tiistaina, lokakuuta 19, 2004

Huomenna Underground-elokuvaa

Dokumentin ytimessä 13: Dokumentin online - offline.
Helsingissä, Orionissa (Eerikinkatu 15), klo 17 alkaen. Underground- ja poliittista elokuvaa 1960- ja 1970-luvulta. Näe sensuurin kokonaan (1966) kieltämä Kari Karmasalon Hitlerin kirjuri, underground-liikkeen Talvisota (M. A. Numminen, Peter Widén, Rauli Badding Somerjoki ja monta muuta menijää), ja vaikka mitä muuta: Karmasalon filmausta 1960-luvun mielenosoituksista aikalaishaastattelujen ja mielenosoitusäänien säestämänä. Kokemusta rikkaampana kannattaa olla.

Taustaksi vähän illan koostajien, Ilkka Kippolan ja minun ihan ite tekemää kulttuuritekstiä - puheluonnosta edellisen osin samoja aineksia sisältänääen esityksemme pohjalta:

Porvarillisuus sellaisena kuin se 1960-luvulla tunnettiin ja jota vastustettiin oli pohjimmiltaan edellisen vuosisadan lopun tuote. Sen 1800–luvulla läpi lyöneet keskeiset käsitteet kehitys ja edistys löivät hajalle niin kristinuskon maailmankuvan kuin metafyysiset ajattelumallitkin: jäljelle jäivät kokemusperäisyys ja loogisuus.

Tämän näkemyksen vastavoimat saivat sijaa ennen muuta taiteilijoiden ja runoilijoiden parissa. Bergsonin irrationaalisen vitalismin aalto pyyhkäsi maailmansotien välisen tajunnan läpi, mutta sitä tuhoisamman ja pitkäkestoisemman hyökkäyksen järkeä vastaan teki Freudin psykoanalyysi, joka tunkeutui kehon kautta ihmisen sisäiseen maailmaan ensi kertaa ihmiskunnan historiassa. Freudin oppirakennelma toi valon kristinuskosta irronneelle älymystölle, silloin kun hän esitteli opinkappaleensa sukupuolisten tekijöiden merkityksestä persoonallisuuden kehitykselle. Ja tähän pelastusoppiin soluttautuivat monilla tavoin mukaan ne näyt vapauden valtakunnasta, joita rakenneltiin Marxin esittelemien maanpäällisen paratiisin lupausten pohjalta.

1960-luvulle tultaessa oikean ja vasemman välille paalutettiin näitä myyttejä torjuvien ja toisaalta niitä hyödyntävien ideologioiden rajalinja. Varustuksen toisella puolella seisoivat nationalistit, jotka luonnehtivat itseään maansa pelastajiksi ja sanoivat haluavansa säilyttää isiltä periytyvän kansallisen kulttuurin. Suomessa ne tiivistyivät termeihin koti, uskonto ja isänmaa. Paalutuksen toiselle puolella aitaa kaatoivat ne ryhmittymät, joiden piirissä monin eri tavoin suhteensa maailmaan määritelleet internationalistit halusivat pelastaa ensin itsensä ja mieluummin saman tein koko maailman.

Se maailma, joka oli alkanut kasvaa globaaliksi, kun maailmankarttaa ensi kertaa kunnolla tarkastelleet laittoivat nuppineulojaan eri puolilla maapalloa raivonneen toisen maailmansodan rintamalinjoille, realisoitui tiedotusvälineiden kiinnostuksen myötä 1960-luvulla kylmän sodan kuumimmissa polttopisteissä Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Biafra, Vietnam, Iran, Kuuba ja monet muut fyysisesti kaukaiset asiat olivat nyt läheisiä: jengi löysi tiensä kadulle niiden nimissä. Liike sammui kokonaan vasta rauhanmarssien kasvaessa yleiseksi kansanhuviksi 1980-luvun puolivälissä. Vastaavia ihmismääriä nähtiin kadulla vain Irakin sodan vastaisessa mielenosoituksessa.

Vasta kun supervaltioiden keskinäisten välienselvittelyjen laantui käytyään sitä ennen ydinsodan partaalla Kuuban kriisissä, koitti aika kulttuuriselle välienselvittelylle. Niiden symbolina meille kaikille numeroyhdistelmä 1968 merkitsee enemmän kuin sitä edellinen tai sen jälkeinen.

Tuona hulluna vuonna Suomen nuorisolle rockin rajatonta riemua levittävä Suomen talvisota –yhtye otti haltuunsa nationalistiselle Suomelle kaikkein pyhimmän, talvisodan. Yhtye rienasi lauluissaan poroporvarillisuudeksi leimaamaansa nationalistista elämäntapaa.

Ja millä tavalla! Happeningeissä, pienpainatekirjallisuudessa ja vähitellen radikalisoituvissa tiedotusvälineissäkin toisteltiin isänmaan, kodin ja kristillisyyden arvoja loukkaavia anaalikäsitteitä aivan kuten amerikkalaiskirjailija Henry Miller ja beatrunoilija Allen Ginsberg olivat opastaneet. Nyt kaikki rajoja rikkomaan rynnänneet tiesivät mikä vaikutus on puheella ulosteista, virtsasta, sukupuolielimistä ja ihmisen tahdosta vapaana biologisen alkuvoimana.

Meillä tämä radikaali puhetapa törmäsi itä-suhteen realiteetteihin, joihin 1960-luvulla vielä kuului lähes rikkumaton kansallisen armeijan ihailu, poliisin lähes irrationaalinen kunnioitus ja 1960-luvun loppupuolelle tullessa entistä selvemmin tietysti myös politiikan ylivoimaisin johtaja Urho Kekkonen. Suomen Talvisota –yhtyeelle nämä tekijät olivat biiseihin ja performansseihin profiloituvan ivan kohde, samalla kun esikuviksi nostettiin kansainvälinen pasifismi, Ginsbergin elämänlangaksi ylistämä huumaava ruoho ja pienen punaisen raamatun kirjoittaneen Mao Zedongin (silloin Mao Tse Tungin) proletaarisen rakkauden oppi. Kekkonen oli kyllä omassa politiikassaan niin taitava, että kaitsi mustat lampaat takaisin karsinaan, jos ei muilla porkkanoilla, niin olemalla radikaalimpi kuin radikaalit itse.

Nuoret elokuvantekijät irrottautuivat kiivasti kotimaisen elokuvan ”porvarillisesta hegemoniasta” sekä undergroundin että taistelevan elokuvan nimissä. Teatterissa esitetyn veronalennuslyhytkuvan kauden päätyttyä elokuvien esittämisen foorumit olivat avoin uusille kokeiluille.

Vastassa oli 1960-luvun haukuimpiin instituutioihin kuulunut Valtion elokuvatarkastamo, jonka harjoittama sensuuri leikkasi radikaalista sisäisestä muutoksestaan huolimatta pois selvimmät nationalismin ”hyviä tapoja” ja Paasikiven-Kekkosen ”ulkopoliittista doktriinia" loukkaavat piirteet.

Kari Karmasalon toimesta syntyivät ehkä aikakauden rankimmat yritykset ravistella porvariston arvotodellisuutta. Hänen esikoisteoksensa Hitlerin kirjuri oli ginsburgiläinen ylistys vessakirjoituksille ja pornografialle. 15-minuuttinen huolella kokoonpantu lyhytelokuva huipentuu symboliseen kuolemanhyppyyn eduskuntatalon katolta: päähahmo vajoaa ikuisuuteen eli ”karvasuisen” maailmanhengettären hylkyaukkoon.

"Vapaan elokuvan" tulevaisuus kuului poliittista väriä tunnustavien kokeiluille. Yksi esimerkki niistä on nähtävissä M. A. Nummisen ja valo- ja elokuvaaja Peter Widénin yhteistuumin kaitafilmille kuvaamissa ”taistelukohtauksissa”. Näissä "undergroundiksi" nimetyissä rituaalisissa Suomen Talvisota –projektiin sitoutuneet laulajat, näyttelijät ja taideopiskelijat leikkivät sotaleikkejä ja karnevalisoivat vielä tuolloin isolla alkukirjaimella kirjoitetun talvisodan henkeä kansanvälisyyteen sitoutuvan edistyksellisen nuorisokulttuurin nimissä.

Porvarillisia arvoja purkavan elokuvausprojektin fanaattisin nimi oli Punakärki-osuuskunnan perustajajäsen Kari Karmasalo. Yhdessä kuvaaja Seppo Vesterisen (sittemmin mm. Hanoi Rocksin ja Himin manageri) ja elokuvatuottajana ja -ohjaajana nykyisin tunnetun Claes Olssonin kanssa hän keskittyi johdonmukaisesti esittelemään porvarillisen yhteiskunnan valtakoneistoa ja näennäisdemokratian epäkohtia.

Valtion elokuvatuen piiriin hyväksytty fiktion ja faktan aineksilla piruileva Konalan joutsen on Karmasalon julkisen esityksen saaneista kannanotoista rohkein, mutta ei ilmaisussaan täysin ehdoton. Konsensus-syistä nyt nähtävä elokuvan avaus, WC-pyttymies, siirtyi elokuvan valmistuttua leikkauspoistojen joukkossa Suomen elokuva-arkiston hyllylle.

Siistitty Konalan joutsen esitettiin Tampereen toisilla elokuvajuhlilla suurin odotuksin, mutta jäi Filmihullun päätoimittajan Peter von Baghin pettymykseksi palkitsematta.

Tämä ei sinänsä yllätä: elokuvan leikkisästi marxilaisen taloustieteen luentoon huipentuva tarina tulkittiin vasemmistopiireissä herjaksi, joka oli syytä piilottaa julkisuudelta vähin äänin. Vasemmisto oli avautumassa teoreettiseen solmuun, tavalla josta poliittisesti feministit saattoivat vasta haaveilla. Konalan joutsenen esitys parinkymmenen vuoden tauon jälkeen osoittaa selvästi, kuinka Kari Karmasalo liittyy kotimaisen avandgarden kapeaan mutta kunniakkaaseen perinteeseen.

Mutta vain osa Punakärki-osuuskunnan – yhtiömuoto ei tietenkään tullut tässä kyseeseen – dokumenttielokuvista läpäisi varpaisillaan hiipivän kekkoslovakian sietokyvyn. Tilannetta ei auttanut Osuuskunnan tapa teroittaa kynänsä pistelemällä sitä luettelemiensa vastustajien arkoihin paikkoihin. Persian shaahin vierailun synnyttämiä mielenosoituksia esittelevä Kansanvihollinen, jonka kuvatusta aineistosta näemme nyt otteita, ei päätynyt koskaan julkisesti esitettäväksi.

Urho Kekkosen mahtikäskyllä vaimennettu kansalaisliike oli ymmärrettävästi liian arka aihe edes vaihtoehtoelokuvaa levittäneen Suomen elokuvakontaktin esitettäväksi. Kekkosen päiväkirjoissa mielenosoitukset ohitetaan ja shaahi saa kunnioittavan referaatin järkevistä puheistaan. Nyt näemme otteita aineistosta, jonka tarkoituksena oli yksi osa siinä laajassa taltionnin ohjelmassa, joka dokumentoi sosialistisen Suomen synnyn.

Ollessani aikanaan poliittisen historian opiskelija yliopistossa kuulin usein professorien puhuvan karmaisevimmasta mahdollisesta tilanteesta väitöstilaisuudessa: yleisön saadessa puheenvuoron, kuten akateemiseen traditioon julkisuusperiaatteen mukaisesti kuuluu, kuulijoiden keskeltä nousee esiin ääni: "Ei se noin ollut. Minä olin siellä." Juuri sitä kaipaamme tässä tilaisuudessa.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Karmasalon porukka jakoi jossain elokuvassaan Nobelin palkinnonkin, menikös se Shaahille vai kuka oli tulooin targettina?