin karaokeen, ja kukas se siellä, ellei eilinen "sairauden vuoksi" poisjäänyt neitonen niiskuttamassa. Kysyin, oliko kolera jo parantunut. Mikään sitä pienempi syy ei nimittäin kelpaisi selitykseksi poisjäännistä.

Ei ole, hän vastasi ja laski kätösensä juomalasille. Neiti sai kotoa viestejä kasapäin, että pitäisi jo tulla kotiin sairastamaan. Ehdotin, että hän voisi kertoa olevansa karanteenissa koleran vuoksi. "Sieltä ei niin vain lähdetä."

Kun sitten olin pari kertaa maininnut poissaolosta, odotettu tiuskaisu tuli. Että kuinka kauan siitä nyt aiotaan jauhaa. Minä sanoin olevani hyvin optimistinen. Neuvostoliitto on sortunut. Berliinin muuri murentunut. "Kyllä sinäkin vielä saatat hyvinkin päästä pois mustalta listalta." Tosin ostin sen Kiinan muurilta, sanoin lopuksi.

"Huonot bailut - vain Sedis sammui"

"Huonot bailut - vain Sedis sammui", otsikoi eräskin opiskelijoiden pilalehti muutama vuosikymmen sitten lööpissään. Toista on nyt (vaikka lööppien tavoin tuokin oli liioiteltua informaatiota). Oli niin siistit synttärit, ettei arvaisi meikäläisen elämäksi.

Silti "taktiikkani" onnistui. Jokainen sisääntulija sai snapsin Stolitshnajaa ja tyhjennetty lasi täytettiin vodkapohjaisella drinksulla. Alkupalojen yhteydessä punaviiniä ja toisella kädellä vodka-campari-appelsiini -sekoitusta, salaatin ja pihvien aikana kaikkea sekaisin ja kahvin aikana laulu jo kaikui Vana Tallinnin voimalla kepeästi ja jälkiruokakakun yhteydessä - kakussa oli tietysti viila siltä varalta että sankari joutuu putkaan - nautimme sampanjaa. Sampanjan jälkeen käydyn keskustelun aikana kumosimme pöydän pulloihin jääneet jämät tasapuolisella sulle-mulle -periaatteella. Kaivelimme pihvien jäännöksiä hampaiden välistä. Hymyilimme ja tönimme toisia olkapäällä olkapäähän, kun oli täyttä.

Tämän jälkeen oli aika ryhtyä maistelemaan alkoholijuomia, vaikka ensimmäiset hihityskohtaukset oli jo koettu. Keittiössä ja parvekkeen pakkasessa kävimme sivistyneitä keskusteluja Shakespearesta, Maarianhaminan IFK:sta, karaokesta, geeneistä, rocknrollista ja puhuimme poissaolevista pahaa kuten myös päivänsankarista kun hän oli syrjemmällä. Ja ennen muuta skoolasimme. Kaksi nörttiä keskusteli sujuvimmasta tavasta päivittää kotisivut: sujuvin tapa oli ilman muuta se, josta saa parhaimman palkinnon.

Keskustelimme myös seksistä, ladonoven kokoisista poikaystävistä, ikisinkuista, ja vain sinkuista, joiden vastapainona kerroin olevani albumi ja viittasiin toveriin vierelläni, joka on tupla-cd. Impyet eivät punastelleet.

Ja hups. Kuningas Ravintola heilautti taikasauvaa, ja yhtäkkiä melkein kaikki olivat poissa. Jatkoilla. Sinnikkäimmät jäimme vielä tuhoamaan talon anteja melkein puoli kahteen. Kahdelta kaikki olivat jo kodin porteilla.

Enää 364 päivää jäljellä seuraavaan syntymäpäivään, jos se minulle suodaan. Koskapa muutamat vieraat saattavat tämänkin lukea, niin kiitos hyville ihmisille.

Synttärit alkavat

No niin. Maansiirtokoneet ovat siirtäneet muutamia arkeologisia kerrostumia piiloisiin paikkoihin. Hyllyjä on oiottu. Vanhat puoliksi juotetut viinapullot on täytetty sekoitteilla. Pihvit maustuvat hissukseen. Alkupalat on tehty ja asetettu näytille. Romanialainen rock'n roll soi taajatahtiseen rytmiin. Suussa maistuu juusto. Juomasekoitukset ovat pettäviä ja ne kylmenevät parvekkeen etelämannerolosuhteissa nopeasti.

Missä ovat vieraat? Sediksen suuret syntymäpäiväjuhlat alkavat.

Tällä kertaa teemana on karaoke ja vieraat koostuvat karaokeystävistä. Tai niistä joita saattoi yhden päivän varoitusajalla saada paikalle. Yllätysperumisia on vain yksi, epävarmoja pari. Ihmiset tuntevat toisensa, mutta yllätyksiähän voi aina sattua.

Huomenna Underground-elokuvaa

Dokumentin ytimessä 13: Dokumentin online - offline.
Helsingissä, Orionissa (Eerikinkatu 15), klo 17 alkaen. Underground- ja poliittista elokuvaa 1960- ja 1970-luvulta. Näe sensuurin kokonaan (1966) kieltämä Kari Karmasalon Hitlerin kirjuri, underground-liikkeen Talvisota (M. A. Numminen, Peter Widén, Rauli Badding Somerjoki ja monta muuta menijää), ja vaikka mitä muuta: Karmasalon filmausta 1960-luvun mielenosoituksista aikalaishaastattelujen ja mielenosoitusäänien säestämänä. Kokemusta rikkaampana kannattaa olla.

Taustaksi vähän illan koostajien, Ilkka Kippolan ja minun ihan ite tekemää kulttuuritekstiä - puheluonnosta edellisen osin samoja aineksia sisältänääen esityksemme pohjalta:

Porvarillisuus sellaisena kuin se 1960-luvulla tunnettiin ja jota vastustettiin oli pohjimmiltaan edellisen vuosisadan lopun tuote. Sen 1800–luvulla läpi lyöneet keskeiset käsitteet kehitys ja edistys löivät hajalle niin kristinuskon maailmankuvan kuin metafyysiset ajattelumallitkin: jäljelle jäivät kokemusperäisyys ja loogisuus.

Tämän näkemyksen vastavoimat saivat sijaa ennen muuta taiteilijoiden ja runoilijoiden parissa. Bergsonin irrationaalisen vitalismin aalto pyyhkäsi maailmansotien välisen tajunnan läpi, mutta sitä tuhoisamman ja pitkäkestoisemman hyökkäyksen järkeä vastaan teki Freudin psykoanalyysi, joka tunkeutui kehon kautta ihmisen sisäiseen maailmaan ensi kertaa ihmiskunnan historiassa. Freudin oppirakennelma toi valon kristinuskosta irronneelle älymystölle, silloin kun hän esitteli opinkappaleensa sukupuolisten tekijöiden merkityksestä persoonallisuuden kehitykselle. Ja tähän pelastusoppiin soluttautuivat monilla tavoin mukaan ne näyt vapauden valtakunnasta, joita rakenneltiin Marxin esittelemien maanpäällisen paratiisin lupausten pohjalta.

1960-luvulle tultaessa oikean ja vasemman välille paalutettiin näitä myyttejä torjuvien ja toisaalta niitä hyödyntävien ideologioiden rajalinja. Varustuksen toisella puolella seisoivat nationalistit, jotka luonnehtivat itseään maansa pelastajiksi ja sanoivat haluavansa säilyttää isiltä periytyvän kansallisen kulttuurin. Suomessa ne tiivistyivät termeihin koti, uskonto ja isänmaa. Paalutuksen toiselle puolella aitaa kaatoivat ne ryhmittymät, joiden piirissä monin eri tavoin suhteensa maailmaan määritelleet internationalistit halusivat pelastaa ensin itsensä ja mieluummin saman tein koko maailman.

Se maailma, joka oli alkanut kasvaa globaaliksi, kun maailmankarttaa ensi kertaa kunnolla tarkastelleet laittoivat nuppineulojaan eri puolilla maapalloa raivonneen toisen maailmansodan rintamalinjoille, realisoitui tiedotusvälineiden kiinnostuksen myötä 1960-luvulla kylmän sodan kuumimmissa polttopisteissä Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Biafra, Vietnam, Iran, Kuuba ja monet muut fyysisesti kaukaiset asiat olivat nyt läheisiä: jengi löysi tiensä kadulle niiden nimissä. Liike sammui kokonaan vasta rauhanmarssien kasvaessa yleiseksi kansanhuviksi 1980-luvun puolivälissä. Vastaavia ihmismääriä nähtiin kadulla vain Irakin sodan vastaisessa mielenosoituksessa.

Vasta kun supervaltioiden keskinäisten välienselvittelyjen laantui käytyään sitä ennen ydinsodan partaalla Kuuban kriisissä, koitti aika kulttuuriselle välienselvittelylle. Niiden symbolina meille kaikille numeroyhdistelmä 1968 merkitsee enemmän kuin sitä edellinen tai sen jälkeinen.

Tuona hulluna vuonna Suomen nuorisolle rockin rajatonta riemua levittävä Suomen talvisota –yhtye otti haltuunsa nationalistiselle Suomelle kaikkein pyhimmän, talvisodan. Yhtye rienasi lauluissaan poroporvarillisuudeksi leimaamaansa nationalistista elämäntapaa.

Ja millä tavalla! Happeningeissä, pienpainatekirjallisuudessa ja vähitellen radikalisoituvissa tiedotusvälineissäkin toisteltiin isänmaan, kodin ja kristillisyyden arvoja loukkaavia anaalikäsitteitä aivan kuten amerikkalaiskirjailija Henry Miller ja beatrunoilija Allen Ginsberg olivat opastaneet. Nyt kaikki rajoja rikkomaan rynnänneet tiesivät mikä vaikutus on puheella ulosteista, virtsasta, sukupuolielimistä ja ihmisen tahdosta vapaana biologisen alkuvoimana.

Meillä tämä radikaali puhetapa törmäsi itä-suhteen realiteetteihin, joihin 1960-luvulla vielä kuului lähes rikkumaton kansallisen armeijan ihailu, poliisin lähes irrationaalinen kunnioitus ja 1960-luvun loppupuolelle tullessa entistä selvemmin tietysti myös politiikan ylivoimaisin johtaja Urho Kekkonen. Suomen Talvisota –yhtyeelle nämä tekijät olivat biiseihin ja performansseihin profiloituvan ivan kohde, samalla kun esikuviksi nostettiin kansainvälinen pasifismi, Ginsbergin elämänlangaksi ylistämä huumaava ruoho ja pienen punaisen raamatun kirjoittaneen Mao Zedongin (silloin Mao Tse Tungin) proletaarisen rakkauden oppi. Kekkonen oli kyllä omassa politiikassaan niin taitava, että kaitsi mustat lampaat takaisin karsinaan, jos ei muilla porkkanoilla, niin olemalla radikaalimpi kuin radikaalit itse.

Nuoret elokuvantekijät irrottautuivat kiivasti kotimaisen elokuvan ”porvarillisesta hegemoniasta” sekä undergroundin että taistelevan elokuvan nimissä. Teatterissa esitetyn veronalennuslyhytkuvan kauden päätyttyä elokuvien esittämisen foorumit olivat avoin uusille kokeiluille.

Vastassa oli 1960-luvun haukuimpiin instituutioihin kuulunut Valtion elokuvatarkastamo, jonka harjoittama sensuuri leikkasi radikaalista sisäisestä muutoksestaan huolimatta pois selvimmät nationalismin ”hyviä tapoja” ja Paasikiven-Kekkosen ”ulkopoliittista doktriinia" loukkaavat piirteet.

Kari Karmasalon toimesta syntyivät ehkä aikakauden rankimmat yritykset ravistella porvariston arvotodellisuutta. Hänen esikoisteoksensa Hitlerin kirjuri oli ginsburgiläinen ylistys vessakirjoituksille ja pornografialle. 15-minuuttinen huolella kokoonpantu lyhytelokuva huipentuu symboliseen kuolemanhyppyyn eduskuntatalon katolta: päähahmo vajoaa ikuisuuteen eli ”karvasuisen” maailmanhengettären hylkyaukkoon.

"Vapaan elokuvan" tulevaisuus kuului poliittista väriä tunnustavien kokeiluille. Yksi esimerkki niistä on nähtävissä M. A. Nummisen ja valo- ja elokuvaaja Peter Widénin yhteistuumin kaitafilmille kuvaamissa ”taistelukohtauksissa”. Näissä "undergroundiksi" nimetyissä rituaalisissa Suomen Talvisota –projektiin sitoutuneet laulajat, näyttelijät ja taideopiskelijat leikkivät sotaleikkejä ja karnevalisoivat vielä tuolloin isolla alkukirjaimella kirjoitetun talvisodan henkeä kansanvälisyyteen sitoutuvan edistyksellisen nuorisokulttuurin nimissä.

Porvarillisia arvoja purkavan elokuvausprojektin fanaattisin nimi oli Punakärki-osuuskunnan perustajajäsen Kari Karmasalo. Yhdessä kuvaaja Seppo Vesterisen (sittemmin mm. Hanoi Rocksin ja Himin manageri) ja elokuvatuottajana ja -ohjaajana nykyisin tunnetun Claes Olssonin kanssa hän keskittyi johdonmukaisesti esittelemään porvarillisen yhteiskunnan valtakoneistoa ja näennäisdemokratian epäkohtia.

Valtion elokuvatuen piiriin hyväksytty fiktion ja faktan aineksilla piruileva Konalan joutsen on Karmasalon julkisen esityksen saaneista kannanotoista rohkein, mutta ei ilmaisussaan täysin ehdoton. Konsensus-syistä nyt nähtävä elokuvan avaus, WC-pyttymies, siirtyi elokuvan valmistuttua leikkauspoistojen joukkossa Suomen elokuva-arkiston hyllylle.

Siistitty Konalan joutsen esitettiin Tampereen toisilla elokuvajuhlilla suurin odotuksin, mutta jäi Filmihullun päätoimittajan Peter von Baghin pettymykseksi palkitsematta.

Tämä ei sinänsä yllätä: elokuvan leikkisästi marxilaisen taloustieteen luentoon huipentuva tarina tulkittiin vasemmistopiireissä herjaksi, joka oli syytä piilottaa julkisuudelta vähin äänin. Vasemmisto oli avautumassa teoreettiseen solmuun, tavalla josta poliittisesti feministit saattoivat vasta haaveilla. Konalan joutsenen esitys parinkymmenen vuoden tauon jälkeen osoittaa selvästi, kuinka Kari Karmasalo liittyy kotimaisen avandgarden kapeaan mutta kunniakkaaseen perinteeseen.

Mutta vain osa Punakärki-osuuskunnan – yhtiömuoto ei tietenkään tullut tässä kyseeseen – dokumenttielokuvista läpäisi varpaisillaan hiipivän kekkoslovakian sietokyvyn. Tilannetta ei auttanut Osuuskunnan tapa teroittaa kynänsä pistelemällä sitä luettelemiensa vastustajien arkoihin paikkoihin. Persian shaahin vierailun synnyttämiä mielenosoituksia esittelevä Kansanvihollinen, jonka kuvatusta aineistosta näemme nyt otteita, ei päätynyt koskaan julkisesti esitettäväksi.

Urho Kekkosen mahtikäskyllä vaimennettu kansalaisliike oli ymmärrettävästi liian arka aihe edes vaihtoehtoelokuvaa levittäneen Suomen elokuvakontaktin esitettäväksi. Kekkosen päiväkirjoissa mielenosoitukset ohitetaan ja shaahi saa kunnioittavan referaatin järkevistä puheistaan. Nyt näemme otteita aineistosta, jonka tarkoituksena oli yksi osa siinä laajassa taltionnin ohjelmassa, joka dokumentoi sosialistisen Suomen synnyn.

Ollessani aikanaan poliittisen historian opiskelija yliopistossa kuulin usein professorien puhuvan karmaisevimmasta mahdollisesta tilanteesta väitöstilaisuudessa: yleisön saadessa puheenvuoron, kuten akateemiseen traditioon julkisuusperiaatteen mukaisesti kuuluu, kuulijoiden keskeltä nousee esiin ääni: "Ei se noin ollut. Minä olin siellä." Juuri sitä kaipaamme tässä tilaisuudessa.

Mulla on

tänään synttärit. Ja mä oon just tullu Suomeen. Tein hauskan juoksuennätyksen Wienissä. Bukarestissa ei myyty väkeviä lentokentällä - ei muuten tupakkaakaan - ja kone oli tietysti myöhässä. Kun tulin Helsingin konetta jo lastattiin.

Juoksin kuin heikkopäinen ja selvisin turvatarkastuksesta, kun kymmenien metrien jonon sivuun aukeni reitti, sillä yksi uusi tarkastuspiste avattiin juuri sopivasti. Viidenkymmenen passintarkastusta kaipaavan ihmisen ohi viidessä sekunnissa. Jatkoin ensin ylös juosten, sitten alas juosten, poikki hallien ja ohitin pari ekaa alkoholikauppaa, kun ajattelin että on kiire. Juuri ennen porttia oli sitten vielä yksi.

Toisesta ovesta sisään. Pysähdys. Viinahylly. Litran Stolitsnaja tarttui ensiksi käteen. Juoksin tiskille, jossa afrikanitävaltalainen myyjä sanoi: "Taitaa olla kiire." "Niin on, ja omille synttärikutsuille huomenna tarvitaan pullo votkaa." Ei kysellyt mies passeja tai muita dokumentteja, löi verottoman ja toivotti hyvää syntymäpäivää. Mies paikallaan. Juoksin toisesta ovesta ulos ja ehdin koneeseen. Romanian jälkeen kiva kokemus.

Oleskeluni Wienissä päättyi tähän. Puoli tuntia ja synttäriboolin pohja. Palailen Romanian hurjimpiin tarinoihin kun tästä tokenen.

Bukarest, 4. paiva

Eilen oli vapaapaiva ja kiertelin kaupunkia niin etta pohkeissa tuntuu. Paasin jo hieman syrjaisemmillekin kujille ja nain muutoksen suuruuden, osa alueista on enemman ennallaan. Onneksi vaikutan tummanvihreassa takissani paikallisista pelottavalta, kuten minulle kerrottiin. Minua ei helposti hairita, silla tama ei ole isojen miesten maa, ainakaan nain leveyssuunnassa. Isot miehet pelaavat jalkapalloa eivatka seisoskele kadun kulmissa. Kumma kylla poliiseja ja vartiomiehia nakee enemman aamuisin kuin iltaisin. Ehka heidan maailmansa on yon pimeydessa. Poliisia kaikki pelkaavat, niin kuin yleensakin maailmalla.

Jengi on ystavallista ja avuliasta. Yolla kavellessani ja kysyessani tieta hotelliin tosin minua varoitettiin. Ota taksi, se on turvallisempaa, sanottiin. Otin ja taksikuski oli hauska niin kuin aina. Ei ollut antaa rahasta takaisin. Niinpa lopetin tinkimisen siita oliko parin kilometrin matka 0,85 euroa vai puolitoista. Puolitoista kavi minulle hyvin.

Nahtavyydet on kierretty vaikka museoita ja entisen diktaattorin palatsi on viela katsomatta. Kaupunki on elokuvan ystavan paratiisi, filmeja on paljon, eika niita ole dubattu. Klassikkojakin esitetaan taajaan, useita paivassa. Siitahan taisin mainita jo eilen.

Antikvariaatit ovat aika mainioita. Vahinko etta kieli tuottaa vaikeuksia. Ostin Romanian elokuvan historian hieman yli eurolla, ja luinkin sita parikymmenta sivua. Kylla nain latinalaispohjaisesta kielesta saa selvaa, kun sanakirjaa aina silloin talloin vilkaisee avainsanojen kohdalla. Osin kyse on tietysti intuitiosta ja siita, etta kyse on yleisesti tutusta asiasta. Tiedan mita elokuvien kansallisissa historioissa yleensa lukee ja tekstiin suhtautuu sen myota sisaisesti ymartaen. Romaaneista tai sanomalehdista on paljon vaikeampaa saada selvaa.

Alun tuttuus alkaa ihmisten arjen suhteellisen kovuuden kautta vahitellen valjeta. Silti yleisvaikutelma on koko ajan positiivinen. Taksikuski ottaa ylimaaraista, internetkahvila 25 prosenttia enemman kuin eilen eika taallakaan meinannut loytya ensimmaisen kolmen minuutin aikana takaisin annettavaa setelia. Mikas siina odotellessa, etta tartutaan pohjakassaan. Tuli muitakin asiakkaita ja mies ymmarsi ettei nain bisnesta tehda. Vaikka ei tama ole bisnes enaa pitkaan. Eilinen kaveri taalla kertoi, etta kotiyhteydet ovat yleistyneet niin, ettei asiakkaita enaa ole paljon. Ehka he voisivat panostaa asiakasviihtyvyyteen, ainakin vaihtorahojen ja toimivan kahviautomaatin verran.

Kavimme eilen illalla syomassa lahetyston kakkosmiehen ja hanen tyttarensa kanssa. Kohtalon ironiaa oli, etta kaikista ravintoloista han valitsi sen saman missa eilenkin kavin syomassa. Mutta aihetta valituksiin ei ole, koska ruoka oli hyvaa ja romanialaisia erikoisuuksiakin loytyi. Tarjoilu on ylitsevuotavan kohteliasta. Juuri siksi ajattelin kayda tanaan viela Propaganda-kahvilassa, jonka mainoslauseessa sanotaan, mikali kaannokseni romanian kielesta on oikea, etta "taalla asiakas ei juhli".

Illalla pitaisi paasta karaokeen. Karaokepaikkoja on muutamia, yksi alle puolen kilometrin paassa tasta Internet-kahvilasta, joka on Piata Romanin ja Piata Universitatin puolessa valissa niita yhdistavalla bulevardilla. Bulevardi ei taalla tarkoita puita, vaan sita etta mies, jonka mukaan se on nimetty on jotenkin nimilautakunnan mielesta suuri. Naisten mukaan nimettyja katuja en ole loytanyt.

Mutta illalla ajattelin menna karaokeen opiskelija-asuntuloiden kompleksissa sijaitsevaan Onx-ravintolaan. (Aannetaan suurin piirten "Onix"). Romanialaiset jattavat laulamisen ja tanssimisen paaosin etnisille vahemmistoilleen, unkarilaisille ja mustalaisille, vaikka kansanpukuja ja laulu, tanssi ja muuta ilonpitoa riittaa oman televisiokanavan verran. Hotellissa nakyy 50 kanavaa, joten yo-ohjelmasta ei ole pula.

Karaokessa romanialaiset ovat ujoja ja pidattyvaisia. Ei tahdo loytya laulajia, kuulin kerrottavan, kun asiaa kyselin Jazz-rock -kahvilassa viime yona. Plata Victorian lahella olevassa ravintolassa soitti paikallinen bandi ihan mukavasti. Tyylilajina oli rock, mutta bandin lopetettua taustalta kuului miellyttava jazz. Underground-baarissa pitaisi soida underground, mutta siella soivat listahitit.

Tanaan pitaisi loytaa pari musiikkiliiketta, toinen Musica on Plata Revolutjiin lahella, joten sinne ei ole pitka matka. Sielta saa laillisia CD-levyja. En tieda ostanko kansanmusiikkia, mutta paikallisia rock-bandeja ajattelin tsekata. Iris, Holograf, Voltaj, AB4, joka soitti MTV:n gaalassa viime vuonna ja Vita de vie ovat taalla tunnetuimmat bandit. Niiden levyt voisin hankkia. Hinnat ovat reilu kaksi euroa levylta, joten siihenkaan rahoja ei saa tuhlatuksi. Olen antanut saman verran satunnaisesti yli 70-vuotiaille kerjalaisnaisille, jos he ovat olleet yksin kadun vierella pyytamassa. Jos porukoita on lahella, en ole siihen ryhtynyt, oman tai ihmisten turvallisuuden vuoksi.

Olen nyt puhunut englantia nelja-viisi viikkoa yhta soittoa, ja huomaan, etta tekstiin livahtelee englanninkielisia sanoja koko ajan. Taytynee muistaa juurensa. Jostain kumman syysta amerikkalainen aksentti on saanut voiton, enka brittienglantia enaa edes yrita, vaikka se voisi olla taalla suositumpaa. Tosin en tieda, kun en ole kysynyt. Pari irkkupubia kaupungista loytyy, mutta niihin en ole paassyt. Viikonloppuna englantilainen pub aukeaa vasta iltaneljalta, joten silloin on yleensa jo muutakin ohjelmaa.

Kummoisia kontakteja ei taalla ehdi muutamassa paivassa saada. Ehka, jos laukkaisi yot mukana menossa. Nyt ne ovat jaaneet tosi vahalle, olen ollut jo puolen yon aikaan hotellissa ja meno kestaa taalla usein neljaan/viiteen aamulla. Sen verran sita arastelee kuitenkin, vaikka melkoisen peloton olen tassa kaupungissa.

Otin aamulla paksun syys/talvitakin. Oli niin sumuista ja viileaa, ehka 13 astetta. Nyt aurinko paistaa ja luvatut 24 astetta ovat tulossa. Taytyy hankkia muovipussi ja lantata ylimaaraiset vaatteet sinne. Olisi sittenkin pitanyt ottaa kesatakki paalle.

Huomenna en ehka ehdi kirjoittaa, paluu on edessa. Ehka sitten kotona tiistaina, syntymapaivanani.

Bukarest, kolmas paiva

Torstain lento Bukarestiin Wienin kautta sujui mukavasti. Wienista jatkoyhteys oli Romanian lentoyhtion Boeing-koneella, joka on melkeinpa mukavampi kuin monet Finnairin koneet.

Tuntuman romanialaiseen mielenlaatuun sai jo koneessa. Hammastynyt lentoemanta mietti pitkaan minka lehden minulle antaisi kun pyysin romanialaista sanomalehtea luettavakseni. Kun kerroin, etta minulle se on ihan sama, koska en ole nahnyt elaissani yhtakaan, han napsautti nopeasti: "Jumalan kiitos, sinun ei tarvitse lukea niita."

Lueskelin sitten sujuvasti tarinoita ja mainoksia saadakseni tuntemusta tahan kieleen, josta suomalainen latinalaisten kielten avulla ja kautta voi saada irti yksittaisia sanoja ja jopa virkkeita. Ihan pihalla ei tarvitse olla, vaikka ei television teksteista paljon selvaa saa.

Maa oli yllatys. Positiivinen kaiken kukkuraksi. Asiat tuntuvat menevan rennosti omalla painollaan vaikka poliittisesti maa on niin sekaisin kuin mikaan voi olla. Puolueita tuntuu riittavan, valtapuolue "sosiaalidemokraatit" on jakautunut ties kuinka moneen fraktioon ja vaalit ovat tulossa. Tama on pitkien listojen maa ja juuri nyt asetetaan ehdokkaita parlamenttivaaleihin. En tieda ovatko senaatin vaalit samassa yhteydessa, luultavasti eivat. Hallitseva puolue asetti uudet listat, ja niilta puuttuu 60 prosenttia parlamenteista istuvista. Linjan on muututtava, selittaa puolueen johto. No, pois jatetyt pillastuivat ja poliittinen sota on kaynnissa. Fraktioista ei kukaan ota selvaa, ja vaalitavan vuoksi myos uskottavat, todennakoiset ja uskomattoman epatodennakoiset vaaliliitot nayttavat olevan paivan sana.

Engalnninkielinen, ex-emigranttien muodostama lehti Nine O'Clock News raportoi tapahtumista ehka epaselvasti - nain minulle romanialaisvoimin vakuutettiin - mutta turistin silmaan varikkaasti. En ole ennen lukenut lehtea, joissa lahes jokaista poliitikon lausumaa saestaa kommentti "X sanoo ironisesti". "Olen oikein tyytyvainen siita etta minut pudotettiin listalta", " Puolueen lista on taydellinen, suorastaan kaunis", sanoo toinen ehdokas. Listoilta karistetaan nimia myos siten, etta heidat sijoitetaan listoilla riittavan alas ja asetetaan ehdokkaiksi alueilla, joista ei ole sisaanpaasya. Perusteeksi muutokselle sanottiin myos sita, etta nuoret ja naiset paasevat nyt paremmin esille ja edustamaan. Nuoret ja naiset valittavat etta kaytannossa niin ei tapahtunut. Puolueen keskusta kaappaa vallan tiukemmin itselleen. Mukana on nyt myops armeija, silla paaesikuntaa johtanut kenraali asettui sosiaalidemokraattien ehdokkaaksi. Hanta syytetaan petturiksi ja sotilaskunniansa myyjaksi. Kieli on siis varikasta. (Aivan helvetin upea lude kavelee juuri nayton poikki.)

En ole paljon ehtinyt ihmisia tapailla. Torstaina herasin aamuviidelta ja olin lahetystossa kello 14, tuntia myohemmin hotellissa, jossa viskin ja cocacolan avulla kirjoitin puheen luonnoksen. Illalla kavin kuitenkin kaupungilla ja huomasin nuorten ihmisten puhuvan englantia paljon paremmin kuin pariisilaiset - tata kaupunkiahan kutsuttiin sotien valisena aikana Pikku-Pariisiksi. Ihmiset ovat ystavallisia ja siina maarin kuin ihmiset yleensa myos rehellisia. Jos annat vahingossa suuren setelin, he uskollisesti kaivavat sinulle rahat oikeasti takaisin vaikka tajuavat ettet ymmarra rahayksikoista mitaan.

Ei se ihan helppoa olekaan. Euro on noin 40000 leita ja siina joutuu laskukasi tiukille seteleita lavatessa. Onneksi mielessa on aina Ritari Siniparta, jossa Chaplin naytti miten rahatukon kanssa pelataan. Myos lapsuuden taikurikirjojen korttietempuista on hyotya. Jos joku huijaa, se olen mina.

Lahetyston kulttuuriorjana on paikallinen Carmen, joka oli jarjestanyt minulle eiliseksi ohjelmaa tuutin taydelta. Aamulla tapaamaan Elokuva- ja teatteriakatemian johtajaa rva Cernatia. Cernat oli ystavallinen ja kiireinen, kuten hanen asemassaan oleva instituutin johtajan sopii ollakin. Han oli ylpea elokuvakoulustaan, josta siis kaytannossa oli kyse, silla hanen oppilaansa ovat sijoittuneet uusiutuville markkinoille loistavasti. Suurin osa heista tyoskentelee mainostoimistoissa mainoselokuvia tekemassa. Suurempaa uraa havittelevia on mennyt runsaasti ulkomaille.

Cernatin priimusoppilaita lienee ollut Juliana, jonka sukunimea en nyt ottanut mukaani, joka johdatteli minut opiskelijoiden pariin. Elokuvaa opiskelevista noin 15 saapui paikalle, luku on huomattava, silla vuosikursseilla on noin 9-11 opiskelijaa. Katsoimme Julianan elokuvan, joka kertoi laittomasta maahanmuutosta symbolisella ja taiteellisella tavalla. Silti kameran liikkeista aisti myos television vaikutuksen. Yhden kameran tekniikka oli kuvaajalla hyvin hallussa, liikkeet suorastaan loistavia.

Pidin itse parin tunnin esitelman improvisoiden, silla aiheesta ei ollut sovittu. Mukana oli sen verran naytteita, etta aika sujui lupsakasti ja sain argumenteilleni jopa vastavaitteita, mika oli oikein mukavaa. Suomalaiset opiskelijathan yrittavat yleensa olla niin, etta he antaisivat mahdollisimman valinpitamattoman vaikutuksen. Taalla silmat kiilsivat. Ehka kuvissa oli eksotiikkaa.

Luennolta ilman taukoa paikalliseen historialliseen aikakauslehteen entiseen poliisin paamajaan. Siella paatoimittaja pyysi minulta artikkelia lehteen. Lupasin. Takaisin lahetystoon kirjoittamaan edellispaivana luotu puhe koneelle ja printtaamaan se, sitten lounas klo 16 ja hotellille puoleksi tunniksi, ennen kuin oli lahto Kansalliseen taidemuseoon.

Vakea ei ollut yhta paljon kuin viime vuonna, silla nyt oli samalle hetkelle kuin suomalainen (sota)elokuvaviikko sattunut myos ranskalaisen elokuvaviikon ja yhden merkittavan paikallisen elokuvan ensi-ilta. Pari sataa kuitenkin. Bukarestissa riittaa elokuvia ja Cinematecassa on todella hieno ohjelmisto. Ensi viikolla siella nahdaan myos Hitchcockien ja Fellinien seka saksalaisten 1920-luvun klassikkojen seurassa Erik Blombergin Valkoinen peura.

