Bourdieu televisiosta II

"Sosiologian kuten muidenkin tieteiden tehtävänä on paljastaa kätkettyjä asioita", Pierre Bourdieu muistuttaa. Historian kyseen ollen olen usein toistanut Eric Hobsbawmin sanat: "Historioitsijan tehtävänä on muistaa se minkä muut unohtavat."

Tässä mielessä historialla on erityinen sivistystehtävä. Unohteleva ihminen kun ei ole mikään tavoite, vaikka nykypäivässä elävät – sekä sosiaalisesti, poliittisesti että pragmaattisesti – lyhytnäköisyydessään niin ajattelevatkin.

Yksi television vähän tunnettu toimintatapa on symbolinen väkivalta. Se tarkoittaa väkivaltaa, jota harjoitetaan myös usein sitä käyttävien ja sen kohteiden äänettömällä myötävaikutuksella sikäli, että kumpikaan osapuoli ei tiedä siitä kärsivänsä tai sitä käyttävänsä. Tämän kätketyn kentän paljastamisen tavoitteena on minimoida mediaviestintään liittyvissä suhteissa vaikuttava symbolinen väkivalta.

Ensimmäinen esimerkki on sensaatiolehdistä jo 1800-luvun lopulta lähtien tuttu pikku-uutinen: tarjolla tänään veri, seksi, murhenäytelmät ja rikokset. Uutisten tasolla nämä pikku-uutiset kiinnittävät katsojan huomion hetkeksi muualle (kuin olennaisiin kysymyksiin) – nämä uutiset ovat todellakin tarkoitettu kaikille (omnibus).

"Kaikille tarkoitetut uutiset ovat asioita, jotka eivät saa järkyttää ketään", Bourdieu toteaa ja jatkaa, "niihin ei sisälly todellista panosta ja ne kiinnostavat kaikkia kajoamatta kuitenkaan mihinkään tärkeään." Ongelma on siinä, että ne vievät aikaa. Ne vievät aikaa tärkeämmiltä asioilta - televisiossa aika on niukka hyödyke. Tietysti voidaan kääntäen todeta, että nämä pikku-uutiset ovat erinomaisen tärkeitä, koska ne kätkevät näkyvistä merkittäviä asioita: varsin monet ranskalaiset – Suomessa tilanne on tilastojen mukaan onneksi parempi – eivät lue päivälehtiä, vaan elävät täysin television tarjonnan varassa.

Televisio on monille ainoa tietolähde: "Televisiolla on siis tosiasiallinen monopoli erittäin merkittävän väestönosan aivojen kehittämisessä. Painottamalla pikku-uutusia ja täyttämällä kallisarvoinen aika tyhjyydellä tai mitättömyyksillä työnnetään syrjään asiallisia tietoja, joita kansalaisella tulisi olla hallussaan demokraattisten oikeuksiensa harjoittamiseksi. Näin edetään kohti tietynlaista tiedonvälityksen kahtiajakoa."

Erottuvat ne, jotka seuraavat päivälehtiä – joita kilpailu ajaa yhä kevyemmäksi sisällöltään – jotka seuraavat jopa kansainvälisiä lehtiä tai vieraskielisiä radioasemia. Nykyisin tähän voidaan helposti lisätä Internet: moniko tämän blogin lukijoista seuraa säännöllisesti jotakin vieraskielistä päivälehteä á la New York Times, Washington Post, Neue Zürcher Zeitungia, Le Mondea tai jotain muuta vastaavaa?

Toiselle puolelle jäävät ne, Bourdieu todistelee, joiden poliittiset tiedot ja taidot ovat täysin television tarjoaman informaation eli lähestulkoon tyhjän varassa [ellei mukaan lasketa tv-eliitin kasvojen ja ilmausten tuntemista, ts. "informaatiota, jota kulttuurisesti kaikkein heikoimmassakin asemassa olevat osaavat tulkita, mikä puolestaan on merkittävästi vaikuttamassa heidän etääntymiseensä monista politiikan vastuunkantajista".]

Television valitettavana metodina on siis piilottaa näyttämällä. Erityinen keino on valita näkökulma kiistanalaiseen ympräistöön – esim. lähiöön – pelkästään oman työnsä, maailmankuvansa, koulutuksensa ja valmiuksiinsa liittyvien sisäsyntyisten taipumusten perustalta.

Toimittaja siis ikään kuin toistaa oman maailmansa esittämällä hänelle vieraan maailman vain omien "silmälasiensa" kautta: he näkevät tiettyjä asioita ja toisia taas eivät; he näkevät asiat tietyllä tavalla; he valikoivat ja sommittelevat valitsemansa tietyllä tavalla".

Televisioon kuuluu myös kohua herättävän, mahdollisimman näyttävän etsiminen. Televisio kannustaa dramatisoimaan: se sovittaa tietyn tapahtuman näyttämölle, kuviksi, ja toisaalta liioittelee sen merkitystä, painoarvoa ja sen dramaattista tai järkyttävää luonnetta.

Sama työstäminen koskee myös tekstiä: kuinka helposti lähiöiden tai mielenosoitusten maailma muunnetaan kuvin ja sanoin mellakaksi. Tarvitaan tavallisesta poikkeavia sanoja, "legendaa", joka latinankieliseltä merkitykseltään muuten tarkoittaa "se mikä pitää lukea"; tässä yhteydessä "se mikä pitää kertoa".

Ongelma on siinäkin, että katsoja ei sanoja ymmärrä: näin sanat saavat aikaa asioita, luovat kuvitelmia, pelkoja, fobioita tai lyhyesti sanoen, yksinkertaisesti virheellisiä mielikuvia.

Toimittajaa kiinnostaa poikkeuksellinen, mutta vain se, mikä on heidän näkökulmastaan poikkeavaa: tavoitteena on aina jymyuutiset, skoopit [engl. scoop]. Tässä sekä toimittajat että heidän lehtensä ja omistajansa ovat valmiita melkein mihin tahansa.

On sinänsä paradoksi, että juuri hakemalla erikoisia uutisia, kaikki päätyvät samaan: omaperäisyys ja ainutlaatuisuus kutistuukin yhdenmukaistumiseen ja latistumiseen.

Tällä kaikella voi olla myös poliittista vaikutusta, aivan kuin poliittisilla määräyksillä tai erottautumisen pelon aikaan saamalla itsesensuurilla. Televisiotoimittajilla on käytössään tv-kuvan poikkeuksellinen voima, ja sen myötä ennennäkemätöntä vaikutusta.

Mutta televisio on siitä hankala väline, että vaikka toimittaja haluaisi näyttää lähiön arjen ja olisi todella kiinnostunut aiheestaan, olisi se silti vaikeaa. "Mikään ei ole vaikeampaa kuin tehdä todellisuus aistittavaksi kaikessa arkipäiväisyydessään." Bloggaritkin voivat pitää mielessä kirjailija Flaubertin sanat: "keskinkertainen on kuvattava hyvin".

Sama koskee tieteentekemistä, sosiologiaa ja historiaa, heidän on "loihdittava arkipäivänen esiin tavalla, joka auttaa ihmisiö havaitsemaan, kuinka hämmästyttävää se on."

Televisiolla on välineenä se, mitä kirjallisuuskriitikot nimittävät todellisuusvaikutukseksi: se kykenee paitsi näyttämään myös saamaan ihmiset vakuuttuneeksi, uskomaan näyttämäänsä. Se voi saada ihmiset liikkeelle. Se voi tuottaa ajatuksia ja mielikuvia, mutta myös ryhmiä.

Pikku-uutisilla, arkisilla tapahtumilla tai onnettomuuksilla voi olla lukemattomia poliittisa, eettisiä tai muita vastaavia seurauksia, jotka voivat laukaista esiin voimakkaita tunteita.

Olemme prinsessa Dianan auto-onnettomuudesta tsunami-tuhoon puhuneet surusta, mutta nämä tunteet voivat olla myös kielteisiä. Rasismi, muukalaisvihamielisyys, vieraaseen kohdistuva viha ja pelko. Tietoisuus tästä rajoitti englantilaisten uutisvälineiden toimintaa viime aikaisten pommiräjähdysten aikana.

Jopa selostaminen, kertominen [record] ja raportoiminen edellyttää aina todellisuuden sosiaalista rakentumista, jonka sosiaalisena vaikutuksena voi olla liikekannalle asettuminen – tai sitten paikoilleen jähmettyminen.

Mielestäni tässä myös historiallisen tiedon käyttö voi politisoitua: yksittäisen ihmisen taustahistoriasta voidaan kaivaa aina esiin samat, sinänsä merkityksettömät, yksityiskohdat [esim. presidenttiehdokkaista], vaatimattomat mielenosoitukset saavat rinnalleen vähintään vuoden 1968 suurmielenosoitukset jne. Pieni, vaatimatonkin tapahtuma saa harteilleen "menneisyyden painolastin" poliittisessa käyttötarkoituksessa.

Bourdieu huomauttaa, että näin televisio, joka teeskentelee olevansa tallentamisen väline, muuttuu vähitellen todellisuuden luomisen välineeksi. Televisio paitsi kuvaa myös määrää sosiaalista todellisuutta. Televisiosta tulee välittäjä, joka säätelee pääsyä sosiaaliseen ja poliittiseen elämään.

Kärjistetysti sanottuna: minkä tahansa poliittisen asian esille tuomiseen tarvitaan mediastrategia ja vielä useammin mediakonsultti. Vain se voi taata pääsyn poliittiseen agendaan. Juuri samasta syystä poliittiset mielenosoitukset karnevalisoituvat: asut, naamiot, julisteet viihteellistyvät entisestään ja voivat toisin ajattelevan toimittajan valikoinnilla muuttua omaksi peilikuvakseen.

Toimittajien "silmälaseja" on useita: esimerkiksi jaot vanhoihin ja nuoriin, muukalaisiin ja alkuperäisasukkaisiin voivat aktivoida ja tuottaa pysyväksi jakoja, jotka muodostavat uusia painostusryhmiä, joiden jäsenet ovat vakuuttuneita omasta asemastaan. Näissä kamppailuissa televisiolla on ratkaiseva asema. Esimerkiksi monet poliittiset ja jopa vähemmän poliittiset mielenosoitukset – ehkä jopa uskonnolliset ristikulkueet yms. – tuotetaan entistä useammin televisiolle.