sunnuntaina, lokakuuta 31, 2004

Baarissa

Schizo sen kun mietti lähtisikö baariin. Minä pistin sitten paremmaksi ja lähdin. Lauantai on tavallisesti välipäivä. En liiku. En inahda. En edes halua. Mutta nyt oli tilaisuus ja sitä piti käyttää hyväkseen.

Olen alkuiltaihmisiä. Minusta baarissa on aina parhainta kun ei ole paljon ihmisiä. Voi jutella naapurin kanssa. Voi tehdä aloituksia. Voi sooloilla. Kun nyt menimme kello 11 aikoihin (i.p.), niin henkisestä varautumisesta huolimatta se tuntui vaikealta. Oli hirveän täyttä. Koko ajan saa miettiä kaataako tuo lasit pöydässä. (Kaatoi.) Mutta senkin kestää jos asennoituu.

Naapuripöydässä, joka oli se johon piti sitten päästä, tapeltiin. Onneksi se oli vain sananvääntöä. Vääriä ihmisiä väärään aikaan ja ehkä - painotus sillä epäröivällä sanalla - myös väärässä paikassa. Pääsimme sitten siihen tuttujen pöytään aikanaan, portieeri vähän raivasi maastoa, varoitti kuitenkin ensin ja siihen meni tunti. Järkeviksi tunnettujen kantainehmojen kommentteja kannattaa aina kuunnella, vaikka he vetäisivätkin aina välillä kotiin päin.

Aluksi näytti sille, että tilanne oli jo kestänyt liian pitkään. Pöydän väelle se oli jäänyt vähän päälle. Melu voi olla selitys toistolle sekin. Osa poistui, kun ei jaksanut postmodernia asemaansa. Onhan se niin, kuten me kokeneemmat tiedämme, että prinsessoja voi olla vain yksi. (Tai enintään kaksi. (Tähän kyllä kuuluisi hymiö))

Ja niinkin kävi, että kuunneltiin sitten selityksiä tapahtuneesta, eikä edes yhteen vaan vähän useampaan kertaan. Onneksi sekin vaihe meni ohi, ja pääsimme muihinkin jutunaiheisiin.

Vähän ihmiset kiusoittelivatkin toisiaan suhteilla. Sillä on yhtymäkohtansa tuohon prinsessana oloon, vaikka eri ihmisestä nyt oli jo kyse. Kuningastakin kismitti, ja se vasta kismittikin, että kismitti. En kai minä siihen sorru. Alkeelliseen mustasukkaisuuteen. Narsismi on vaivoista tutuin.

Onneksi sekin meni ohi. Kävin laulamassa kerran ja toisenkin ja taisin päästä kolmannenkin kerran. Olin hyvällä tuulella. Melkeinpä riehakkaalla.

Ja näin jälkeen päin on mukavaa, että on rakkaita ihmisiä. Tarvitseeko sitä sen kummempaa. Rahaa? Ei. Mainetta? Ei. Kuuluisuutta? Ei.

Vihdoinkin olen päässyt siihen, että ei-sanani osuvat oikeisiin paikkoihin. Tai ainakin siltä minusta tuntuu. Kyllä, ehdottomasti. Ja silti. Kuinka vaikeaa on sijoittaa oikein kyllä ja sanoa se.

Ei kommentteja: