Tässä illan painikkeeksi katselen Uuno Turhapuroa, sitä pisnesmiestä vuodelta 1998. Sen verran on päivä jo käynyt pitkäksi, että huomaan naureskelevani elokuvalle, vaikka itse työ on raakaa sisällönkuvausta. Se julkaistaan sitten seuraavassa Suomen kansallisfilmografiassa, siis ensi vuonna tulevassa 12. osassa.
Elokuvassa on hieno kohtaus: Uuno kävelee veljensä kanssa kaikessa rauhassa rautatientorilla Aleksis Kiven patsaan ohitse, kun baskeripäinen mies kulkee ohi ja potkaisee päähenkilöä takamuksille. Veli ihmettelee kukas se noin, mutta Uuno toteaa käsiään levitellen: "Joku kriitikko, mikä lie, niitähän piisaa."
Kriitikoiden (ja taiteen)vastaisuus on rillumareiajoista lähtien ollut populaarimaineellaan ratsastavien elokuvien kansahuvijutskaa, mutta tässä oli hieno kuvallinen rinnastus Aleksis Kiven kriitikkokohtaloihin. En tiedä, moniko aikuiskatsojistakaan siihen osasi kiinnittää huomiota.
Ja oliko kriitikolla henkilöllisyyttä? En tiedä, mutta liekö maassa muita baskeria säännönmukaisesti käyttäviä kriitikoita kuin Antti Lindqvist (silloin Katso, nyt TV-maailma)?
Kun kello lähenee iltaseitsemää, voi panna jo pillit pussiin. Täytyy käydä katsastamassa Bardyn Aleksin tuotos Kukkia ja sidontaa. Jatkamme siis Minyan kanssa bloggarimiittien jälkeistä elokuvakäyntien sarjaa, järjestysnumeroltaan siis numero due.
Olemmekohan yhtä paljon eri mieltä elokuvasta kuin viimeksi (3.9.) Juoksuhaudantietä katsoessa?
1 kommentti:
melkee kiinnosti
Lähetä kommentti