Suurlahettilaan ja prof. Cernatin puheen jalkeen oli minun vuoroni. Valot paistoivat silmiin isolta stagelta, jossa ei ollut puhujakoppia. Puheeni oli paperilla, joten koppi olisi ollut parempi. Se meni sujuvasti, olin rakentanut sen niin, etta alussa lahetyston vaki suutahtelee antinationalismistani ja sitten loppua kohden aloin loysata ja hellyin lopussa jopa positiiviseen asenteeseen. Elokuva kylla osoitti etta olin oikeassa ja kaksi ensimmaista puhujaa olivat ylistaneet elokuvia jo tarpeettomin ylisanoin. Diplomaattinen ja akateeminen puheenparsi eroavat aina, ja niiden pitaakin eroa. Minulta odotetaan kriittisyytta tai ainakin itse odotan sita. Lahetyston nakokulmasta en ole niin varma. Heille varmaankin myos ylisanat riittavat. Pekka Parikan Talvisodan jalkeen luokseni tuli paikallisen viikottaisen sotilasaikakauslehden paatoimittaja, joka pyysi saada julkaista puheeni lehdessaan. Suostuin ilomielin, katsotaan kuinka kay. Paikalla oli myos parikymmenta johtavaa kriitikkoa suurimmista lehdista, joita minulle esiteltiinkin. Lahetyston puolesta todettiin, etta nyt sinulla on kaksi ja puoli paivaa ilman ohjelmaa. "Olet siis taalla tyhjanpanttina." Kylla siina kiitoksia oli ihan tarpeeksi.

Paasin hotellille puoli kahdentoista aikaan, enka jaksanut juhlia. Pari viskia cocacolan kanssa ja unten maille. Luvattuja tanssityttojakaan mukavat portsarit eivat sitten lahettaneet iltaohjelmaa esittamaan. Sita minulle levean hymyn kanssa tarjottiin. Business-hotelli, 120 euroa yo, joten palvelut ovat laajat. Aamulla jutellessani kolme portieeria lausui yhteen aaneen, etta he toivoisivat kaikkien asiakkaiden olevan minun kaltaisiani. "Miten teidan tippituloillenne sitten kavisi!", oli pakko kommentoida.

Nyt olen keskikaupungissa, Underground-baarissa. Se on maan alla, illalla underground-musiikkia, mita se ikina onkaan. Mutta taalla on internet-kahvila. 15000 leita tunti eli alle puoli euroa, joten ei maksa paljon. Windows 1998 ja Nokian naytto, hitaahko yhteys, mutta pelaa. No comnplaints.

Karaoke-paikkojakin kaupungissa on ainakin kolme. Huomenna ajattelin kayda yhdessa, opiskelijoiden asuinalueella sijaitsevassa Onx-ravintolassa. Sita portieeritkin suosittelivat. Olen merkannut kymmenen baaria ja lahetyston kakkosmies lupasi vieda minut tanaan jazz-klubiin. Han on elokuvan tuntija, ollut jopa toissa elokuva-arkistossa opiskeluaikoinaan, kaantanyt venajankielesta elokuvia suomeksi, tuntee alan konkarit ja vastannut kulttuuriasioista Moskovassa ja Kiovassa. Luulen etta meilla on ihan hauskaa.

Kuulumisiin. Parjailkaa kotimaassa. Taalla on melkein sama saa. Lupasivat parikymmenta, mutta nyt on kymmenen, sumuista ja kosteata. Ei sada, mutta sumuaa.

Lahetykseni Bukarestista paattyy tahan. Yhdistan Helsinkiin!

Tänään Orionissa - Suuri Kekkos-ilta

Tänään Orionissa Helsingissä, Eerikinkatu 15, alkaen klo 17.

Suuri Kekkos–ilta
Maa luotti häneen
Suomi 1955. Tuotantoyhtiö: Mainos-Matti Oy. Tilaaja: Maalaisliitto. Ohjaus ja käsikirjoitus: Johannes Huumo. Kuvaus: Kalle Patoluoto. Selostus: Oke Jokinen. Laboratorio: Aarne Syväpuron filmivalmistamo-laboratorio. VET: 5911 – S – 170 m (16 mm) / 15 min. Esitetään otteita videosuurkuvana.
Elokuva on Urho Kekkosen 1956 presidentinvaalien vaalielokuva: elokuvan teemoina ovat kansallinen eheyttäminen ja Paasikiven-Kekkosen linjan käsitteen lanseeraaminen.

Finlandia-katsaus 287
Suomi 1956. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Ohjaus: Harry Lewing ja Allan Pyykkö Käsikirjoitus: Harry Lewing. Kuvaus: Niilo Heino, Uno Pihlström ja Yrjö Aaltonen. (35 mm). Leikkaus: Allan Pyykkö. Selostus: Martti Silvennoinen. VET: 6127. 348 m / 11 min. Esitetään otteita videosuurkuvana
Elokuva näyttää Porkkalan palautukseen liittyviä tapahtumia, mm. luovutusasiakirjan allekirjoittamistilaisuuden.

Finlandia-katsaus 289
Suomi 1956. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Ohjaaja, käsikirjoitus, selostusteksti, leikkaaja: Allan Pyykkö. Kuvaus: Uno Pihlström, Allan Pyykkö, Harry Lewing, Hilldebrandt. (35 mm). Äänitys: Lasse Hjorth. Selostus: Martti Silvennoinen. VET [13.3. 1956]: 6197. 205 m / 9 min. Esitetään otteita videosuurkuvana.
Elokuva joka valmistui 13.3. 1956, kuvaa presidentinvaihdoksen: J. K. Paasikivi jättää virkansa ja Urho Kekkonen astuu virkaan eduskuntatalossa.

Finlandia-katsaus 322
Suomi 1956. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Ohjaus: Olavi Puusaari. Käsikirjoitus: Olavi Puusaari. Kuvaus: Väinö Kolhonen, Yrjö Aaltonen, Matti Oksa, Hans Haataja, Harry Lewing. (35 mm). Äänitys: Heikki Laakkonen. Selostusteksti ja selostus: Olavi Puusaari. VET: 6127 [28.2. 1957]. 348 m / 9 min. Esitetään otteita videosuurkuvana.
"Suomen ja Neuvostoliiton välisen tieteellisteknillisen yhteistoimintakomitean toimesta on Messuhallissa pidetty Neuvostoliiton atomivoiman rauhanomaista käyttöä esittelevä näyttely", Olavi Puusaari avaa elokuvan. "Avajaistilaisuudessa oli läsnä tasavallan presidentti, Urho Kekkonen, Suomen hallituksen edustajat pääminieri Fagerholmin johdolla, suurlähettiläs Lebedev sekä Neuvostoliiton suurlähetystön henkilökuntaa."
Tilaisuuden avasi tuolloinen kauppa- ja teollisuusministeri Kauno Kleemola. Näyttelyn tieteellinen johtaja, professori Fedorov, esitteli mm. Neuvostoliiton tiedeakatemian atomivoimalaitoksen pienoismallin sekä ydinsäteilyn ominaisuuksien tutkimiseen tarvittavia tarkkailu- ja mittauslaitteita.

Urho Kekkonen
Suomi 1961. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tilaaja: Maalaisliitto. Ohjaus: Harry Lewing. Käsikirjoitus: Jouko Loikkanen, Johannes Huumo, Eino S. Repo. Kuvaus: Niilo Heino (värikuvaus). Osa kuvamateriaalista Suomi-Filmin arkistosta. Selostus: Risto Mäkelä. 1105 m / 37 min. Esitetään otteita videosuurkuvana.
Kyse on Urho Kekkosen vaalielokuvasta, jota luonnehdittiin seinäjulisteen sanoin: "Mielenkiintoinen värielokuva tasavallan presidentti Urho Kekkosen työstä ja valtiovierailuista."

Suomen presidentti Neuvostoliitossa
Neuvostoliitto 1961. Tuotantoyhtiö: Tsentralnaja studija dokumentalnyh filmov. Ohjaus: V. Kiseljev. Johtavat kuvaajat: V. Kiseljev ja M. Osurkov (väri, osin mv). VET: 56234 – S – 470 m (16 mm) / 43 min. Esitetään otteita videosuurkuvana.
Elokuva kuvaa presidentti Kekkosen valtiovierailua Neuvostoliitossa toukokuussa 1958. Matkakiertue alkoi Moskovasta, jatkui Tbilisiin, Leningradiin, Sverdlovskiin, Tashkentiin ja takaisin Moskovaan.

Finlandia-katsaus 573
Vierailu Yhdysvaltoihin / Presidentti Kekkonen Amerikassa / Presidentti Kekkosen vieraily Yhdysvaltoihin / Finland Review 573
Suomi 1961. Tilaaja: Maaseudun Yhteisvaliokunnan säätiö. Tuotantoyhtiö, valmistaja: Suomi-Filmi. Ohjaus: Harry Lewing. Kuvaus: Niilo Heino. Äänitys: Mauri Laakkonen. Selostusteksti: Erkki Savolainen. Selostus: Martti Silvennoinen. VET: 12130 (20.12. 1961). 12 min. Esitetään videosuurkuvana.
Elokuva kuvaa presidentti Kekkosen valtiovierailua Yhdysvaltioihin 1961. Elokuvan loppuosa kuvaa presidenttiä kotona Suomessa, ja käsikirjoituksen mukaan " kotiinpaluun tunnelmia oli sävyttämässä uusi tilanne, jonka Neuvostoliiton Suomen hallitukselle lähettämä nootti oli synnyttänyt". Elokuva on yksi Finlandia-katsaus, mutta se on erikoistapaus, sillä se oli uutiskatsauksen ohella myös vaalielokuva. Elokuvaa esitettiin paitsi Maalaisliiton tilaisuuksissa myös alkufilminä Fennada-Filmin elokuvateattereissa.

ETYK – päämääränä rauha

Suomi 1980. Tuotantoyhtiö: Käpy-Filmi Oy. Ohjaus: Mikko Niskanen. Käsikirjoitus: Seppo Härkönen, Juho Gartz. Kuvaus: Seppo Immonen, Pekka Aine, Mikko Niskanen. Äänitys: Antti Kari ja Heikki Innanen. Leikkaus: Juho Gartz. Miksaus: Veikko Partanen. VET: 23923 – S – 240 m (16 mm) / 25 min. Esitetään videosuurkuvana.
Mikko Niskasen dokumenttielokuva koostuu pääosin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksessa Helsingissä kesällä 1975 sekä Belgradin jatkokokouksessa 1977 kuvatusta materiaalista, jonka ulkopoliittiset kehykset kertaa virallisin äänenpainoin suurlähettiläs Ralph Enckell. Leikatusta kuva-aineistosta on nähtävissä myös epävirallisia ja ironisia painotuksia.

Urho Kekkonen in memoriam
Kuvaajina mm. Eino Itänen, Tauno V. Mäki, Mikko Niskanen.

*********************
Elokuvien Kekkonen

Paasikiven luottoministeri Urho Kaleva Kekkonen nousi uutiskuviin sodan jälkeen YYA-sukkuloinnin siivittämänä. Jo Porkkalan palautuksen julkisuudessa Kekkonen säteili päämiestään kirkkaammin. Samana vuonna 1956 hänestä tuli presidentinvaihdoksen myötä politiikan johtotähti, jota maaseudun media uskollisesti seurasi idänsuhteiden tiellä.

Maalaisliiton tiedotuskoneisto oivalsi elokuvan propaganda-arvon alun alkaen. Nuori mainossihteeri Ahti Karjalainen oli jo vuonna 1948 suunnitellut puolueen ensimmäisen propagandafilmin eduskuntavaalien täsmäaseeksi. Nyt presidentinvaalien alla Ahti Karjalainen ja Kustaa Vilkuna kantoivat Urho Kekkosen markkinamiehinä strategisen vastuun. Puolueen tiedotustoimiston Mainos-Matin avustamana he saattelivat jakeluun ensimmäiset Kekkosen politiikkaa tukeneet vaalifilmit.

Kansakunnan puolesta muokkasi suotuisaa maaperää Kekkosen amerikkalaistyyliselle vaalikiertueelle. Mainos-Matin käsikirjoittaja Johannes Huumo kätilöi siinä vaalielokuvaksi ensimmäistä kertaa Paasikiven-Kekkosen linjan. Tämän jälkeen Maa luotti häneen tasoitteli presidentille vaalitaistelussa rouhittua väylää. Se kertasi ehdokkaansa tien presidentiksi asti ja päättyi Kekkosen jäähyväisiin eduskuntaryhmälleen ja puoluevaltuuskunnalle.

Urho Kekkosen lähipiiriin liittyi myös kaitaelokuvauksen harrastelijoita kuten henkilääkäri Rickard Sotamaa sekä sitkeä perässähiihtäjä Tauno Mäki. Lähituntumaan pääsivät myös elokuvauksen kaksi ammattilaista, Risto Orko ja myöhemmin Mikko Niskanen. Heidän kameransa tallensivat lähikuvia ja värille filmattua henkilöhistoriaa, jota suodattui myös julkisiin elokuviin. Tulevaisuuden maa, metsänhoitaja Mäen kuvaus hiihtovaelluksesta Lapin keväthangilla 1956, päätyi presidenttivaalin ratkettua myös Maalaisliiton kaitalainaamon levitykseen.

Mainos-Matin ajautui konkurssiin vuonna 1960. Presidentin elokuvayhtiönä jatkoi Suomen suurin valmistamo Suomi-Filmi. Sen uutiskuvayhtymä Finlandia-Kuva oli uskollisesti esitellyt Kekkosen ministerikauden menestykset presidentin vaihdokseen asti. Suomi-Filmin suopeudelle löytyi henkilökohtaiset syynsä Risto Orkon ystävyydestä Kekkoseen yhteisten lakiopintojen ajoilta. Tämä ystävyys velvoitti ammattiapuun myös puolueen projekteissa. Näin Finlandia-Kuvan tuottaja Holger Harrivirta sai hoitaakseen Maalaisliiton mittatilauksena historiaelokuvan Raivaajakansan puolesta.

Risto Orkon vaalima elokuvayhteistyö jatkui 1960-luvun jälkipuolelle sekä puolueen että Kekkosen imago-elokuvien merkeissä. Kilpailevalle yhtiölle Filmisepolle lipsahti vuonna 1961 uutiskuvista koostettu summaus Urho Kekkonen pääministerinä ja presidenttinä. Muuten Suomi-Filmillä säilyi monopoli valtakunnan päämiehen valtiovierailuihin Finlandia-Katsauksissaan.

Vuoden 1958 vierailu Neuvostoliittoon oli Kekkosen idän-politiikan tähtihetki ja myös Neuvostoliitolle tärkeä propagandanäytelmä. Sen vaiheet esiteltiin kansalaisille kolmen Finlandia-Katsauksen jatkokertomuksena. Lisäksi politbyroo varmisti oman näkemyksensä Dokumentaarielokuvien keskusstudion Suomen markkinoille suunnatulla tuotteella Suomen presidentti Neuvostoliitossa. Värille filmattu vierailu oli menestys ja kului nopeasti puhki Suomi-Neuvostoliitto-Seuran esityksissä.

Kompensaatioksi Filmisepon koosteelle valmisti Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston pääohjaaja Harry Lewing värillisen elämäkertaelokuvan Urho Kekkonen, jossa henkilökultin piirteet jo orastivat. Lewing sai koostaa myös värikatsauksen Presidentti Kekkosen vierailusta Yhdysvaltoihin. Elokuvatarkastamon katselussa se tuomittiin aivan oikein Kekkosen vaaliliiton pelivälineeksi. Ulkopolitiikka henkilöityi katsauksessa täydellisesti presidenttiin, jonka edustuskuvien taakse noottikriisin realiteetit vaiettiin.

Suomi oli laskeutumassa suurmiespresidenttinsä jalkojen juureen. Ja samaan aikaan Suomi-Filmin valtakausi Kekkosen yhtiönä sai lopullisen sinetin. Maaperää oli jo muokattu Lewingin elokuvalla, kun Kari Uusitalon ohjaama Urho Kekkonen – valtiomies, presidentti kylvi ensimmäisen kerran suurmiehen siemenet. Yhtiön luottosuhde Kekkoseen katkesi tämän jälkeen vuoden 1971 virhearvion seurauksena. Tuolloin Ahti Karjalaisen taakse ryhmittynyt vaaliliitto tilasi dokumentin ”pääministerin valtiovierailusta Neuvostoliittoon”. Keskeneräiseksi jäänyt luomus hyllytettiin korkeimman käskystä Suomi-Filmin varastoon. Jatkonäkymät uuden presidentin yhtiönä eivät siis toteutuneet. Luottosuhteen Kekkosen lähipiiriin solmi kaksi tunnettua elokuvan tekijää. He olivat Suomi-Neuvostoliitto-Seuran aktivisti Matti Kassila ja maaseudun oma mies Mikko Niskasen.

Fennada-Filmiltä tilattu juhlaelokuva 25 vuotta Suomen itsenäisyyttä rajautui Kassilan käsittelyssä katsaukseksi Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyssuhteisiin. YYA-sopimus on elokuvan ydinkäsite. Sen fraseologian toistaa elokuvan haastatteluissa molempien maiden poliittinen johto. Viimeisen puheenvuoron käyttää ystävällisten naapuruussuhteiden takuumies Urho Kekkonen. Kaksi vuotta myöhemmin Kekkonen Helsingin Etyk-kokouksen isäntänä siirtyi ulkoasianministeriön harkinnan tuloksena Mikko Niskasen Käpy-Filmin kuvattavaksi. Etyk – päämääränä rauha dokumentoi Etyk-diplomatian huippuhetket. Ulkoasiainministeriön lisätilaus Suomi tässä ja nyt nosti Urho Kekkosen odotetusti Suomen tärkeimmäksi symboliksi, ja viimeistään tämän elokuvan myötä rinnastukset Itä-Euroopan johtajakeskeisiin kansandemokratioihin loksahtivat kohdalleen.

Etyk-huumaa reaaliajassa koettiin kansallisen television välittämänä. Vuoden 1975 noste polkaisi kuitenkin maailmalle vielä yhden Kekkos-elokuvan, tällä kertaa MTV:n tuottamana. Juhan af Grannin tv-dokumentti Luova valtiomies – Urho Kekkonen levitti Etykin kirvoittamaa suurmieskuvaa viimeisen kerran. Siirtymä Suomen lähihistorian arviointeihin Kekkosen aikakauden merkeissä oli lähellä. Se toteutui Arvo Ahlrosin ja Eero Silvastin televisiosarjan Kekkosen ajan myötä. Mikko Niskasen suunnittelema elokuvadraama tuosta ajasta jäi kesken. Ennen sitä oli päättynyt Urho Kekkoseen henkilöityvä valtiomiesaika. Se julistettiin virallisesti päättyneeksi valtioneuvoston istunnossa 26.10.1981.

– Otevalikoimat työstivät ja esityksien kokonaisuuden kokosivat Suomen elokuvarkiston tutkijat Ilkka Kippola ja Jari Sedergren. Aineiston videoeditoi Jarmo Nyman. 13.10. 2004.

[Siirrän tämän myöhemmin elokuvablogiini]

Romania mielessäin

Rahamiehenä on kiva olla. Torstaiaamuna on sitten lähtö Bukarestiin, paluu seuraavana maanantaina. Lennot Wienin kautta, mutta aikaa ei ole pysähdellä, veikkaisin joutuvani juoksemaan koneenvaihdot... Toivottavasti en jämähdä Wieniin maanantaina, sillä koneenvaihtoon on alle tunti ja se on nykyaikana lyhyt aika. Forexissa sadalla eurolla saa 3,8 miljoonaa leitä, joten ihan lein päälle ei kannata matkaa suunnitella. Ensi maanantaina sillä varmaan saisi jo yli 4 miljoonaa...

Top sata

En tiedä oletteko huomannut, mutta lisäilin taannoin tuohon oikeaan laitaan Buzzflash.com:in tuottamat uutiset. Ne ovat Amerikka-keskeisiä, mutta aina väliin hauskoja ja osuvia poliittisestikin. Tässäpä yksi näyte tämänpäiväisistä uutisista.

George W. Bushia pyydettiin huhtikuun lehdistötilaisuudessa mainitsemaan yksi sellainen virhe presidentin urallaan, josta hän olisi oppinut jotain. Hän ei siihen silloin kyennyt, ja kuten Center for American Progress -järjestö toteaa, hän ei ole myöhemminkään täydentänyt nollavastaustaan.

Niinpä yhdistys ryhtyi itse toimeen ja listaa saman tiensä Bushilta sata virhettä.

Olkaa hyvä!

Eräänlaisia totuuksia

Otsikolla "Eräänlainen totuus naisesta" Käymälän Sven kirjoitti:

"Älkää nyt suuttuko, sanon vain mielipiteeni, minusta keskiaikainen katolinen inkvisitio oli ihmisen asialla polttaessaan noitia. Saatanalle omistettua tavallista ihmistä ei nimittäin voi mikään pelastaa elämälle. Jos ette usko, koetelkaa voimianne pelastusyrityksessä, niin tekivät kirkkoisätkin."

Svenistä ei aina tiedä, enkä ihan ymmärrä ketä Saatanalle menetettyä meidän pitäisi nyt ryhtyä pelastamaan, toivottavasti ei Sveniä itseään, joka yleensä häipyy (ainakin blogissaan) Pietariin heti kun pelastusyritys lähestyy. Mutta noihin noitiin... Olivatko tuomiot oikeudenmukaisia, koska oikeus ne antoi? Olivatko ne kaikessa epäinhimillisyydessään sittenkin juuri ja ennen kaikkea inhimillisiä?

Lähtökohtana on tietysti se, että monet noidat olivat syyllisiä siihen mistä heidät tuomittiin. Monet harrastivat mustaa magiaa, joka usein tarkoitti kateuden (kade äännettiin suomenkielisessä puheessa silloin kathe - se englannin "the"-äänne, joka on jotenkin saatanallinen äänne - nykyisissä elokuvissa sen pirullisuutta symboloi lapin murteella puhuva paha ihminen joka thihauttelee) eli kuolemanvaateen asettamista toisen ihmisen päälle.

Mutta olivatko näiden noitien keinot niin tehokkaat, että niistä pitäisi antaa juuri kuolemantuomio? Niin ihmiset ja oppineetkin - jälkimmäiset tosin hieman enemmän epäillen - uskoivat. Suomessa kuolemantuomioita ei kovin paljon pantu toimeen, kun hovioikeudet hieman korjailivat alempien oikeusasteiden tuomioita. Maailmalla oltiin kritiikittömämpiä. Kuolemantuomioita tietysti annettiin milloin mistäkin asiasta, huorinteosta, isänsä korrella kalauttamisesta ja muista kymmenen käskyn rikkomisista.

Ihmettelin aikoinani tuon kateus-sanan voimakasta merkitystä meidän maailmassamme. Minusta ei ole kovin suuri juttu olla materiaalisesti kateellinen - parempi mersu, nätimpi vaimo jne... Se on hienoa käyttövoimaa sille, mitä me porvarit pidämme ahneutena, josta tulee jokaisen porvarin tai porvariksi haluavan käyttövoima elämälle.

"Ole ahne", meidän kokoomuslaiset porvaritoverimme yllyttivät vuosikaudet mediassa omalla suulla. Ahneudessa ei ole mitään pahaa, sanottiin, päinvastoin. Näissä vaaleissa tämän vanhan kuolemansynnin toistelu näyttää vaienneen - kirkko teki siitä kuolemansynnin ideologisista syistä, varhaisessa ideologiassa ajateltiin niin, että rahan tekeminen ("koronkiskonta") syrjäytti raamatullisen uskon ja siksi se piti torjua. Luther vapautti meidät tästäkin suurimmaksi osaksi ja rahaa voitiin tehdä kristillisessä mielessä hyvin mielin.

Mutta ei hätää vaikka me porvarit emme näiden vaalien aikana puhukaan ahneudesta äänestäville kuntalaisille. Kunnallisessa yhteydessä se ei kuulosta niin hyvältä kuin kansantaloudesta puhuessa. Kyllä me retoriikastamme ja sen muutoksista huolimatta olemme edelleen ahneita, eikä siinä auta paviaanistelu.

Meille porvareille sääli on ehdottomasti sairautta. Erityisesti tämä koskee niitä, jotka ovat onnettomuuttaan ja omasta syystään jääneet positiivisen ahneuden eli yksityisen sektorin ulkopuolelle ja siis tuottavuuden, tehokkuuden ja aikaansaamisen sateenkaaren tuolle puolen.

