Italian spaghetit, taggliatellet ja pennet sekä paistettu porsaanliha on nyt sitten kirottu maailman viimeiseen ääreen ja varsinkin jos makeaa spumantea on vierellä tarjolla. La cucina italiana todettiin jo viime viikolla pelkäksi reseptikokoelmaksi ilman pienintäkään vastetta reaalimaailmassa. Nyt se on entistä enemmän totta.
Viime viikon reissu Roomaan ruineerasi kahden viikon pikadieettini, joka alkaa siis taas alusta. Onneksi se oli vain viikon matka. Silti sen seuraukset ulottuvat kauas tulevaisuuteen, sillä minä luulen joutuvani vielä siitä vastuuseen.
Kotona minua ei ymmärretä. Jos saisin mennä baaritiskille norkoilemaan, niin valittaisin baarimikolle juuri tätä. "Minua ei ymmärretä kotona", sanoisin koukistaessani etusormea uuden skottilaisen merkiksi. "Vaimoni yrittää tappaa minut", mutisisin viidennen jälkeen ja baarimikko kuittaisi sen vasemmanpuoleisen kulmakarvan keveällä kohotuksella ja kääntyisi kuivaamaan kahviastiastoja valkoisella liinalla. Mutta kun en saa mennä baaritiskille norkoilemaan viskilasillisia.
Kun reilun kymmenen tunnin työpäivän jälkeen palasin kotilinnaani, siellä vallitsi helvetin seitsemäs piiri. Punaviinistä ja spaghettikastikkeesta suut maireana hihittävät naiset lappoivat sokeria jälkiruokaespressokuppeihinsa ja pohdiskelivat napostellessaan syömiensä Bacio-suklaiden eroja. Toisissa paketeissa kun on runo sisällä. Näissä ei ollut. Ne lipoivat vielä ruskeiksi käyneitä sormenpäitäänkin.
Itse söin litran kattilasta eilen yli jääneen kupillisen vihannessosekeittoa. Sen verran annoin periksi kiljuvalle jalopeuralle, että otin kaksi valoakuultavaa tomaattiviipaletta ja siivun mozzarellaa. Päivällä olin maistanut muutaman lusikallisen kanaviillokkia ja liu'uttanut riisinjyväsiä varovasti veitsenkärjellä hampaiden väliin mausteeksi. Aamulla seitsemältä söin täysjyväpaahtoleivän ja salaa itseltäni toisenkin ennen kuin ymmärsin rikokseni suuruuden. Päälle tietysti jotain luonnonvastaista. Välissä X-kuppia kahvia. Ja sillä elää ruho, joka on kaksi kertaa suurempi kuin teillä siellä kotikatsomoissa.
Sitten naiset alkoivat vielä kommentoida, että se siinä on aina paha juttu, kun ihmiset tulevat niin äreäksi laihduttaessaan. Ja ottivat suklaata päälle. Minä painoin silmäni vihanneskeittolautasen pohjalle ja yritin sormenpäällä tiristää vielä tipan, mutta en osannut kun nälkä haittasi näköä.
Mutta veikkaanpa että lihavia naisia keljuttaa puolen vuoden päästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti