L'amore di Marja

Katsoin eilen suomalais-italialaisen ohjaajan Anne Riitta Cicconen uutuuselokuvan L’amore di Marja, suomeksi siis Marjan rakkaus. Se on tarina 1970-luvulta 1980-luvun loppuun, alunperin suosikkinäytelmä Italiassa ja perustuu ohjaajan omaan elämään.

Kun hippikommuunin perusta romahtaa, suomalainen nainen, Marja (Laura Malmivaara), muuttavat kahden tyttären kanssa Sisiliaan, ensin miehensä Fortunatan (Vincenzo Peluso) perheen luokse ja pian heidän naapuriinsa. Hippityyliseen vapaaseen käyttäytymiseen tottunut blondi joutuu heti kylän silmätikuksi, perhe yrittää ohjata häntä ruotuun ja aviomies käy väkivaltaiseksikin kylän paineiden keskellä.

Romahdus tapahtuu, kun aviomies lähtee siirtotyöläiseksi ja Marja jää yksin, eikä hänen mielenterveytensä sitä kestä. Vastuu nuoremmasta sisaresta siirtyy vanhemmalle, noin 13-vuotiaan tytölle. Tilanne käy tietysti liian raskaaksi. Vuosien varrella kasvaneet tulevaisuuden haaveet murskautuvat lopullisesti. Myös lasten identiteettiä muovaaviksi asioiksi tulevat aivan toiset kuin mitä oli ajateltu. Tapahtumien kuristuksessa kasvavia lapsia näyttelevät mainiosti Roomassa asuvan toimittajan Pertti Lepistön lapset Annika ja Erika. Teini-ikäisenä rooleihin ryhtyvät sitten mainiosti selviävät italilalaiset näyttelijät.

Tästä eteenpäin Marjan rakkaus on kuvattu vanhemman tyttären silmin. Elokuvan alkupuolella kertojuus ei oikein tuota protagonistia: Marja pysyi pitkään minun katsojuuteni keskellä kertojana, vaikka se todellisuduessa olikin toinen.

Ohjaaja ei liene ollut itsekään varma ratkaisusta, sillä hän kirjoittaa esitteessä yksinkertaisesti: "Tämä on Marjan ja hänen tyttäriensä tarina." Hän käy kyllä läpi äidin ja tyttären teemaa ja tytärten keskinäistä suhdetta, mutta ei piehtaroi siinä. Se onkin elokuvan vahvuus: rajaus ja taas kerran rajaus. Mukana on vain olennainen.

Muutenkin elokuvan alun sekavuus, nopea tempo ja asioiden esittelytapa vaivasi minua. Suomalaiselle ja varmaankin myös sisilialaiselle katsojalle tarinan keskeinen clue, kulttuurien väliset erot, avautuivat ehkä liiankin selvästi: suomalainen, pohjalaisen pappissuvun näköinen nainen, joka on lähes hippimäisen riehakas, suorastaan pursuava elämänilossaan ja antavuudessaan, oli tyypittely, jota ei helposti niellyt. Sisilialaiset olivat pidättyväisiä, pilkallisia, umpimielisiä ja aggressiivisiä ajoittaisista meiskaamisistaan huolimatta.

En sano, etteikö tämä kaikki olisi uskottavaa, mutta nyt tarjottu paketti jäi jotenkin väärien kliseiden kokoelmaksi. Sen olisi pitänyt olla jotakin Bergmann-henkistä, mutta kun ei kuitenkaan ollut, vaikka minusta tuntuu, että sitä oli tavoiteltu. Tapahtumat neljän seinän sisällä olivat jotenkin vailla asian vaatimaa intensiteettiä.

Mutta vähitellen elokuva kasvoi, eikä se tuolla kokoonpanolla ollut ihme. Kuvaaja Franco Di Giacamo on tunnettu jo 1960-luvulla Marco Bellocchion elokuvista (mm. Isän nimeen) ja jos mies on työskennellyt Dino Risille, Nanni Morettille, Ettore Scolalle ja viimeksi Paolo ja Vittorio Tavianille, niin kai hän sitten on hyvä.

Ja ulkokuvissa olikin: italialaiselle elokuvalle tyypillinen liike ulkokuvissa on tämän elokuvan vahvin piirre. Eräät tanssikohtaukset, torikohtaukset, ylipäänsä vähäkään useamman ihmisen kuvakset ovat loistavia. Sisäkuvissa jäin odottamaan Sven Nykvistin kaltaista valkoisen valon ihmettä, pientä harsomaisuutta ja elokuvan persoonien todellista kohtaamista, mutta ulkokuvissa en valittamista keksinyt ja ampauduin täysillä elokuvan sisään.

Tarina on verrattain yhtenäinen kehityskertomus: nuoren tytön lapsuus äidin kautta, teini-ikä, irtautuminen kodista ja vapaus. Ohjaaja on tehnyt gradunsa aiheesta "Freud and the Psychology of Art", joten pohjia löytyy. Hän on käynyt myös Italian valtiollisen television RAI:n käsikirjoituskoulun: ehkä nämä ovat koulineet Cicconen vahvimman piirteen: tarinan rajauksen. Vaikka alun potpuri lähes vieroitti minut elokuvakokemuksesta, tarinan eteneminen osoitti, kuinka taitava käsikirjoittaja Ciccone on: tarinassa ei todellakaan ollut mitään löysää eikä houkuttelevia sivupolkuja lähdetty lainkaan kulkemaan.

Elokuva kannattaa katsoa. Ohjaaja Ciccone ja elokuvan tuottaja Francesco Torelli ovat paikalla elokuvan näytöksessä Espoon Cinéssä sunnuntaina 28. päivänä elokuuta.

Apropos! Helsingin Sanomat näyttää vaikenevan Cinén kuoliaaksi.