Muistutan tässä meidän porvareiden perusvaateesta eduskuntavaalien yhteydessä: julkisen sektorin työ on pahasta, ja se pitää leikata pois. Sehän syö verovaroja, tuota yksityisen sektorin sateenkaaren päässä olevaa kulta-aarretta.

Kunnallisvaaleissa voimme ahneuden sijaan puhua siitä, kuinka palveluiden on säilyttävä. Tosin meidän yrityksessämme käytämme ilmaisua peruspalvelut. Koska vielä vuosikausien yrittämisen jälkeenkin on olemassa muitakin palveluita kuin peruspalvelut, niin tämä "peruspalveluiden turvaaminen" tarkoittaa meidän porvareiden kieleltä ihmisten kielelle siirrettynä sitä, että palveluita on leikattava, kunnes jäljellä ovat vain "peruspalvelut". Ja koska emme tiedä vielä, mihin karsiminen, juustohöylääminen, yksityistäminen, supistaminen ja lopettaminen pitää päättää, emme jaksa määritellä, mitä peruspalvelut ovat. Siitä olemme yhtä mieltä, että niitä ei saa olla paljon, sillä henkisesti vihaamme kaikkea paisumista. Tärkeintähän on pitää oma koti fitissä kunnossa, vailla pöhötystä ja pahaa henkeä ja kateutta.

Mutta tuon kateus-sanan varhaisen merkityksen ymmärtäminen kertoo minulle sanojen vuosisataisesta kestävyydestä.

Kateellisena oleminen on jokin paha juttu. Mutta ahneenako ei?

Elokuva-arkiston superviikko

Nyt on pakko mainostaa, on kova viikko Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionissa. Älkää missatko ihmiset, jos Helsingissä voitte elokuvia katsoa.

Laitoin näin etukäteen elokuvablogiini Leni Riefenstahlin Olympiafilmien esittelyn. Sen ensimmäisen osan voit nähdä to 14.10. alkaen klo 19 Orionissa, joka sijaitsee Helsingissä osoitteessa Eerikinkatu 15. Toinen osa esitetään perjantaina 15.10. klo 19. Elokuvissa on suomenkielinen elektroninen tekstitys.

Muista myös superharvinainen nitraattifilmiversio elokuvasta Tabu - Tarina Etelämereltä (1931, ohj. F. W. Murnau) tiistaina klo 21. Se tilaisuus EI toistu elinaikanasi, maailman toisesta nitraattikopiosta tämä on se ainoa esitettävissä, ja on luultavasti viimeinen kerta uusinnassa 16.10. klo 19.

Suomen elokuva-arkiston ulkomaisesta elokuvasta vastaava arkistonhoitaja Juha Kindberg kirjoitti meille sisäisessä sähköpostissa näin ja antoi tehtäväksi värvätä talo täyteen:

"Tulemme kohta esittämään Orionissa Murnaun Tabun – nitraattikopiona. Eli kopiona, jota ei ole koskaan nähty Orionissa. Tästä kopiosta teetettiin 80-luvulla DDR-suhteittemme avulla meille asetaattikopio, josta ainakin yhden katsojasukupolven suttuiset muistikuvat periytyvät. Nitraattimme taas on kuvatasoltaan erinomainen ja se on printattu joko suoraan kameranegatiivista tai lavenderista. Eli se joko vastaa tai on erittäin lähellä alkuperäistä kuvalaatua. Tabun statushan on, että sen negatiivit (ja mahdolliset lavenderit) ovat kadonneet, joten esityskopioiden kuvalaatu nyt (ja tulevaisuudessa) ei vedä vertoja nitraatillemme.

Vielä 80-luvulla Tabusta lienee maailmalla ollut 3 nitraattikopiota. Murnaun perikunta oli 60-luvulla teettänyt omastaan asetatisoinnin, ja tätä perua olevia kopioita on etenkin Amerikassa edelleen liikkeellä. Kuvatasoltaan ne siis vastaavat SEA:n asetaattikopiota. [Perikunnan kopiosta ei ole kuultu sitten 1980-luvun JS]

Toinen säilynyt nitraattikopio – joka editoinniltaan on eri versio kuin perikunnan – on tiettävästi Library of Congressin hallussa. Tätä nitraattikopiota ei – sen kunnon tai LOC:n tai tallettajan politiikan takia – esitetä.

Tällä hetkellä SEA:n nitraattikopio on siis toinen tiedetyistä olemassa olevista nitraattikopioista. Ja ainoa, jonka (fyysinen) tila sallii myös esittämisen (ja kunnostamistoimenpiteet esittämistä varten). SEA:n nitraattikopion editointia ei ole verrattu perikunnan asetatisointien eikä LOC:n nitraatin editointeihin – eli kopiomme voi olla jompaakumpaa tai jotain kolmatta versiota. Kysymys versiosta voi pysyä avoimena aina siihen asti, kunnes Tabua ehkä joskus aletaan restauroida. Tästä ei nykyään näy merkkiä, koska restaurointi tulisi nielemään varoja, joita rahoittaja tuskin tulisi saamaan takaisin. Restauroinnissa keskeisellä sijalla olisi paitsi editointi – josta primääriä tietoa on saatavissa molemmista nitraateista ja perikunnan versiosta – myös kuvalaatu, joka nitraattikopioista printattuna ei yltäisi samaan hohtoon kuin mitä nitraattikopiot projisoituna antavat. Tabusta on myös olemassa huimat metrimäärät järjestelemätöntä (poisto/testi)materiaalia pieninä nitraattinegatiivirullina, joista toki olisi mahdollista päästä hyvään kuvalaatuun. Tuhansien inventoimattomien otosten käyttöönotto kuitenkin edellyttäisi, että jotain olemassaolevaa versiota vastaavia otoksia kyettäisiin satsista blokkaamaan (muuten saataisiin jälleen yksi uusi versio, kuvalaadultaan tosin erinomainen).

Koska materiaalien vertailu tulisi olemaan iso operaatio, ei rahoitusta ole näköpiirissä, ja toiveita rahoituksesta heikentää mahdollisuus, että poistomateriaalien läpikäynnin ja vertailun jälkeen joudutaan toteamaan, ettei poistonegatiiveja pystytä yhdistämään tarjollaoleviin editointeihin, eli restauroinnin urakka kaikkineen osoittautuu "turhaksi" ja restauroinnin kuvalaatu jää vaatimattomaksi.

Koska kopiomme on kaukaisen tulevaisuuden kannalta arvokas referenssi- tai kuvalähdemateriaali, sitä ei arkistoetiikan takia saisi vaarantaa esittämällä. Olen jo saanut ulkomaankommenttia, jossa on huolestuttu asiasta. Arvelin Orionin 20-vuotisuuden olevan tapaus, jolloin tällainen poikkeus voitaisiin tehdä. Enää en ole niinkään varma, kannattiko kopiota luvata esitykseen: ohjelmavihon tilaan mahtuvien tavanomaisten hehkutusten valossa luultavaa on, ettei yleisöä tule paikalle yhtään enempää kuin tulisi muutoin. Eli paikalle saapuva yleisö ei ainakaan SEA:n ohjelmavihon perusteella ymmärrä mitä näkee. Tiedossa pitäisi olla, että näin lähellä alkuperäistä olevaa Tabua ei muualla enää ole mahdollista kokea. Nitraattikopion näin suuri harvinaisuusaste tuli lopulta yllätyksenä.

Niinpä Tabun esittäminen nitraattina on poikkeus, jota tuskin toiste aikanamme tulee. Kun tällaiseen mennään, pitäisi tiedottamisen olla parempaa: ongelmana on, että jos tieto rariteettiudesta ei löydä yleisöä, ei (näin) harvinaisten kopioiden esittämisessä (kunnostamisesta puhumattakaan) ole mieltä."

Keskiviikkona 13.10. klo 17 esittelen yhdessä Ilkka Kippolan kanssa Suuren Kekkosillan. Siitäkin pistän tarkempaa tietoa sitten, kun saamme esitteen valmiiksi.

Seuraa Sediksen elokuvablogia.

Merkkaa kalenteriisi ja tule. Ja näistä saa levittää tietoa!