perjantaina, helmikuuta 11, 2005

Vihreät baretit Orionissa ensi viikolla

Orionissa torstaina 17.2. alkaen klo 18.45 ja lauantain 19.2. klo 20.45

Elokuvan nimi: The Green Berets /Vihreät baretit / De gröna baretterna. Valmistusmaa ja -vuosi: Yhdysvallat 1968. Tuotantoyhtiö: Batjac Productions. Warner Bros. - Seven Arts.Tuotannonjohto: Lee Lukather (unit production manager). Tuottaja: Michael Wayne. Ohjaus: Ray Kellogg, John Wayne. (Kreditoimattomana Mervy LeRoy). Apulaisohjaaja: Joe L. Cramer. Cliff Lyons (sec. unit dir.) Käsikirjoitus: James Lee Barrett, Col. Kenneth B Facey. Robin Mooren romaanista (1965, suom. 1966). Kuvaus: Winton C. Hoch. Lavastus: Walter M. Simonds (production design). Ray Moyer (set decoration). Erikoistehosteet: Sass Bedig, Charles E. Dolan (kumityöt). Puvut: Jerry Alpert. Ehostus: Dave Grayson.Musiikki: Miklós Rózsa. Taistelulajien koreografia: Bruce Lee, Joe Lewis, Chuck Norris, Eddie Parker. Leikkaus: Otho Lovering. Ääni: Stanley Jones. Dan Wallin. Pääosissa: John Wayne (eversti Mike Kirby), David Janssen (George Beckworth), Jim Hutton (kers. Petersen), Aldo Ray (kers. Muldoon), Raymond St. Jacques (tri McGee), Bruce Cabot (ev. Morgan), Jack Soo (ev. Cai), George Takei (kapt. Nim), Patrick Wayne (lt. Jamison), Luke Askew (kers. Provo), Irene Tsu (Lin), Edward Faulkner (kapt. MacDaniel), Jason Evers (kapt. Coleman), Mike Henry (kerts. Kowalski), Craig Jue (Hamchunk), Chuck Roberson (kers. Griffin), Eddy Donno (kers. Watson), Rudy Robbins (kers. Parks), Richard "Cactus" Pryor (Collier). Taistelulajien esittäjä: Mike Stone. Helsingin ensiesitys: 1.11. 1968 Aloha, uusinta: 9.5. 1980 Arena 1 – maahantuoja: Warmer Bros. / Columbia Pictures (teatterit), Fazer Musiikki / Scanvideo (video), Filmifriikki (DVD) – VET 76863 – K-16 [poistettu Ho Chi Minhin nimi] – 3445 m / 126 min


John Wayne (alun perin Marion Michael Morrison, 1907-1979) lähetti joulukuussa 1965 kirjeen Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnssonille: "Hyvä herra presidentti. Kun olin pieni poika, isäni kertoi minulle, että jos haluat saada aikaiseksi jotakin, ota aina yhteys huipulle – sen vuoksi lähetin tämän kirjeen sinulle." Vihreät baretit, elokuva armeijan erikoisjoukoista, valmistui 1968. Wayne näytteli pääosaa ja oli yksi ohjaajista. Elokuvaa pidetään yleisesti kaikkein suorasukaisimpana Vietnamin sodan aikaisena propagandaelokuvana.

"Jonakin päivänä Vietnamista tehdään elokuva", Wayne kirjoitti presidentille. "Varmistakaamme että se on elokuva, joka auttaa asiaamme kaikkialla maailmassa… Me haluamme kertoa tarinan taistelevista miehistä järjen, tunteeen, luonnehdinnan ja toiminnan avulla. Me haluamme tehdä sen niin, että se inspiroi patrioottista asennetta kanssa-amerikkalaisten parissa – siis sitä tunnetta, joka meillä on menneisyydessä aina ollut tässä maassa silloin, kun olemme eläneet stressin ja huolten aikoja."

Wayne halusi, että koko maailma, ei vain Amerikka, saisi tietää, miksi Yhdysvaltojen läsnäolo Vietnamissa on välttämätöntä. Presidentti ja hänen avustajansa Jack Valenti näyttivät hankkeelle vihreätä valoa: puolustusministeriö sai luvan avustaa tuotantoyhtiötä. Vaikka John Wayne on oikeistolainen republikaani, tässä asiassa hänen näkemyksensä ovat oikeita, Valenti tiivisti Valkoisen talon näkökulman. Batjac-yhtiön tuottaja Michael Wayne – Johnin poika – onnistui siinä, missä Columbia oli epäonnistunut vuodesta 1963 lähtien: se ei onnistunut kirjoittamaan Pentagonissa hyväksyttävää käsikirjoitusta armeijan erikoisjoukoista.

Työryhmä alkoi käsikirjoitustyön keväällä 1966. Pohjana oli tällöin vuotta aiemmin ilmestynyt Robin Mooren myyntimenestysromaani "The Green Berets". Mutta John Waynen ideana oli osoittaa myös "kommunistiguerillojen häikäilemättömyys tapettaessa siviilijohtajia ja heidän perheitään noina teurastuksen vuosina". Tätä Wayne korosti useille kongressiedustajille lähettämässään kirjeessä huhtikuussa 1966.

Sovitustehtävään tuottaja valitsi helmikuussa 1966 James Lee Barrettin, entisen merijalkaväen miehen, joka oli palvellut myös Vietnamissa ja joka oli juuri käsikirjoittanut kaksi elokuvaa [The Greatest Story Ever Told (1965) ja Shenandoah (1965)]. Mooren kirja jäi koko ajan enemmän taka-alalle – se sopi myös tarkasti sensorinoikeuksistaan kiinni pitävälle Pentagonille – sillä Wayne halusi mukaan muutakin kuin vain poliittisen sanoman: lapset ja "semmoiset pienet jutut kuin saippuaoopperassa" estäisivät elokuvan muuttumisen "sanomavälineeksi". Nykykatsojan näkökulmasta vietnamilaisorvon rooli onkin sentimentaalisuudessaan elokuvan emotionaalisen tarjonnan ainoita valopilkkuja.

Pentagon hylkäsi elokuvan ensimmäisen käsikirjoituksen. Uusi kirjoitettiin yhteistyössä, armeijan antamien suuntaviivojen mukaisesti, mikä ei ollut tiedossa ennen kuin tuottaja Michael Wayne tunnusti asian haastattelussa 1975: isälleen hän ei uskaltanut sitä aikanaan kertoa. Hän kertoi, että isä olisi epäonnistumisesta kuultuaa epäilemättä nimittänyt häntä "tyhmäksi nartunpennuksi". Nyt tuottaja saattoi vapaasti hymyillä, sillä elokuva oli kaupallinen menestys tuotettuaan voittoa 8 miljoonaa dollaria.

Tämä oli varmasti yllätys Universal-yhtymälle, jonka Wayne jätti lehdelle soittelemaan, kun nämä ryhtyivät epäilemään elokuvan epäpopulaaria teemaa 1967. Universalin korkeat toimihenkilöt olivat antaneet tuomion myös varhaiselle käsikirjoitukselle, joka oli elokuvayhtiön miehen mukaan hänen lukemistaan käsikirjoituksista kaikkien aikojen huonoin. Yhteistyökumppaniksi valikoitui tämän vuoksi Warner Bros..

Vierailtuaan Pentagonissa ja erikoisjoukkojen tukikohdassa Fort Braggissa John Wayne vaikuttui omasta propagandatehtävästään niin, että koko elokuvan alku muodostuu paitsi perusteluksi läsnäololle vietnamilaisten äitien, lapsien ja kotien turvaajana, myös syytökseksi kotirintamaan epälojaalisuudelle; "revolverisankarin" tulilinjalle joutuivat lehtimiehet ja poliittikot kongressiedustajia myöten. Armeijan ja median välinen epäluottamus tehdään elokuvan alkumetreiltä lähtien selväksi.

Koulutuskeskuksen jäykähköjen asetelmien jälkeen elokuva siirtyy Vietnamiin, jossa lähelle Pohjois-Vietnamin rajaa rakennetaan tukikohta A107, lempinimeltään "Dodge City". Kaupungin nimen viittaus Villiin Länteen ei ole yllätys, sillä elokuva muotoutuu muutenkin western-tyyppiseksi hyvä-paha –asetelmasksi. "Vietcong" ja "Charlie" edustavat vanhan Hollywoodin tavoin punaisia intiaaneja, jotka uhkaavat paitsi naisia ja lapsia myös amerikkalaisia: kadut ja aukiot ovat saaneet nimensä kuolleilta amerikkalaissotilailta heidän asemaansa tai rotuun katsomatta.

Ja tässä piilee elokuvan yksi ansioista: jos jossakin se pureutuu tekoaikansa teemoihin ja asetelmiin, niin siinä että poliittista sanomaa ei ole kytketty rodullisuuteen ja rasismiin, vaan päin vastoin, sekä orpo vietnamilaispoika että hyvät etelävietnamilaiset esitellään elokuvassa harvinaisen tasa-arvoisella tavalla, yhteistyökykyisinä heitä auttamaan tulleiden valkoisten ja mustien amerikkalaisten kanssa. Pahaan osapuoleen tämä ei tietenkään ulotu, propagandaelokuvalle tyypillinen piirre sekin. Elokuvan orientaaliset hahmot järjestyivät armeijan avulla: valkokankaalla vietnamilaisten joukkoesiintymisissä näyttelee Fort Devonsissa palvellut hawaijilainen joukko-osasto. Elokuvan vietnamilainen kylä rakennettiin Georgiaan; elokuvan tekemisen jälkeen yhtiö luovutti sen armeijalle koulutusleiriksi.

Sen sijaan naishahmot elokuvasta puuttuvat lähes täysin: lukuunottamatta alun lyhyttä kohtausta, roolin saa oikeastaan vain vietnamilainen nainen, joka kokee rohkeudestaan huolimatta myös silmin nähtävää halveksuntaa, kun hän antautuu kidnappausjuonen toteutumisen kannalta välttämättömiin sänkyleikkeihin vihollisen kanssa. Tämä käsikirjoituksen osa oli ongelmallinen myös poliittisista syistä. Pentagon vastusti sitä, sillä erikoisjoukkojen tehtäviin ei sillä hetkellä kuulunut tämän laatuinen sissitoiminta.

Leirille tulee olosuhteisiin tutustumaan myös journalisti Beckworth (David Janssen), jonka kääntymystarina skeptikosta isänmaalliseksi muodostaa yhden tärkeän sivujuonen elokuvassa. Tässä Vihreät baretit noudattaa perinteistä kylmän sodan elokuvan kaavaa. Se, että skeptinen journalisti ei rinnastu viholliseen, selittää sen, että hän saa pitää henkensä: kylmän sodan kaavassa petturuus kumoutuu ensin kääntymyksellä, mutta hyvittyy vasta kuolemassa, kuten esimerkiksi Agentti 52 -elokuvassa.

Elokuvan sanoma on selvä: sodan oikeutusta tai vääryyksiä ei voi arvioida kukaan muu kuin se, joka on nähnyt sodan realiteetit itse. Tämä on peitettyä kritiikkiä medialle ja kehottaa yleisöä olemaan uskomatta sitä, mitä sodanvastaisissa lehdissä sodasta kerrotaan. Journalistin kääntymys saa hänet luopumaan urastaan ja liittymään elokuvan lopussa armeijan marssivaan riviin: aiemmin hän epäilee, että saisi potkut, jos kirjoittaisi mitä asioista ajattelee. Uusien tutkimusten mukaan media ei suinkaan ollut yleisesti sodanvastaista, mutta ihmiset ajattelivat ja uskoivat, että ne olivat: tämä on johtanut armeijan reaktioihin, ts. sensuurin ja propagandan perinpohjaiseen haltuunottoon myöhemmissä sodissa.

Sodanvastaiset elokuva-arvostelijat teurastivat elokuvan, ja vasemmistoliberaalien suunnitelmiin kuului kongressin kysymystilaisuuden järjestäminen elokuvan saamasta tuesta, ja hallituksen propagandaksi elokuvaa nimittäneet sodanvastustajat nousivat Allard Lowensteinin tavoin lehtien palstoille. Yleisömenestystä tämä kritiikki ei estänyt.

Suomessakin Vihreät baretit aiheuttivat pienimuotoisen skandaalin. Savupommein varustautuneet vasemmistoradikaalit häiriköivät ensi-illassa elokuvateatterin aulassa ja sen edustalla ja saivat aikaan protestillaan näyttäviä otsikoita. Elokuvan suomalaisyhteys on tunnettu: eversti Mike Kirbyn esikuva oli entinen kaukopartiomies Lauri Törni, sittemmin Yhdysvaltain erikoisjoukkojen eversti Larry Thorne, jonka jäännökset löydettiin vuoden 1965 helikopterionnettomuuden jäljiltä Kaakkois-Aasiasta 1999.

– Jari Sedergren 17.2. 2005.
Päälähteenä Lawrence H. Suid, Guts and Glory, The Making of the American Military Image in Film (2002).

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Eversti Mike Kirbyn esikuva Lauri Törni ei ollut eversti vaan USA:n armeijan kapteeni kuollessaan ja ylennettiin potuumisti majuriksi.
Suomen armeijassaä hän oli kapteeni.

Sedis kirjoitti...

Aivan oikein. Minun lapsukseni.