Christopher Reeve, Superman, on sitten kuollut 52-vuotiaana. Hevosen selästä tipahdettuaan 1995 niskansa murtanut Teräsmies vietti lopun aikaansa halvaantuneena, mutta palasi uskonsa, tahtonsa ja hyvän lääketieteen voimalla vielä samalla vuosituhannella elokuvanäyttelijäksi.
Parhaita lausuntoja herrasta on varmasti monta, mutta yksi tuosta linkittämästäni BBC:n jutusta: "He always said that he was working for himself and was convinced that there would be a cure, but I think probably deep in his mind he knew his efforts would be far more likely to pay off for others than for him." Reeve käytti runsaita varojaan samalla tavoin vammautuneiden tutkimuksen ja kuntouttamisen edistämiseen. Näillä vaatimuksilla oli myös poliittista ulottuvaisuutta, sillä vaatimus kantasolututkimuksen ottamisesta valtiolliseen tutkimusagendaan oli juuri tuolloin ja on yhä tärkeä tieteen ja yhteiskunnan keskinäistä suhdetta määrittävä poliittinen teema. John Kerry mainitsi Reeven viimeisimmissä puheissaan ystävänään.
Veikkaisin silti, että varhaisemman Teräsmiehen kuolema kirvoitti enemmän kyyneleitä. Stalinin (stalin = teräsmies) kuoleman 50-vuotispäivillä näet hehkutettiin: "Stalin is a great personality, he's like Abraham Lincoln - he's like the captain of a great state, the captain of a ship."
"Omaa vammaisuuttaan vastaan taistelleena" - niin kuin asia halutaan ilmaista puolueettomissa yksilöllistävissä uutisissa - mutta erityisesti vammaisena elokuvatähtenä Reeve, Superman, ansaitsee muutaman pyssynlaukauksen pilviin. Ja se onkin ainoa paikka, mihin pyssyjä kannattaa laukoa. Tai menköön vaikka tykillä saman tiensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti