Natsi-Saksan katsauksia Orionissa

Ennen näkemätöntä poliittista historiaa. Kuudenkymmenen vuoden jälkeen voit nähdä huomenna keskiviikkona Suomen elokuva-arkiston elokuvateatterissa Orionissa, Eerikinkatu 15, Suomea koskevia otteita natsien uutiskatsauksista vuosilta 1942-1944. Tervetuloa klo 17 alkaen. Alla tilaisuuteen liittyvä esite. Näytettävää on reilut 90 minuuttia, vartin verran varataan aikaa puheisiin.

Dokumentin ytimessä 14: Kolmannen valtakunnan uutisetI dokumentens kärnä 14: Nyheter från Tredje Riket

Saksa 1942-44. Tuotantoyhtiö: Ufa. -- Valtion filmitarkastamon kokonaan kieltämiä 20.9.1944. Suomen elokuva-arkiston kokoelmista suunnitellut ja koonnut Harri Hirvonen, Jari Sedergren ja Ilkka Kippola, videoeditoinut Jarmo Nyman.

Saksassa säädettiin vuonna 1936 ns. uutisfilmilaki. Sitä täydensi kahta vuotta myöhemmin annettu määräys esittää valtiollisesti tuotettuja uutisfilmejä julkisten elokuvanäytäntöjen pakollisina alkupaloina. Katsaukset tarjosivatkin sodan sytyttyä propagandisteille oivallisen kentän levittää Saksan voittoisan armeijan sanomaa koko kansalle, mutta niitä tarittiin koko maailmaan kaikkialle, missä Saksan sanomaa saattoi jakaa. Ulkomaiseen levitykseen tarkoitetuista katsauksista levinnein oli Ufa-Auslandswochenschau, jota vietiin parhaimmillaan 1500 kopiona 34 maahan.

Jatkosodan alun tärkeimpiin kansainvälisiin poliittisiin elokuvakysymyksiin kuului se, miten uutiskatsausvaihto Suomen ja Saksan välillä ratkaistaan. Ennen ensimmäisten saksalaisten viikkokatsauksien maahantuontia heinäkuussa 1941, käytiin elokuvayhteistyöstä perusteelliset neuvottelut suomalaisten ja saksalaisten välillä. Aluksi Valtion tiedotuslaitoksen kuvaosaston päällikkö Arvi Kivimaa ja saman instituution päällikkö Heikki Reenpää neuvottelivat asiasta Saksan lähetystössä työskennelleen tri Bergfeldtin kanssa ja saivat kuulla, että Saksa halusi suomalaista filmiaineistoa käytettäväksi virallisiin uutiskatsauksiinsa ilmaiseksi, ilman korvausta.

Suomalaisia tämä ei tyydyttänyt. Saksan edustajia pehmitettiin näyttämällä suomalaisten valmistamia "reportagefilmejä" Valtion filmitarkastamon koeteatterissa. Mukana olivat tällöin myös kuvaosaston sotilasvirkailijat Onni Rannikko, Hannu Leminen ja VTL:n Matti Valtasaari. Suomalaiset tekivät tavaraclearingiin perustuvan vastaehdotuksen. Se ei käynyt päinsä, sillä tri Bergfeldt sanoi sen "herättävän Saksassa epäsuotuisaa mielialaa" ja vaati että asia ratkaistaisiin kerta kaikkiaan "gefühlsmässig und grosszügig".

Suomalaisten pidättyväisyys ei ollut luonteeltaan poliittista. Se juonsi juurensa raaka-ainepulaan. Kuvattua materiaalia kyllä olisi luovutettu mielellään, mutta ei kiven alla ollutta raaka-ainetta. Kivimaa tiedusteli ulkoasiainministeriön kantaa siellä työskennelleeltä maisteri Miettiseltä ja sai pettymyksekseen kuulla, että "syttyneen jatkosodan vuoksi" materiaali kannattaisi luovuttaa saksalai-sille maksutta. Kivimaa osoitti tyytymättömyyttään ottamalla yhteyttä UM:n kaupallisen osaston osastopäällikköön Tauno Jalantiin, joka vahvisti suorin sanoin ministeriön kannan.

Ulkoministeriön neuvoista huolimatta kuvaosaston neuvottelijat päättivät esittää saksalaisille, että maasta lähetetyt uutiskatsaukset korvattaisiin joko raaka-ainetta tai filmikatsauksia luovuttamalla. Riitaa ei toki haluttu synnyttää, vaan ensimmäiset kolme VTL:n lyhytelokuvaa luovutettiin Saksan lähetystöön neuvottelujen vielä jatkuessa.

Neuvottelut jatkuivat heinäkuun 8. päivänä 1941. Silloin pyöreän pöydän ääreen istuutuivat Sak-san edustajina hallitusneuvos Waldemar Wünsche ja Saksan sotilasasiamies, eversti Horst Rössing. Neuvottelun aiheena olivat silloin sotilasviranomaisten kesken luovutettava filmi- ja kuva-aineisto. Suomalaiset halusivat rintamakuvausten vastikkeeksi saksalaista kuva-aineistoa, raakafilmiä ja kameroita. Elokuvatoiminnan johdossa ollut Heikki Parkkonen päämajasta pehmitti Wünschea näyttämällä tuoreita suomalaisia sotakatsauksia ja hallitusneuvos lupasikin auliisti apuaan.

Näin sopimus oli solmittu ja saksalaiset panivat toimeen uutisfilmien vaihtosopimusta ensimmäisen kerran 17.7. 1941, kun eversti Rössing luovutti kaksi saksalaista katsausta VTL:n käyttöön viikoksi. Katsaukset olivat kompilaatioita uutisarvoiseksi katsotuista tapahtumista eri puolilla Eurooppaa ja sotatannerta. Sinikopiona toimitetun katsauksen osat olivat numeroidut, taustaääni toimitettiin omalla erillisellä ääninauhalla. Suomalaiset loivat oman, saksankielistä tekstilistaa hyväksikäyttävän selostustekstin ja selostus myös äänitettiin Suomessa
Ufan laskuun. Suomalaiset saattoivat muuttaa kohtausten esitysjärjestystä - sitä tosin ei juuri näytä säilyneiden elokuvien perusteella tapahtuneen muuten kuin sijoittamalla Suomea koskeva kohtaus katsauksen alkuun - ja miksasivat kokonaisuuteen äänen oman käsikirjoituksensa mukaisesti. Näin voimme puhua suomalaistetuista saksalaiskatsauksista, jotka ovat rakennettu itsenäiseksi luomukseksi Suomessa vaihtosopimukseen takaaman materiaalin varaan aseveljeyden hengessä ja sen vahvistukseksi.

Näitä katsauksia esitettiin pian presidentille, hallitukselle ja ulkoministeriön, puolustusministeriön, Yleisradion sekä valtiollisen poliisien edustajille erikoisnäytännössä. Kuten kaupallisessakin levityksessä, jonka toteutti Adams-filmi, kyse oli usein yhteisnäytännöstä suomalaisten katsausten kanssa. Päämajakaupungissa pääesikunnan upseerit saivat oman näytöksensä ja vastaavasti Mikkelin saksalaisille esitettiin suomalaisia katsauksia. Heille näytettiin myös sensuroimattomia näytelmäelokuvia. Joskus sensuurialoite juonsi juuri näistä näytöksissä.

Muistiinpano syksyltä 1943 kertoo, että saksalaisten uutiskatsausten vetovoima oli poissa Mikkelissä: syyskuussa 1943 ne olivat "pääasiassa saksalaisten sotilaiden virkistystilaisuuksia", joihin suomalaiset eivät juurikaan osallistuneet.

Sopimusta rustattaessa sotilasvirkamies Yrjö Rannikko oli Saksassa selvittämässä raakafilmin hankintaa: se sovittiin hankittavaksi Agfan toimistosta Helsingistä. Rannikko varmisti myös suomalaiskatsausten asemaa Deutsche Wochenschaussa, ja kehotti paikallista sotilasasiamiestä valvomaan saksalaisten propagandafilmien Suomi-uutisointia. Rannikko selvitti myös saksalaisten toiveet suomalaisten uutiskatsauksien suhteen. Saksassa päädyttiin siihen, että riittävän nopean toimituksen varmistamiseksi suomalaiset elokuvat piti toimittaa eversti Rössingin avustuksella kuriiripostissa. Tavoitteena oli saksalaiskatsausten mahdollisimman suuri ajankohtaisuus.

Suomalaisille annettiin Yrjö Rannikon kautta myös suoranaisia kuvausohjeita: perisyntiä eli ampuvia tykkejä tuli välttää. Ohjeista ei näytä olleen apua, sillä kotimaisissa TK-kuvaajien ohjeistossa ampuvan tykistön kuvaaminen oli nimenomaan toivottavaa. Jälkimmäinen linja myös toteutui katsauksissa. Saksalaiset halusivat taistelutoveruutta ja aseveljeyttä alleviivaavia kuvia, mikä siirtyi kuvaajien ohjesääntöön sellaisenaan. Mannerheimiä ja muuta sotilasjohtoa oli saksalaisten mielestä kuvattava toiminnassa rintamilla. Paraatikuvia ei kaivattu. Sotilaita ei pitänyt kuvata esikunnissa eikä elottomissa valokuvaryhmissä, vaan maastossa taistelupaikoilla ja muissa sopivissa toimintaympäristöissä.

Saksalaiset olivat kiinnostuneet Suomen luonnosta. Suomalainen maasto, maisemat, suot, nevat, vaarat, tunturit, metsät, joki- ja järvialueet ja muu luonto sekä toiminnallisten ihmisten kera että ilman ihmiskuvausta löytyvät saksalaisten listasta. Nämä toiveet toteutuivat oikeastaan osana Itä-Karjalan maisemia kuvattaessa, joten saksalaisten toive sulautui siihen suomalaiseen vaatimukseen, että Itä-Karjalan valtausta perusteltiin ja tehtiin tiettäväksi myös elokuvilla. Itäkarjalainen miljöö kuvattiin, kuten kuvaustoimintaa tutkinut Pirkko-Liisa Nieminen sanoo, "suomalaisena luontona". Sensuuri rajoitti Itä-Karjalan kuvaamista heinäkuussa 1942. Siitä seurasi erinäisten aluetta koskevien elokuvaprojektien sammuminen.

Syyskuun lopussa 1941 suomalaiset huolestuivat saksalaisten toiminnasta. Hallitusneuvos Wünschelle valitettiin, etteivät saksalaiset olleet toteuttaneet lupaustaan toimittaa kuva-ainesta Baltiasta. Sitä paitsi Deutsche Wochenschau - katsauksiin ei ollut sijoitettu suomalaista ainesta nimeksikään, kuten VTL:n kuvaosaston raportissa maristiin, vaikka kaikki puolustusvoimain katsausten lavendeli- eli sinikopiot oli toimitettu Saksaan. Kuvaosastoa närkästytti sekin, että kun suomalaista materiaalia käytettiin, sen alkuperää ei mainittu koskaan.

Siksi oli yllätys, kun Wünsche ilmoitti kuvaosastolle Führerin halunneen lisää suomalaista aineistoa saksalaisiin uutiskatsauksiin. Suomalaiset vastasivat toimittaneensa kaikki katsaukset propagandaministeriöön Berliiniin. Kun sitten propagandaministeriö pian sen jälkeen tiedusteli, voisiko Suomi lisätä lähettämänsä filmiaineiston määrää, suomalaiset päättivät lähettää atsauksensa suoraan Deutsche Wochenschaulle lentopostissa.

Tämä ei merkinnyt suurta muutosta käytäntöön. Joulukuussa lähetettiin uutisfilmiyhtiöön 1600 metriä kuva-aineistoa, jota saksalaiset eivät kuva-osaston arvion mukaan aluksi käyttäneet kovinkaan paljon. Kuvaosasto katsoi asiaa tiukasti omasta näkökulmastaan. Kun suomalaista aineistoa oli tuolloin lähes joka toisessa Deutsche Wochenschaussa, voidaan käyttöastetta pitää varsin hyvänä, olihan kysymys sentään maailmansodasta. Valtion filmitarkastamo puuttui ensimmäisenä syksynä katsauksiin vain kerran, kun ilmeisesti erään katsauksen selostustekstissä puhuttiin Suomen virallisen linjan vastaisesti Suomen ja Saksan liittolaissuhteesta. Tarkastamon epäselvä poistomerkintä vaikeuttaa tämän asian varmistamista. Syksyllä suomalaiset valittivat Ufa:n suomalaisen selostajan Georg (Yrjö) von Grönhagenin esiintymistä ja suosittelivat tilalle kotimaista ykkösselostajaa, maisteri Vilho Suomea.

Sodan alkuhuuma meni ohi viimeistään marraskuussa 1941. Sen jälkeen Saksan-matkoihin piti pyytää lupa itseltään Mannerheimilta. Lupa oli syytä pyytää, sillä osastopäällikkö Kivimaa sen pyynnön unohdettuaan "oli joutua linnaan", kuten tiedusteluosaston vänrikki Pietinen asian ilmaisi kuvaosaston Rannikolle tämän lähtiessä Saksaan.

Hallitusneuvos Wünsche kerskaili myöhemmin sillä, että juuri hän oli estänyt Saksassa suunnitellun kovaotteisen propagandan toteutumisen Suomessa. Suomalaisen propagandan psykologisille metodeille omien sanojensa mukaan arvoa antanut Wünsche oli ilmoittanut suunnitelmista kuultuaan Saksaan, että propagandan koventaminen "pikemminkin vahingoittaisi kuin lujittaisi suomalaisten vilpitöntä ystävyyttä saksalaisia kohtaa". Wünschen sanojen totuudenmukaisuutta voi epäillä, sillä ainakaan Saksan propaganda- ja valistusministeriön päivittäisissä puhutteluissa, joita ministeri Joseph Goebbels osastopäälliköilleen piti, ei Suomeen suunnatusta propagandakampanjasta puhuta mitään. Muut propagandakampanjat Norjaa ja Ruotsia myöten kyllä ovat niissä esillä.

Suomen elokuva-arkistoon on tallentunut suuri osa Ufa-Auslandswochenschau -katsauksista nro 540-670. Ne valmistuivat tammikuun 1942 ja kesäkuun 1944 välisenä aikana. Katsaukset ovat 10-19 minuutin mittaisia eli pisimmilläänkin vain puolet Saksassa esitetyistä versioista. Eri kohtauksia on noin kymmenkunta katsausta kohden. Katsausten rakenteessa toistuu sama tehokkaaksi todettu kaava. Ensin esitetään kepeämpiä kulttuurikuvia Saksasta, sen kontrolloimista ja puolueettomista maista ja tämän jälkeen siirrytään karumpiin olosuhteisiin sotarintamille Saksan armeijan pariin. Kulttuurikuvat käsittävät laajan kirjon Saksan ja muiden maiden kansojen henkistä ja fyysistä kyvykkyyttä ja yhteistyötä kuvaavia otoksia: valtiovierailuja ja vuosipäiväparaateja, historiallisia kulttuurikohteita, kansatieteellisesti kiinnostavia perinnejuhlia tai työnäytteitä, urheilukilpailuja, nuorison tervehenkistä vapaa-ajan viettoa, taidenäyttelyitä jne. Sankarikansa ja sen liittolaiset taistelevat ansiokkaasti sekä koti- että sotarintamalla. Lapset, nuoret ja naiset tekevät samoin osuutensa sotaponnisteluiden eteen.
Suomen elokuvasensuuri ei juuri puuttunut Saksan levittämän propagandan sisältöön, sillä viikkokatsauksiin tehtiin koko sodan aikana vain neljä pientä leikkausta. Näistä mainittakoon Suursaaren valtausta käsittelevä katsaus, jossa suomalaisten osuus esitettiin täysin toissijaisena. Tapaus oli aiheuttaa vakavan kriisin sotilassuhteisiin, suomalainen osapuoli harkitsi jopa yhteistyön katkaisemista, olihan kyse niinkin vakavasta asiasta kuin sotilaskunniasta.

VTL:n kuvaosaston raportti kertoo: "Kuvasarja alkaa Suomenlahtea esittävällä karttapiirroksella, jonka jälkeen seuraa sakalaisia viestiyhteyksiä vetäviä ryhmiä ja eri aselajeja sisältävä kuvasarja, joka päättyy asemiin ajavaan tykistöön. Tämä materiaali on kaikki saksalaisten omaa, joka on luultavasti otettu saksalaisten joukkojen saapuessa Tytärsaareen, mutta vasta tämän jälkeen näytettävät kuvat ovat, alkaen ampuvasta tykkipatterista, Kuvaosaston Deutsche Wochenschaulle lähettämästä materiaalista otetut, kuitenkin siihen leikattuna ja sellaisella puheella varustettuna, että katsoja saa kuvasarjasta käsityksen, että Suursaaren valtauksen suorittavat oikeastaan saksalaiset joukot Eestistä käsin ja suomalaiset joukot vain avustivat Suomen puoleiselta rannalta hyökäten, mutta vasta sitten, kun saksalaiset iskujoukot olivat jo saaneet jalansijaa Suursaarella."

Sama otos oli sijoitettu Ufa-katsaukseen, joka levisi tuolloin 16 eri maahan. Kenraaliluutnantti W. E. Tuompo raivostui ja määräsi tiedostusosaston päällikön, majuri Kalle Lehmuksen valittamaan asiasta hallitusneuvos Wünschelle. Tuompon suuttumusta kuvaa sekin, että hän uhkasi jopa sillä, ettei aseveljelle annettaisi tästedes yhtään metriä filmiä eikä myöskään heidän filmejä enää näytettäisi. Wünsche selitti sittemmin ehättäneensä jo ennen Lehmuksen yhteydenottoa vaatia Saksasta, että Suomesta annettuja filmitekstejä oli noudatettava ehdottomasti. Kun OKW - Saksan ylin sodanjohto - pahoitteli sekaannusta, joka johtui siitä, että filmitekstin laatijat olivat luulleet Suur-Tytärsaarta Suursaareksi ja sekoittaneet ne, ei asia lauhtuneen Tuompon päätöksellä vaatinut enempiä toimenpiteitä. Saksan propagandan kannalta asia meni hyvin, sillä elokuvat oli nähty kaikkialla maailmassa.

Nyt nähtävä 27:stä UFA-Auslandswochenschau -viikkokatsauksesta koottu puolitoistatuntinen näytös on jaettu kahteen teemakokonaisuuteen, jotka etenevät kronologisesti rinnakkain. Katsaukset näytetään aikajärjestyksessä omina kokonaisuuksinaan.

Saksassa ja muualla sen kontrolloimassa Euroopassa tai puolueettomissa maissa kuvatut otokset nostavat esille vahvoja kansanperinteitä, menneiden vuosisatojen kulttuurivaikutteita, kansan syville riveille suunnattua vapauttavaa viihdettä sekä ruumiinkulttuurin vaalimista. Otoksissa tutustutaan mm. sardiinin polttoseremoniaan Espanjassa, hollantilaisiin taidekoululaisiin luonnon helmassa, kabareehen Berliinissä, regattaan Triestessä ja germaaninuorison leiriin Ostmarkissa.

Jokaisessa näistä katsauksista on myös yksi tai useampi kohtaus, joka kuvaa saksalaisten Suomi-kuvaa joko Suomesta tai muualta Euroopasta käsin. Kulttuurista esillä on mm. yleisurheilua, Kalevala-päivän viettoa, elokuvan tekoa ja kuvataidetta eri muodoissaan. Virallisemmasta kulttuurivaihto-ohjelmasta mainittakoon lehtimiesten matkat Budapestiin ja Wieniin, jotka ovat vahvaa propaganda-aineistoa myös poliittisesti, kuten myös elokuvataiteilijoiden vierailu Itävaltaan ja Saksaan, jonka Berliinin vaiheet tallensi kotimainen kamera. Vierailua Goebbelsin luona ei kuitenkaan ikuistettu. Kotirintaman elokuvavälähdyksissä korjataan viljasatoa ja koulutetaan lottia sekä upseereita. Yhteistyön ja yhteisen asian painotuksia nähdään, kun upseerit vierailevat itärintamalla, kunnostautuneille jaetaan kunniamerkkejä ja haavoittuneiden huolto toimii.

Suomen suunnan rintamalohkojen vaativat olosuhteet nousevat saksalaisten viikkokatsauksissa näyttävästi esiin. Ymmärrettävästi Adolf Hitlerin Suomen vierailu kesällä 1942 kuuluu katsauksen kohokohtiin, ja se noteerattiin toiseksi pääuutiseksi myös Saksan sisäisessä versiossa. Hitlerin vierailua edelsi järisyttävä 40000 metrin positiivi-raakafilmin lahjoitus Agfa-filmiltä. Raakafilmi sijoitettiin varastoon.

Mannerheimin vastavierailusta saksalaiset näyttivät kotonaan pidemmän version ja juuri siitä Olavi Paavolainen "Synkässä yksinpuhelussaan" kirjoittaa: "Marski on aivan suurenmoinen keppeineen, vakavine ilmeineen ja ehtimiseen huulille vietyine nenäliinoineen." Paavolaisen mielestä Hitler vaikutti Mannerheimiin verrattuna "maalarinsälliltä." Rivit lienee kirjoitettu tai ainakin viimeistelty Porvoon seurahuoneella sodan jälkeen. Lehtikirjoittelun Saksan-matkastaan Mannerheim lopetti lyhyeen.

Saksalaiset uutiskatsaukset vedettiin markkinoilta 20.9. 1944 Valtion filmitarkastamon päätöksellä. Päätökseen kirjattiin vain vuosien 1943 ja 1944 elokuvat, joista kertyi nimikkeitä kieltokortistoon 168 kappaletta. Siinä sivussa kiellettiin yksi unkarilainenkin katsaus. Kaikki suomalaiset puolustusvoimain katsaukset kuuluivat samaan kieltorypääseen.

Nyt elokuvien kiellosta on kulunut 60 vuotta. Historiallisesti merkittävinä kuvina saksalaisten viikkokatsausten suomalaisaiheiden otteet tuovat esiin paitsi sodan vähän muistellut merkkitapaukset myös välähdyksiä sodan toisista, rintamantakaisista kasvoista, vaikka ne ovatkin aina propagandan ja sensuurin harsottamia kuvajaisia todellisista tuntemuksista.

- Jari Sedergren, Harri Hirvonen ja Ilkka Kippola 27.10. 2004.


Päälähde:

Jari Sedergren, "Filmi poikki. Poliittinen elokuvasensuuri Suomessa 1939-
1947", Suomen Historiallinen Seura, Biblioteca Historica 39, Helsinki 1999
ja siinä mainitut lähteet.