lauantaina, helmikuuta 26, 2005

Once there was a time...

40 vuotta sitten lueskelin tyytyväisenä Aku Ankkoja ja nuortenkirjoja sekä opettelin tuntemaan uutta asuinympäristöä. Olimme 1964 kesällä muuttaneet Piippolan Leskelän kylältä Muhokselle.

Isä oli opettaja ja asuimme koululla. Äiti opiskeli Kajaanissa. Vahdin päivät kotona pikkuveljeäni ja keskenään keksimme aikamoisia tempauksia. Pari kertaa pelastin veljen hengenkin (kun nykäisin hänen sormensa syvältä sähköpistokkeesta ja nostin hänet hukkumasta kevättulvien täyttämän ojan pohjalta).

****************
Marc Bolan ystävänsä David Bowien kanssa. Hehän tekivät yhdessä mm. singlen The prettiest star, jossa Bolanin loistelias kitara antaa laululle sen hengen.
****************


30 vuotta sitten olin päässyt lukioon ja saanut ensimmäisen kitarani ja stereolaitteet. Ne veivät noin 12 tuntia päivässä. Ensimmäinen LP:ni oli Steppenwolfia, mutta 1975 olin ehdoton T. Rex -fani. Se ei estänyt kuuntelemasta heavy-musiikkia: Uriah Heep, Black Sabbath ja Deep Purple tulivat tutuiksi. Muusta musiikista mainittakoon Eric Clapton, Jimi Hendrix, Emerson, Lake & Palmer ja Genesis, Slade. Sangen monipuolista siis.

Kesäisin kävimme aina Kuusrockissa, jossa on joukko rockin legendoja bongattu. Joskus kävimme kavereiden kanssa liftaamalla Turun Ruisrockissa. Loma-aikoina määränpääksi tuli välillä Sotkamo, jossa äitini asui. Kotiin alkoi näinä vuosina ilmestyä uusia lapsia isän mentyä uudestaan naimisiin, mitä en juuri kitaransoitoltani havainnut.

1960-luvun olin kuunnellut vain klassista musiikkia. Soitin harmonia koulussa iltaisin, mutta vuosikymmenen lopulla saimme kotiin transistoriradion. Televisio sentään oli viety korjattavaksi ja se viipyi siellä viisi vuotta. Takaisin tullessa siitä oli vain puolet jäljellä. Muistan ihmetelleeni isää, joka maksoi korjaajalle siitä hyvästä rahaa. Hyvällä kesäsäällä radiolla kuuli Ruotsinkin asioita, varhaista kansainvälistymistä, siis. Luin vähintään yhden kirjan päivässä aina yliopisto-opintoihini saakka.

1970-luvun alusta lähtien kontakti maailmaan saatiin radion keskiaaltolähetyksistä: "two-ou-eight" oli joka öinen äänihuuto Radio Luxemburgilla. Olin saanut oman metrisen putkiradion, jossa oli yli 30 sentin bassorefleksikaiutin. Kuparilankaa oli vedetty antenniksi koulun pihan puihin kymmeniä metrejä. Harrastin DX-kuuntelua ja tutustuin korvakuulolta sekä arabialaiseen että intialaiseen musiikkiin. Vieraiden kielten ymmärtäminen siinä parani. Viikonloput olin poliittisen nuorisojärjestön tilaisuuksissa ympäri Suomea. Matkustin junalla kymmeniä tuhansia kilometrejä vuodessa 13-vuotiaasta lähtien.

20 vuotta sitten olin muuttanut Helsinkiin opiskelemaan ensin matematiikkaa, sitten poliittista historiaa ja kotiutunut Vallilan opiskelija-asuntolaan. Olin löytänyt töitä, joten opiskelut eivät edenneet muuten kuin yhdellä kahdella tentillä vuodessa.

Botta, Vanhan kuppila ja Uuden ylioppilastalon opiskelijabileet tulivat tutuiksi kuten niissä käyneet ihmisetkin. Muistelen seurustelleeni useiden ihmisten kanssa vähemmän vakavasti ja usein yhtäaikaisesti, mistä joskus seurasi jotakin, joskus ei. Satunnaiset seikkailut olivat arkipäivää eikä opintojen päättämisestä ollut tietoakaan. Olin vähämoraalinen ikiylioppilas kaikkien muiden paitsi itseni mielestä.

10 vuotta sitten olin vannoutunut poikamies. Olin erinomaisilla papereilla vastavalmistunut valtiotieteiden lisensiaatti, työpaikkani oli Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen kansliassa, ja olin täysin kyllääntynyt töihini, joita riitti tehtäväksi vaikka muille jakaa.

Onneksi sain Suomen Akatemialta apurahan ja pääsin osaksi Turun yliopiston historian laitoksen hanketta, jota johti nykyinen kulttuurihistorian professori Hannu Salmi. Kolmivuotinen kausi (1996-98) meni mainiosti. Mervistä tuli Tohtori Pantti, minä ehdin tehdä sen jo vähän aiemmin. Arikin teki erinomaisen lisurin. Yhdessä julkaisimme yhden kirjankin: Kriisi, kritiikki, konsensus, jossa oli hankkeen sivutuotteena syntyneitä artikkeleita. Hankkeen aikana menin naimisiin ja saimme tyttären. Kesällä 10 vuotta sitten tulin yömyöhään nykyisen vaimoni asuntoon ja jäin sinne. Kaksi kuukautta oleskeltuani kävin purkamassa oman vuokrasuhteeni Tapaninkylässä.

5 vuotta sitten olin vastaväitellyt yliopiston hanttityöläinen. Pääsin Suomen Akatemian tutkijatohtoriksi ja harrastin akateemista moniottelua: julkaise, opeta, luennoi, esiinny ja osallistu. Olimme muuttaneet Herttoniemenrantaan Etu-Töölöstä. Suomen Akatemian silloinen pääjohtaja Reijo Vihko piti puheen 1997, jossa hän kertoi tuolloin uuden viran tiedepoliittisen taustan. Vaikka en ollut ihan ensimmäisten joukossa, olin kuitenkin varhaisia tuolla nimikkeellä työskenteleviä:

"On kaksi tutkijaryhmää, jotka joutuvat syrjäytymisvaaraan huippuyksikköpolitiikkaa sovellettaessa. Toinen ryhmä ovat nuoret tutkijat, joilla ei voi olla merkittäviä laajoja tiedesaavutuksia takanaan. Suomen Akatemiassa aloitetaan järjestelmä, jolla tutkijatohtorikauden jälkeen pyritään identifioimaan menestyviä nuoria tutkijoita, ja järjestää heille niin sanottu starttirahoitus, joka suunnitelmien mukaan tarkoittaa itse tutkijalle vanhemman tutkijan palvelussuhdetta ja vuosittaista merkittävää apurahaa. Toinen ryhmä, joka täytyy entistä tarkemmin ottaa huomioon tiedepolitiikkaa kehitettäessä ovat naistutkijat, joiden täyden panoksen yhteiskunta tarvitsee menestyäkseen parhaalla mahdollisella tavalla. Naistutkijan uraa ja sen esteitä pohtiva tutkijaryhmä tulee tekemään ehdotuksia tässä suhteessa toukokuun loppuun 1997 mennessä."

3 vuotta sitten en arvannut, että yliopisto alkoi olla taakse jäänyttä elämää. Akatemia kiristi rahoitustaan, katkaisi jatkorahoituksen monilta ja sen myötä yliopiston sijaisuudet tyrehtyivät minultakin viranhaltijoiden palatessa rutiinitöihin tutkimuksiensa parista. Ehdin kuitenkin työskennellä jonkun aikaa yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitoksella. Lapsi oppi lukemaan viisi täytettyään, mutta kyllä hänelle on äiti lukenutkin. Niin minäkin opin aikoinaan lukemaan, isän olan takaa, sen kummemmin opettamatta. Laskemisen oppiminen tapahtui samalla tavalla minulla ja lapsellani. Osaava näytti miten tämmöinen laskutapa ratkaistaan ja minä tein perässä. Ei lapsellekaan juuri ole virheitä matematiikan tehtävissä tullut kahden kouluvuoden aikana.

Vuosi sitten olin jo kotiutunut uuteen työpaikkaani. Suomessa varsinaista elokuvahistoriallista tutkimusta on tehty kovin vähän, eikä varsinkaan historiatieteen pelisääntöjen mukaan. Elokuva-arkisto on historioitsijalle paratiisi. Tosin on siellä opittavaakin, mikä on ollut aikamoinen haaste vauhdilla keski-ikäistyvälle miehelle.

Eilen vietin vapaata perjantaita hiihtolomalaisena. Katsoin Belgessä hiihtokisoja ja siirryin karaokeen, josta kotiin puoli neljän jälkeen aamulla.

Tänään olen laittanut (hyvää) kanapataa, lukenut David Rohlin hassua kirjaa Legend. The Genesis of Civilisation, katsonut naisten hiihtoa ja mäkihyppyä tv:stä, laulanut Winx-laulua, maiskutellut korvapuusteja ja kirjoittanut blogia.

Huomenna on tulevaisuus. Sitä ei voi ennustaa.

4 kommenttia:

Marleena kirjoitti...

Hienoa, Sedis. Nyt minäkin uskallan kirjoittaa meemin sieltä vuosikymmenien takaa, kun tuo 10 vuotta on ihmisen elämässä niin tavattoman lyhyt aika...

PIpsa kirjoitti...

Pidän "Rajatapaus"-nimestä, mutta blogini on muuttanut osoitteeseen

http://www.vaikeaa.blogspot.com

Sedis kirjoitti...

Kiitos Pipsa!

Hyvärinen J. kirjoitti...

Huomattavan paljon mielenkiintoisempi tarina kuin "viimeiset 10 vuotta" -muotivillitys. Jälleen kerran hyvä osoitus, miksi blogi-innostuksen soisi leviävän myös aikuisemman väen keskuudessa.