Blogivanhus karistaa arvottomien kritiikin vahatulta hartiaseudultaan kuin lokki pesuveden. Huitaisee pari kertaa ryhmysauvallaan vasemmalle ja oikealle, katsoo näkyykö lymyileviä moraali- ja kielipoliiseja ja poistuu arvokkaasti kiusaantumaan näppäimistönsä ääreen. Uusia, hentoisia, vielä viattomia blogeja kymmenittäin arvioitavana.
Pieni järkytys blogivanhuksella kuitenkin velloo mielessä: anonymiteetin takaa tehdyn kritiikin lisäksi pippurista Birdyä (nimi muuttamaton) oli hänen selibaattibloginsa tavanomaisen blogisaarnan - oikeastaan kyseessä on aina islamilaisittain sanottuna hadith eli opettava kertomus - mukaan kiusannut koulussa isokokoinen Jari (nimi muutettu), mutta hän oli lopulta suivaannuttuaan tehnyt tästä selvää yhdellä reippaalla huitaisulla. Toivottavasti kaikki Jarit eivät tästä nimensä käytöstä järkyty, vaikka on ihan pakko sanoa, että myös Pertti olisi ollut oikein hyvä nimi tämmöiseen esimerkkiin. Itse asiassa Pertti olisi ollut yksi parhaista, onhan nimellä voitettu olympiapronssia nyrkkeilyssä ja kenelle tahansa seitsenvuotiaalle olisi kunnioitettava saavutus kellistää yhdellä tuiskauksella tuleva olympiamitalisti. Toivoisin, ettei Jari-nimeä käytetä väärin, vaan ainoastaan positiivisissa esimerkeissä. On nimittäin olemassa äärimmäisen herkkiä Jareja, tunnen itsekin sellaisia!
Kiusaantumatta paras. Uusia blogeja on siis yhä tullut maisemiin. Zirun kissatarhassa oli kissa-allergikolle aivan liikkaa kissoja. Sedis Zediskään ei ole täydellinen - kissat ovat vihreää kryptoniittia, vaikka muuten ympäristö oli väritetty sympaattisesti, ja vaaleanpunaiset ruusut herkistävät aivan eri tavalla kuin kissat. Voisin tästä lähteä muistelemaan lapsuuteni kissoja, kadonneita, kuolleita ja kuopattuja kaikki ja sitä, kuinka muutto kovaan kaupunkiin muutti elimistöni: minusta tuli kissa-allergikko. Tasapuolisuuden nimissä olen myös kala-allergikko.
Kortty.net oli niin hauska nimi, että jäin tarkastelemaan sitä pidemmäksi aikaa. Ilmeisesti sillä on tekemistä "nörtti"-sanan kanssa. Jarno asuu Hollannissa ja katselee tulppaa... ei vaan videoita. Hän myös kertoo katsomastaan. Ring-elokuvan juju on tässä:
"Rachel Keller (Naomi Watts) on nuori journalisti joka huomaa tutkivansa salaperäistä videokasettia. Jokainen sen katsonut henkilö on kuollut viikon sisällä. Viikon aikana mysteeri vie Rachelin syrjäseuduille ja kotiväkivallan reunoille. Ja tietysti myös kirjastoon Internetin ääreen.
Minusta on tullut pahasti nörtti sillä tuijotin kriittisesti Rachelin kuvakaappauksia enkä tunnistanut hakukonetta. Hakutulokset kuitenkin näyttivät ihan Googlelta, kunnes hoksasin katsoa osoiteriville. Hakusivu ja sen tulokset olivatkin Windows 2000:n työpöydällä olevia html-sivuja."
Ilahduin tarkkuudesta. Se muistuttaa aivan työtäni, kansallisfilmografian jokapäiväistä rutiinitarkkailua olipa kyseessä code breaking tai heart breaking tai vaan breakin'.
Ehkä kyse ei olekaan liukuhihnasta, kuten ojalapioon nojatessa tulee aina mietittyä, vaan varteenotettavasta tavasta tarkkailla maailmaa. Vai mitä sanotte elokuvan loppukaneetista:
"Tarinassa on kuitenkin mukavasti sisältöä hyväksi urbaanilegendaksi. Katsoin leffan myöhään illalla juuri ennen nukkumaanmenoa, ja aina kylkeä kääntäessäni näin mielessäni kauhuun kuolleen ihmisen jähmettyneen ilmeen."
Tämmöiset elokuvat pitää katsoa nukkumaanmenon jälkeen.
24 ruutua sekunnissa katselee videoita liukuhihnalta. S.W.A.T kirvoittaa paitsi hienon analyysin ja kommentaation eri ikäisenä tehdyistä katsojakokemuksista jopa pienen paljastuksen:
Voi voi, kun itsekin joskus uskaltaisin irrottautua arjesta ja lähteä varastamaan pihatonttuja!
Minä en uskaltaisi! Saattaisin muuttua pihatontuksi itse. Toivottavasti Raimo ja muutkin elokuvakirjoittelijat löytävät myös Sediksen elokuvablogin.
Ilmeisesti Kokkolasta maailmaa tarkasteleva Finnjewel näyttää alkuun jääkiekkofanin sivustolta, mutta osoittautuukin tarkemmassa syynissä mainos- ja mediakommentaattoriksi.
Lopusta selitys sitten löytyi, vaikka olisi voinut olla sivupalkissakin, eikä blogin perällä aivan ensimmäisessä postauksessa:
1. Mikä on "Sivullinen"?"Sivullinen" on Finnjewel Oy:n työntekijöiden ja avustajien ylläpitämä blogi lehdistä, markkinoinnista, markkinointiviestinnästä, viestinnästä, mediasta ja muusta sellaisesta. Kirjaamme ylös löytämiämme helmiä ja ihmettelemme media- ja markkinointimaailman menoa.2. Mikä on Finnjewel Oy?Finnjewel Oy ['finje:vel] on markkinointiin ja markkinointiviestintään erikoistunut yritys. Eräs sen näkyvimmistä tuotteista on Hockey-lehti, mutta sisältöä tehdään toki muillekin.3. Kuinka usein blogi päivitetään? Eräs markkinoinnin perussäännöistä on, että ei saa luvata enempää kuin pystyy tekemään. Siksi emme lupaa uutta sisältöä joka päivä - mutta muutaman kerran viikossa yritämme saada tänne tavaraa.
Senni aka Oola on Oola-laa!:n oman määrittelynsä mukaan "Pieni Myy-otus isojen ihmisten maailmaa ihmettelemässä. Havaintoja ja oivalluksia sekä arjen kauneutta." Paketti on vienon värinen ja - miten sen nyt sanoisin - nuorekas.
Oola oli siis vienyt itsensä korsettiin käärittynä kapakkiin eikä osannut ottaa huomioon, että herättäisi nukkuvan kansanosan:
"Olimme kaveriporukalla viettämässä pikkujouluja lauantaina ja päädyimme tanssahtelemaan Amarilloon (Ja oli sitten viimeinen kerta.) Sain heti perääni jos jonninlaista friikkiä. Etenkin eräs "herrasmies" yritti kovasti vakuuttaa minulle, että hevimusiikkia ei kannata kuunnella (korsettihan tekee hevarin, jeah!). Ja sitten tämä samainen herra seurasi kaikkialle, notkui utuisena vieressä tanssilattialla ym. Eikä ymmärtänyt lähteä seurastamme vaikka kuinka häntä kohteliaasti ignorasin. Lopulta äkäisenä rukkasista möllötti tanssilattian reunalla tuijottaen minua otsa kurtussa ja meni supisemaan jotain eräälle toiselle miehelle, joka ystävääni ja minua lasinsa yli tuijotti. Pian he katselivat meitä kahdestaan, molemmilla otsa kurtussa. Hetken päästä herra meni vielä toiselle samassa pöydässä olevalle miehelle supisemaan jotain osoitellen meitä ja niin sitten pian pöydällinen miehiä katseli meitä ylimielisesti, äkäisenä, kuin halpoja haisevia makkaroita. Mitä lie supisi... Vähän vaivaantunut olo siinä tuli, kun ei kuitenkaan mitään pahaa tarkoittanut. Sitä kun ei oikein tykkää herraseurasta, jonka puheesta ei saa selvää ja joka ei usko sanaa "ei"."
Näin on. Kannattaa tulla korsetti päällä karaokeen. Siellä saa arvonsa mukaisen kohtelun!
Nimim. Geselius kirjoittaa blogia nimeltä Satukirjani. Itse määritellen:
"Tämä on Satukirjani. Kerron kaikenlaista ajatuksistani ja elämästäni. Toivon, että siihen kuuluisi paljon iloa ja nautintoa: ystäviä, naurua, punaviiniä, rentoilua ja esteettisiä elämyksiä. Niin ja jossakin vaiheessa prinssi valkoisella ratsullaan hakisi minut matkaansa. Silloin se on ihan oikea Satukirja. Pienten tyttöjen unelmat eivät muutu koskaan."
Tämä ei ole vielä toteutunut, mutta itähelsinkiläistä arkea nettipäiväkirjan malliin on kuitenkin jo tarjolla.
Saunasiiderin blogin pohjamaali on paras tähän mennessä nähdyistä. Kyse on nuoresta naisesta, joka kohtaa liikkeessään jatkuvasti erilaisia asiakkaita, mutta ei ole silti vielä kertonut aikovansa opiskella venäjää. Esim. kaupankäyntinsä volyymin moninkertaistaneessa Lappeenrannassa monet jo osaavat, ja ehkä siksi siellä ei tarvitse sanoa: "Rotusyrjintää tai ei, mutta en ole asiakaspalveluhommissa tavannut vielä koskaan iloista, hymyilevää tai ystävällistä venäläistä." Että edes joskus joku nauraisi iloissaan. Tai uskaltaisi.
Koskapa Kilpirauhanen tuli sisäelimistä jo käsitellyksi, jätän sen väliin ja pidän hengähdystauon. Ryhmykeppiä sivellen odotan kiusaussyytteitä.
tiistaina, marraskuuta 30, 2004
Ryhmykeppiä uusille blogeille
Arvokkaan vanhuksen on aika jälleen heristää ryhmykeppiään. Arvioinnissa uudet blogit, joita on sitten viime arvioinnin ilmaantunut listoille varmaan viisisataa.
Sedis Zediksen kaltaiselle harmaata ja hämähäkkejä pursuavalle blogivanhukselle, jolle The Beatles on järisyttävä rock-uutuus, uudet blogit ovat tietysti dynaaminen haaste. Niin että löytyypikö mätkittävää. Tässä vaiheessa kirjoitusprosessia en dynaamisesti tiedä, montako huikaisevaa arviota yhteen mallikkaaseen postaukseen mahtuu, mutta aloitetaan näin railakkaasti.
Keithämme pothut ja othamme vuoroon vuosikausia vanhoja Erä- ja Soundi-lehtiä inspiraatiokseen selaavan Kilpirauhasen vajaatoiminnan, joka yltyi hienoon rivinalitukseen "nettipäiväkirjassaan":
"Tuosta minulle tuli mieleen sellainen, että on aika jännä juttu että niinkin monet ihmiset joskus ehkä viihtyvät seurassani. Kun en tekojeni perusteella kuitenkaan ole sellainen hyvä tyyppi. Ja ei, ei tämä ole edes mitään itsesääliä. Se ei nimittäin harmita minua yhtään, tiedän kuitenkin pohjimmiltani olevani aikamoinen velikulta! Nyt minun on luettava kirjaa. Tai siis lähdettävä, mutta luen kirjaa."
Tämän jälkeen kenenkään on turha tulla kyselemään mitä hermeneutiikka oikeastaan tarkoittaa. Hänen tarinansa ovat aina välillä vähän hohhoijaa, mutta irtaimet virkkeet löytävät jyväpolon kaluttavaksi:
"Tee vaan, sillä se on sama kuin jättäisit tekemättä, koska aika kuluu ja mielipide muuttuu eikä tyhmyydellä tai päinvastaisella ole kuitenkaan mitään tiettyä määritelmää joten kierrät ja kiertävät ympyrää ja oikeakin mielipide on väärä tai aivan toisin."
Mainittakoon, että kilpirauhasen vajaatoiminnan tietää saaneensa, jos käy näin:
Väsymys, lisääntynyt unen tarve
Palelu
Painonnousu
Kuiva iho
Ummetus
Kuiva ohut tukka, hiustenlähtö
Hidas sydämen syke
Käheys, äänen madaltuminen naisilla
Kuukautishäiriöt (runsaat kuukautiset, pitkät välit, kuukautisten poisjääminen)
Ajatuksen hitaus, masentuneisuus
Turvotus, silmien ympärillä, jalat, kädet
Lapsilla: Kasvun hidastuminen!
Onnea matkaan kaikille oireita joskus tunteneille. Luulotauti on ilomme!
Kilpirauhasjengiin kuuluu myös hengellisenä perintönä samoja kaluunoita kantava Disposable Eternity, jolla on blogiksi siis näinkin surkea nimi, vaikka kirjoittaja itse puolestaan on ristinyt itsensä niinkin kirjallisella nimellä kuin Kissalähde on. Kaikkihan tietävät, miksi jollekin lähteelle annetaan tuollainen nimi. Kisuparat.
Mutta teksti järsyttää, mies joka herää omaan nauruunsa ei voi olla paha.
"Kissalähde, -se olen minä! minä!, hän oli tulossa töistä kotiin kauan sitten, (kala-kala kuten mustaihoiset sanovat Edgar Wallacen vanhoissa Afrikka-kirjoissa, kun he tarkoittavat samaa kuin minä nyt, samanlaista ajallista määrettä, oi kyllä), kun hän havaitsi kääntyvän henkilöauton. Se oli hänen kaistallaan. Sehän ei ole kovin tavatonta, sillä autot kääntyvät. Toiset menevät tänne ja toiset tuonne. Kaikki kääntyvät aina, eikä mikään muu ole lineaarista kuin aika itse."
Vanha vitsi kertoo, että vangilla on vain kaksi hupia: karuselli ja ristikoiden ratkominen. Tästä hupia irti ottaa nimim. Karuselli, jonka verbaali-irroittelu jää ajatusirroittelua vaatimattomammaksi, mutta silti ylittää huomiotason. Viime aikoina tähän vielä listautumattomaan blogiin on ollut hämmästyttävän monta viittausta. Ukraina-kirjoitus sai minutkin nyökyttelemään, hieman pää painuksissa tosin. Pojat olivat siis Erottajan baarissa laittamassa Ukrainan asioita kuntoon:
"No, niin hauska tämä idea kuin onkin, vakavoituneina me ehdotimme ratkaisuksi, että Ukrainan kansan pitäisi vain relata vähän, olla välittämättä duuman tahdosta, vaellella hiljalleen rannalle, syödä oliiveja puista ja antaa Välimeren lempeiden aaltojen leyhytellä heidän varpaitaan. Valitettavasti pian keskuudessamme heräsi kuitenkin epäilys, että Ukraina ei sijaitse välimeren rannalla ja että siellä ei ole Duumaa. ”Missäpäin siellä Neuvostoliitossa on duuma? Kirjoitetaanko Duuma tosiaan pienellä ja välimeri isolla?” joku meistä kysyi (okei, se olin minä) ja me kiistelimme tästä kysymyksestä niin kauan, että tilaamamme toastit tulivat."
Tästä voitte pojat ensi kerraksi opetella Ukrainan kansallislaulun:
"Sche ne vmerla Ukraina, i slava, i volia,
Sche nam, brattia molodii, usmikhnetsia dolia.
Zghynut’ nashi vorozhen’ky, yak rosa na sontsi,
Zapanuiem i my, brattia, u svoii storontsi.
CHORUS (kahdesti):
Dushu, tilo my polozhym za nashu svobodu
I pokazhem, scho my, brattia, kozats’koho rodu."
Se hellyttää naapuripöydän raskaana olevat rakkaatkin! Niin, ja Ukrainan parlamentin nimi on osapuilleen Verkhovna Rada, mitä voi triviakysymyksenäkin käyttää ihan public sharena. Kysykää vaan, täältä pesee.
Public sharekaa toisianne. Palaan seuraaviin blogeihin ennen aikojani.
Sedis Zediksen kaltaiselle harmaata ja hämähäkkejä pursuavalle blogivanhukselle, jolle The Beatles on järisyttävä rock-uutuus, uudet blogit ovat tietysti dynaaminen haaste. Niin että löytyypikö mätkittävää. Tässä vaiheessa kirjoitusprosessia en dynaamisesti tiedä, montako huikaisevaa arviota yhteen mallikkaaseen postaukseen mahtuu, mutta aloitetaan näin railakkaasti.
Keithämme pothut ja othamme vuoroon vuosikausia vanhoja Erä- ja Soundi-lehtiä inspiraatiokseen selaavan Kilpirauhasen vajaatoiminnan, joka yltyi hienoon rivinalitukseen "nettipäiväkirjassaan":
"Tuosta minulle tuli mieleen sellainen, että on aika jännä juttu että niinkin monet ihmiset joskus ehkä viihtyvät seurassani. Kun en tekojeni perusteella kuitenkaan ole sellainen hyvä tyyppi. Ja ei, ei tämä ole edes mitään itsesääliä. Se ei nimittäin harmita minua yhtään, tiedän kuitenkin pohjimmiltani olevani aikamoinen velikulta! Nyt minun on luettava kirjaa. Tai siis lähdettävä, mutta luen kirjaa."
Tämän jälkeen kenenkään on turha tulla kyselemään mitä hermeneutiikka oikeastaan tarkoittaa. Hänen tarinansa ovat aina välillä vähän hohhoijaa, mutta irtaimet virkkeet löytävät jyväpolon kaluttavaksi:
"Tee vaan, sillä se on sama kuin jättäisit tekemättä, koska aika kuluu ja mielipide muuttuu eikä tyhmyydellä tai päinvastaisella ole kuitenkaan mitään tiettyä määritelmää joten kierrät ja kiertävät ympyrää ja oikeakin mielipide on väärä tai aivan toisin."
Mainittakoon, että kilpirauhasen vajaatoiminnan tietää saaneensa, jos käy näin:
Väsymys, lisääntynyt unen tarve
Palelu
Painonnousu
Kuiva iho
Ummetus
Kuiva ohut tukka, hiustenlähtö
Hidas sydämen syke
Käheys, äänen madaltuminen naisilla
Kuukautishäiriöt (runsaat kuukautiset, pitkät välit, kuukautisten poisjääminen)
Ajatuksen hitaus, masentuneisuus
Turvotus, silmien ympärillä, jalat, kädet
Lapsilla: Kasvun hidastuminen!
Onnea matkaan kaikille oireita joskus tunteneille. Luulotauti on ilomme!
Kilpirauhasjengiin kuuluu myös hengellisenä perintönä samoja kaluunoita kantava Disposable Eternity, jolla on blogiksi siis näinkin surkea nimi, vaikka kirjoittaja itse puolestaan on ristinyt itsensä niinkin kirjallisella nimellä kuin Kissalähde on. Kaikkihan tietävät, miksi jollekin lähteelle annetaan tuollainen nimi. Kisuparat.
Mutta teksti järsyttää, mies joka herää omaan nauruunsa ei voi olla paha.
"Kissalähde, -se olen minä! minä!, hän oli tulossa töistä kotiin kauan sitten, (kala-kala kuten mustaihoiset sanovat Edgar Wallacen vanhoissa Afrikka-kirjoissa, kun he tarkoittavat samaa kuin minä nyt, samanlaista ajallista määrettä, oi kyllä), kun hän havaitsi kääntyvän henkilöauton. Se oli hänen kaistallaan. Sehän ei ole kovin tavatonta, sillä autot kääntyvät. Toiset menevät tänne ja toiset tuonne. Kaikki kääntyvät aina, eikä mikään muu ole lineaarista kuin aika itse."
Vanha vitsi kertoo, että vangilla on vain kaksi hupia: karuselli ja ristikoiden ratkominen. Tästä hupia irti ottaa nimim. Karuselli, jonka verbaali-irroittelu jää ajatusirroittelua vaatimattomammaksi, mutta silti ylittää huomiotason. Viime aikoina tähän vielä listautumattomaan blogiin on ollut hämmästyttävän monta viittausta. Ukraina-kirjoitus sai minutkin nyökyttelemään, hieman pää painuksissa tosin. Pojat olivat siis Erottajan baarissa laittamassa Ukrainan asioita kuntoon:
"No, niin hauska tämä idea kuin onkin, vakavoituneina me ehdotimme ratkaisuksi, että Ukrainan kansan pitäisi vain relata vähän, olla välittämättä duuman tahdosta, vaellella hiljalleen rannalle, syödä oliiveja puista ja antaa Välimeren lempeiden aaltojen leyhytellä heidän varpaitaan. Valitettavasti pian keskuudessamme heräsi kuitenkin epäilys, että Ukraina ei sijaitse välimeren rannalla ja että siellä ei ole Duumaa. ”Missäpäin siellä Neuvostoliitossa on duuma? Kirjoitetaanko Duuma tosiaan pienellä ja välimeri isolla?” joku meistä kysyi (okei, se olin minä) ja me kiistelimme tästä kysymyksestä niin kauan, että tilaamamme toastit tulivat."
Tästä voitte pojat ensi kerraksi opetella Ukrainan kansallislaulun:
"Sche ne vmerla Ukraina, i slava, i volia,
Sche nam, brattia molodii, usmikhnetsia dolia.
Zghynut’ nashi vorozhen’ky, yak rosa na sontsi,
Zapanuiem i my, brattia, u svoii storontsi.
CHORUS (kahdesti):
Dushu, tilo my polozhym za nashu svobodu
I pokazhem, scho my, brattia, kozats’koho rodu."
Se hellyttää naapuripöydän raskaana olevat rakkaatkin! Niin, ja Ukrainan parlamentin nimi on osapuilleen Verkhovna Rada, mitä voi triviakysymyksenäkin käyttää ihan public sharena. Kysykää vaan, täältä pesee.
Public sharekaa toisianne. Palaan seuraaviin blogeihin ennen aikojani.
Ennen ja nyt - Historian tietosanomat
Uusin Ennen ja nyt - Historian tietosanomat on sitten ilmestynyt. Pääkirjoitukseni käsittelee digitaalisen arkistoinnin ongelmia varsin yleisellä tasolla.
Asiaa on kuitenkin käsitelty niin vähän julkisuudessa, että tuollaiset avarareunaiset kysymyksetkin ovat mahdollisia. Asiaa suunnittelevat ja realisoivat viranomaiset ovat olleet kovin hiljaa, eikä edes netin kautta asiasta pääse puusta pitkään.
Jännä nähdä ketkä reagoivat, ja kuinka. Tässä olisi sanomalehdillekin hieman jutuntynkää. Itse en kiireeltäni lähtenyt asiaa syvälle penkomaan. Luotan siihen, että idean saatuaan halukkaita free lance -toimittajia tai päätoimittajan asialle lähettämiä riittää ja näemme julkisuudessa jonkinlaisen keskustelun teemasta.
Kiittelen siis vielä kerran Skrubua inspiraatiosta.
Käykääpä katsomassa Ennen ja Nyt -lehteä. Vasemmalta reunalta pääsee myös edelliseen lehteen. Arkisto ei ole ihan ajan tasalla.
Asiaa on kuitenkin käsitelty niin vähän julkisuudessa, että tuollaiset avarareunaiset kysymyksetkin ovat mahdollisia. Asiaa suunnittelevat ja realisoivat viranomaiset ovat olleet kovin hiljaa, eikä edes netin kautta asiasta pääse puusta pitkään.
Jännä nähdä ketkä reagoivat, ja kuinka. Tässä olisi sanomalehdillekin hieman jutuntynkää. Itse en kiireeltäni lähtenyt asiaa syvälle penkomaan. Luotan siihen, että idean saatuaan halukkaita free lance -toimittajia tai päätoimittajan asialle lähettämiä riittää ja näemme julkisuudessa jonkinlaisen keskustelun teemasta.
Kiittelen siis vielä kerran Skrubua inspiraatiosta.
Käykääpä katsomassa Ennen ja Nyt -lehteä. Vasemmalta reunalta pääsee myös edelliseen lehteen. Arkisto ei ole ihan ajan tasalla.
Suuren kiven takana
Blogistanin kiltit tytöt ja pojat onnistuivat sitten savustamaan Plökin piiloon jonkin suuren Internet-kiven taakse. Siellä Sven Tuuvakin, eikä ujostellut isompiaan puhutella.
Nyt kun monilahjakkuus Höglundin ei tarvitse enää käyttää aikaansa Blogistan-asioiden ja sähköposti-identiteettinsä vatvomiseen, mikä meinasi tehdä hänen blogistaan ajoittain hyväksikäytettävän, hän voisi lähettää uuden osoitteensa minulle. Osoite löytyy profiilista.
Jos olisin tarpeeksi vanha ja arvovaltani menettänyt, sanoisin, että hävetkää lapsukaiset. Selkään sietäisi melkein tusinalle antaa. Koko sirkus, jota en viitsinyt paljon kommentoida, oli jälleen kerran he-le-ve-tin huono shou! Mitättömin ja epäeettisin vihjauksin ja nimettömillä "kyllä-te-tiedätte-mistä-on-kysymys"-teinikatseilla tämäkin homma hoidettiin. Kun sanon näin, en tarkoita asiaa, kiusaamista, vaan sitä MITEN asia hoidettiin. Ulkopuolisen oli vaikea nähdä kuka kiusaa ketä, kun sekä sanat että teot ovat samanvertaiset ja kaiken kaikkiaan varsin lapsellisia. Anteeksi vähättelyni, mutta minulla on keski-ikäisen näkökulma.
Blogistanissa vain ei ole sitä telkun nappia, josta Kauniit ja rohkeat saisi kiinni vähäksi aikaa.
Nyt kun monilahjakkuus Höglundin ei tarvitse enää käyttää aikaansa Blogistan-asioiden ja sähköposti-identiteettinsä vatvomiseen, mikä meinasi tehdä hänen blogistaan ajoittain hyväksikäytettävän, hän voisi lähettää uuden osoitteensa minulle. Osoite löytyy profiilista.
Jos olisin tarpeeksi vanha ja arvovaltani menettänyt, sanoisin, että hävetkää lapsukaiset. Selkään sietäisi melkein tusinalle antaa. Koko sirkus, jota en viitsinyt paljon kommentoida, oli jälleen kerran he-le-ve-tin huono shou! Mitättömin ja epäeettisin vihjauksin ja nimettömillä "kyllä-te-tiedätte-mistä-on-kysymys"-teinikatseilla tämäkin homma hoidettiin. Kun sanon näin, en tarkoita asiaa, kiusaamista, vaan sitä MITEN asia hoidettiin. Ulkopuolisen oli vaikea nähdä kuka kiusaa ketä, kun sekä sanat että teot ovat samanvertaiset ja kaiken kaikkiaan varsin lapsellisia. Anteeksi vähättelyni, mutta minulla on keski-ikäisen näkökulma.
Blogistanissa vain ei ole sitä telkun nappia, josta Kauniit ja rohkeat saisi kiinni vähäksi aikaa.
maanantaina, marraskuuta 29, 2004
Nyrkillä päähän
iTSEKSENI ySKISKELEN
Lauantaina, jolloin elämän lähtökohdatkin olivat varsin vähissä perjantain suuren henkisen vapautusoperaation vuoksi, aloin yskiä metrossa. Siellä nyt yskittää muutenkin, ajattelin ja yskin lisää, ilmastointi sen tekee. Kuivaa, kovaa yskää. Liiankin tuttua. Viime vuonna meni kuukausi. Ja keväällä toinen.
Kettupäivien paneelissa kutitus ja yskä olivat sitten jo kaikkien nähtävissä ja lähdin pois heti kun pystyin. Kotona katselin DVD:ltä Fellinin Roman, ja silmät lupsahteli.
Sunnuntaina kotona kietouduin huopaan, latkin laimeata mehua, söin marjamössöä ja jugurttia. Räkä valui kuin kolmevuotiaalla. Katsoin monta elokuvaa, joiden keskelle nukuin. Nukuin. Nukuin. 15 tuntia.
Aamulla sitten töihin. Maanantaihan on semmoinen päivä, että vaikka kepakon kanssa sinne on päästävä. On niin kovat työhalut. Sankarityöläisen viitta häämöttää. Viisivuotissuunnitelma on täytettävä, kehityskeskustelulomakekin on tuossa vierellä odottamassa.
Työmatkalla piti poiketa pari kertaa. Sen verran sekaisin kroppa ja tuo vatsa. Tupakkihuoneessa olin kaksinkerroin ja keräsin sääliviä katseita. Että olisi pitänyt mennä pois häiritsemästä heidän tervettä elämäänsä. Kun räkä tuli rinnuksille yskiessä, sääli muuttui vihaksi. Enää kyse ei ollut häirinnästä, vaan terveyden vaarantamisesta. Sädekehääni liitettiin mainossanoma: tartuttaja.
Pikkujoulut ovat perjantaina. Ehtiiköhän tässä enää toipua?
Pääkirjoitus
Onneksi olin sentään saanut aikaiseksi pääkirjoituksen nettilehteemme. Eihän sitä ollut kuin parikymmentä kertaa ystävällisesti tivattu.
Tunnustettakoon näin julkisesti, että Skrubu pelasti minut pälkähästä, kun muut aiheeni vanhenivat silmissä.
Laitan oman aikaansaannokseni tänne näytille, kun se ilmestyy.
Määrä vai laatu?
Marleena oli pohtinut ajatustani 24 postauksen lähettämisestä yhden vuorokauden aikana. Mietiskeli toisiko se lukijoita lisää. Saattaisi tuodakin.
Niin kuin muuten toplistalle paluukin, jota hänelle suosittelen. Jollemme saa runsaahkosti intertekstuaalisia viitteitä, lukijoiden enemmistö tulee sieltä: pamausväki on sitten se toinen vajaa puolikas, hakukoneet kolmas. "Next blog" -toiminto, satunnaiset lukijat ja independentit oman tiensä kulkijat eivät ainakaan minulla muodosta kovin suurta lukijaryhmää.
Ja sitten M jätti kommentoimatta noin puoliviattomasti sitä asian kääntöpuolta, että laatuhan siitä kärsii, jos aikoo paljon postata. Mainitsi vain, että minä mietin määrää, en laatua.
Mikä on totta. Minä mietin määrää, en laatua. Aika ja minä on erikoistunut tähän laadun ja kirjoituksen määrän suhteen käsittelyyn. Minä ajattelen vain, että laadunhan päättävät muut.
Päätellen tilaajamäärästä, hetkellisen kasvun jälkeisestä tilaajakehityksestä, muut miettivät sitä oikein tosissaan.
Ei ole kehumista henkisessä laadussa nyt. Sirkushuvejakin saatte odottaa, kunnes leijonat ovat syöneet tarpeeksi pitkään jugurttia.
Nyt flunssa on lyönyt minua nyrkillä päähän ja minä otan lukua.
Lauantaina, jolloin elämän lähtökohdatkin olivat varsin vähissä perjantain suuren henkisen vapautusoperaation vuoksi, aloin yskiä metrossa. Siellä nyt yskittää muutenkin, ajattelin ja yskin lisää, ilmastointi sen tekee. Kuivaa, kovaa yskää. Liiankin tuttua. Viime vuonna meni kuukausi. Ja keväällä toinen.
Kettupäivien paneelissa kutitus ja yskä olivat sitten jo kaikkien nähtävissä ja lähdin pois heti kun pystyin. Kotona katselin DVD:ltä Fellinin Roman, ja silmät lupsahteli.
Sunnuntaina kotona kietouduin huopaan, latkin laimeata mehua, söin marjamössöä ja jugurttia. Räkä valui kuin kolmevuotiaalla. Katsoin monta elokuvaa, joiden keskelle nukuin. Nukuin. Nukuin. 15 tuntia.
Aamulla sitten töihin. Maanantaihan on semmoinen päivä, että vaikka kepakon kanssa sinne on päästävä. On niin kovat työhalut. Sankarityöläisen viitta häämöttää. Viisivuotissuunnitelma on täytettävä, kehityskeskustelulomakekin on tuossa vierellä odottamassa.
Työmatkalla piti poiketa pari kertaa. Sen verran sekaisin kroppa ja tuo vatsa. Tupakkihuoneessa olin kaksinkerroin ja keräsin sääliviä katseita. Että olisi pitänyt mennä pois häiritsemästä heidän tervettä elämäänsä. Kun räkä tuli rinnuksille yskiessä, sääli muuttui vihaksi. Enää kyse ei ollut häirinnästä, vaan terveyden vaarantamisesta. Sädekehääni liitettiin mainossanoma: tartuttaja.
Pikkujoulut ovat perjantaina. Ehtiiköhän tässä enää toipua?
Pääkirjoitus
Onneksi olin sentään saanut aikaiseksi pääkirjoituksen nettilehteemme. Eihän sitä ollut kuin parikymmentä kertaa ystävällisesti tivattu.
Tunnustettakoon näin julkisesti, että Skrubu pelasti minut pälkähästä, kun muut aiheeni vanhenivat silmissä.
Laitan oman aikaansaannokseni tänne näytille, kun se ilmestyy.
Määrä vai laatu?
Marleena oli pohtinut ajatustani 24 postauksen lähettämisestä yhden vuorokauden aikana. Mietiskeli toisiko se lukijoita lisää. Saattaisi tuodakin.
Niin kuin muuten toplistalle paluukin, jota hänelle suosittelen. Jollemme saa runsaahkosti intertekstuaalisia viitteitä, lukijoiden enemmistö tulee sieltä: pamausväki on sitten se toinen vajaa puolikas, hakukoneet kolmas. "Next blog" -toiminto, satunnaiset lukijat ja independentit oman tiensä kulkijat eivät ainakaan minulla muodosta kovin suurta lukijaryhmää.
Ja sitten M jätti kommentoimatta noin puoliviattomasti sitä asian kääntöpuolta, että laatuhan siitä kärsii, jos aikoo paljon postata. Mainitsi vain, että minä mietin määrää, en laatua.
Mikä on totta. Minä mietin määrää, en laatua. Aika ja minä on erikoistunut tähän laadun ja kirjoituksen määrän suhteen käsittelyyn. Minä ajattelen vain, että laadunhan päättävät muut.
Päätellen tilaajamäärästä, hetkellisen kasvun jälkeisestä tilaajakehityksestä, muut miettivät sitä oikein tosissaan.
Ei ole kehumista henkisessä laadussa nyt. Sirkushuvejakin saatte odottaa, kunnes leijonat ovat syöneet tarpeeksi pitkään jugurttia.
Nyt flunssa on lyönyt minua nyrkillä päähän ja minä otan lukua.
sunnuntai, marraskuuta 28, 2004
Kerran tunnissa
Täytyy varmaankin jonakin lomapäivänä ottaa tavoitteeksi 24 postausta vuorokaudessa: kerran tunnissa voisi jonkun aforismin heittää.
Kun aina valitetaan, että pitkiä virsiä. Mutta eihän virressä mieltä, jos se ei ole pitkä.
Kun aina valitetaan, että pitkiä virsiä. Mutta eihän virressä mieltä, jos se ei ole pitkä.
Sisäinen nainen
Sisäistä naista itsestäni etsiessäni ajattelin harjoitella tämmöisellä testillä, mutta tulokset eivät rohkaise:
Take the quiz: "What Disney Princess Are You?"
Sleeping Beauty
You sleep a lot, but atleast you have those cool lil fairies by your side.
Take the quiz: "What Disney Princess Are You?"
Sleeping Beauty
You sleep a lot, but atleast you have those cool lil fairies by your side.
Minäkö planeetta?
|
You Are From Mercury |
You are talkative, clever, and knowledgeable - and it shows. You probably never leave home without your cell phone! You're witty, expressive, and aware of everything going on around you. You love learning, playing, and taking in all of what life has to offer. Be careful not to talk your friends' ears off, and temper your need to know everything. |
Via Skrubu.
Eilen
Katson töihin tehtyihin: eilen illalla näytti tämmöiseltä:
Suomalainen lyhytelokuva täyttää 100 vuotta
24/11/2004
Joulukuun 3. päivä tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun ensimmäinen Suomessa kuvattu lyhytelokuva sai ensiesityksensä. Kotimaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan katselmus Kettupäivät juhlistaa tätä merkkipaalua järjestämällä lauantaina 27.11. klo 17 elokuvateatteri Andorrassa (Eerikinkatu 11, Helsinki) 100 vuotta suomalaista lyhytelokuvaa -juhlanäytöksen. Suomen elokuva-arkiston kanssa yhteistyössä toteutettavassa näytöksessä esitetään kymmenen lyhytelokuvaa kuluneiden vuosikymmenten varsilta.
FINLAND / Atelier Apollo, 1907-10, 15’
JEAN SIBELIUS KODISSAAN / Aho & Soldan , 1927, 5 ’
RYTMIÄ JA ISKELMIÄ / Suomi-Filmi, 1936, 7’
VÄGARNA KRING ROVANIEMI / Felix Forsman & Brita Wrede, 1945, 15’
AAMUA KAUPUNGISSA / Jörn Donner, 1954, 7’
KIVIMIES / Sauli Rantamäki, Martti Utriainen, Jukka Lampinen, Juho Gartz, 1964, 8’
METSURI / Erkko Kivikoski, 1975, 5’
ROCK’Y VI / Aki Kaurismäki, 1986, 9’
KOVAT MIEHET / Maarit Lalli, 1999, 19’
ELÄKÖÖN MARKKINATALOUS, Christian Lindblad, 2001, 5’
Näytöksen jälkeen klo 19.00 ohjelma jatkuu lyhytelokuva-aiheisella keskustelulla, jossa muistellaan 100-vuotiaan lyhytelokuvan historiaa, pohditaan sen nykyhetkeä ja kurkiste-taan tulevaan. Keskustelutilaisuuden isäntänä toimii tutkija Jari Sedergren Suomen elokuva-arkistosta. Mukana keskustelussa ovat elokuvaohjaajat Saara Cantell, Lasse Naukkarinen ja Seppo Rustanius sekä tuottaja Jari Matala ja YLE:n yhteistuotannoista tuottaja Sari Volanen.
Suomalainen lyhytelokuva täyttää 100 vuotta
24/11/2004
Joulukuun 3. päivä tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun ensimmäinen Suomessa kuvattu lyhytelokuva sai ensiesityksensä. Kotimaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan katselmus Kettupäivät juhlistaa tätä merkkipaalua järjestämällä lauantaina 27.11. klo 17 elokuvateatteri Andorrassa (Eerikinkatu 11, Helsinki) 100 vuotta suomalaista lyhytelokuvaa -juhlanäytöksen. Suomen elokuva-arkiston kanssa yhteistyössä toteutettavassa näytöksessä esitetään kymmenen lyhytelokuvaa kuluneiden vuosikymmenten varsilta.
FINLAND / Atelier Apollo, 1907-10, 15’
JEAN SIBELIUS KODISSAAN / Aho & Soldan , 1927, 5 ’
RYTMIÄ JA ISKELMIÄ / Suomi-Filmi, 1936, 7’
VÄGARNA KRING ROVANIEMI / Felix Forsman & Brita Wrede, 1945, 15’
AAMUA KAUPUNGISSA / Jörn Donner, 1954, 7’
KIVIMIES / Sauli Rantamäki, Martti Utriainen, Jukka Lampinen, Juho Gartz, 1964, 8’
METSURI / Erkko Kivikoski, 1975, 5’
ROCK’Y VI / Aki Kaurismäki, 1986, 9’
KOVAT MIEHET / Maarit Lalli, 1999, 19’
ELÄKÖÖN MARKKINATALOUS, Christian Lindblad, 2001, 5’
Näytöksen jälkeen klo 19.00 ohjelma jatkuu lyhytelokuva-aiheisella keskustelulla, jossa muistellaan 100-vuotiaan lyhytelokuvan historiaa, pohditaan sen nykyhetkeä ja kurkiste-taan tulevaan. Keskustelutilaisuuden isäntänä toimii tutkija Jari Sedergren Suomen elokuva-arkistosta. Mukana keskustelussa ovat elokuvaohjaajat Saara Cantell, Lasse Naukkarinen ja Seppo Rustanius sekä tuottaja Jari Matala ja YLE:n yhteistuotannoista tuottaja Sari Volanen.
Norsu
Päivän eläin norsu: sijainti Via del Corson naapurikatu, lähellä Pizza del Popoloa Roomassa. En muista kirkon nimeä.
Kimi-Jannen tulevaisuus vaakalaudalla
Iltapäivälehdet ja Schizo-Janne pääsivät repostelemaan sitä, että formularatinkantaja Kimi Räikkönen oli "halaillut vieraita naisia". Janne haluaisi sitten olla edes yhden päivän lööpissä. Okei, okei. (Koputtaa pöytään). Se oli kehotus.
Miten niin "vieraita naisia"? Kaikkihan Kimi-Jannen tuntee ja se on kaikkien tuttu! Etusivulle "Kimi-Janne sormeili tuttuja naisia" olisi ollut paljon vetävämpi otsikko. Sisäsivulle kaksi pikapanoa: "Miksi Kimi-Janne vehtaa?" tai "Jenny haluaa nimet esiin." Tai sitten täsmällisemmin. Etusivun "Kun mikään ei Kimi-Jannelle riitä" saisi seurakseen sisäsivun "Jenni äimänkäkenä. Kimi-Janne yllätti aktiivisuudellaan." Seuraavana päivänä: "Kimi-Janne tunnusti kaiken. Jenni epäröi anteeksipyyntöä."
Ja seuraavana päivänä. "Jenni ei usko Kimi-Jannen selitykseen. Naisia onkin useampia." Jne. "Kimi-Janne vannoo uskollisuuttaan. Jenni lähti lomalle yksin." Sarja päättyy Kimi-Jannen intiimiin haastatteluun: Kimi-Janne tilittää: "Formula on minulle naisia tärkeämpi." "Keskityn nyt siihen mikä on tärkeää", Kimi-Janne vannoo." "Kimi-Janne avoimena: Formula antoi enemmän kuin naiset."
Sitten oli tämäkin, että Kimi oli selväpäisten arvioijien mukaan keskivahvassa humalassa Kanarialla. Räiskyvä otsikoiden paikka: "Suomalainen nähty humalassa Kanarialla" olisi sopiva kansallinen otsikko koko sivulle. "Suomalainen nuori nähty humalassa Kanarialla" olisi jo liian vetävä ja leimaisi noin kaksi kannonkoskelaista. "Kimi-Janne dokasi Kanarialla. Lasit ja naiset kaatuivat. Jäikö mitään pystyyn?" "Kimi-Jannen sunnuntailista hirvittää." "Mainostoimisto pilasi Kimi-Jannen elämän. Olin lahjakas nuori." "Loistava tulevaisuus takana. Onko Kimi-Jannesta enää hommiin?"
Niin, että nämä ovat sitten kaikkien Kimi-Jannein käytössä public-sharena, jos vain sopiva lööppipaikka löytyy.
Toimittajien ammattitaito on muuten laskenut. TV1:n uutistoimituskin sortui juuri äsken ikivanhaan mogaan: "Kiinan kaivosonnettomuudessa epäillään kahdensadan kaivosmiehen jääneen loukkuun", kangerteleva uutistenlukija täräytti.
Miten niin epäillään? "Pelätään jääneen loukkuun" on tietysti se oikea fraasi.
Miten niin "vieraita naisia"? Kaikkihan Kimi-Jannen tuntee ja se on kaikkien tuttu! Etusivulle "Kimi-Janne sormeili tuttuja naisia" olisi ollut paljon vetävämpi otsikko. Sisäsivulle kaksi pikapanoa: "Miksi Kimi-Janne vehtaa?" tai "Jenny haluaa nimet esiin." Tai sitten täsmällisemmin. Etusivun "Kun mikään ei Kimi-Jannelle riitä" saisi seurakseen sisäsivun "Jenni äimänkäkenä. Kimi-Janne yllätti aktiivisuudellaan." Seuraavana päivänä: "Kimi-Janne tunnusti kaiken. Jenni epäröi anteeksipyyntöä."
Ja seuraavana päivänä. "Jenni ei usko Kimi-Jannen selitykseen. Naisia onkin useampia." Jne. "Kimi-Janne vannoo uskollisuuttaan. Jenni lähti lomalle yksin." Sarja päättyy Kimi-Jannen intiimiin haastatteluun: Kimi-Janne tilittää: "Formula on minulle naisia tärkeämpi." "Keskityn nyt siihen mikä on tärkeää", Kimi-Janne vannoo." "Kimi-Janne avoimena: Formula antoi enemmän kuin naiset."
Sitten oli tämäkin, että Kimi oli selväpäisten arvioijien mukaan keskivahvassa humalassa Kanarialla. Räiskyvä otsikoiden paikka: "Suomalainen nähty humalassa Kanarialla" olisi sopiva kansallinen otsikko koko sivulle. "Suomalainen nuori nähty humalassa Kanarialla" olisi jo liian vetävä ja leimaisi noin kaksi kannonkoskelaista. "Kimi-Janne dokasi Kanarialla. Lasit ja naiset kaatuivat. Jäikö mitään pystyyn?" "Kimi-Jannen sunnuntailista hirvittää." "Mainostoimisto pilasi Kimi-Jannen elämän. Olin lahjakas nuori." "Loistava tulevaisuus takana. Onko Kimi-Jannesta enää hommiin?"
Niin, että nämä ovat sitten kaikkien Kimi-Jannein käytössä public-sharena, jos vain sopiva lööppipaikka löytyy.
Toimittajien ammattitaito on muuten laskenut. TV1:n uutistoimituskin sortui juuri äsken ikivanhaan mogaan: "Kiinan kaivosonnettomuudessa epäillään kahdensadan kaivosmiehen jääneen loukkuun", kangerteleva uutistenlukija täräytti.
Miten niin epäillään? "Pelätään jääneen loukkuun" on tietysti se oikea fraasi.
lauantaina, marraskuuta 27, 2004
Silmälasit hukassa
Työviikko loppui ja laiminlyönnit piti unohtaa. Upotuspeli maksoi 150 euroa, mutta sen säästää seuraavan päivän ruokarahoista, kun ei pysty syömään. Viikko oli rankka ja sen mukainen huvi.
Aamu ei ollut ankea, kun skippasin sen ja heräsin vasta iltapäivän valjettua. Ihmettelen näitä blueslaulajia, jotka sillä elämällä aina aloittavat kappaleensa "When I woke up this morning..."
Mutta nythän on niin, että olen pannut silmälasini jonnekin. Eivät ole pöydän reunalla. Eivät toisenkaan pöydän. Eivät kirjahyllyn reunustalla. Eivät keittiön pöydällä. Eivät vessan lattialla oikealla puolella. Eivät eteisen kirjahyllyn reunalla. Eivät tiskipöydällä. Eivät lattialla sängyn vieressä.
Päivän kysymys siis on: "Missä ovat minun silmälasini." Eilen niitä ei olisi tarvinnut, kun oli niin nättiä seuraa, mutta karu arki haluaa olla tarkkanäköisempi.
Aamu ei ollut ankea, kun skippasin sen ja heräsin vasta iltapäivän valjettua. Ihmettelen näitä blueslaulajia, jotka sillä elämällä aina aloittavat kappaleensa "When I woke up this morning..."
Mutta nythän on niin, että olen pannut silmälasini jonnekin. Eivät ole pöydän reunalla. Eivät toisenkaan pöydän. Eivät kirjahyllyn reunustalla. Eivät keittiön pöydällä. Eivät vessan lattialla oikealla puolella. Eivät eteisen kirjahyllyn reunalla. Eivät tiskipöydällä. Eivät lattialla sängyn vieressä.
Päivän kysymys siis on: "Missä ovat minun silmälasini." Eilen niitä ei olisi tarvinnut, kun oli niin nättiä seuraa, mutta karu arki haluaa olla tarkkanäköisempi.
torstaina, marraskuuta 25, 2004
Piikkipyörylää
Pyöritän, pyöritän piikkipyörylää,
aamulla kello viisi.
runoili Ezra Pound aikoinaan. [Oik. T. S. Eliot, kuten kommenttiosastossa viisaasti huomautettiin...]
Herätys siis tänään 4.59, blog 5.25, bussi 5.37, juna 6.34, opetus 10.00, juna 14.27, takaisin 17.30 ja sitten voimmekin aloittaa päivän työt.
Joutseno, here I come.
"Joutsenon Opisto on ideologisesti sitoutumaton aikuisoppilaitos, joka sijaitsee Lappeenrannan ja Imatran puolivälissä. Opisto järjestää laaja-alaista avoimen yliopiston, kielten, kirjoittamisen ja kuvataiteen koulutusta. Joutsenon Taidekesä tarjoaa yli 30 eri taiteenalan kurssia. Joutsenon Opistossa toimii myös Humanistisen ammattikorkeakoulun Joutsenon koulutusyksikkö, jossa koulutetaan kulttuuripalvelujen tuottajia."
Kulttuuripalveluksia tuottavat saavat sitten tänään rautausannoksen elokuvatutkimusta. Olen vähän sillä päällä, kun eilinenkin menetteli, vaikka puhetta oli liikaa, niin kuin minulla aina. Mutta kuvat ovat hauskoja ja se on pääasia.
aamulla kello viisi.
runoili Ezra Pound aikoinaan. [Oik. T. S. Eliot, kuten kommenttiosastossa viisaasti huomautettiin...]
Herätys siis tänään 4.59, blog 5.25, bussi 5.37, juna 6.34, opetus 10.00, juna 14.27, takaisin 17.30 ja sitten voimmekin aloittaa päivän työt.
Joutseno, here I come.
"Joutsenon Opisto on ideologisesti sitoutumaton aikuisoppilaitos, joka sijaitsee Lappeenrannan ja Imatran puolivälissä. Opisto järjestää laaja-alaista avoimen yliopiston, kielten, kirjoittamisen ja kuvataiteen koulutusta. Joutsenon Taidekesä tarjoaa yli 30 eri taiteenalan kurssia. Joutsenon Opistossa toimii myös Humanistisen ammattikorkeakoulun Joutsenon koulutusyksikkö, jossa koulutetaan kulttuuripalvelujen tuottajia."
Kulttuuripalveluksia tuottavat saavat sitten tänään rautausannoksen elokuvatutkimusta. Olen vähän sillä päällä, kun eilinenkin menetteli, vaikka puhetta oli liikaa, niin kuin minulla aina. Mutta kuvat ovat hauskoja ja se on pääasia.
keskiviikkona, marraskuuta 24, 2004
Luento
Tässä tämän päiväinen luentoni Pohjois-Pohjalaisen osakunnan senioreille. Se on sitten yksitoista liuskaa pitkä.
Elokuvapropaganda ja -sensuuri Suomessa toisen maailmansodan aikana
Kansainvälisessä vertailussa suomalainen sodanaikainen elokuva vuosina 1939-1944 eroaa varsinkin suurvaltojen elokuvasta varsin selvästi. Katsottiinpa asiaa sitten agitaatio- tai integraatiopropagandan näkökulmasta, ero ei ole siinä, että propagandan osuus on merkittävintä uutiskatsauksissa, ajankohtaisissa lyhytelokuvissa ja muissa dokumenttielokuvissa, vaan siinä, että järjestelmällinen ohjaus elokuvallisen propagandan suunnan antamiseksi jäi pieneksi.
Käytännössä propagandan suuntaa määritteli tarkimmin elokuvasensuuri. Sensuurisäännöstö oli muokattu amerikkalaisen, saksalaisen ja ruotsalaisten esikuvien mukaan vuonna 1935, aikana jolloin yhteiskunnallinen kontrolli oli muutenkin kiristymässä, mistä kiihotuslaki käynee esimerkistä. Sodan uhatessa elokuvasensuurin säännöstöä tiukennettiin. Muutokset koskivat neljän vuoden takaisen sensuuriohjeiston 11 pykälää. Uudet poliittiset kieltoperusteet annettiin 6.10.1939:
"Esitettäväksi ei saa hyväksyä filmiä, jossa l) oman kansan historiaan, laitoksiin, kunnioitettuihin henkilöihin ja kansallistuntoon suhtaudutaan epäkunnioittavasti, 2) esitetään jotain lainhenkeä loukkaavaa tahi yleensä kiihoittavaa ja ärsyttävää ulko- tai kotimaista poliittista tai yhteiskunnallista propagandaa, 3) toisia kansoja tarkoituksellisesti loukataan, 4) loukataan tai epäkunnioittavasti kohdellaan virallista tai hyväksyttyä lippua, 5) esitetään jotain sellaista, joka on omiaan vahingoittamaan maan puolustusta, heikontamaan kansamme puolustustahtoa, huonontamaan valtakunnan suhteita ulkovaltoihin tahi vaarantamaan maan puolueettomuutta."
Pykälän sanamuodot ansaitsevat pohdiskelua. Tarkastusohjeiden 11 pykälän ensimmäinen momentti tukee vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä, sen instituutioita ("laitoksia") ja niille annettuja ideologisia perusteluja ("oman kansan historia") ja suojelee valtaapitäviä eliittejä ja yhteiskunnallisia auktoriteetteja ("kunnioitetut henkilöt"). Säädös antoi filmitarkastamolle mahdollisuuden ohjata mielipiteitä poliittisen elokuvasensuurin keinoin. Vaihtoehtoisten yhteiskunnallisten ja yhteiskuntaan liittyvien näkemysten julkituominen voitiin siten estää sensuurissa vetoamalla auktoriteetteihin ("kunnioitetut henkilöt"), legitiimisyyteen ("oman kansan historia", "laitokset") ja hallituksen politiikkaan ja sitä taustoittaviin ideologioihin ("laitokset" ja "kansallistunto").
Sisäpoliittisesti oli merkittävää, että listalle oli sijoitettu kieltoperusteeksi "kansallinen tunto". Sen ideologinen tulkinta oli keskeisin sosiaalidemokraattien ja porvarien välinen kiistakysymys elokuvasensuurilain käsittelyssä eduskunnassa vuonna 1938. Punamultahallitusrintaman hajottua lainsäädäntöä ei tuolloin saatu aikaan.
Tarkastusohjeiden yhteiskunnallisten kieltoperusteiden toinen kohta korosti aluksi vaatimusta yhteiskunnallisten toimien legaalisuudesta, jonka piti heijastua myös valkokankaalta. Ohjeen avulla pidettiin yllä kuria ja järjestystä. Tämä oli eksplikoitu myös tarkastusohjeiden 1 pykälässä (rikokset, vääryydet ja pahuudet, laillinen yhteiskuntajärjestys) ja 5 pykälässä (rikollisuus). Mutta vain 11 § puhuu "lain hengestä". Sensorien valta nousi suureksi, kun he eivät pelkästään voineet puuttua elokuvien mahdollisiin lainvastaisuuksiin, vaan ylettyivät tulkitsemaan "lain henkeä". Tämäkin oli ideologinen tulkintakysymys, ja siten sisäpoliittinen riidanaihe, kuten vuoden 1938 eduskuntakäsittely osoitti.
Yhtä mieltä sen sijaan oltiin siitä, että vallitsevia yhteiskunnallisia ja yhteiskuntaan liittyviä näkemyksiä voidaan uhata yhteiskunnan ulkopuolelta tai sisäpuolelta tulevalla "ärsyttävällä" tai "kiihoittavalla" elokuvapropagandalla. Sensuurin propaganda-säännös koski yleisesti poliittista mainostuskieltoa, jota Helsingin Sanomat oli ehtinyt vaatia jo vuonna 1934. Suurimmat ongelmat koituivat käytännössä vasemmiston filmeille. Mutta yhtä tärkeä oli ulkomaisesen propagandan kontrolli. Neuvostoliittolainen kommunismi/sosialismi, saksalainen kansallissosialismi ja italialainen fasismi valmistivat elokuvia, jotka olivat varmasti ohjeen kieltämää ulkomaista yhteiskunnallista tai poliittista propagandaa. Suomessa se johti elokuvien maahantuojien taloudellisperäiseen itsesensuuriin: kun neuvostopropagandan klassikko Panssarilaiva Potemkin (Bronenosets Potemkin, Neuvostoliitto 1925) oli jo varhain kielletty ja niin kävi myös natsipuolueen "marttyyria" kuvanneelle Horst Wessel -elokuvalle Hans Westmar, toimi sanomalehdistön näkyvä uutisointi varoituksena maahantuojille.
Jos elokuvasensuuria tarkastellaan yleisesti taloudellisesta näkökulmasta, voidaan ajatella, että elokuvien tuottajat välttävät riskejä, jotka johtaisivat kaupalliseen katastrofiin eli sensuurin täyskieltoon. Riskinotto saattoi johtaa myös elokuvan leikkaamiseen tai veron nousuun. Asialla on kääntöpuoli, sillä o ttamalla riskejä tuottajat saattavat arvioida saavansa kaupallista menestystä. Sallitun ja kielletyn rajapinnan käsittely saa aina paljon julkista huomiota, toisin sanoen mainosta. Näitä elokuvahistorialle yleisemminkin tyypillisiä keinoja ovat moraalisen ja siveellisyyden alan laajentaminen tarjoamalla sensuuriin otoksia, jotka olivat selvästi määrittelevien sääntöjen valossa tulkinnanvaraisia. Tämä on tarjonnut yleisölle siveellisyyden ja säädyttömyyden uudelleenarviointia, ts. paljasta pintaa ja sänkykohtauksia, mutta myös erilaisia luokka- ja kansallisuuskäsitysten määrittelyjä, ts. perinteistä poliittista tematiikkaa. Poliittisten aiheiden käsittely on tuottajalle muita aiheita "vaarallisempaa", koska se voi johtaa todennäköisemmin sensuurin täyskieltoon, ja siksi tuotannollinen riskinotto näissä teemoissa on pienempää kuin moraalin, siveyden ja säädyttömyyden alalla. Kaikki suomalaiset elokuvayhtiöt näyttäisivät yksituumaisesti omaksuneen valtiollisen linjan mukaisesti nationalistis-ideologisen retoriikan; siten historiallisia elokuvia voi hyvin pitää kansallisuusteknologiana.
Pykälän kolmas momentti pyhitetään erikoisesti elokuvissa mahdollisesti esiintyvien "muiden kansojen halventamisen" estämiseen. "Oman kansan" lisäksi haluttiin korostetusti suojella myös "muita kansoja". Sensuurilla oli nyt mahdollisuus puuttua etnisiin painotuksiin, ja se teki mahdolliseksi rasismin vastaisen sensuurin. Se olisi ollut kelvollinen peruste kieltää antisemiittiset elokuvat, mutta esimerkiksi saksalaisen Jud Süss-elokuvan tulo markkinoille keväällä 1941, ettei säännöstä haluttu käyttää loppuun asti. Säännös suojeli myös "heimokansoja" mahdolliselta kielteiseltä propagandalta.
Sensuurin suojelun kääntöpuolena on tietysti nationalistiselle retoriikalle tyypillinen yhtenäisyyden ideologian painotus. Se näkyi ajan elokuvissa. Yhtenäisyyttä - se tarkoittaa yhtenäiseksi usein reunat pois leikaten määriteltyä kansakuntaa ja yhteiskuntarauhaa - rakennetaan elokuvissa häivyttämällä kaikenlaisia eroja, luokkaeroja, sukupuolieroja, kielieroja ja alueellisia eroja. Yhtenäisyyden painotuksella oli myös taloudellinen merkityksensä. Elokuvateollisuus tarvitsi elokuvilleen mahdollisimman laajan yleisön: "meikäläiset" elokuvat sopivat kaikille! Äänielokuvan aikana myös kielellä oli merkitystä, kieliargumentti liitti elokuvan kansalliseen entistä tiiviimmin.
Erityisen selvästi tämä näkyi 1930-luvun lopun historiallisissa spektaakkeleissa, jotka käsittelivät nationalistisen historiankirjoituksen mukaisia "kansallisen historian" käännekohtia. Sellaisia ovat Suomi-Filmin aktivistielokuvat Jääkärin morsian (1938) ja Aktivistit (1939) ja Suomen Filmiteollisuuden nationalistisen historiantulkinnan visuaalinen oppitunti Helmikuun manifesti (1939), ja vihdoin Jäger-Filmin tuottama Isoviha (1939), jota tosin elokuvasensuuri käsitteli erittäin rankasti. Aiheet puhuttelivat suuria aikalaisyleisöjä: Jääkärin morsian oli vuonna 1938 Suomi-Filmin tuottoisin elokuva ja Helmikuun manifesti samaten tuottoisin seuraavana vuonna Suomen Filmiteollisuudelle. Ne joutuivat kielletyksi jatkosodan jälkeen, ja vapautuivat vasta 1980-luvun televisioesityksiin, silloinkin paljonkin siistittyinä versioina. 1960- luvulla ja vielä 1970-luvulla ulkoministeriö kielsi niiden esittämisen.
Neljännen momentin kielto loukata tai epäkunnioittavasti kohdella "virallista tai hyväksyttyä" lippua säilyi muuttumattomana uudessakin ohjeistossa. Suomen lipusta oli toki olemassa halventamisen kieltävä lippulaki, mutta kieltoperuste näyttää käsittäneen myös ulkovaltojen liput ja kansalliset symbolit. Symboleita koskevia leikkauksia tehtiin runsaasti varsinkin talvisodan alla ja taas jatkosodan päätteeksi kiellettyjä saksalaisia elokuvia uudelleen tarkastettaessa.
Viides momentti voidaan jakaa useaan teemaan. Ensin siinä kiellettiin "maan puolustusta" vahingoittavat elokuvat. "Maan puolustuksen" asema sensuurissa korostui, kun epämääräisen termin määritteleminen jäi yksinomaan sensoreille. Muun ohjeiston tavoin tämäkin ohje heijasti selvästi porvarillisen Suomen arvomaailmaa, mikä vastasi poliittisia voimasuhteita, olihan porvarillisilla ryhmillä mm. eduskunnassa ja sen myötä myös filmitarkastamon sensoreiden parissa selvä enemmistö. Mutta edellä käsitellystä eduskunnan lainsäädäntöyrityksestä (1938) voidaan päätellä, että näistä arvoista ei oltu pelkästään yhtä mieltä. Tulkintojen raja kulki yhtäällä sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton välillä, mutta myös äärimmäisen oikeiston argumentit erottuivat keskustasta nationalistissävytteisellä jyrkkyydellään.
Arkipäivään ja siviilielämään sekä henkisiin arvoihin enemmän viitanneen "maan puolustuksen" lisäksi viidennessä momentissa määrättiin kiellettäväksi elokuvat, jotka "heikentävat kansamme puolustustahtoa". Ensimmäisen momentin nationalistinen "kansallistunto" ja "laitokset" eli instituutiot, kuten armeija, saivat näin tuekseen "kansan puolustustahdon", jonka vaalimiseksi ja vahventamiseksi tarkastamo sai laajat valtuudet ohjailla mielialoja poliittisen elokuvasensuurin avulla. Talvisodan aikana se merkitsi armeijan antamien ohjeiden mukaisesti pasifististen, mielialaa heikentävien tai peräti defaitististen elokuvien kieltämistä.
Viidennessä momentissa kiellettiin myös elokuvat, jotka saattaisivat huonontaa maamme suhteita ulkovaltoihin: Suomen hallitus oli ilmoittanut olevansa puolueeton suurvaltojen välisessä konfliktissa. Tarkastamosta tuli näin poliittisen tehtävä valvoa elokuvien ulkopoliittista sanomaa, kuten poliittinen oikeisto oli 1938 vaatinut. Samalla se sitoi tarkastamon tiukasti ulkoasiainhallintoon ja ulkopolitiikan tekemiseen, sillä tehtävää ei voinut toteuttaa, jollei sensuurissa ollut edustettuna riittävää asiantuntemusta.
Talvisodan elokuvasensuuri
Elokuvasensuurin käytännön toiminnan vajaana kahtena kuukautena ennen talvisotaa voi tiivistää neljään toteamukseen. Ensinnäkin elokuvasensuuri toteutti ulkopoliittista suojaavaa tehtävää, kun se Suomen puolueettomuuspolitiikkaan vedoten karsi valtaisat mitat saanutta ulkomaista propagandaa. Puolueettomuuden suojaaminen saattoi muodostaa ulkopoliittisen ongelman, ja johti usein leikkauksiin esimerkiksi kansainvälisten riitojen käsittelyssä, vihollisen, vieraiden maiden johtajien, instituution tai kansallisten symbolien halventamistapauksissa.
Toiseksi tarkastamo pyrki leikkauksillaan joskus myös lieventämään elokuvapropagandaa. Se leikkasi sodan uutiskatsauksiin sijoitettuja arvailuja sodan lopputuloksesta eli perusteetonta voitonoptimismia. Samasta syystä tarkastamo kiinnitti huomiota esimerkiksi uutiskatsauksiin säännönmukaisesti sijoitettuihin animaatioihin, jotka visuaalisesti kuvasivat esimerkiksi rintamalinjojen muutoksia. Sensuuri puuttui niin ääneen, kuvaan kuin sanaankin.
Määrällisesti sensuuri osui pahemmin sanaan ja ääneen ei niinkään visuaaliseen. Sen vuoksi elokuvasensuuri iski talvisodan alla pahimmin juuri brittipropagandaan, ei niinkään äänen ja visuaalisuuden paremmin taitavaan saksalaisten elokuvapropagandaan. Kovimmin kohdelluiksi tulivat brittien puhepainotteiset uutiskatsaukset. Brittien uutiskatsauksia tarkastamo päätti esittää varsin usein jopa mykkänä. Tarkastamo muutti linjaansa vasta kun maahantuoja uhkasi lopettaa mykistettyjen uutiskatsausten esittämisen kokonaan. Talvisotaan tultaessa tarkastamo leikkasi pois vain ne otokset, jotka katsoi poliittisesti sopimattomaksi.
Kolmanneksi elokuvasensuurilla oli negatiivisena sensuurina myös propagandavaikutusta. Ainoana toimivana sensuurijärjestelmänä elokuvan näyttää olleen esikuva järjestettäessä Maan Turvan laajamittaista, väestöön kohdistunutta propagandatoimintaa ja mielialatarkkailua. Tarkasti toiminut elokuvasensuuri tarjosi vaikutteita myös omalle propagandalle: se mitä muilta leikattiin, näyttää löytäneen tiensä omiin propagandaelokuviin jo talvisodan aikana.
Neljänneksi elokuvasensuuri pyrki toimillaan vaikuttamaan väestön mielialaan ja erityisesti käsityksiin totaalisesta ja teknisestä sodasta. Sensuurileikkaukset tukivat hallituksen salailua esimerkiksi liikekannallepanon yhteydessä. Hallituksen neuvottelulinjaa tuettiin elokuvasensuurissakin tiukalla uutissensuurilla. Operaatiokuvausten kielloilla tarkastamo lievensi sodan uhkaavuutta ja pelkoja sekä teki mahdolliseksi propagoida omien maanpuolustuksellisten mahdollisuuksien puolesta suursodan keskellä.
Talvisodan sytyttyä ajoin kovaksi yltynyt sensuuri lieveni. Vaikka yleisen sensuurin päävastuu oli päämajalla, elokuvasensuuri kuului osana kotialueen sensuuria Kustaa Vilkunan johtaman Erillisen sensuuriviraston alaisuuteen. Yksi syy sensuurin lievenemiseen oli tietojen ja varsinkin uutistoiminnan pimittämisen aiheuttama närä niin koti- kuin tulirintaman yleisöjen joukossa. Salailun politiikka oli johtanut liian tiukaksi koettuun yleiseen uutissensuuriin.
Muutoin talvisodan sotasensuuri jatkoi monin tavoin aiempaa sensuurilinjaa esimerkiksi karttojen ja animaatioiden leikkauksillaan. Erillinen sensuurivirasto pönkitti myös päämajan tiedotuspoliittista monopolia silloin, kun se sensuroi muiden maiden uutisfilmien näkemykset Suomen ja Neuvostoliiton välisestä sodasta.
Oman propagandan menestymismahdollisuudet perustuivat sensuurin, propagandan, tiedotuksen toimivuuteen ja mm. elokuvaajien ja journalistien toimintamahdollisuuksien tarjoamiseen. Talvisodassa elokuvapropagandan ja kansainvälisen elokuvauutisoinnin levittämisen esteenä ei ollut elokuvasensuuri, vaan päämajan tiedotuspolitiikka, joka esti ajankohtaisen kuva-aineiston ottamisen sotatoimialueilla. Kämppi saattoi soveltua journalistien tiedonjanon tyydyttämiseen ainakin jossain määrin, mutta elokuvaajille se ei riittänyt.
Käytännössä talvisodan suurimman kieltorypään takana oli päämajan kontrolloima Finlandia Uutistoimisto, joka seurasi toimintapaikkansa Vaasan läheisyydessä myös paikallista elokuvatarjontaa. Kun päämaja oli pyrkinyt estämään pasifististen aatteiden julkisen esittämisen jo ennen talvisotaa, ryhtyi FU ensin paikallisiin ja lopulta filmitarkastamoon vedoten valtakunnallisiin toimiin niiden kieltämiseksi. Samalla tavalla kiellettiin myös joitakin ensimmäisen maailmansodan sotakuvauksia "sopimattomina" sodan aikana esitettäksi. Kielletyksi tuli viisi näytelmäelokuvaa.
Lyhyt sota ei anna välttämättä parhaita mahdollisuuksia elokuvasensuurin toiminnan laajemman merkityksen arviointiin. Joitakin yleistyksiä voi silti tehdä.
Elokuvasensuurin politiikan kytkös sodan päämääriin näyttäytyy selvänä: täyteen toimintakuntoon päästyään sensuuri mukautui nopeasti hallituksen muuttuviin ulkopolitiikan päämääriin ja tuki sitä. Saksan elokuvapropagandan suhteen harjoitettiin jo talvisodan alla ja sodan aikana varovaista sensuuripolitiikkaa, Englantia kohtaan jo paljon kovempaa. Selvin muutos tapahtui Ranskan suhteen: sensuuri parhaimmillaan jopa pyrki miellyttämään Ranskan viranomaisia. Silloin Valtion filmitarkastamolle jäi vain ulkopoliittisen käsikassaran tehtävä. Talvisodan lopulla sotasensuuriksi sulautettu filmitarkastamo leimasi sen, minkä ulkoministeriö määräsi. Ajankohdasta päätellen poliittisena syynä tähän oli Ranskasta toivottu apu talvisodan taisteluihin.
Talvisodan aikana valtion rooli elokuvien valmistamisessa ei noussut vielä suureksi. Toisin oli jatkosodan aikana. Puolustusvoimain katsausten, Finlandia-katsausten ja Valtion tiedotuslaitoksen valmistamien elokuvien suuri osuus kaikesta elokuvatuotannosta kertoo kuitenkin valtiovallan intresseistä: kaikenlainen propaganda nähtiin tarpeelliseksi ja siihen oltiin valmiita satsaamaan.
Moskovan rauhan ajan propagandaa
Elokuvaneuvos Kari Uusitalo on luonnehtinut näytelmäelokuvien näkökulmasta: isänmaallisten aatedraamojen valmistaminen koettiin elokuvateollisuuden piirissä eräänlaiseksi kansalaisvelvollisuuden muodoksi, joka tuki valtiojohtoista sotapropagandaa. Yleisellä tasolla konfliktia ei siis ole näkyvissä.
Miten tuo sotapolitiikkaa tukeva kansalaisvelvollisuus näkyi esimerkiksi Moskovan rauhan aikana? Yksi ulottuvuus on havaittavissa Karjala-aiheisissa elokuvissa vuonna 1940, esimerkiksi Orvo Saarikiven Suomi-Filmille (S-F) tekemässä elokuvissa Anu ja Mikko ja Toivo Särkän Suomen Filmiteollisuudelle (SF) tekemässä siirtoväkielokuvassa Tavaratalo Lapatossu & Vinski, mutta ennen muuta yhtä valtakuntaa korostavassa teemassa Mika Waltarin käsikirjoittamassa ja Wilho Ilmarin SF:lle ohjaamassa elokuvassa Oi kallis Suomenmaa, joka korosti sodassa haavoittuneen karjalaissotilaan tarinan kautta muistoja, suruja, menneitä ja tuon hetkisiä taisteluja, mutta toi esiin myös mahdollisuuden menestyksekkääseen tulevaisuuteen.
Aikakauden selvin propagandaelokuva on kuitenkin Risto Orkon pitkä dokumenttielokuva Taistelun tie, Kotirintamalta etulinjoille talvella 1939-1940, jota kannattaa katsoa jopa revansistinen näkökulma mielessään, siinä määriin vihaa ja uhmaa korostava sanoma sillä on, vaikka sensuuri kyllä leikkasi elokuvasta pois jäätyneiden venäläisten sotilaiden kuvia. Kaiken kaikkiaan elokuva teki selväksi siviileille, kuinka välttämätöntä oli pysyä aseistettuna Moskovan rauhan jälkeenkin, ja sitä esitettiin talvisodan jälkeen aseissa pysyneille joukoille.
Suosituimmat elokuvat Moskovan rauhan aikana olivat miljoonan katsojan rajan toisena rikkonut Kulkurin valssi ja Kaivopuiston kaunis Regina, molemmat Suomen Filmiteollisuuden Toivo Särkän ohjaamia melodraamoja. Tämän kaltaisissa elokuvissa poliittiset teemat ovat mukana kätkettyinä: selvästi erottuvien kansallisuus- ja etnisyyskysymysten ohella niissä viitataan moniin arkipäiväisiin asioihin kuten säännöstelyyn tai esimerkiksi hedelmien puutteeseen, mutta niissä on löydettävissä myös virallista perhepolitiikkaa, äidin aseman sublimoimista - vastinparina pilkanteko lapsettomista äideistä - ja aika ajoin myös poliittisuskonnollista isänmaallista hartautta puhein ja symbolein esitettynä.
Elokuvasensuurin luonne muuttui talvisodan sotasensuurin päätyttyä. Sensuurin toiminta liittyi nyt entistä selvemmin suurpolitiikkaan ja elokuvan kansainvälisyyteen. Aluksi, kesän ja syksyn aikana vuonna 1940 elokuvasensuuri oli äärimmäisen löyhää. minkä seurauksena Saksan propagandan merkitys kasvoi. Saksan uutisfilmit ja sotadokumentit pääsivät sensuurin estämättä vaikuttamaan muutenkin trendikkääseen saksalaisboomiin, jota valtiovalta monin keinoin tuki. Suosituimpia elokuvia olivat yhä amerikkalaiset, mutta ne eivät vielä toimineet poliittisena vastapainona saksalaisille elokuville ja muulle räjähdysmäisesti kasvaneelle kulttuuriyhteistyölle Saksan kanssa. Päinvastoin kuin Saksalla, amerikkalaisilla ei vaikutusvaltaisesta kulttuurisesta asemastaan huolimatta ollut suuria tavoitteita Suomen suhteen. Britit eivät voineet vastustaa Saksan kulttuurista menestystä, koska he eivät keksineet keinoa tuottaa propagandaansa fyysisesti eristettyyn Suomeen.
Syksystä 1940 lähtien elokuvasensuuria voidaan sanoa saksalaismyönteiseksi, mikä jatkui jatkosodan loppuun saakka. Keväällä 1941 elokuvasensuuri jopa kielsi kokonaan joitakin brittielokuvia Saksan toiveille herkistyneen ulkoministeriön määräyksestä. Propagandistisen saksalaiselokuvan suojelu ei kuitenkaan mennyt äärimmäisyyksiin, vaan saksalaispropagandaa riitti elokuvasensuurin saksien käsittelyynkin. Saksan elokuvan volyymietu salli sen helposti. Jatkosodan alettua elokuvat voitiin taas vapauttaa julkisiin esityksiin.
Kesällä 1940 talvisodan aikana Aho & Soldanin Ruotsissa valmistamat propagandafilmit, joissa pohjoismaiselle yleisölle korostettiin Suomen kuulumista länteen niin poliittisesti kuin kulttuurisestikin, nostettiin ulkoministeriön määräyksestä Finlandia Uutistoimiston varastojen hyllyille. Muuten kotimaisella elokuvalla, joka osallistui täysin purjein mielialojen hoitoon ja moraalin ylläpitoon, ei ollut sensuurivaikeuksia. Ainoat kotimaisen elokuvan sensuuritapaukset Moskovan rauhan aikana koskivat uskonnollisia kysymyksiä (Simo Hurtta) ja venäläisvastaisuutta (Isoviha). Jälkimmäisessä tapauksessa elokuvan kielto perustui siihen, ettei Neuvostoliittoa haluttu ärsyttää äärimmäisen kireässä poliittisessa tilanteessa.
Filmitarkastamon kytkeytyi vuoden 1941 kevään mittaan tiukemmin ulkopolitiikan tekemiseen, ja joutui lopulta joutui sen suoranaiseen valvontaan. Toukokuussa 1941 tarkastamon jäseneksi nimitettiin ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Asko Ivalo.
Jatkosodan kotimainen elokuvapropaganda
Jatkosodan suomalaiset elokuvat kuvasivat reserviläisiä ja talkootöitä, ne puuttuivat melodraaman keinoin sotaanlähdön, haavoittumisten ja kaatumisten aiheuttamaan suruun, sankarivainajuuteen ja sodan kykyyn purkaa luokkaristiriitoja parhaimpina esimerkkeinä entisen IKL:n piirisihteeri Ilmari Unhon elokuvat Kirkastettu Sydän (1943) ja Kartanon naiset (1944). Joskus elokuvat valoivat uskollisuudenvaloja isänmaalle kuten tehdään Wilho Ilmarin Suomi-Filmille ohjaamassa elokuvassa Hopeakihlajaiset (1942). Tämän kaltaisia poliittisia teemoja saa turhaan etsiä yleisistä melodraaman määritelmistä.
Avoimesti Neuvostoliiton vastaisia elokuvia oli lopulta vähän, jos puolustusvoimain katsaukset jätetään tässä sivuun: vakoiluaiheisten elokuvien lisäksi Wilho Ilmarin S-F:lle ohjaama Yli rajan palkittiin fasistisessa Italiassa juuri näistä ansioistaan, Risto Orkon samalle yhtiölle tekemän Jees ja just elokuvan sankarit seikkailivat sisseinä venäläisten selustassa. "Ryssittely" riisuttiin kuitenkin kokonaan elokuvista vasta välirauhan jälkeen 1944, jolloin sodan aikana valmistuneita käsikirjoituksia osattiin katsoa jo tästäkin näkökulmasta. Paluu ryssittelyyn tapahtui vasta Pekka Parikan Talvisota-elokuvan yhteydessä 1989.
Rintamaelämään viitattiin toki aika ajoin muissakin elokuvissa, ja joskus poliittisesti sävyttynyt aikaperspektiivi ulottui tsaarinaikaan ja taaemmaksikin. Sehän oli ollut trendinä juuri ennen sotaa valmistuneissa historiallisissa draamoissa, kuten Jääkärin morsiamessa, Aktivisteissa, Helmikuun manifestissa ja nimensä mukaiseen aikaan sijoittuvassa Isovihassa.
Näiden elokuvien "ryssänvastainen" tendenssi - ilmaus on Hannu Lemisen myöhemmässä televisiohaastattelussa käyttämä aikalaisilmaus - oli kaikille katsojille, filmitarkastamon sensorit mukaan lukien, päivänselvää. "Antaa mennä vaan", sanoi sensuuripäällikkö Jääkärin morsiamesta lavastaja Lemiselle. Elokuvat vapautuivat sodan jälkeisistä sensuurikielloista vasta 1980-luvulla. Historiallinen muutos pilkottaa kuitenkin esimerkiksi kahden elokuvan teon keskeyttämisenä: jatkosodan ajalla pysäytettiin tuotanto Wilho Ilmarin elokuvalta Katoavat rajat, jonka tapahtumat sijoittuivat valloitettuun Itä-Karjalaan ja Topo Leistelän Saksaa ihannoivalta elokuvalta Me kuulumme Eurooppaan. Myös sodan aikana kirjoitettuja käsikirjoituksia siivottiin 1944 ja 1945 valmistuneista elokuvista: mm. ryssittely karsittiin pois.
Vuosina 1940-44 valmistuneista 88 näytelmäelokuvasta vain 12 perustui ajankohtaiseen tematiikkaan. Vaikka suurin osa elokuvista oli menneisyyteen sijoittuvia romanttisia melodraamoja tai komedioita, eivät nekään eivät olleet täysin eskapistista pakoa todellisuudesta, kuten usein on todisteltu, vaan monet päällisin puolin viihteelliset elokuvat sisälsivät integraatiopropagandaa, joilla korostettiin mielenhuoltoa ja pyrittiin parantamaan ja kehittämään mielialoja haluttuun suuntaan.
Viihteellisillä elokuvilla oli tehtävänsä sodan kokonaisuudessa, eikä psykologisen sodankäynnin metodiikka ollut tuntematonta suomalaisessakaan elokuvassa. Silti suoranainen poliittinen propaganda, joka on tuttua saksalaisesta ja neuvostoliittolaisesta elokuvasta, ei ollut tyypillinen osa suomalaista näytelmäelokuvaa.
Näytelmäelokuvatuotanto oli tietysti valtiollisesti harjoitetun elokuvasensuurin valvomaa, mutta itse tuotantoprosesseihin valtiovalta ei juurikaan puuttunut. Ainoa elokuvan genre, johon valtio - tarkemmin sanottuna armeija - halusi puuttua yleisemmin oli sotilasfarssi. Vuonna 1943 armeijan sisällä voimistunut kurikampanja ulottui myös armeijan julkiseen kuvaan, imagoon. Kun kenraaliluutnantti W. E. Tuompo ja päämajan tiedotusosaston majuri Kalle Lehmus kirjoittivat Valtion filmitarkastamolle, että "yleisesti meikäläinen sotilas esitetään koomillisena, älyllisesti heikkona ja esimiehiään vastustavana tyyppinä ja samanaikaisesti upseeri alaisiaan ymmärtämättömänä vähälahjaisena keikarina", on selvää että ainekset kulttuuriselle konfliktille olivat olemassa. Yleisestä konsensusperiaatteesta huolimatta populaariviihteen ja armeijan katse osuivat aivan eri asioihin.
Armeija oli kyllä ymmärtänyt elokuvan merkityksen propagandassaan. Edellä mainittu tapauskin oli oikeastaan vain välikappale: tavoite oli muualla. Armeija halusi käyttää Risto Orkon ja Suomi-Filmin Jees ja just -elokuvan antamaa mahdollisuutta hyväkseen ja laajentaa vaikutuspiiriään elokuvasensuurissa. Armeija ei saanut toivomaansa, sillä vuonna 1943 koko tarkastusjärjestelmää tarkasteltiin uudella silmällä, ja eduskunnan johtamien uudistoimenpiteiden ollessa kesken, ei armeijaa haluttu päästää mukaan. Silti toinenkin sotilasfarssi, Varuskunnan pikku morsian, joutui ensin kielletyksi ja sitten lyhennetyksi armeijan vaatimusten johdosta, nostettiinpa niiden veroakin vielä ikään kuin varoitukseksi. Kovin suopeasti ei armeijan piirissä katsottu myöskään T. J. Särkän ohjaamaa elokuvaa Tyttö astuu elämään, joka, kuten sanottiin, vaaransi puolustusvoimien arvovaltaa. Särkkä veti elokuvansa pois vapaaehtoisesti markkinoilta sodan päätyttyä - se kuvasi korostetun ihannoivaan, mutta ehkä teennäiseenkin sävyyn esimerkiksi lottia. Jees ja just joutui sensuurin pannaan heti sodan jälkeen.
Silti puolustusvoimat saattoi hyvinkin tukea integraatiopropagandaa, joka oli sävytetty korkeilla kristillisillä arvoilla ja konsensusta korostavalla äitiys- ja uhrausmyytti-ideologialla. Ilmari Unhon Suomi-Filmille tekemän elokuvan Kirkastettu sydän taistelu- ja leirikohtaukset saatiin tehdä Hyrylän koulutuskeskuksen mailla, puolustusvoimien paukkutarvikkeilla höystäen. Tuloksena olikin varsin vauhdikas taistelukohtaus - parhaimpia lajissaan Suomessa.
Lyhytelokuvia oli valmistettu valtion verotuella innokkaasti jo vuodesta 1933 lähtien. Sotavuosina tuotettiin vajaa sata lyhytelokuvaa vuodessa. Uutisfilmien osuus niistä vaihteli vuoden 1940 neljänneksestä yli puoleen vuonna 1942 ja hieman alle puoleen kahtena seuraavana vuonna. Talvisodan aikana valmistui kaikkiaan 21 lyhytkuvaa, joista yhdeksän oli Suomi-Filmin valmistamia uutiskatsauksia ja neljä saman yhtiön lyhyitä äärimmäisen propagandistisia sotilaspiloja, joissa voitiin kyllä pilkata "ryssää" ja "Molotoffia", mutta ei sentään Stalinia. Jatkosodassa Stalininkin kuva sai luonnehdinnan "epäjumala": sen hyväksymisessä sensuuri sai kyllä katsella sääntökirjan sijaan sormiensa väliin. Kansallisten johtajien ja symbolien pilkkaaminen oli kielletty teema, mutta sensuuri voi propagandaa tukiessaan poiketa omista säännöistä. Sensoreilla kun oli oikeus tulkita "lain henkeä".
Eniten jatkosodan aikana lyhytelokuvia valmistanut Finlandia-Kuva oli puolustusvoimien valvonnassa. Se valmisti kaikkiaan 183,5 elokuvaa. Puolustusvoimat oli kolmantena 102 elokuvalla. Suomi-Filmi teki 176 lyhytelokuvaa ja Oy Filmiseppo pääsi yli sadan elokuvan sekin. Valtio oli mukana muutenkin, esimerkiksi keskisuuri valmistaja Aho & Soldan valmisti elokuviaan myös valtion rahalla: se oli ryhtynyt kuvaamaan puolivirallisen Finlandia Uutistoimiston palkkaamana jo talvisodan alla valtiollisen intressien nimissä kansallismielisiä, konsensusta ylläpitäviä uutis- ja propagandafilmiä. Talvisodan jälkeen Aho & Soldanin Tukholmasta pohjoismaisille markkinoille suunnatut elokuvat, jotka korostivat Suomen kuulumista läntisiin demokratioihin, pantiin pysyvästi hyllylle. Valtiollisesti tuotettujen talvisodan ja jatkosodan lyhyt- ja dokumenttielokuvien esittäminen kiellettiin lähes täysin sodan jälkeen. Ne ovat tulleet julkisuuten vähän kerrallaan 1980-luvulta lähtien.
Syksyllä 1941 hyökkäyssodan aikana suomalainen propaganda pyrki maailmalle: katsauksia lähetettiin saksalaisviittaukset täysin pois sensuroituna Yhdysvaltoihin kahteen erilaiseen versioon leikattuna ja leikkaamattomina Ruotsiin, jossa niiden levitys annettiin sodan alun huumassa saksalaiselle UFA-yhtymälle, jonka mahdollisuudet levitykseen heikkenivät Ruotsissa varsin pian. Tätä mm. Suomen sotilasasiamies Stewen Tukholmasta jälkeen päin kritisoi. Tärkein kanava maasta ulos oli Saksa, jonne katsaukset lähettiin sijoitettavaksi saksalaisiin UFAn maailmanlaajuisiin Auslandswochenschau-katsauksiin. Menestys oli kohtalainen, vaikka Suomessa odotettiin siltä enemmän: alkuvuosina suomalaista ainesta on lähes joka toisessa saksalaiskatsauksessa. Laajasti levinnyttä saksalaista uutiskatsausta ei Suomessa juurikaan sensuroitu: jatkosodan ajalle mahtuu muutama leikkaus: yksi sodan alusta koski Suomen ja Saksan liittolaissuhdetta, toinen sitä kenelle Suursaaren valtauksen kunnia kuuluu, kolmas tammikuussa 1944 yllättäen amerikkalaisvastaista ilmausta.
Saksalaisvaikutus suomalaisissa katsauksissa näyttäisi olleen vähäistä, vaikka niitä esikuvina katseltiin. Eräs mielenkiintoinen piirre on TK-kuvaajien nimien esittäminen alkuun sijoitetulla planssilla - Saksassa se oli itsensä Adolf Hitlerin idea - propagandakomppanian miehet olivat Hitlerin mukaan tärkein välikappale taistelevien sotilaiden ja Saksan kansan välillä: siksi heistä piti tehdä eräänlaisia tähtiä tai ainakin julkkiksia. Se nosti propagandatyöntekijän arvoa. Suomessa TK-kirjoittajien ja kuvaajien arvostus ei ollut erityisen suurta. Syitä siihen oli monia, sensuurista liian vapaamieliseksi nähtyyn käytökseen.
Kaiken kaikkiaan eri tuotantoyhtiöt näyttävät olleen varsin yksituumaisia nationalismissaan, puolustushengen ylläpitämisessä ja yhteisten ponnistusten tukemisessa. Mutta kritiikittömyys ei varsinkaan pitkittyneen sodan yhteydessä ole mahdollista. Yhteiskuntakritiikin korvasi tietty avoimuus: esimerkiksi ruoka- ja tavarapulasta ja jopa "mustasta pörssistä" voitiin puhua ääneen, propaganda näkyy kannustuksessa oikeaan käytökseen ja oikeaan toimintaan. Erityistä Suomessa oli velmuilevan huumorin käyttö: esimerkiksi talvisodan alla se ulottui dokumenttielokuvan humoristisesta pakinatyylistä Lapatossun propagandistiseen käyttöön elokuvissa ja radiossa, jossa puolestaan neuvostopropagandan vastapainoksi oli asetettu virallinen sotapropagandapakinoitsija Jahvetti.
Kun talvisodassa sensuuri puuttui kovalla kädellä ulkomaisiin uutisfilmeihin, jatkosodassa sensuurin painopiste oli amerikkalaisessa elokuvassa: pääosa vuonna 1942 kielletyistä lähes 50 elokuvasta - silloin kaikki markkinoilla olevat filmit tarkastettiin uudelleen - oli yli puolet amerikkalaisia. Saksalaisilla oli koko jatkosodan ajan valtava etulyöntiasema uutis- ja dokumenttifilmiensä avulla, sillä he saattoivat esittää niitä vapaasti, sensuurin puuttumatta asiaan. Se oli käytännön aseveljeyttä. Suomalainen elokuvasensuuri oli varmasti yksi osatekijä siinä, että suomalaisen tiedotustoiminnan ja propagandan asema heikkeni ratkaisevasti Yhdysvalloissa vuoden 1942 lopulla, kun julkinen tiedotustoiminta puolin ja toisin pakotettiin loppumaan. Suomalaisille jäi jäljelle suullinen vaikuttaminen; amerikkalaisilla oli Suomessa käytössään oikeastaan vain elokuva, joka kuitenkin säilytti suurimman valmistajamaan asemansa läpi sodan.
Sotatilanteen muutos loppusyksyllä 1942 kovensi Yhdysvaltojen politiikkaa myös Suomen suhteen. Henkilötasolla se näkyi ulkoministeri Rolf Wittingin, VTL:n johtajiston, erityisesti L. A. Puntilan, Valpon päällikön Arno Anthonin ja myös ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön Aaro Pakaslahden vastaisessa kampanjoinnissa. Ne myös tuottivat tulosta.
Kun Suomen Filmikamari jäi keväällä 1942 amerikkalaisten elokuvien esittämisen puolesta toimineiden haltuun, perustivat ulosmarssineet saksalaissuuntautuneet Suomen Filmiliiton. Syntynyttä tilannetta nimitetään filmiriidaksi. Syyskuussa 1942 Suomen Filmiliitosta tuli Saksan johtaman Kansainvälisen Filmikamarin jäsen samalla, kun kompromisseja boikotin soveltamisessa etsinyt Suomen Filmikamari erotettiin siitä.
Paradoksaalisesti juuri tuo erottaminen varmisti poliittisesti amerikkalaiselokuvien jatkuvan esittämisen Suomessa. Suurimmaksi uhaksi tälle muodostui sen jälkeen Yhdysvaltain sodanjulistus, jota ei koskaan tullut. Kun Suomen Filmiliitto toteutti Suomessa innokkaasti Saksan elokuvapolitiikan kansainvälistä ohjelmaa, jota käytännössä toteutti saksajohtoinen Kansainvälinen Filmikamari, ei Saksan tarvinnut jatkosodassa virallisesti vaatia Suomen hallitukselta elokuvia koskevia sensuuritoimia.
Filmiriita tai filmitarkastamon ja VTL:n sensuuritoimet uutis- ja näytelmäfilmien parissa eivät siis merkinneet amerikkalaisen elokuvan totaalista eliminointia. Jatkuvasti varsinkin suurimmissa asutuskeskuksissa esitetyt amerikkalaisten näytelmäelokuvat – filmiriidasta johtuvia alueellisia eroja toki oli – osoittavat, että elokuva-alan amerikkalaissuuntaus saavutti tavoitteensa: päinvastoin kuin missään muussa maassa, jossa Saksan vaikutusvalta oli ollut vähintään yhtä suuri, amerikkalainen elokuva pysyi näyttävästi esillä Suomessa koko jatkosodan ajan. Tämän amerikkalaiset totesivat itsekin tammikuussa 1944. Sen takana olivat varmasti syksyllä 1943 tehdyt linjanmuutokset elokuvasensuurissa, mikä tarkoitti joidenkin filmikatsausten ja eräiden sotasensuurin vuonna 1942 kieltämien elokuvien vapauttaminen esityskiellosta.
Elokuva-alan saksalaissuuntautuneiden näkökulmasta filmiriidan taustalla oli myös vahvoja taloudellisia näkökohtia. Saksasta elokuvan tuottajayhtiöt saivat raakafilmin ja pääosan tarvitsemistaan elokuvatarvikkeista. Amerikkalaissuuntautuneiden politiikaksi valikoitui yhteistyö Yhdysvaltojen lähetystön kanssa ja sen myötä Suomeen saatiin syksyllä 1943 raakafilmiä osana amerikkalaisten "psykologista sodankäyntiä". Maahan tuotu raakafilmierä varmisti amerikkalaisten elokuvien kopioimisen ja esittämisen sodan loppuun asti, mutta se ei juuri tarjonnut mahdollisuuksia elokuvien tuotantoon. Amerikkalaisten poliittinen päätavoite jäi kuitenkin saavuttamatta, kun saksalaissuuntautuneiden Suomen Filmiliitto ei kaatunut.
Saksalaisia kiinnostivat muutkin kulttuurin alueet. Eurooppalaista järjestöä kaavailtiin esimerkiksi journalisteille. Se oli poliittisena tavoitteena journalistien Saksan-matkalla keväällä 1942. Journalistit eivät järjestäytyneet, päinvastoin kuin kirjailijat, jotka upposivat syvälle saksalaishenkisen Euroopan kirjailijaliiton toimintaan. Syksyllä 1943, sotatilanteen peruuttamattomaksi ymmärretyn muutoksen jälkeen, se kuihtui.
Elokuva-alalla yhteistyö oli läheistä ja koettelemuksienkin edessä varsin kestävää. Yksi syy tähän epäilemättä oli se, että yhteistyö Saksan kanssa oli taloudellisesti tuottavaa. Natsien johdolla kansainvälistyvän Uuden Euroopan myötä suomalaisetkin saivat merkittäviä paikkoja Kansainvälisen Filmikamarin, IFK:n, toiminnassa. Yrjö Rannikko istui sen pääneuvostossa, Risto Orko teknisen osaston johdossa ja muutama muukin pääsi mukaan. IFK:n käytännöllinen toiminta hiipui syksyllä 1943, siinä missä Uuden Euroopan haaveilukin, mutta IFK piti kiinni poliittisista tavoitteistaan angloamerikkalaiselokuvien boikotteineen loppuun asti. Lopussa IFK sitoutui yksin Saksaan ja sen elokuvatoiminnan vaikutuksen varmistamiseen. Sen mukaista oli myös sen Suomen-politiikka ja sitä myötäilivät asti saksalaissuuntautuneet Suomen Filmiliitossa aina joulukuun alkuun asti vuonna 1944.
Jatkosodan elokuvasensuuri oli pääosin ulkopoliittista. Sisäiseen yhteiskuntapoliittiseen sensuuriin viittaavia tapauksia oli vain vähän. Edes rikoselokuvat, joita sensuroitiin varsin tiukasti ennen sota-aikaa ja myös sen jälkeen, eivät näytä joutuneet suurennuslasin alle. Moraalikysymykset kiinnittivät satunnaisesti huomiota hyökkäysvaiheen loppuvaiheissa, jolloin taustalla olivat saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten suhteet ja asemasodan keskellä armeijan yleisen kurikampanjan yhteydessä kotimaisten sotilasfarssien antama kuva suomalaisesta sotilaasta.
Näyttää siltä, että jatkosodan kestäessä kotimainen elokuvatuotanto osallistui varsin rikkeettömällä konsensushengellä sotaponnituksien, niistä tiedottamisen ja mielialan ylläpitoon ja edistämiseen. Sensuurin ei tarvinnut puuttua kotimaiseen elokuvatuontantoon sotilasfarsseja lukuunottamatta lainkaan ennen välirauhaa syyskuussa 1944, kun muutokset Itä-Karjala -politiikan suhteen ja enenevä varovaisuus Saksa-yhteistyön elokuvallisessa esittämisessä aiheuttivat itsesensuuriin viittaavalla tavalla joitakin tuotannon keskeytyksiä. Sellaisia olivat mm. Itä-Karjalaan sijoittuva elokuva Katoavat rajat 1942 ja SS-miehiä koskeva valo- ja elokuva-aineisto.
Jatkosodan jälkeen
Edes Suomen ja Neuvostoliiton välirauha 1944 ja sodanjulistus Saksalle ei riittänyt elokuva-alan saksalaissuuntautuneille signaaliksi siitä, että yhteistyö Natsi-Saksan kanssa on poliittisista syistä lopetettava. Yhteistyöhankkeet Saksan elokuvapiirien kanssa ja se, että Suomen Filmiliittoa ei koskaan virallisesti lakkautettu, osoittavat että Saksasta haluttiin pitää kiinni. Tämä antoi pontta amerikkalaisten puheelle kollaboraatiosta Natsi-Saksan kanssa ja antoi heille poliittisia perusteita taloudellisille vastatoimille ns. mustan listan muodossa. Suomalaiset amerikkalaissuuntautuneet keskittyivät sodan jälkeen kuitenkin taloudellisiin kysymyksiin, eivätkä pyrkineet poliittisluonteiseen kostoon maksimoimalla poliittista etulyöntiasemaansa. Osin siksi amerikkalaiset saattoivat luopua mustasta listasta jo vuoden 1945 syksyllä. Elokuva-alan yrityksetkin selvisivät vaikeista tilanteistaan henkilö- ja omistusmuutoksilla.
Elokuvasensuurin näkökulmasta välirikko Saksaan tehtiin heti syyskuisen välirauhan jälkeen, kun lähes kahdensadan uutiskatsauksen lisäksi 20 selvintä propagandistista natsielokuvaa kiellettiin. Täydelliseksi välirikko kasvoi vasta valvontakomission huomautusten jälkeen: saksalaiset ja Saksan kanssa liitossa vielä tuolloin olleen Unkarin elokuvat kiellettiin kokonaan asetuksella joulun alla 1944. Siihen asti saksalaissuuntautuneiden parissa oli aikeita jatkaa saksalaiselokuvien esittämistä Suomessa, kuten saksalaiset toivoivat, vielä marraskuussa 1944 niitä mainostettiin lehdissä.
Saksalaisten ja unkarilaisten elokuvien kielto purettiin erinäisistä yrityksistä huolimatta vasta filmitarkastamon uusintatarkastuksessa 1947, sen jälkeen kun Pariisin rauhansopimus oli tehnyt kieltojen perustana olleen tasavallan suojelulain tarpeettomaksi. Tarkastukseen tuoduista elokuvista vain viisi lyhyttä saksalaiselokuvaa kiellettiin kokonaan, sensuurileikkauksia tehtiin muutamaan kymmeneen dokumentti- ja opetuselokuvaan.
Varsinkin suurten poliittisten linjamuutosten yhteydessä ulkovaltojen propagandistinen sanoma joutui ajoittain varsin laajojen sensuuritoimenpiteiden kohteeksi. Sensuurin motiivina oli kytkös politiikan tekemiseen: sodan päämääriin, yleiseen sotapolitiikkaan ja mielialanhoitoon. Elokuvasensuurikin kytkeytyi sodan ja kriisiaikojen olosuhteissa valtiolliseen politiikkaan ja sen muutoksiin varsin saumattomasti. Sensuuri-instituutio (VFT) ei itse luonut linjakasta politiikkaa, vaan enemmänkin reagoi valtiollisen politiikan muutoksiin mahdollisimman nopeasti. Se perustui ennen muuta siihen, että elokuvasensuuri oli sotavuosien ajan painottunut ulkopoliittisiin kysymyksin. Niissä kysymyksissä sensorien valta tulkita elokuvasensuurin säännöksiä ei ollut järin suuri, vaikka asiantuntemusta ulkopolitiikankin saralta tarkastamossa kyllä oli.
On ehkä yllättävää, että ulkopoliittisia "itsesensuuritapauksia" näyttäisi olleen melko harvassa: ne sijoittuivat kriisiaikoihin: niitä ovat valtioedun nimissä kielletty Isoviha vuosina 1939 ja 1940, tuottajan itse markkinoilta pois vetämä Hevoshuijari 1944, ja Neuvostoliiton voittajavalta-aseman vuoksi vastoin asiantuntijoiden kantaa sallittu Kannaksen läpimurto –elokuvan hyväksyminen 1945.
Periaatteessa sensuuri koski myös sodan voittajavaltion, Neuvostoliiton elokuvia. Ensimmäiset leikkaukset niihin tehtiin jo 1946, jolloin neuvostoedustajat suomessa eivät halunneet ottaa vastaan tällaisia sensuurimääräyksiä tappion kärsineen valtakunnan viranomaisilta. Neuvottelut toivat tähän suomalaisittain myönteisen ratkaisun, vaikka neuvostopropagandaa ei aina voitu tiivistää iskulauseeseen, jonka mukaa neuvostoelokuva rakensi "ystävyyttä ja rauhaa kansojen ja maiden välillä." Täysin sama käytäntö koski tuolloin myös amerikkalaiselokuvia. Elokuvien maahantuonnille ei ollut esteitä ja aluksi oikeastaan vain keskitysleirikuvastoa ja sotarikollisten teloituksia karsittiin suomalaisilta valkokankailta.
Lievä poliittinen sensuuri jatkui sodan jälkeisille yhteiskunnille tyypilliseen tapaan kysymyksenä yhteiskuntamoraalista, ennen muuta silloin, kun kyse oli probleemielokuvien tavasta käsitellä alkoholiongelmia ja seksuaalisuutta. Määrällisesti tarkastellen eniten käytössä oli väkivaltakohtausten sensuurin lisäksi psykologisin, ts. raaistavuuden ja kauhun perusteilla motivoitu sensuuri.
Ulkopolitiikka palasi elokuvasensuurin arkikäytännössä keskeiseksi kysymykseksi huhtikuussa 1948 uutisfilmien sensuurina. Näin ainoa sodanjälkeinen, suoranaiseen uudelleenkasvatukseen viittaavaa operaatio oli kirjastojen kirjakielto, puhdistusoperaatio, joka toteutettiin lopulta vain puolinaisesti, kuten Kai Ekholm on väitöskirjassaan osoittanut.
Elokuvapropaganda ja -sensuuri Suomessa toisen maailmansodan aikana
Kansainvälisessä vertailussa suomalainen sodanaikainen elokuva vuosina 1939-1944 eroaa varsinkin suurvaltojen elokuvasta varsin selvästi. Katsottiinpa asiaa sitten agitaatio- tai integraatiopropagandan näkökulmasta, ero ei ole siinä, että propagandan osuus on merkittävintä uutiskatsauksissa, ajankohtaisissa lyhytelokuvissa ja muissa dokumenttielokuvissa, vaan siinä, että järjestelmällinen ohjaus elokuvallisen propagandan suunnan antamiseksi jäi pieneksi.
Käytännössä propagandan suuntaa määritteli tarkimmin elokuvasensuuri. Sensuurisäännöstö oli muokattu amerikkalaisen, saksalaisen ja ruotsalaisten esikuvien mukaan vuonna 1935, aikana jolloin yhteiskunnallinen kontrolli oli muutenkin kiristymässä, mistä kiihotuslaki käynee esimerkistä. Sodan uhatessa elokuvasensuurin säännöstöä tiukennettiin. Muutokset koskivat neljän vuoden takaisen sensuuriohjeiston 11 pykälää. Uudet poliittiset kieltoperusteet annettiin 6.10.1939:
"Esitettäväksi ei saa hyväksyä filmiä, jossa l) oman kansan historiaan, laitoksiin, kunnioitettuihin henkilöihin ja kansallistuntoon suhtaudutaan epäkunnioittavasti, 2) esitetään jotain lainhenkeä loukkaavaa tahi yleensä kiihoittavaa ja ärsyttävää ulko- tai kotimaista poliittista tai yhteiskunnallista propagandaa, 3) toisia kansoja tarkoituksellisesti loukataan, 4) loukataan tai epäkunnioittavasti kohdellaan virallista tai hyväksyttyä lippua, 5) esitetään jotain sellaista, joka on omiaan vahingoittamaan maan puolustusta, heikontamaan kansamme puolustustahtoa, huonontamaan valtakunnan suhteita ulkovaltoihin tahi vaarantamaan maan puolueettomuutta."
Pykälän sanamuodot ansaitsevat pohdiskelua. Tarkastusohjeiden 11 pykälän ensimmäinen momentti tukee vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä, sen instituutioita ("laitoksia") ja niille annettuja ideologisia perusteluja ("oman kansan historia") ja suojelee valtaapitäviä eliittejä ja yhteiskunnallisia auktoriteetteja ("kunnioitetut henkilöt"). Säädös antoi filmitarkastamolle mahdollisuuden ohjata mielipiteitä poliittisen elokuvasensuurin keinoin. Vaihtoehtoisten yhteiskunnallisten ja yhteiskuntaan liittyvien näkemysten julkituominen voitiin siten estää sensuurissa vetoamalla auktoriteetteihin ("kunnioitetut henkilöt"), legitiimisyyteen ("oman kansan historia", "laitokset") ja hallituksen politiikkaan ja sitä taustoittaviin ideologioihin ("laitokset" ja "kansallistunto").
Sisäpoliittisesti oli merkittävää, että listalle oli sijoitettu kieltoperusteeksi "kansallinen tunto". Sen ideologinen tulkinta oli keskeisin sosiaalidemokraattien ja porvarien välinen kiistakysymys elokuvasensuurilain käsittelyssä eduskunnassa vuonna 1938. Punamultahallitusrintaman hajottua lainsäädäntöä ei tuolloin saatu aikaan.
Tarkastusohjeiden yhteiskunnallisten kieltoperusteiden toinen kohta korosti aluksi vaatimusta yhteiskunnallisten toimien legaalisuudesta, jonka piti heijastua myös valkokankaalta. Ohjeen avulla pidettiin yllä kuria ja järjestystä. Tämä oli eksplikoitu myös tarkastusohjeiden 1 pykälässä (rikokset, vääryydet ja pahuudet, laillinen yhteiskuntajärjestys) ja 5 pykälässä (rikollisuus). Mutta vain 11 § puhuu "lain hengestä". Sensorien valta nousi suureksi, kun he eivät pelkästään voineet puuttua elokuvien mahdollisiin lainvastaisuuksiin, vaan ylettyivät tulkitsemaan "lain henkeä". Tämäkin oli ideologinen tulkintakysymys, ja siten sisäpoliittinen riidanaihe, kuten vuoden 1938 eduskuntakäsittely osoitti.
Yhtä mieltä sen sijaan oltiin siitä, että vallitsevia yhteiskunnallisia ja yhteiskuntaan liittyviä näkemyksiä voidaan uhata yhteiskunnan ulkopuolelta tai sisäpuolelta tulevalla "ärsyttävällä" tai "kiihoittavalla" elokuvapropagandalla. Sensuurin propaganda-säännös koski yleisesti poliittista mainostuskieltoa, jota Helsingin Sanomat oli ehtinyt vaatia jo vuonna 1934. Suurimmat ongelmat koituivat käytännössä vasemmiston filmeille. Mutta yhtä tärkeä oli ulkomaisesen propagandan kontrolli. Neuvostoliittolainen kommunismi/sosialismi, saksalainen kansallissosialismi ja italialainen fasismi valmistivat elokuvia, jotka olivat varmasti ohjeen kieltämää ulkomaista yhteiskunnallista tai poliittista propagandaa. Suomessa se johti elokuvien maahantuojien taloudellisperäiseen itsesensuuriin: kun neuvostopropagandan klassikko Panssarilaiva Potemkin (Bronenosets Potemkin, Neuvostoliitto 1925) oli jo varhain kielletty ja niin kävi myös natsipuolueen "marttyyria" kuvanneelle Horst Wessel -elokuvalle Hans Westmar, toimi sanomalehdistön näkyvä uutisointi varoituksena maahantuojille.
Jos elokuvasensuuria tarkastellaan yleisesti taloudellisesta näkökulmasta, voidaan ajatella, että elokuvien tuottajat välttävät riskejä, jotka johtaisivat kaupalliseen katastrofiin eli sensuurin täyskieltoon. Riskinotto saattoi johtaa myös elokuvan leikkaamiseen tai veron nousuun. Asialla on kääntöpuoli, sillä o ttamalla riskejä tuottajat saattavat arvioida saavansa kaupallista menestystä. Sallitun ja kielletyn rajapinnan käsittely saa aina paljon julkista huomiota, toisin sanoen mainosta. Näitä elokuvahistorialle yleisemminkin tyypillisiä keinoja ovat moraalisen ja siveellisyyden alan laajentaminen tarjoamalla sensuuriin otoksia, jotka olivat selvästi määrittelevien sääntöjen valossa tulkinnanvaraisia. Tämä on tarjonnut yleisölle siveellisyyden ja säädyttömyyden uudelleenarviointia, ts. paljasta pintaa ja sänkykohtauksia, mutta myös erilaisia luokka- ja kansallisuuskäsitysten määrittelyjä, ts. perinteistä poliittista tematiikkaa. Poliittisten aiheiden käsittely on tuottajalle muita aiheita "vaarallisempaa", koska se voi johtaa todennäköisemmin sensuurin täyskieltoon, ja siksi tuotannollinen riskinotto näissä teemoissa on pienempää kuin moraalin, siveyden ja säädyttömyyden alalla. Kaikki suomalaiset elokuvayhtiöt näyttäisivät yksituumaisesti omaksuneen valtiollisen linjan mukaisesti nationalistis-ideologisen retoriikan; siten historiallisia elokuvia voi hyvin pitää kansallisuusteknologiana.
Pykälän kolmas momentti pyhitetään erikoisesti elokuvissa mahdollisesti esiintyvien "muiden kansojen halventamisen" estämiseen. "Oman kansan" lisäksi haluttiin korostetusti suojella myös "muita kansoja". Sensuurilla oli nyt mahdollisuus puuttua etnisiin painotuksiin, ja se teki mahdolliseksi rasismin vastaisen sensuurin. Se olisi ollut kelvollinen peruste kieltää antisemiittiset elokuvat, mutta esimerkiksi saksalaisen Jud Süss-elokuvan tulo markkinoille keväällä 1941, ettei säännöstä haluttu käyttää loppuun asti. Säännös suojeli myös "heimokansoja" mahdolliselta kielteiseltä propagandalta.
Sensuurin suojelun kääntöpuolena on tietysti nationalistiselle retoriikalle tyypillinen yhtenäisyyden ideologian painotus. Se näkyi ajan elokuvissa. Yhtenäisyyttä - se tarkoittaa yhtenäiseksi usein reunat pois leikaten määriteltyä kansakuntaa ja yhteiskuntarauhaa - rakennetaan elokuvissa häivyttämällä kaikenlaisia eroja, luokkaeroja, sukupuolieroja, kielieroja ja alueellisia eroja. Yhtenäisyyden painotuksella oli myös taloudellinen merkityksensä. Elokuvateollisuus tarvitsi elokuvilleen mahdollisimman laajan yleisön: "meikäläiset" elokuvat sopivat kaikille! Äänielokuvan aikana myös kielellä oli merkitystä, kieliargumentti liitti elokuvan kansalliseen entistä tiiviimmin.
Erityisen selvästi tämä näkyi 1930-luvun lopun historiallisissa spektaakkeleissa, jotka käsittelivät nationalistisen historiankirjoituksen mukaisia "kansallisen historian" käännekohtia. Sellaisia ovat Suomi-Filmin aktivistielokuvat Jääkärin morsian (1938) ja Aktivistit (1939) ja Suomen Filmiteollisuuden nationalistisen historiantulkinnan visuaalinen oppitunti Helmikuun manifesti (1939), ja vihdoin Jäger-Filmin tuottama Isoviha (1939), jota tosin elokuvasensuuri käsitteli erittäin rankasti. Aiheet puhuttelivat suuria aikalaisyleisöjä: Jääkärin morsian oli vuonna 1938 Suomi-Filmin tuottoisin elokuva ja Helmikuun manifesti samaten tuottoisin seuraavana vuonna Suomen Filmiteollisuudelle. Ne joutuivat kielletyksi jatkosodan jälkeen, ja vapautuivat vasta 1980-luvun televisioesityksiin, silloinkin paljonkin siistittyinä versioina. 1960- luvulla ja vielä 1970-luvulla ulkoministeriö kielsi niiden esittämisen.
Neljännen momentin kielto loukata tai epäkunnioittavasti kohdella "virallista tai hyväksyttyä" lippua säilyi muuttumattomana uudessakin ohjeistossa. Suomen lipusta oli toki olemassa halventamisen kieltävä lippulaki, mutta kieltoperuste näyttää käsittäneen myös ulkovaltojen liput ja kansalliset symbolit. Symboleita koskevia leikkauksia tehtiin runsaasti varsinkin talvisodan alla ja taas jatkosodan päätteeksi kiellettyjä saksalaisia elokuvia uudelleen tarkastettaessa.
Viides momentti voidaan jakaa useaan teemaan. Ensin siinä kiellettiin "maan puolustusta" vahingoittavat elokuvat. "Maan puolustuksen" asema sensuurissa korostui, kun epämääräisen termin määritteleminen jäi yksinomaan sensoreille. Muun ohjeiston tavoin tämäkin ohje heijasti selvästi porvarillisen Suomen arvomaailmaa, mikä vastasi poliittisia voimasuhteita, olihan porvarillisilla ryhmillä mm. eduskunnassa ja sen myötä myös filmitarkastamon sensoreiden parissa selvä enemmistö. Mutta edellä käsitellystä eduskunnan lainsäädäntöyrityksestä (1938) voidaan päätellä, että näistä arvoista ei oltu pelkästään yhtä mieltä. Tulkintojen raja kulki yhtäällä sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton välillä, mutta myös äärimmäisen oikeiston argumentit erottuivat keskustasta nationalistissävytteisellä jyrkkyydellään.
Arkipäivään ja siviilielämään sekä henkisiin arvoihin enemmän viitanneen "maan puolustuksen" lisäksi viidennessä momentissa määrättiin kiellettäväksi elokuvat, jotka "heikentävat kansamme puolustustahtoa". Ensimmäisen momentin nationalistinen "kansallistunto" ja "laitokset" eli instituutiot, kuten armeija, saivat näin tuekseen "kansan puolustustahdon", jonka vaalimiseksi ja vahventamiseksi tarkastamo sai laajat valtuudet ohjailla mielialoja poliittisen elokuvasensuurin avulla. Talvisodan aikana se merkitsi armeijan antamien ohjeiden mukaisesti pasifististen, mielialaa heikentävien tai peräti defaitististen elokuvien kieltämistä.
Viidennessä momentissa kiellettiin myös elokuvat, jotka saattaisivat huonontaa maamme suhteita ulkovaltoihin: Suomen hallitus oli ilmoittanut olevansa puolueeton suurvaltojen välisessä konfliktissa. Tarkastamosta tuli näin poliittisen tehtävä valvoa elokuvien ulkopoliittista sanomaa, kuten poliittinen oikeisto oli 1938 vaatinut. Samalla se sitoi tarkastamon tiukasti ulkoasiainhallintoon ja ulkopolitiikan tekemiseen, sillä tehtävää ei voinut toteuttaa, jollei sensuurissa ollut edustettuna riittävää asiantuntemusta.
Talvisodan elokuvasensuuri
Elokuvasensuurin käytännön toiminnan vajaana kahtena kuukautena ennen talvisotaa voi tiivistää neljään toteamukseen. Ensinnäkin elokuvasensuuri toteutti ulkopoliittista suojaavaa tehtävää, kun se Suomen puolueettomuuspolitiikkaan vedoten karsi valtaisat mitat saanutta ulkomaista propagandaa. Puolueettomuuden suojaaminen saattoi muodostaa ulkopoliittisen ongelman, ja johti usein leikkauksiin esimerkiksi kansainvälisten riitojen käsittelyssä, vihollisen, vieraiden maiden johtajien, instituution tai kansallisten symbolien halventamistapauksissa.
Toiseksi tarkastamo pyrki leikkauksillaan joskus myös lieventämään elokuvapropagandaa. Se leikkasi sodan uutiskatsauksiin sijoitettuja arvailuja sodan lopputuloksesta eli perusteetonta voitonoptimismia. Samasta syystä tarkastamo kiinnitti huomiota esimerkiksi uutiskatsauksiin säännönmukaisesti sijoitettuihin animaatioihin, jotka visuaalisesti kuvasivat esimerkiksi rintamalinjojen muutoksia. Sensuuri puuttui niin ääneen, kuvaan kuin sanaankin.
Määrällisesti sensuuri osui pahemmin sanaan ja ääneen ei niinkään visuaaliseen. Sen vuoksi elokuvasensuuri iski talvisodan alla pahimmin juuri brittipropagandaan, ei niinkään äänen ja visuaalisuuden paremmin taitavaan saksalaisten elokuvapropagandaan. Kovimmin kohdelluiksi tulivat brittien puhepainotteiset uutiskatsaukset. Brittien uutiskatsauksia tarkastamo päätti esittää varsin usein jopa mykkänä. Tarkastamo muutti linjaansa vasta kun maahantuoja uhkasi lopettaa mykistettyjen uutiskatsausten esittämisen kokonaan. Talvisotaan tultaessa tarkastamo leikkasi pois vain ne otokset, jotka katsoi poliittisesti sopimattomaksi.
Kolmanneksi elokuvasensuurilla oli negatiivisena sensuurina myös propagandavaikutusta. Ainoana toimivana sensuurijärjestelmänä elokuvan näyttää olleen esikuva järjestettäessä Maan Turvan laajamittaista, väestöön kohdistunutta propagandatoimintaa ja mielialatarkkailua. Tarkasti toiminut elokuvasensuuri tarjosi vaikutteita myös omalle propagandalle: se mitä muilta leikattiin, näyttää löytäneen tiensä omiin propagandaelokuviin jo talvisodan aikana.
Neljänneksi elokuvasensuuri pyrki toimillaan vaikuttamaan väestön mielialaan ja erityisesti käsityksiin totaalisesta ja teknisestä sodasta. Sensuurileikkaukset tukivat hallituksen salailua esimerkiksi liikekannallepanon yhteydessä. Hallituksen neuvottelulinjaa tuettiin elokuvasensuurissakin tiukalla uutissensuurilla. Operaatiokuvausten kielloilla tarkastamo lievensi sodan uhkaavuutta ja pelkoja sekä teki mahdolliseksi propagoida omien maanpuolustuksellisten mahdollisuuksien puolesta suursodan keskellä.
Talvisodan sytyttyä ajoin kovaksi yltynyt sensuuri lieveni. Vaikka yleisen sensuurin päävastuu oli päämajalla, elokuvasensuuri kuului osana kotialueen sensuuria Kustaa Vilkunan johtaman Erillisen sensuuriviraston alaisuuteen. Yksi syy sensuurin lievenemiseen oli tietojen ja varsinkin uutistoiminnan pimittämisen aiheuttama närä niin koti- kuin tulirintaman yleisöjen joukossa. Salailun politiikka oli johtanut liian tiukaksi koettuun yleiseen uutissensuuriin.
Muutoin talvisodan sotasensuuri jatkoi monin tavoin aiempaa sensuurilinjaa esimerkiksi karttojen ja animaatioiden leikkauksillaan. Erillinen sensuurivirasto pönkitti myös päämajan tiedotuspoliittista monopolia silloin, kun se sensuroi muiden maiden uutisfilmien näkemykset Suomen ja Neuvostoliiton välisestä sodasta.
Oman propagandan menestymismahdollisuudet perustuivat sensuurin, propagandan, tiedotuksen toimivuuteen ja mm. elokuvaajien ja journalistien toimintamahdollisuuksien tarjoamiseen. Talvisodassa elokuvapropagandan ja kansainvälisen elokuvauutisoinnin levittämisen esteenä ei ollut elokuvasensuuri, vaan päämajan tiedotuspolitiikka, joka esti ajankohtaisen kuva-aineiston ottamisen sotatoimialueilla. Kämppi saattoi soveltua journalistien tiedonjanon tyydyttämiseen ainakin jossain määrin, mutta elokuvaajille se ei riittänyt.
Käytännössä talvisodan suurimman kieltorypään takana oli päämajan kontrolloima Finlandia Uutistoimisto, joka seurasi toimintapaikkansa Vaasan läheisyydessä myös paikallista elokuvatarjontaa. Kun päämaja oli pyrkinyt estämään pasifististen aatteiden julkisen esittämisen jo ennen talvisotaa, ryhtyi FU ensin paikallisiin ja lopulta filmitarkastamoon vedoten valtakunnallisiin toimiin niiden kieltämiseksi. Samalla tavalla kiellettiin myös joitakin ensimmäisen maailmansodan sotakuvauksia "sopimattomina" sodan aikana esitettäksi. Kielletyksi tuli viisi näytelmäelokuvaa.
Lyhyt sota ei anna välttämättä parhaita mahdollisuuksia elokuvasensuurin toiminnan laajemman merkityksen arviointiin. Joitakin yleistyksiä voi silti tehdä.
Elokuvasensuurin politiikan kytkös sodan päämääriin näyttäytyy selvänä: täyteen toimintakuntoon päästyään sensuuri mukautui nopeasti hallituksen muuttuviin ulkopolitiikan päämääriin ja tuki sitä. Saksan elokuvapropagandan suhteen harjoitettiin jo talvisodan alla ja sodan aikana varovaista sensuuripolitiikkaa, Englantia kohtaan jo paljon kovempaa. Selvin muutos tapahtui Ranskan suhteen: sensuuri parhaimmillaan jopa pyrki miellyttämään Ranskan viranomaisia. Silloin Valtion filmitarkastamolle jäi vain ulkopoliittisen käsikassaran tehtävä. Talvisodan lopulla sotasensuuriksi sulautettu filmitarkastamo leimasi sen, minkä ulkoministeriö määräsi. Ajankohdasta päätellen poliittisena syynä tähän oli Ranskasta toivottu apu talvisodan taisteluihin.
Talvisodan aikana valtion rooli elokuvien valmistamisessa ei noussut vielä suureksi. Toisin oli jatkosodan aikana. Puolustusvoimain katsausten, Finlandia-katsausten ja Valtion tiedotuslaitoksen valmistamien elokuvien suuri osuus kaikesta elokuvatuotannosta kertoo kuitenkin valtiovallan intresseistä: kaikenlainen propaganda nähtiin tarpeelliseksi ja siihen oltiin valmiita satsaamaan.
Moskovan rauhan ajan propagandaa
Elokuvaneuvos Kari Uusitalo on luonnehtinut näytelmäelokuvien näkökulmasta: isänmaallisten aatedraamojen valmistaminen koettiin elokuvateollisuuden piirissä eräänlaiseksi kansalaisvelvollisuuden muodoksi, joka tuki valtiojohtoista sotapropagandaa. Yleisellä tasolla konfliktia ei siis ole näkyvissä.
Miten tuo sotapolitiikkaa tukeva kansalaisvelvollisuus näkyi esimerkiksi Moskovan rauhan aikana? Yksi ulottuvuus on havaittavissa Karjala-aiheisissa elokuvissa vuonna 1940, esimerkiksi Orvo Saarikiven Suomi-Filmille (S-F) tekemässä elokuvissa Anu ja Mikko ja Toivo Särkän Suomen Filmiteollisuudelle (SF) tekemässä siirtoväkielokuvassa Tavaratalo Lapatossu & Vinski, mutta ennen muuta yhtä valtakuntaa korostavassa teemassa Mika Waltarin käsikirjoittamassa ja Wilho Ilmarin SF:lle ohjaamassa elokuvassa Oi kallis Suomenmaa, joka korosti sodassa haavoittuneen karjalaissotilaan tarinan kautta muistoja, suruja, menneitä ja tuon hetkisiä taisteluja, mutta toi esiin myös mahdollisuuden menestyksekkääseen tulevaisuuteen.
Aikakauden selvin propagandaelokuva on kuitenkin Risto Orkon pitkä dokumenttielokuva Taistelun tie, Kotirintamalta etulinjoille talvella 1939-1940, jota kannattaa katsoa jopa revansistinen näkökulma mielessään, siinä määriin vihaa ja uhmaa korostava sanoma sillä on, vaikka sensuuri kyllä leikkasi elokuvasta pois jäätyneiden venäläisten sotilaiden kuvia. Kaiken kaikkiaan elokuva teki selväksi siviileille, kuinka välttämätöntä oli pysyä aseistettuna Moskovan rauhan jälkeenkin, ja sitä esitettiin talvisodan jälkeen aseissa pysyneille joukoille.
Suosituimmat elokuvat Moskovan rauhan aikana olivat miljoonan katsojan rajan toisena rikkonut Kulkurin valssi ja Kaivopuiston kaunis Regina, molemmat Suomen Filmiteollisuuden Toivo Särkän ohjaamia melodraamoja. Tämän kaltaisissa elokuvissa poliittiset teemat ovat mukana kätkettyinä: selvästi erottuvien kansallisuus- ja etnisyyskysymysten ohella niissä viitataan moniin arkipäiväisiin asioihin kuten säännöstelyyn tai esimerkiksi hedelmien puutteeseen, mutta niissä on löydettävissä myös virallista perhepolitiikkaa, äidin aseman sublimoimista - vastinparina pilkanteko lapsettomista äideistä - ja aika ajoin myös poliittisuskonnollista isänmaallista hartautta puhein ja symbolein esitettynä.
Elokuvasensuurin luonne muuttui talvisodan sotasensuurin päätyttyä. Sensuurin toiminta liittyi nyt entistä selvemmin suurpolitiikkaan ja elokuvan kansainvälisyyteen. Aluksi, kesän ja syksyn aikana vuonna 1940 elokuvasensuuri oli äärimmäisen löyhää. minkä seurauksena Saksan propagandan merkitys kasvoi. Saksan uutisfilmit ja sotadokumentit pääsivät sensuurin estämättä vaikuttamaan muutenkin trendikkääseen saksalaisboomiin, jota valtiovalta monin keinoin tuki. Suosituimpia elokuvia olivat yhä amerikkalaiset, mutta ne eivät vielä toimineet poliittisena vastapainona saksalaisille elokuville ja muulle räjähdysmäisesti kasvaneelle kulttuuriyhteistyölle Saksan kanssa. Päinvastoin kuin Saksalla, amerikkalaisilla ei vaikutusvaltaisesta kulttuurisesta asemastaan huolimatta ollut suuria tavoitteita Suomen suhteen. Britit eivät voineet vastustaa Saksan kulttuurista menestystä, koska he eivät keksineet keinoa tuottaa propagandaansa fyysisesti eristettyyn Suomeen.
Syksystä 1940 lähtien elokuvasensuuria voidaan sanoa saksalaismyönteiseksi, mikä jatkui jatkosodan loppuun saakka. Keväällä 1941 elokuvasensuuri jopa kielsi kokonaan joitakin brittielokuvia Saksan toiveille herkistyneen ulkoministeriön määräyksestä. Propagandistisen saksalaiselokuvan suojelu ei kuitenkaan mennyt äärimmäisyyksiin, vaan saksalaispropagandaa riitti elokuvasensuurin saksien käsittelyynkin. Saksan elokuvan volyymietu salli sen helposti. Jatkosodan alettua elokuvat voitiin taas vapauttaa julkisiin esityksiin.
Kesällä 1940 talvisodan aikana Aho & Soldanin Ruotsissa valmistamat propagandafilmit, joissa pohjoismaiselle yleisölle korostettiin Suomen kuulumista länteen niin poliittisesti kuin kulttuurisestikin, nostettiin ulkoministeriön määräyksestä Finlandia Uutistoimiston varastojen hyllyille. Muuten kotimaisella elokuvalla, joka osallistui täysin purjein mielialojen hoitoon ja moraalin ylläpitoon, ei ollut sensuurivaikeuksia. Ainoat kotimaisen elokuvan sensuuritapaukset Moskovan rauhan aikana koskivat uskonnollisia kysymyksiä (Simo Hurtta) ja venäläisvastaisuutta (Isoviha). Jälkimmäisessä tapauksessa elokuvan kielto perustui siihen, ettei Neuvostoliittoa haluttu ärsyttää äärimmäisen kireässä poliittisessa tilanteessa.
Filmitarkastamon kytkeytyi vuoden 1941 kevään mittaan tiukemmin ulkopolitiikan tekemiseen, ja joutui lopulta joutui sen suoranaiseen valvontaan. Toukokuussa 1941 tarkastamon jäseneksi nimitettiin ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Asko Ivalo.
Jatkosodan kotimainen elokuvapropaganda
Jatkosodan suomalaiset elokuvat kuvasivat reserviläisiä ja talkootöitä, ne puuttuivat melodraaman keinoin sotaanlähdön, haavoittumisten ja kaatumisten aiheuttamaan suruun, sankarivainajuuteen ja sodan kykyyn purkaa luokkaristiriitoja parhaimpina esimerkkeinä entisen IKL:n piirisihteeri Ilmari Unhon elokuvat Kirkastettu Sydän (1943) ja Kartanon naiset (1944). Joskus elokuvat valoivat uskollisuudenvaloja isänmaalle kuten tehdään Wilho Ilmarin Suomi-Filmille ohjaamassa elokuvassa Hopeakihlajaiset (1942). Tämän kaltaisia poliittisia teemoja saa turhaan etsiä yleisistä melodraaman määritelmistä.
Avoimesti Neuvostoliiton vastaisia elokuvia oli lopulta vähän, jos puolustusvoimain katsaukset jätetään tässä sivuun: vakoiluaiheisten elokuvien lisäksi Wilho Ilmarin S-F:lle ohjaama Yli rajan palkittiin fasistisessa Italiassa juuri näistä ansioistaan, Risto Orkon samalle yhtiölle tekemän Jees ja just elokuvan sankarit seikkailivat sisseinä venäläisten selustassa. "Ryssittely" riisuttiin kuitenkin kokonaan elokuvista vasta välirauhan jälkeen 1944, jolloin sodan aikana valmistuneita käsikirjoituksia osattiin katsoa jo tästäkin näkökulmasta. Paluu ryssittelyyn tapahtui vasta Pekka Parikan Talvisota-elokuvan yhteydessä 1989.
Rintamaelämään viitattiin toki aika ajoin muissakin elokuvissa, ja joskus poliittisesti sävyttynyt aikaperspektiivi ulottui tsaarinaikaan ja taaemmaksikin. Sehän oli ollut trendinä juuri ennen sotaa valmistuneissa historiallisissa draamoissa, kuten Jääkärin morsiamessa, Aktivisteissa, Helmikuun manifestissa ja nimensä mukaiseen aikaan sijoittuvassa Isovihassa.
Näiden elokuvien "ryssänvastainen" tendenssi - ilmaus on Hannu Lemisen myöhemmässä televisiohaastattelussa käyttämä aikalaisilmaus - oli kaikille katsojille, filmitarkastamon sensorit mukaan lukien, päivänselvää. "Antaa mennä vaan", sanoi sensuuripäällikkö Jääkärin morsiamesta lavastaja Lemiselle. Elokuvat vapautuivat sodan jälkeisistä sensuurikielloista vasta 1980-luvulla. Historiallinen muutos pilkottaa kuitenkin esimerkiksi kahden elokuvan teon keskeyttämisenä: jatkosodan ajalla pysäytettiin tuotanto Wilho Ilmarin elokuvalta Katoavat rajat, jonka tapahtumat sijoittuivat valloitettuun Itä-Karjalaan ja Topo Leistelän Saksaa ihannoivalta elokuvalta Me kuulumme Eurooppaan. Myös sodan aikana kirjoitettuja käsikirjoituksia siivottiin 1944 ja 1945 valmistuneista elokuvista: mm. ryssittely karsittiin pois.
Vuosina 1940-44 valmistuneista 88 näytelmäelokuvasta vain 12 perustui ajankohtaiseen tematiikkaan. Vaikka suurin osa elokuvista oli menneisyyteen sijoittuvia romanttisia melodraamoja tai komedioita, eivät nekään eivät olleet täysin eskapistista pakoa todellisuudesta, kuten usein on todisteltu, vaan monet päällisin puolin viihteelliset elokuvat sisälsivät integraatiopropagandaa, joilla korostettiin mielenhuoltoa ja pyrittiin parantamaan ja kehittämään mielialoja haluttuun suuntaan.
Viihteellisillä elokuvilla oli tehtävänsä sodan kokonaisuudessa, eikä psykologisen sodankäynnin metodiikka ollut tuntematonta suomalaisessakaan elokuvassa. Silti suoranainen poliittinen propaganda, joka on tuttua saksalaisesta ja neuvostoliittolaisesta elokuvasta, ei ollut tyypillinen osa suomalaista näytelmäelokuvaa.
Näytelmäelokuvatuotanto oli tietysti valtiollisesti harjoitetun elokuvasensuurin valvomaa, mutta itse tuotantoprosesseihin valtiovalta ei juurikaan puuttunut. Ainoa elokuvan genre, johon valtio - tarkemmin sanottuna armeija - halusi puuttua yleisemmin oli sotilasfarssi. Vuonna 1943 armeijan sisällä voimistunut kurikampanja ulottui myös armeijan julkiseen kuvaan, imagoon. Kun kenraaliluutnantti W. E. Tuompo ja päämajan tiedotusosaston majuri Kalle Lehmus kirjoittivat Valtion filmitarkastamolle, että "yleisesti meikäläinen sotilas esitetään koomillisena, älyllisesti heikkona ja esimiehiään vastustavana tyyppinä ja samanaikaisesti upseeri alaisiaan ymmärtämättömänä vähälahjaisena keikarina", on selvää että ainekset kulttuuriselle konfliktille olivat olemassa. Yleisestä konsensusperiaatteesta huolimatta populaariviihteen ja armeijan katse osuivat aivan eri asioihin.
Armeija oli kyllä ymmärtänyt elokuvan merkityksen propagandassaan. Edellä mainittu tapauskin oli oikeastaan vain välikappale: tavoite oli muualla. Armeija halusi käyttää Risto Orkon ja Suomi-Filmin Jees ja just -elokuvan antamaa mahdollisuutta hyväkseen ja laajentaa vaikutuspiiriään elokuvasensuurissa. Armeija ei saanut toivomaansa, sillä vuonna 1943 koko tarkastusjärjestelmää tarkasteltiin uudella silmällä, ja eduskunnan johtamien uudistoimenpiteiden ollessa kesken, ei armeijaa haluttu päästää mukaan. Silti toinenkin sotilasfarssi, Varuskunnan pikku morsian, joutui ensin kielletyksi ja sitten lyhennetyksi armeijan vaatimusten johdosta, nostettiinpa niiden veroakin vielä ikään kuin varoitukseksi. Kovin suopeasti ei armeijan piirissä katsottu myöskään T. J. Särkän ohjaamaa elokuvaa Tyttö astuu elämään, joka, kuten sanottiin, vaaransi puolustusvoimien arvovaltaa. Särkkä veti elokuvansa pois vapaaehtoisesti markkinoilta sodan päätyttyä - se kuvasi korostetun ihannoivaan, mutta ehkä teennäiseenkin sävyyn esimerkiksi lottia. Jees ja just joutui sensuurin pannaan heti sodan jälkeen.
Silti puolustusvoimat saattoi hyvinkin tukea integraatiopropagandaa, joka oli sävytetty korkeilla kristillisillä arvoilla ja konsensusta korostavalla äitiys- ja uhrausmyytti-ideologialla. Ilmari Unhon Suomi-Filmille tekemän elokuvan Kirkastettu sydän taistelu- ja leirikohtaukset saatiin tehdä Hyrylän koulutuskeskuksen mailla, puolustusvoimien paukkutarvikkeilla höystäen. Tuloksena olikin varsin vauhdikas taistelukohtaus - parhaimpia lajissaan Suomessa.
Lyhytelokuvia oli valmistettu valtion verotuella innokkaasti jo vuodesta 1933 lähtien. Sotavuosina tuotettiin vajaa sata lyhytelokuvaa vuodessa. Uutisfilmien osuus niistä vaihteli vuoden 1940 neljänneksestä yli puoleen vuonna 1942 ja hieman alle puoleen kahtena seuraavana vuonna. Talvisodan aikana valmistui kaikkiaan 21 lyhytkuvaa, joista yhdeksän oli Suomi-Filmin valmistamia uutiskatsauksia ja neljä saman yhtiön lyhyitä äärimmäisen propagandistisia sotilaspiloja, joissa voitiin kyllä pilkata "ryssää" ja "Molotoffia", mutta ei sentään Stalinia. Jatkosodassa Stalininkin kuva sai luonnehdinnan "epäjumala": sen hyväksymisessä sensuuri sai kyllä katsella sääntökirjan sijaan sormiensa väliin. Kansallisten johtajien ja symbolien pilkkaaminen oli kielletty teema, mutta sensuuri voi propagandaa tukiessaan poiketa omista säännöistä. Sensoreilla kun oli oikeus tulkita "lain henkeä".
Eniten jatkosodan aikana lyhytelokuvia valmistanut Finlandia-Kuva oli puolustusvoimien valvonnassa. Se valmisti kaikkiaan 183,5 elokuvaa. Puolustusvoimat oli kolmantena 102 elokuvalla. Suomi-Filmi teki 176 lyhytelokuvaa ja Oy Filmiseppo pääsi yli sadan elokuvan sekin. Valtio oli mukana muutenkin, esimerkiksi keskisuuri valmistaja Aho & Soldan valmisti elokuviaan myös valtion rahalla: se oli ryhtynyt kuvaamaan puolivirallisen Finlandia Uutistoimiston palkkaamana jo talvisodan alla valtiollisen intressien nimissä kansallismielisiä, konsensusta ylläpitäviä uutis- ja propagandafilmiä. Talvisodan jälkeen Aho & Soldanin Tukholmasta pohjoismaisille markkinoille suunnatut elokuvat, jotka korostivat Suomen kuulumista läntisiin demokratioihin, pantiin pysyvästi hyllylle. Valtiollisesti tuotettujen talvisodan ja jatkosodan lyhyt- ja dokumenttielokuvien esittäminen kiellettiin lähes täysin sodan jälkeen. Ne ovat tulleet julkisuuten vähän kerrallaan 1980-luvulta lähtien.
Syksyllä 1941 hyökkäyssodan aikana suomalainen propaganda pyrki maailmalle: katsauksia lähetettiin saksalaisviittaukset täysin pois sensuroituna Yhdysvaltoihin kahteen erilaiseen versioon leikattuna ja leikkaamattomina Ruotsiin, jossa niiden levitys annettiin sodan alun huumassa saksalaiselle UFA-yhtymälle, jonka mahdollisuudet levitykseen heikkenivät Ruotsissa varsin pian. Tätä mm. Suomen sotilasasiamies Stewen Tukholmasta jälkeen päin kritisoi. Tärkein kanava maasta ulos oli Saksa, jonne katsaukset lähettiin sijoitettavaksi saksalaisiin UFAn maailmanlaajuisiin Auslandswochenschau-katsauksiin. Menestys oli kohtalainen, vaikka Suomessa odotettiin siltä enemmän: alkuvuosina suomalaista ainesta on lähes joka toisessa saksalaiskatsauksessa. Laajasti levinnyttä saksalaista uutiskatsausta ei Suomessa juurikaan sensuroitu: jatkosodan ajalle mahtuu muutama leikkaus: yksi sodan alusta koski Suomen ja Saksan liittolaissuhdetta, toinen sitä kenelle Suursaaren valtauksen kunnia kuuluu, kolmas tammikuussa 1944 yllättäen amerikkalaisvastaista ilmausta.
Saksalaisvaikutus suomalaisissa katsauksissa näyttäisi olleen vähäistä, vaikka niitä esikuvina katseltiin. Eräs mielenkiintoinen piirre on TK-kuvaajien nimien esittäminen alkuun sijoitetulla planssilla - Saksassa se oli itsensä Adolf Hitlerin idea - propagandakomppanian miehet olivat Hitlerin mukaan tärkein välikappale taistelevien sotilaiden ja Saksan kansan välillä: siksi heistä piti tehdä eräänlaisia tähtiä tai ainakin julkkiksia. Se nosti propagandatyöntekijän arvoa. Suomessa TK-kirjoittajien ja kuvaajien arvostus ei ollut erityisen suurta. Syitä siihen oli monia, sensuurista liian vapaamieliseksi nähtyyn käytökseen.
Kaiken kaikkiaan eri tuotantoyhtiöt näyttävät olleen varsin yksituumaisia nationalismissaan, puolustushengen ylläpitämisessä ja yhteisten ponnistusten tukemisessa. Mutta kritiikittömyys ei varsinkaan pitkittyneen sodan yhteydessä ole mahdollista. Yhteiskuntakritiikin korvasi tietty avoimuus: esimerkiksi ruoka- ja tavarapulasta ja jopa "mustasta pörssistä" voitiin puhua ääneen, propaganda näkyy kannustuksessa oikeaan käytökseen ja oikeaan toimintaan. Erityistä Suomessa oli velmuilevan huumorin käyttö: esimerkiksi talvisodan alla se ulottui dokumenttielokuvan humoristisesta pakinatyylistä Lapatossun propagandistiseen käyttöön elokuvissa ja radiossa, jossa puolestaan neuvostopropagandan vastapainoksi oli asetettu virallinen sotapropagandapakinoitsija Jahvetti.
Kun talvisodassa sensuuri puuttui kovalla kädellä ulkomaisiin uutisfilmeihin, jatkosodassa sensuurin painopiste oli amerikkalaisessa elokuvassa: pääosa vuonna 1942 kielletyistä lähes 50 elokuvasta - silloin kaikki markkinoilla olevat filmit tarkastettiin uudelleen - oli yli puolet amerikkalaisia. Saksalaisilla oli koko jatkosodan ajan valtava etulyöntiasema uutis- ja dokumenttifilmiensä avulla, sillä he saattoivat esittää niitä vapaasti, sensuurin puuttumatta asiaan. Se oli käytännön aseveljeyttä. Suomalainen elokuvasensuuri oli varmasti yksi osatekijä siinä, että suomalaisen tiedotustoiminnan ja propagandan asema heikkeni ratkaisevasti Yhdysvalloissa vuoden 1942 lopulla, kun julkinen tiedotustoiminta puolin ja toisin pakotettiin loppumaan. Suomalaisille jäi jäljelle suullinen vaikuttaminen; amerikkalaisilla oli Suomessa käytössään oikeastaan vain elokuva, joka kuitenkin säilytti suurimman valmistajamaan asemansa läpi sodan.
Sotatilanteen muutos loppusyksyllä 1942 kovensi Yhdysvaltojen politiikkaa myös Suomen suhteen. Henkilötasolla se näkyi ulkoministeri Rolf Wittingin, VTL:n johtajiston, erityisesti L. A. Puntilan, Valpon päällikön Arno Anthonin ja myös ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön Aaro Pakaslahden vastaisessa kampanjoinnissa. Ne myös tuottivat tulosta.
Kun Suomen Filmikamari jäi keväällä 1942 amerikkalaisten elokuvien esittämisen puolesta toimineiden haltuun, perustivat ulosmarssineet saksalaissuuntautuneet Suomen Filmiliiton. Syntynyttä tilannetta nimitetään filmiriidaksi. Syyskuussa 1942 Suomen Filmiliitosta tuli Saksan johtaman Kansainvälisen Filmikamarin jäsen samalla, kun kompromisseja boikotin soveltamisessa etsinyt Suomen Filmikamari erotettiin siitä.
Paradoksaalisesti juuri tuo erottaminen varmisti poliittisesti amerikkalaiselokuvien jatkuvan esittämisen Suomessa. Suurimmaksi uhaksi tälle muodostui sen jälkeen Yhdysvaltain sodanjulistus, jota ei koskaan tullut. Kun Suomen Filmiliitto toteutti Suomessa innokkaasti Saksan elokuvapolitiikan kansainvälistä ohjelmaa, jota käytännössä toteutti saksajohtoinen Kansainvälinen Filmikamari, ei Saksan tarvinnut jatkosodassa virallisesti vaatia Suomen hallitukselta elokuvia koskevia sensuuritoimia.
Filmiriita tai filmitarkastamon ja VTL:n sensuuritoimet uutis- ja näytelmäfilmien parissa eivät siis merkinneet amerikkalaisen elokuvan totaalista eliminointia. Jatkuvasti varsinkin suurimmissa asutuskeskuksissa esitetyt amerikkalaisten näytelmäelokuvat – filmiriidasta johtuvia alueellisia eroja toki oli – osoittavat, että elokuva-alan amerikkalaissuuntaus saavutti tavoitteensa: päinvastoin kuin missään muussa maassa, jossa Saksan vaikutusvalta oli ollut vähintään yhtä suuri, amerikkalainen elokuva pysyi näyttävästi esillä Suomessa koko jatkosodan ajan. Tämän amerikkalaiset totesivat itsekin tammikuussa 1944. Sen takana olivat varmasti syksyllä 1943 tehdyt linjanmuutokset elokuvasensuurissa, mikä tarkoitti joidenkin filmikatsausten ja eräiden sotasensuurin vuonna 1942 kieltämien elokuvien vapauttaminen esityskiellosta.
Elokuva-alan saksalaissuuntautuneiden näkökulmasta filmiriidan taustalla oli myös vahvoja taloudellisia näkökohtia. Saksasta elokuvan tuottajayhtiöt saivat raakafilmin ja pääosan tarvitsemistaan elokuvatarvikkeista. Amerikkalaissuuntautuneiden politiikaksi valikoitui yhteistyö Yhdysvaltojen lähetystön kanssa ja sen myötä Suomeen saatiin syksyllä 1943 raakafilmiä osana amerikkalaisten "psykologista sodankäyntiä". Maahan tuotu raakafilmierä varmisti amerikkalaisten elokuvien kopioimisen ja esittämisen sodan loppuun asti, mutta se ei juuri tarjonnut mahdollisuuksia elokuvien tuotantoon. Amerikkalaisten poliittinen päätavoite jäi kuitenkin saavuttamatta, kun saksalaissuuntautuneiden Suomen Filmiliitto ei kaatunut.
Saksalaisia kiinnostivat muutkin kulttuurin alueet. Eurooppalaista järjestöä kaavailtiin esimerkiksi journalisteille. Se oli poliittisena tavoitteena journalistien Saksan-matkalla keväällä 1942. Journalistit eivät järjestäytyneet, päinvastoin kuin kirjailijat, jotka upposivat syvälle saksalaishenkisen Euroopan kirjailijaliiton toimintaan. Syksyllä 1943, sotatilanteen peruuttamattomaksi ymmärretyn muutoksen jälkeen, se kuihtui.
Elokuva-alalla yhteistyö oli läheistä ja koettelemuksienkin edessä varsin kestävää. Yksi syy tähän epäilemättä oli se, että yhteistyö Saksan kanssa oli taloudellisesti tuottavaa. Natsien johdolla kansainvälistyvän Uuden Euroopan myötä suomalaisetkin saivat merkittäviä paikkoja Kansainvälisen Filmikamarin, IFK:n, toiminnassa. Yrjö Rannikko istui sen pääneuvostossa, Risto Orko teknisen osaston johdossa ja muutama muukin pääsi mukaan. IFK:n käytännöllinen toiminta hiipui syksyllä 1943, siinä missä Uuden Euroopan haaveilukin, mutta IFK piti kiinni poliittisista tavoitteistaan angloamerikkalaiselokuvien boikotteineen loppuun asti. Lopussa IFK sitoutui yksin Saksaan ja sen elokuvatoiminnan vaikutuksen varmistamiseen. Sen mukaista oli myös sen Suomen-politiikka ja sitä myötäilivät asti saksalaissuuntautuneet Suomen Filmiliitossa aina joulukuun alkuun asti vuonna 1944.
Jatkosodan elokuvasensuuri oli pääosin ulkopoliittista. Sisäiseen yhteiskuntapoliittiseen sensuuriin viittaavia tapauksia oli vain vähän. Edes rikoselokuvat, joita sensuroitiin varsin tiukasti ennen sota-aikaa ja myös sen jälkeen, eivät näytä joutuneet suurennuslasin alle. Moraalikysymykset kiinnittivät satunnaisesti huomiota hyökkäysvaiheen loppuvaiheissa, jolloin taustalla olivat saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten suhteet ja asemasodan keskellä armeijan yleisen kurikampanjan yhteydessä kotimaisten sotilasfarssien antama kuva suomalaisesta sotilaasta.
Näyttää siltä, että jatkosodan kestäessä kotimainen elokuvatuotanto osallistui varsin rikkeettömällä konsensushengellä sotaponnituksien, niistä tiedottamisen ja mielialan ylläpitoon ja edistämiseen. Sensuurin ei tarvinnut puuttua kotimaiseen elokuvatuontantoon sotilasfarsseja lukuunottamatta lainkaan ennen välirauhaa syyskuussa 1944, kun muutokset Itä-Karjala -politiikan suhteen ja enenevä varovaisuus Saksa-yhteistyön elokuvallisessa esittämisessä aiheuttivat itsesensuuriin viittaavalla tavalla joitakin tuotannon keskeytyksiä. Sellaisia olivat mm. Itä-Karjalaan sijoittuva elokuva Katoavat rajat 1942 ja SS-miehiä koskeva valo- ja elokuva-aineisto.
Jatkosodan jälkeen
Edes Suomen ja Neuvostoliiton välirauha 1944 ja sodanjulistus Saksalle ei riittänyt elokuva-alan saksalaissuuntautuneille signaaliksi siitä, että yhteistyö Natsi-Saksan kanssa on poliittisista syistä lopetettava. Yhteistyöhankkeet Saksan elokuvapiirien kanssa ja se, että Suomen Filmiliittoa ei koskaan virallisesti lakkautettu, osoittavat että Saksasta haluttiin pitää kiinni. Tämä antoi pontta amerikkalaisten puheelle kollaboraatiosta Natsi-Saksan kanssa ja antoi heille poliittisia perusteita taloudellisille vastatoimille ns. mustan listan muodossa. Suomalaiset amerikkalaissuuntautuneet keskittyivät sodan jälkeen kuitenkin taloudellisiin kysymyksiin, eivätkä pyrkineet poliittisluonteiseen kostoon maksimoimalla poliittista etulyöntiasemaansa. Osin siksi amerikkalaiset saattoivat luopua mustasta listasta jo vuoden 1945 syksyllä. Elokuva-alan yrityksetkin selvisivät vaikeista tilanteistaan henkilö- ja omistusmuutoksilla.
Elokuvasensuurin näkökulmasta välirikko Saksaan tehtiin heti syyskuisen välirauhan jälkeen, kun lähes kahdensadan uutiskatsauksen lisäksi 20 selvintä propagandistista natsielokuvaa kiellettiin. Täydelliseksi välirikko kasvoi vasta valvontakomission huomautusten jälkeen: saksalaiset ja Saksan kanssa liitossa vielä tuolloin olleen Unkarin elokuvat kiellettiin kokonaan asetuksella joulun alla 1944. Siihen asti saksalaissuuntautuneiden parissa oli aikeita jatkaa saksalaiselokuvien esittämistä Suomessa, kuten saksalaiset toivoivat, vielä marraskuussa 1944 niitä mainostettiin lehdissä.
Saksalaisten ja unkarilaisten elokuvien kielto purettiin erinäisistä yrityksistä huolimatta vasta filmitarkastamon uusintatarkastuksessa 1947, sen jälkeen kun Pariisin rauhansopimus oli tehnyt kieltojen perustana olleen tasavallan suojelulain tarpeettomaksi. Tarkastukseen tuoduista elokuvista vain viisi lyhyttä saksalaiselokuvaa kiellettiin kokonaan, sensuurileikkauksia tehtiin muutamaan kymmeneen dokumentti- ja opetuselokuvaan.
Varsinkin suurten poliittisten linjamuutosten yhteydessä ulkovaltojen propagandistinen sanoma joutui ajoittain varsin laajojen sensuuritoimenpiteiden kohteeksi. Sensuurin motiivina oli kytkös politiikan tekemiseen: sodan päämääriin, yleiseen sotapolitiikkaan ja mielialanhoitoon. Elokuvasensuurikin kytkeytyi sodan ja kriisiaikojen olosuhteissa valtiolliseen politiikkaan ja sen muutoksiin varsin saumattomasti. Sensuuri-instituutio (VFT) ei itse luonut linjakasta politiikkaa, vaan enemmänkin reagoi valtiollisen politiikan muutoksiin mahdollisimman nopeasti. Se perustui ennen muuta siihen, että elokuvasensuuri oli sotavuosien ajan painottunut ulkopoliittisiin kysymyksin. Niissä kysymyksissä sensorien valta tulkita elokuvasensuurin säännöksiä ei ollut järin suuri, vaikka asiantuntemusta ulkopolitiikankin saralta tarkastamossa kyllä oli.
On ehkä yllättävää, että ulkopoliittisia "itsesensuuritapauksia" näyttäisi olleen melko harvassa: ne sijoittuivat kriisiaikoihin: niitä ovat valtioedun nimissä kielletty Isoviha vuosina 1939 ja 1940, tuottajan itse markkinoilta pois vetämä Hevoshuijari 1944, ja Neuvostoliiton voittajavalta-aseman vuoksi vastoin asiantuntijoiden kantaa sallittu Kannaksen läpimurto –elokuvan hyväksyminen 1945.
Periaatteessa sensuuri koski myös sodan voittajavaltion, Neuvostoliiton elokuvia. Ensimmäiset leikkaukset niihin tehtiin jo 1946, jolloin neuvostoedustajat suomessa eivät halunneet ottaa vastaan tällaisia sensuurimääräyksiä tappion kärsineen valtakunnan viranomaisilta. Neuvottelut toivat tähän suomalaisittain myönteisen ratkaisun, vaikka neuvostopropagandaa ei aina voitu tiivistää iskulauseeseen, jonka mukaa neuvostoelokuva rakensi "ystävyyttä ja rauhaa kansojen ja maiden välillä." Täysin sama käytäntö koski tuolloin myös amerikkalaiselokuvia. Elokuvien maahantuonnille ei ollut esteitä ja aluksi oikeastaan vain keskitysleirikuvastoa ja sotarikollisten teloituksia karsittiin suomalaisilta valkokankailta.
Lievä poliittinen sensuuri jatkui sodan jälkeisille yhteiskunnille tyypilliseen tapaan kysymyksenä yhteiskuntamoraalista, ennen muuta silloin, kun kyse oli probleemielokuvien tavasta käsitellä alkoholiongelmia ja seksuaalisuutta. Määrällisesti tarkastellen eniten käytössä oli väkivaltakohtausten sensuurin lisäksi psykologisin, ts. raaistavuuden ja kauhun perusteilla motivoitu sensuuri.
Ulkopolitiikka palasi elokuvasensuurin arkikäytännössä keskeiseksi kysymykseksi huhtikuussa 1948 uutisfilmien sensuurina. Näin ainoa sodanjälkeinen, suoranaiseen uudelleenkasvatukseen viittaavaa operaatio oli kirjastojen kirjakielto, puhdistusoperaatio, joka toteutettiin lopulta vain puolinaisesti, kuten Kai Ekholm on väitöskirjassaan osoittanut.
tiistaina, marraskuuta 23, 2004
Ei se niin ole
Nyt kun edellinen postaus oli mitä oli, niin minun on sanottava, ettei tämä päivityskertoimen tilapäinen lasku 99,994:ään Pinserin-asteikolla siitä johtunut. Ei se niin ollut kuin te luulette. Minä tiedän, sillä minä olin siellä.
Olen tehnyt töitä. Sediksen elokuvablogi on täyttynyt kolmella uudella, tänä aamuna kirjoitetulla esitteellä. Sen lisäksi toteutin urakkavelvoitettani kansallisfilmografian suuntaan katselemalla vihdoin Säädyllisen murhenäytelmän ja sisältötoimitettuani sen kässärin yhteen liuskaan ja lehdistön neronleimaukset toiseen. Tuloksen voitte lukea ensi vuonna kirjasarjan 12. osasta.
Ja niiden työtehtävien välissä on tehty yhtä sun toista, mikä sammuttaa viimeisenkin järjenpisaran. Vaikka ei sitä ollut silloinkaan paljoa, kun menin lupaamaan ruokapalkalla puhetta opiskeluaikaisen osakuntani seniorikerhon päivällispartyyn. Onneksi siellä on sentään ruokaa ennen puhetta, joten jokainen seniori ymmärtää nuokkua asiaankuuluvaisen tyytyväisenä, kun huomenillalla avaan sanaisen arkkuni. Yritän mahduttaa sen tavallisen kahden tunnin esitelmäni 45 minuuttiin ja näyttää vielä sopivan riettaita välikuvia hereillä olevien hämmennykseksi.
Eikä siinä kaikki. Ensi yönä katson Timo Linnasalon elokuvan Eros ja Psykhe ja teen sille nuo tavanomaiset tempaukset, sillä filmografia ei ole saanut viikottaista veriannostaan.
Ja torstai-aamuna ylös ennen viittä, junaan 6.34 ja Joutsenoon puhumaan viideksi tunniksi tuleville kulttuurituottajille, illalla 17 ja risat takaisin junaan ja Helsinkiin toivottavasti pian iltakahdeksan jälkeen. Viidentoistatunnin työpäivä siis tiedossa.
Kuten näette. Ei niin pientä virkaa, etteikö se bloggaamista haittaisi!
Olen tehnyt töitä. Sediksen elokuvablogi on täyttynyt kolmella uudella, tänä aamuna kirjoitetulla esitteellä. Sen lisäksi toteutin urakkavelvoitettani kansallisfilmografian suuntaan katselemalla vihdoin Säädyllisen murhenäytelmän ja sisältötoimitettuani sen kässärin yhteen liuskaan ja lehdistön neronleimaukset toiseen. Tuloksen voitte lukea ensi vuonna kirjasarjan 12. osasta.
Ja niiden työtehtävien välissä on tehty yhtä sun toista, mikä sammuttaa viimeisenkin järjenpisaran. Vaikka ei sitä ollut silloinkaan paljoa, kun menin lupaamaan ruokapalkalla puhetta opiskeluaikaisen osakuntani seniorikerhon päivällispartyyn. Onneksi siellä on sentään ruokaa ennen puhetta, joten jokainen seniori ymmärtää nuokkua asiaankuuluvaisen tyytyväisenä, kun huomenillalla avaan sanaisen arkkuni. Yritän mahduttaa sen tavallisen kahden tunnin esitelmäni 45 minuuttiin ja näyttää vielä sopivan riettaita välikuvia hereillä olevien hämmennykseksi.
Eikä siinä kaikki. Ensi yönä katson Timo Linnasalon elokuvan Eros ja Psykhe ja teen sille nuo tavanomaiset tempaukset, sillä filmografia ei ole saanut viikottaista veriannostaan.
Ja torstai-aamuna ylös ennen viittä, junaan 6.34 ja Joutsenoon puhumaan viideksi tunniksi tuleville kulttuurituottajille, illalla 17 ja risat takaisin junaan ja Helsinkiin toivottavasti pian iltakahdeksan jälkeen. Viidentoistatunnin työpäivä siis tiedossa.
Kuten näette. Ei niin pientä virkaa, etteikö se bloggaamista haittaisi!
maanantaina, marraskuuta 22, 2004
Linkkibloggausta
Palaan henkisesti bloggauksen juurille ja tarkastelen Internet-universumin uskomattomimpia korpiväyliä.
Ensimmäinen tutustumiskohde on kielletty alle 18-vuotialta, sillä lonkero on ehdottomasti portti mustekalaan, ja se alkaa olla pakkasella jo vaarallista, sillä lumihanki on huono ja laiska renki nukkua. Mutta silti - olette saaneet varoituksen - en voi olla mainostamatta mielestäni varsin oivallista Suomen lonkeroliiton kasaamaa Suomi-Lonkku-Suomi -sanakirjaa.
Kaipaatte tietysti esimerkkiä ennen kuin laitatte yleensä liiankin vikkelän etusormenne asialle. Kuluttajasuojalain mukainen vastuuvalvontaneuvoilu tuottaa tulokseksi esimerkiksi tällaisia sutkauksia: Ginekologi hoitaa edellisentapaisia vaivoja, Ging Kong on suuri lonkeron ystävä, silti apina. Gininen on adjektiivi, joka kuvaa pitkään ginttaamista harrastaneen olotilaa ja Ginisteri taas on suurehkon lonkeroerän astia.
Suomen Lonkeroliitto ei ole ainoa juomille omistautunut kansalaisyhdistys. Myös Kossun kippaajat ry. on varsin perinnetietoisella tavalla kehitellyt sivustoa, jonka aiheena on juuri tämä Latoviina, Hollolan plöö ja Vakoviski. Yhdistys antaa myös vakavahenkistä tilastollista aineistoa todistaessaan että Kossun hinta on pysynyt suhteellisen vakiona eri aikakausina.
Ruotsalaisperäinen The Koskenkorva Page osoittaa, ettei Koskenkorva tunne rajoja. Kansallisjuomastamme on syytä pitää kiinni - erityisesti jos täysi pullo sattuu olemaan kädessä - sillä juuri tänään Finlandia-vodka on sitten 100 %:sti amerikkalaisen Brown-Formanin hallussa. Finlandia-vodka ei siis enää ole lainkaan suomalainen juoma. Veikkaisin sen porojenkin asuvan jo Pohjoisnavalla.
Koskenkorvaa välittää kotimainen Alko, joka minulle käsittämättömästä syystä mainostaa Nouveau Beaujolaisia etusivullaan Koskenkorvan sijaan. Jouduin itse viime viikolla pahaan paikkaan, kun Centre Cultural Francaisen uusbusoleen hörppytilaisuus sattui olemaan samaan aikaan kuin Unkarin kulttuurikeskuksen elokuva+punaviinitilaisuus. Jälkimmäinen voitti. Uusbojoa oli sitten kotona tarjolla. Kyllähän sillä seurusteli.
Takaisin asiaan. Kossun kippaajista ei ollut sitten pitkääkään harppausta Akateeminen Jaloviinaseura Jallun -sivustolle. Sieltä löysin tämän laulun sanat, jotka törkeästi hyvän asian nimissä varastan ja jaan kansalle. Lähde edellä.
Jallupullo
Tehnyt: Konsta Sievänen
Aurinko kun päätti retken, siskoistaan jäi jälkeen hetken,
Jallupullo viimeinen.
Hämärä jo metsään hiipi, Jallupullo kultakorkki,
aikoi juuri rientää eestä sen.
Kun palomiehen pienen näki vastaan tuleva,
se juuri oli noussut luolasta.
Kas palomieskään ennen päivän laskua ei voi,
milloinkaan elää päällä maan.
Katselivat toisiansa, palomies tuo rinnassansa,
tunsi kummaa leiskuntaa.
Sanoi: poltat kurkkuani, mut en ole eläissäni,
juonut mitään yhtä ihanaa.
Ei haittaa vaikka makusi mut sekaiseksi saa,
on humalassa hyvä asustaa.
Käy kanssani niin similiin mä näytän sulle tien,
ja sinut armaakseni vien.
Jallu vastas: juoppo-kulta, miehet ne vie korkin multa,
enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä, ellen kohta pakoon lennä,
niin en hetkeäkään elää saa.
Niin lähti kaunis Jallupullo, mutta vieläkin,
kun palomies tuo yksin taivaltaa,
hän miettii, miksi toinen täällä Jalon lapsi on,
ja toinen työtä rakastaa.
Ruokaohjeissa opetetaan mm. kuinka pula-ajan jallukola valmistetaan lumikolaa hyväksi käyttäen. Aina valmistus ei ole edes lainmukaista, sillä Ponu toimii sivusto joutuu huomauttamaan seuraavasti: "HUOM! lainsäädännön mukaan pontikan keitto kotikäyttöön on rikos, josta voi teoriassa saada jopa kahden vuoden vankeusrangaistuksen. Oppaassa kerrotut juomien valmistusmenetelmät eivät ole tarkoitettu Suomessa sovellettaviksi nykyisen lainsäädännön voimassaollessa." Sitä ette sitten kotona kokeile.
Mutta sen sijaan viinan maustamisen ohjeita sivustolta kannattaa ehkä kokeilla: joulukin on tulossa ja maut vasta haussa. Puolalaista Zubrowkaa ei tarvitse sitten ostaa, kun tietää, että sen maku tulee Maarianheinästä. "Jos haluaa maustaa viinan maarianheinällä, ei tarvitse tehdä ensin edes mauste-esanssia. Korsi pannan suoraan pulloon ja pullon voi täyttää viinalla useita kertoja, niin kauan kuin kasvista lähtee makua."
Mitä viinalle siinä välissä tapahtuu, sivusto ei kerro! Jos kyse on nautiskelusta, kannattaa käyttää virallista alkometeriä tilanteen selvittämiseksi.
Vaikka nykyään varmasti jo peruskoulussa varoitetaan teknisten alojen alkoholisuuntautumisesta, on syytä nostaa esille esimerkkiseura, joiden vaalimisen kohteena lienee alkoholipitoiset ihmiset ja juomat.
Helsingin Seudun KänniKuvausSeura kieltää kopioimasta aineistoaan, mutta ei eksplisiittisesti linkkausta, joten on syytä mainita seuran aikaansaannoksesta, Puolen Suomen kartasta
Hämmentävää kyllä yhdenkään seuran sivuilta ei pääse suoraan A-Klinikan sivustoille.
Eipä sitten muuta kuin: "Prost."
Ensimmäinen tutustumiskohde on kielletty alle 18-vuotialta, sillä lonkero on ehdottomasti portti mustekalaan, ja se alkaa olla pakkasella jo vaarallista, sillä lumihanki on huono ja laiska renki nukkua. Mutta silti - olette saaneet varoituksen - en voi olla mainostamatta mielestäni varsin oivallista Suomen lonkeroliiton kasaamaa Suomi-Lonkku-Suomi -sanakirjaa.
Kaipaatte tietysti esimerkkiä ennen kuin laitatte yleensä liiankin vikkelän etusormenne asialle. Kuluttajasuojalain mukainen vastuuvalvontaneuvoilu tuottaa tulokseksi esimerkiksi tällaisia sutkauksia: Ginekologi hoitaa edellisentapaisia vaivoja, Ging Kong on suuri lonkeron ystävä, silti apina. Gininen on adjektiivi, joka kuvaa pitkään ginttaamista harrastaneen olotilaa ja Ginisteri taas on suurehkon lonkeroerän astia.
Suomen Lonkeroliitto ei ole ainoa juomille omistautunut kansalaisyhdistys. Myös Kossun kippaajat ry. on varsin perinnetietoisella tavalla kehitellyt sivustoa, jonka aiheena on juuri tämä Latoviina, Hollolan plöö ja Vakoviski. Yhdistys antaa myös vakavahenkistä tilastollista aineistoa todistaessaan että Kossun hinta on pysynyt suhteellisen vakiona eri aikakausina.
Ruotsalaisperäinen The Koskenkorva Page osoittaa, ettei Koskenkorva tunne rajoja. Kansallisjuomastamme on syytä pitää kiinni - erityisesti jos täysi pullo sattuu olemaan kädessä - sillä juuri tänään Finlandia-vodka on sitten 100 %:sti amerikkalaisen Brown-Formanin hallussa. Finlandia-vodka ei siis enää ole lainkaan suomalainen juoma. Veikkaisin sen porojenkin asuvan jo Pohjoisnavalla.
Koskenkorvaa välittää kotimainen Alko, joka minulle käsittämättömästä syystä mainostaa Nouveau Beaujolaisia etusivullaan Koskenkorvan sijaan. Jouduin itse viime viikolla pahaan paikkaan, kun Centre Cultural Francaisen uusbusoleen hörppytilaisuus sattui olemaan samaan aikaan kuin Unkarin kulttuurikeskuksen elokuva+punaviinitilaisuus. Jälkimmäinen voitti. Uusbojoa oli sitten kotona tarjolla. Kyllähän sillä seurusteli.
Takaisin asiaan. Kossun kippaajista ei ollut sitten pitkääkään harppausta Akateeminen Jaloviinaseura Jallun -sivustolle. Sieltä löysin tämän laulun sanat, jotka törkeästi hyvän asian nimissä varastan ja jaan kansalle. Lähde edellä.
Jallupullo
Tehnyt: Konsta Sievänen
Aurinko kun päätti retken, siskoistaan jäi jälkeen hetken,
Jallupullo viimeinen.
Hämärä jo metsään hiipi, Jallupullo kultakorkki,
aikoi juuri rientää eestä sen.
Kun palomiehen pienen näki vastaan tuleva,
se juuri oli noussut luolasta.
Kas palomieskään ennen päivän laskua ei voi,
milloinkaan elää päällä maan.
Katselivat toisiansa, palomies tuo rinnassansa,
tunsi kummaa leiskuntaa.
Sanoi: poltat kurkkuani, mut en ole eläissäni,
juonut mitään yhtä ihanaa.
Ei haittaa vaikka makusi mut sekaiseksi saa,
on humalassa hyvä asustaa.
Käy kanssani niin similiin mä näytän sulle tien,
ja sinut armaakseni vien.
Jallu vastas: juoppo-kulta, miehet ne vie korkin multa,
enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä, ellen kohta pakoon lennä,
niin en hetkeäkään elää saa.
Niin lähti kaunis Jallupullo, mutta vieläkin,
kun palomies tuo yksin taivaltaa,
hän miettii, miksi toinen täällä Jalon lapsi on,
ja toinen työtä rakastaa.
Ruokaohjeissa opetetaan mm. kuinka pula-ajan jallukola valmistetaan lumikolaa hyväksi käyttäen. Aina valmistus ei ole edes lainmukaista, sillä Ponu toimii sivusto joutuu huomauttamaan seuraavasti: "HUOM! lainsäädännön mukaan pontikan keitto kotikäyttöön on rikos, josta voi teoriassa saada jopa kahden vuoden vankeusrangaistuksen. Oppaassa kerrotut juomien valmistusmenetelmät eivät ole tarkoitettu Suomessa sovellettaviksi nykyisen lainsäädännön voimassaollessa." Sitä ette sitten kotona kokeile.
Mutta sen sijaan viinan maustamisen ohjeita sivustolta kannattaa ehkä kokeilla: joulukin on tulossa ja maut vasta haussa. Puolalaista Zubrowkaa ei tarvitse sitten ostaa, kun tietää, että sen maku tulee Maarianheinästä. "Jos haluaa maustaa viinan maarianheinällä, ei tarvitse tehdä ensin edes mauste-esanssia. Korsi pannan suoraan pulloon ja pullon voi täyttää viinalla useita kertoja, niin kauan kuin kasvista lähtee makua."
Mitä viinalle siinä välissä tapahtuu, sivusto ei kerro! Jos kyse on nautiskelusta, kannattaa käyttää virallista alkometeriä tilanteen selvittämiseksi.
Vaikka nykyään varmasti jo peruskoulussa varoitetaan teknisten alojen alkoholisuuntautumisesta, on syytä nostaa esille esimerkkiseura, joiden vaalimisen kohteena lienee alkoholipitoiset ihmiset ja juomat.
Helsingin Seudun KänniKuvausSeura kieltää kopioimasta aineistoaan, mutta ei eksplisiittisesti linkkausta, joten on syytä mainita seuran aikaansaannoksesta, Puolen Suomen kartasta
Hämmentävää kyllä yhdenkään seuran sivuilta ei pääse suoraan A-Klinikan sivustoille.
Eipä sitten muuta kuin: "Prost."
Vyötä kireämmälle!
Sedis Blog Inc. yhtiötiedote
Sedis Blog Inc:n Henkilökunta on lakannut lakkoilemasta, uudet tuulet puhaltavat ja lakoavat lunta tupaan. Sedis Blog Inc.:n toimitus- ja "ex-cute" -johtaja Sedis Zedis on antanut suurenmoisen lausunnon, minkä tiedotusosasto näin papukaijana toistaa: "JEE! Sata rikki eka kerran", Sedis Zedis sanoi vaikuttuneena heilauttaen vasenta kättään olkapään korkeudelle. Tarkkailijat havaitsivat, että hän tirautti lähes oikean krokotiilin kokoisen kyyneleen katsoessaan toisenkin kerran Pinseri Inc.:n uusimman pörssilistauksen. "31 (+2) Sedis Blog 100 (166) 99% 82.9 [s] [k]", Pinseri Inc. totesi tänään klo 15 jälkeen shampanjapullojen poksahdellessa Sedis Blog Inc:n Twin Towersissa Helsingin Herttoniemessä.
Tammipuisella kirjoituspöydällään olevaa neuvostotankkia käännellen unsere Führer Sedis Zedis kielsi kuitenkin henkilökuntaa tuntemasta minkäänlaista tyydytystä tuloksesta.
"Tämä ei näytä miltään, ei tunnu miltään eikä se ole mitään", Sedis Zedis pauhasi henkilökunta'kokouksessa'. "Mihinkään hyvänolotunteeseen ei ole aihetta. Meillä tyytyväisiä voivat olla vain osakkeenomistajat ja hekin pelkästään kannustavan voimansa eli ahneuden vuoksi. Mutta jotakin sentään on saavutettu. Enää eivät työnsuorittajat lausu vanhentunutta mantraansa: 'Ananasta ahmi, hotkaise pyy, loppusi porvari lähestyy.' He ovat oppineet sanomaan "kyllä" ja me jyrkän "ei". Tätä voimme sanoa riemuvoitoksi, demokratia ja sen aate ovat taas edenneet jyrmyin askelin kohti itämaista kapitalistista demokratuuria."
Suuri johtajamme Sedis Zedis lausui lisäksi vakavia sanoja henkilökuntaa laajemmallekin yleisölle. Nimittäin hän totesi aatteellisesti pohdiskellen: "Emme anna hyvänolontunteen pilata tehokkuusvaatimusta. Vyötä kireämmälle! on yhtiömme tunnus eteenkin päin. Ilmoitamme täten, että joulukuuksi palkkoja lasketaan kannustukseksi reippaampaan työtahtiin loppuvuoden kvartaalinkvartaalina. Sanomattakin on selvää, että aattellisen työnantajan velvollisuutena on todeta, että lakko-oikeus ja -ajatus on täten peruttu ja kielletty. Ja näistä tabuista emme neuvottele nyt emmekä myöhemminkään, sillä politiikkaa ei pidä sotkea työsopimusasioihin."
Työn-antajien keskus-liitto ja Elin-keino-elämän valtuus-kunta ovat jo ehtineet yhtyä Sedis Blog Inc.:n lausuntoihin vaihtamalla johtajansa naps-naps. "Vyötä kireämmälle", kuuluu Etelärannastakin päivän sanoma. "Asemamme elinkeinoelämätilannevertauksessa maailman ykkösenä on tietenkin vain sanoma ulospäin. Maan sisällä kerromme aivan päinvastaista. Olettehan sen jo kampanjamme yhteydessä varmaankin pari kertaa kuulleet. Ahdasta on markkinoilla, ja palkat tekevät hallaa. Lunta sataa tupaan jo pelkän verotuksen vuoksi. Eläkkeet out, halpa työvoima in, yrityksillä ei sosiaalista vastuuta ole ja sosiaaliturvan maksaminen on oikeasti yksilön asia. Yritys maksaa vain työtunneista ja voi määrätä ne, koska miksipä se muusta maksaisi. Juuri siksi omat optiomme, kultaiset kädenpuristukset, erorahat ja miljoonatulot on ratkaistava salaisissa kahdenkeskisessä neuvottelussa. Suosittelemme tätä kaikille ulkoistetuille periaatteeksi. Globaalisti suomalaisten yritysten ennätysvoitot ja osingot ovat vasta alkua. Suotuisan kehityksen vahvistamiseksi näinä vaikeina aikoina vaadimme enemmän valtion tukirahaa jättiosinkojen maksamiseen."
Liitämme tähän tiedotteet maailman huippupörsseistä, jollei shampanjaa ole läikkynyt laitteisiimme:
:: NEW YORK , RIAD, TOKYO
Dow 10456.91 (-1.11%)
Nasdaq 2070.63 (-1.63%)
Sedis Blog Inc. 666,6 (+0.666)
:: NOUSIJAT
SEDIS BLOG 8.80 (+10.00%)
MUUT BLOGIT 3.50 (+2.79%)
:: LASKIJAT
LOSER BLOG 2.00 (-4.30%)
KIUSAAJABLOG 3.00 (-100.0%)
ATM/YTM BLOG 6.00 (-4.00%)
MILITAARIBLOG 7.02 (-12.00%)
Muistutukseksi reaalimaailmasta:
käyttäjä97: 6 päivää 3 tuntia sitten; pisteitä: 0.12 (aktiivinen) käyttäjä98: 6 päivää 4 tuntia sitten; pisteitä: 0.118 (aktiivinen) käyttäjä99: 6 päivää 8 tuntia sitten; pisteitä: 0.094 (aktiivinen) käyttäjä100: 6 päivää 16 tuntia sitten; pisteitä: 0.043 (aktiivinen) käyttäjä101: 6 päivää 17 tuntia sitten; pisteitä: 0.04 (aktiivinen) käyttäjä102: 6 päivää 20 tuntia sitten; pisteitä: 0.022 (aktiivinen)
Sedis Blog Inc:n Henkilökunta on lakannut lakkoilemasta, uudet tuulet puhaltavat ja lakoavat lunta tupaan. Sedis Blog Inc.:n toimitus- ja "ex-cute" -johtaja Sedis Zedis on antanut suurenmoisen lausunnon, minkä tiedotusosasto näin papukaijana toistaa: "JEE! Sata rikki eka kerran", Sedis Zedis sanoi vaikuttuneena heilauttaen vasenta kättään olkapään korkeudelle. Tarkkailijat havaitsivat, että hän tirautti lähes oikean krokotiilin kokoisen kyyneleen katsoessaan toisenkin kerran Pinseri Inc.:n uusimman pörssilistauksen. "31 (+2) Sedis Blog 100 (166) 99% 82.9 [s] [k]", Pinseri Inc. totesi tänään klo 15 jälkeen shampanjapullojen poksahdellessa Sedis Blog Inc:n Twin Towersissa Helsingin Herttoniemessä.
Tammipuisella kirjoituspöydällään olevaa neuvostotankkia käännellen unsere Führer Sedis Zedis kielsi kuitenkin henkilökuntaa tuntemasta minkäänlaista tyydytystä tuloksesta.
"Tämä ei näytä miltään, ei tunnu miltään eikä se ole mitään", Sedis Zedis pauhasi henkilökunta'kokouksessa'. "Mihinkään hyvänolotunteeseen ei ole aihetta. Meillä tyytyväisiä voivat olla vain osakkeenomistajat ja hekin pelkästään kannustavan voimansa eli ahneuden vuoksi. Mutta jotakin sentään on saavutettu. Enää eivät työnsuorittajat lausu vanhentunutta mantraansa: 'Ananasta ahmi, hotkaise pyy, loppusi porvari lähestyy.' He ovat oppineet sanomaan "kyllä" ja me jyrkän "ei". Tätä voimme sanoa riemuvoitoksi, demokratia ja sen aate ovat taas edenneet jyrmyin askelin kohti itämaista kapitalistista demokratuuria."
Suuri johtajamme Sedis Zedis lausui lisäksi vakavia sanoja henkilökuntaa laajemmallekin yleisölle. Nimittäin hän totesi aatteellisesti pohdiskellen: "Emme anna hyvänolontunteen pilata tehokkuusvaatimusta. Vyötä kireämmälle! on yhtiömme tunnus eteenkin päin. Ilmoitamme täten, että joulukuuksi palkkoja lasketaan kannustukseksi reippaampaan työtahtiin loppuvuoden kvartaalinkvartaalina. Sanomattakin on selvää, että aattellisen työnantajan velvollisuutena on todeta, että lakko-oikeus ja -ajatus on täten peruttu ja kielletty. Ja näistä tabuista emme neuvottele nyt emmekä myöhemminkään, sillä politiikkaa ei pidä sotkea työsopimusasioihin."
Työn-antajien keskus-liitto ja Elin-keino-elämän valtuus-kunta ovat jo ehtineet yhtyä Sedis Blog Inc.:n lausuntoihin vaihtamalla johtajansa naps-naps. "Vyötä kireämmälle", kuuluu Etelärannastakin päivän sanoma. "Asemamme elinkeinoelämätilannevertauksessa maailman ykkösenä on tietenkin vain sanoma ulospäin. Maan sisällä kerromme aivan päinvastaista. Olettehan sen jo kampanjamme yhteydessä varmaankin pari kertaa kuulleet. Ahdasta on markkinoilla, ja palkat tekevät hallaa. Lunta sataa tupaan jo pelkän verotuksen vuoksi. Eläkkeet out, halpa työvoima in, yrityksillä ei sosiaalista vastuuta ole ja sosiaaliturvan maksaminen on oikeasti yksilön asia. Yritys maksaa vain työtunneista ja voi määrätä ne, koska miksipä se muusta maksaisi. Juuri siksi omat optiomme, kultaiset kädenpuristukset, erorahat ja miljoonatulot on ratkaistava salaisissa kahdenkeskisessä neuvottelussa. Suosittelemme tätä kaikille ulkoistetuille periaatteeksi. Globaalisti suomalaisten yritysten ennätysvoitot ja osingot ovat vasta alkua. Suotuisan kehityksen vahvistamiseksi näinä vaikeina aikoina vaadimme enemmän valtion tukirahaa jättiosinkojen maksamiseen."
Liitämme tähän tiedotteet maailman huippupörsseistä, jollei shampanjaa ole läikkynyt laitteisiimme:
:: NEW YORK , RIAD, TOKYO
Dow 10456.91 (-1.11%)
Nasdaq 2070.63 (-1.63%)
Sedis Blog Inc. 666,6 (+0.666)
:: NOUSIJAT
SEDIS BLOG 8.80 (+10.00%)
MUUT BLOGIT 3.50 (+2.79%)
:: LASKIJAT
LOSER BLOG 2.00 (-4.30%)
KIUSAAJABLOG 3.00 (-100.0%)
ATM/YTM BLOG 6.00 (-4.00%)
MILITAARIBLOG 7.02 (-12.00%)
Muistutukseksi reaalimaailmasta:
käyttäjä97: 6 päivää 3 tuntia sitten; pisteitä: 0.12 (aktiivinen) käyttäjä98: 6 päivää 4 tuntia sitten; pisteitä: 0.118 (aktiivinen) käyttäjä99: 6 päivää 8 tuntia sitten; pisteitä: 0.094 (aktiivinen) käyttäjä100: 6 päivää 16 tuntia sitten; pisteitä: 0.043 (aktiivinen) käyttäjä101: 6 päivää 17 tuntia sitten; pisteitä: 0.04 (aktiivinen) käyttäjä102: 6 päivää 20 tuntia sitten; pisteitä: 0.022 (aktiivinen)
sunnuntai, marraskuuta 21, 2004
Lunta
"Lunta sataa edelleen. Ja on kylmä. Mutta maanjäristyksiä ei kuitenkaan viimeaikoina ole ollut." Nalle Puh.
"Tämä likainen lammikko tapasi olla puhdasta lunta. Kävelen sen ohi kunnioitusta tuntien." Stanislaw Jerzy Lec
Kaikki nisäkkäämme varastoivat riippumatta siitä viettävätkö talven aktiivisina (mm. hirvi, rusakko, näätä, päästäiset), kevyessä talviunessa (karhu, mäyrä, supikoira) tai syvässä horroksessa (siili, lepakot, koivuhiiri, tammihiiri).
Lumisanastoa:
lumi = snow, veden olomuoto = ilman höyrystyessä tiivistynyt jääkide
lumirae = demarin elokuva-arvostelija, 2-5 mm:n suuruinen jääpeitteinen lumipallero
kuura = frost on the ground
huurre = frost on anywhere else than on the ground
lumiloska = slush
räntälumi = sleet (wet falling snow)
sohjulumi = wet snow (or mixture of water and snow) on the ground
lumisohjo = sohjulumi
hyhmälumi = an icy mixture of ice and snow on the ground
hanki = hard snow on the ground;
hankiaiset = snow hard enough to carry a man
uppohanki = thick "snowdrift"; paksu lumihanki, jossa täytyy kahlata syvällä
puuterilumi = snow falling on the ground very dry, almost pill-like flakes,
pyry=snowstorm with big flakes
tuisku = snowstorm with smaller, icy flakes
(lumi)kinos = a snowdrift, a pile of snow formed by the falling of snow
(lumi)nietos = a snowdrift (or compare to sand dune formed by a wind), a poetic expression
nuoskalumi = ideal for a snowball, wet, but not so wet as sleet
pakkaslumi = vastasatanutta (kuivaa) lunta pakkasella
suojalumi = soft snow
vitilumi = vastasatanutta pienirakeista lunta kevyellä pakkasella
pyrylumi = snow in mild snowstorm
tuiskulumi = snow in stronger snowstorm
tykkylumi = heavy snow on the trees
pintalumi = new snow on the snow pile
pohjalumi = old snow at the bottom of the pile
talvilumi = winter snow
ikilumi = eternal snow (on the mountains)
keinolumi = artificial snow
punainen lumi = levän vuoksi tuntureilla ja arktisilla seuduilla punaiseksi värjäytynyt lumi
tykkilumi = artificial snow for tourists, often yellow
hernelumi =
höytylumi =
irtolumi =
lumipurku = lumimyrsky
lauantaina, marraskuuta 20, 2004
Kirjallisuuspiiri pieni pyörii
Kun on pimeää, ei lumihiutaleiden suunta vaivaa. Vaimo on lähdössä "naisten" "kirjallisuuspiiriin", jossa viiniä naukkaillen kerrotaan profeministisesti kuinka hankalaa taas oli lukea tämäkin kirja, kun jatkuva raataminen esti ideaaliksi asetetun makoilun kirja kädessä sängyssä. Tosin tämä kirja, joka alkaa kuvauksella etruskien nekropolista, kuolleiden kaupungista, saattaa herättää muitakin muistoja. Vaimo on nimittäin ollut kaivamassa Cerveterissä etruskihautoja. Minun tietääkseni laillisesti arkeologisissa kaivauksissa.
Käsiteltävänä näytti nimittäin vaimon käsilaukun sisällöstä päätellen olevan Giorgio Bassanin teos Ferraran puutarha. [Esim. nimellä "Il giardino dei Finzi-Contini", kustannusyhtiö Einaudi Tascabili, 1999, 1. painos 1962]. Koska en sukupuoleni vuoksi voi osallistua keskusteluun, esitän näkemykseni yksipuolisesti täällä blogissa.
Vuosien 1938 ja 1948 välillä Bassani (1916-2000) valmisti suurta romaanisarjaa Il romanza di Ferrara. Hän suunnitteli siihen itsenäisiä teoksia, nimeltään Dentro le mura, Gli occhiali d’oro, Il giardino dei Finzi Contini, Dietro la porta, L’airone ja L’odore del fieno.
1962 ilmestyneestä kirjastahan on tehty elokuvakin (1970), jolla Vittorio de Sica voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin vuonna 1971 ja josta on peräisin nerokas one-liner: "Lapset ovat aina aikuisten vankeja."
Elokuva kuten kirjakin kertoo 1930-luvulla Emilia-Romagnan pääkaupungissa Ferrarasta ja yhdestä siellä asuvasta kaupungin johtavasta perheestä, Finzi-Contineista. He ovat aristokraatteja, kaupunkilaisia ja juutalaisia. He viettävät varsin sulkeutunutta elämää, jossa kontakteja ulos ei erityisesti haeta. Tämä välinpitämättömyys ja tietämättömyys on Bassanin kritiikkiä aristokraattista juutalaisyhteisöä kohtaan. Kun romaanissa nämä teatraaliset ja keinotekoisen maailman luoneet henkilöt viedään pois ja tuhotaan, kirja ohittaa sen yhdellä kappaleella, kuin osoittaen sen merkityksettömyyttä. Silti itse juutalaisuuden kuvaus on rakennettu päähenkilöiden elämään varsin elegantisti ja huumorilla. Kirja kuvaa juutalaisten uskonnollisia rituaaleja tavalla, joka avaa ne kaikille lukijoille heidän uskonnostaan riippumatta.
Muu maailma on Finzi-Continin perheen elämästä varsin kaukana, kunnes juutalaisiin kohdistuvat rotulait (21.7.1938) muuttavat tilanteen. Rikkailtakin juutalaisilta kielletään yleisten kirjastojen ja muiden vastaavien palveluiden tapaan tenniksen peluu klubeilla, mutta Finzi-Continin puutarha tarjoaa tilanteeseen ratkaisun. Perheen aikuiset lapset, Micól ja Alberto, avaavat perheen ulkopuoliselle maailmalle (ja samalla ulkopuolisen maailman perheelle) kutsumalla nuoret ystävänsä pelaamaan tennistä ja juhlimaan kanssaan näennäisesti vailla huolia. Kuitenkin erityisesti kirjallisuus on kaikkien elämässä keskeistä. Jopa sosialisti Malnate siteeraa mielellään runoja. Dickinson, Croce, Baudelaire, Carducci ja Panzacchi tulevat mainituksi yksinä monista kirjailijoista. Tämä kirjallinen elämä luo kontrasti ulkoisen maailman reaaliseen pahuuteen.
Näin nuorten ympyröihin tulee mukaan myös Giorgio, keskiluokkainen juutalainen, joka rakastuu Micólin. Giorgion isä kuuluu sopeutuviin juutalaisiin, hän on jopa liittynyt fasistipuolueeseen (niin kuin monet Pohjois-Italian juutalaiset tekivät). Tyttö näyttää vain leikkivän Giorgion tunteilla. Micól menee jopa niin pitkälle, että rakastelee pojan kaverin kanssa tietäen tämän näkevän kaiken. "Totta puhuen sydämellä täytyy olla aina jotakin sanottavaa siitä mitä on tulossa hänelle, joka tarkkailee sitä. Mutta mitä sydän tietää? Vain vähän siitä, mikä on jo tapahtunut." Kun Micól näyttää rakastavan toista, Giorgio tietää, ettei voi menestyä. Nimettömän kertojan kuvaamat Micólin suhteet symboloivat sosiaalisen yhteisön rapautumista.
Rakkaudelle rinnasteisesti puutarha tenniskenttineen symboloi juutalaisten aseman rappeutumista, sillä sekin ränsistyy ajan kuluessa silmin nähden. Näin sekä elokuva ja kirja käsittelevät rakkausteeman ohella politiikkaa, Italian tapahtumiin siitä, kuinka Italian juutalaiset vietiin Saksan keskitysleireille Italian sodan päätösvaiheessa 1943. Tapahtumasarja muodostaa elokuvan synkeän lopun, eikä se ole sen eikä kirjankaan tärkein teema. Mutta se on ohittamaton teema Italian juutalaisista puhuttaessa.
Kirjana Bassanin teoksen suurin sosiaalihistoriallinen merkitys on sen yhteisön tuhon kuvauksessa. Satoja vuosia pysyneet yhteisölliset rakenteet murtuivat, ja eräs harvoille ja valituille (uskonnosta riippumattomalla tavalla varakkaalle aristokratialle) mahdollinen elämäntyyli kuoli.
Mutta sekä rakkauden että politiikan dilemman takana on vanha Marxin asettama peruskysymys, jonka edesmennyt historian professori Matti Viikari muotoili lauseeksi näin: "Ihmiset tekevät historiansa itse, eivätkä he kuitenkaan sitä tee." Sekä Bassanin teos että de Sican elokuva pureutuvat juuri kysymykseen siitä, kuinka yksilö voi olla voimaton oman tuhonsa äärellä. Päinvastoin kuin elokuvassa, kirjassa tämä on tiedossa aloitusvirkkeestä lähtien: "Kuka tietää, saivatko he kunnon hautajaisia koskaan."
Toisin sanoen, ylihistorialliset voimat jyräävät yksilön, sanoisi historiateoriaan perehtynyt. Bassanilla oli omakohtaisiakin kokemuksia asiasta, sillä hän vapautui vankilasta vasta liittoutuneiden tultua avaamaan laitoksen ovet.
Tästä lyhyt lista elokuvan palkinnoista:
1971 nominated for Best Adapted Screenplay from Academy to Pirro, Ugo.
1971 nominated for Best Adapted Screenplay from Academy to Bonicelli, Vittorio.
1971 won Best Foreign Language Film from Academy.
1971 nominated for Best Direction from New York Film Critics Circle to DeSica, Vittorio. 1 pt.
1971 won Golden Bear from Berlin International Film Festival.
1971 nominated for Best Foreign Film from National Board of Review.
Ja tässä DVD:n osat kuin muistiinpanona: Chapters:Side #10. Scene Selections1. Start [3:07] / 2. The gates to the kingdom [2:56] / 3. Greeting their guests [4:00] / 4. Botany & bikes [1:28] / 5. 10 Years Ago [2:05] / 6. In Alberto's room [1:16] / 7. Today's paper [3:39] / 8. In Georgio's room [6:03] / 9. Rainy day woman [3:34] / 10. Thinking of Gladys [2:16] / 11. No one home [4:46] / 12. A place to study [4:53] / 13. Passover calls [2:25] / 14. A surprise for Giorgio [4:05] / 15. In bed with Micol [12:01] / 16. Malnate [1:35] / 17. An evening out [1:46] / 18. Giorgio disobeys [4:25] / 19. "Italy's declared war!" [1:52] / 20. One last get-together [2:13] / 21. Forbidden love [3:49] / 22. Bad news all over [3:55] / 23. Deathbed vigil [1:30] / 24. The funeral [:56]25. "They're hunting Jews." [1:33] / 26. The round-up begins [3:48] / 27. The Finzi-Continis leave [2:32] / 28. Bound for Montanari [5:43]
[Homma jäi vähän kesken, kun lapsi halusi pelata Afrikan tähteä. Se voitti kolme kertaa peräkkäin. Se oli minulle liikaa.]
Itsenäisyyspäivä
Aamulla ajattelin, että nyt ovat monet asiat pielessä. Se ei yllättänyt, että lunta satoi. Mutta että sitä satoi poikittain. Olisin ollut nuorempana, siis silloin kun se vielä oli mahdollista, hämmentynyt, jos televisioruudun "lumisade" olisi joskus mennyt poikittain. Mutta nyt kyse oli luonnosta. Koska lumisade meni poikittain vasemmalta oikealle, päätin yksinkertaisesti palata makuulle, läimähdin vasemmalle kyljelle ja kas, lumisade normalisoitui. Nyt tuuli näyttää lakanneen ja pienet iloiset lumihiutaleet leikkivät kaaosleikkiään takapihalla.
Aamuherätysyllätykset voivat olla mojovia. Opiskelun alkuaikoina bileiden jälkeen herää kapeassa sängyssä ja huomaa olevansa ahtaalla katse seinään päin. Vasen käsi lähtee hamuamaan taakse. Kyllä siinä joku on. Käsi hamuaa lisää, tuntee pehmeän kaaren. Suupielet leviävät: "Nainen, jumalauta". Siitä se aamu taas lähtee jolkottelemaan.
Tai kun talvisena aamuna heräsin isäni kotona ja panin radion auki. Venäjän kielen oppitunti menossa. Toinen ja viimeinen kanava: venäläistä iskelmää. Okei: on haettava postilaatikolta pohjoissuomalainen sivistäjä, Kaleva-sanomalehti, joka peruskirjansa mukaan kannattaa sitä "yhteiskuntajärjestelmää, joka kulloinkin on voimassa".
Silmiä hieroskellen sitten kyynärpäät levällään ja tukka sotkussa ulko-ovi auki. Kirpaisevan kylmää huomasin portaikon päällä, mutta en viitsinyt panna kenkiä, vaan lähdin avojaloin jäistä riitikköä pitkin hakemaan postia kolmenkymmenen metrin takaa.
Kymmenen metriä pääsin etenemään sipsutellen ennen kuin tajusin että postilaatikon vieressä seisoo tankki. Hyökkäysvaunu. Piippu osoittaa naapurin taloa. Jumalan kiitos. Katse vasempaan - tankkeja silminkantamattomaan. Katse oikeaan - tankkeja koko ...keleen kilometrin mittainen katu. Okei.
Jälkeenpäin olen ajatellut sitä pekingiläistä miestä joka pysäytti tankkikolonnan muovikassit kädessään. Minulle semmoinen ei juolahtanut mieleenkään. Suipistin suutani hieman eteenpäin, ja puhalsin ilmaa höyryämään. Sitten kokeilin irtoaako pieni viheltely. (Tehkää perässä, se nostaa tunnetta... Kwai-joen silta on hyvä biisi...).
Onnistui se viheltely ja yllättäen sain jalkapohjani irti jäätiköstä. Olin seisahtunut toviksi paikoilleni ja se oli kyllä virhe pikkuvarpaani mielestä. Viheltelin siis muina miehinä, hipsin tankin viereen - ajatuksissani oli silloin Molotovin Cocktail vaikka cocktailit oli juotu jo ennen aamuneljää mikä ei helpottanut tilanteen haltuunottoa - otin Kalevan ja kääräisin sen kainaloon, käännyin kantapäilläni ja hipsin takaisin taloon.
Isä oli aamukahvilla. Heilautin päätäni tankkirivistön suuntaan: "On sitten kotikadun verran tankkeja tuolla pihan takana. Ostitko postimyynnistä?" Taustalla Yle:n kanavilta kuului Alla Pugatsova. "Katsotaan lehdestä", isä sanoi ja nappasi sen kainalostani. Puhelin toimi, mutta kenellepä siitä soittaisi kun maa on mennyt. Siinä ryypiskeltiin kahvia. Parin minuutin lukemisen jälkeen isä sitten sanoi: "Itsenäisyyspäivä."
Aamuherätysyllätykset voivat olla mojovia. Opiskelun alkuaikoina bileiden jälkeen herää kapeassa sängyssä ja huomaa olevansa ahtaalla katse seinään päin. Vasen käsi lähtee hamuamaan taakse. Kyllä siinä joku on. Käsi hamuaa lisää, tuntee pehmeän kaaren. Suupielet leviävät: "Nainen, jumalauta". Siitä se aamu taas lähtee jolkottelemaan.
Tai kun talvisena aamuna heräsin isäni kotona ja panin radion auki. Venäjän kielen oppitunti menossa. Toinen ja viimeinen kanava: venäläistä iskelmää. Okei: on haettava postilaatikolta pohjoissuomalainen sivistäjä, Kaleva-sanomalehti, joka peruskirjansa mukaan kannattaa sitä "yhteiskuntajärjestelmää, joka kulloinkin on voimassa".
Silmiä hieroskellen sitten kyynärpäät levällään ja tukka sotkussa ulko-ovi auki. Kirpaisevan kylmää huomasin portaikon päällä, mutta en viitsinyt panna kenkiä, vaan lähdin avojaloin jäistä riitikköä pitkin hakemaan postia kolmenkymmenen metrin takaa.
Kymmenen metriä pääsin etenemään sipsutellen ennen kuin tajusin että postilaatikon vieressä seisoo tankki. Hyökkäysvaunu. Piippu osoittaa naapurin taloa. Jumalan kiitos. Katse vasempaan - tankkeja silminkantamattomaan. Katse oikeaan - tankkeja koko ...keleen kilometrin mittainen katu. Okei.
Jälkeenpäin olen ajatellut sitä pekingiläistä miestä joka pysäytti tankkikolonnan muovikassit kädessään. Minulle semmoinen ei juolahtanut mieleenkään. Suipistin suutani hieman eteenpäin, ja puhalsin ilmaa höyryämään. Sitten kokeilin irtoaako pieni viheltely. (Tehkää perässä, se nostaa tunnetta... Kwai-joen silta on hyvä biisi...).
Onnistui se viheltely ja yllättäen sain jalkapohjani irti jäätiköstä. Olin seisahtunut toviksi paikoilleni ja se oli kyllä virhe pikkuvarpaani mielestä. Viheltelin siis muina miehinä, hipsin tankin viereen - ajatuksissani oli silloin Molotovin Cocktail vaikka cocktailit oli juotu jo ennen aamuneljää mikä ei helpottanut tilanteen haltuunottoa - otin Kalevan ja kääräisin sen kainaloon, käännyin kantapäilläni ja hipsin takaisin taloon.
Isä oli aamukahvilla. Heilautin päätäni tankkirivistön suuntaan: "On sitten kotikadun verran tankkeja tuolla pihan takana. Ostitko postimyynnistä?" Taustalla Yle:n kanavilta kuului Alla Pugatsova. "Katsotaan lehdestä", isä sanoi ja nappasi sen kainalostani. Puhelin toimi, mutta kenellepä siitä soittaisi kun maa on mennyt. Siinä ryypiskeltiin kahvia. Parin minuutin lukemisen jälkeen isä sitten sanoi: "Itsenäisyyspäivä."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)