keskiviikkona, elokuuta 24, 2005

Mona - palavan rakkauden aika (1983)

Olen luonnostelemassa pientä esitystä Mikko Niskasen ehkä vähiten muistellusta elokuvasta Mona - palavan rakkauden aika (1983). Heitänpä sen tänne luettavaksi keskeneräisenä - kommentit ovat tervetulleita.

Mikko Niskasen vuonna 1983 valmistunut elokuva Mona – palavan rakkauden aika yhdistää suomalaisessa elokuvassa verrattain harvinaiset teemat: nuorison ja uskonnollisuuden. Nuorisoelokuva oli saanut uuden tulemisensa 1980–luvun alussa Tapio Suomisen elokuvissa Täältä tullaan elämä (1980) ja Syöksykierre (1981), mutta uskontoa ei ollut yhdistetty nuorisoelokuviin vuosikymmeniin. Matti Kassilan Kurittoman sukupolven uuden version (1957), Åke Lindmanin Jengin (1962), Mikko Niskasen Pojat- (1962), Käpy selän alla (1966) -elokuvan ja Ajolähdön (1982) myöhempien nuorisokeskeisten elokuvien maailmassa uskonto oli vieras ja yleensä vain pilkallisen suhtautumisen arvoinen, jos ylipäänsä tuli käsitellyksi. Monasta tuli sekä poliittisista että uskonnollisista syistä aikansa haukutuimpia elokuvia, jopa silloin, kun elokuvaa ei nähty vähäisiksi elokuvallisilta ansioiltaan.

Uskonnolla oli vetovoimaa 1980-luvun alussa. "Elokuvan aihe on kieltämättä ajankohtainen", Antti Lindqvist myönsi Katso! –lehdessä, "sillä monet muutkin kuin iskelmälaulajat ovat viime vuosina paenneet maailman pelottavuutta uskonnon siipien suojaan. Ratkaisut ovat henkilökohtaisia, eikä niihin ole ulkopuolisilla sanomista. Joukkomitassa ilmiölle on kuitenkin olemassa selkeä selityksensä: elintasokilvan oravanpyörä ei ole tehnyt ketään onnelliseksi, ja kun tämä maallinen vaelluksemme saattaa muuttua tomumajaksi minä hetkenä hyvänsä, ovat erinäiset ihmiset havainneet kristinuskossa ainoan pysyvän arvon, oljenkorren, johon takertua."
Mutta Niskasen Mona oli poikkeuksellinen elokuva muutenkin kuin vain uskontoa käsittelevänä. Sen käsittelytapaa voidaan ainakin yhdestä näkökulmasta hyvin pitää viitteenä tulevasta: vaikka yhteiskunnalliset olot ovat keskeisesti mukana Monassakin, niiden suomalaisessa elokuvassa 1970-luvulta lähtien korostunut ensisijaisuus on nyt muuttunut taustaoletuksiksi, ehkä ensimmäistä kertaa suomalaisessa "vakavaa teemaa" käsittelevässä elokuvassa.

Se uusi teema, joka on 1990-luvulta lähtien jokapäiväistä kauraa televisiossa aina siihen asti, että emme sitä nykyään edes huomaa, on ihmissuhteiden käsittely. Monan konteksti ei ole tiheä kertomus työläisperheistä tai keskiluokkaistuvasta Suomesta, mikä olisi ollut jatkoa parin edellisen vuosikymmenen elokuville Suomessa. Sen sijaan Mona on kertomus nuoren ihmisen sisäisestä kamppailusta sekä hänen ihmissuhteittensa moninaisuudesta: kasvusta, avioeroperheestä, äidin ja tyttären suhteesta, sisarusten suhteista, alkoholisti-isän pois suuntautuvasta tiestä isää kaipaavaan tyttäreensä, nuorison keskinäisistä suhteista, rakastumisesta ja seksuaalisesta heräämisestä.

Monan erikoisuus on siinä, että Minä kohtaa siinä lukemattoman joukon toisia Minä-muodossa ymmärrettäviä persoonia. He selvittelevät Minäänsä, identiteettiään suhteessa toisiin identiteettiään hakeviin ja selvitteleviin ihmisiin. Puhuminen ja vaikeneminen omasta identiteetistään on heille yhtä tärkeää kuin ne toimet, joihin he ryhtyvät tai ovat ryhtymättä. Ei ole sattuma, että identiteetti syntyy terminäkin juuri samaan aikaan – itse olen nähnyt puhetta identiteetistä ensimmäistä kertaa eräässä Jouko Turkan kirjoituksessa vuonna 1983.

Identiteettikriisin ja ihmissuhteiden keskeisenä esittämisen aika ei ollut vielä tullut 1980-luvulla ja aikalaisarvostelijoille tämä näkökulma ei ollut itsestään selvä. Minä-keskeistä yksilöllistä painottavan suuntauksen suomalaisessa elokuvassa aloittanut Risto Jarva oli vienyt Arto Paasilinnan romaaniin perustuvassa Jäniksen vuodessa päähenkilönsä päinvastaiseen, ihmissuhteiden ulottumattomiin: kyse oli jatkuvasta paosta, joka Kainuun Sanomiin Monasta arvostelun kirjoittaneen Tapio Kivirinnan mukaan oli sen jälkeen kohdistunut vuoroin luontoon, vuoroin viinaan. Tästä pakenemisesta kriitikko näki Monan antavan toivoa ja suoranaisen vaihtoehdon, jossa ihminen selviää käyttämällä joko sisäisiä voimavaroja tai niitä, joita versoaa toisesta ihmisestä. Kivirinta ei käyttänyt sanaa identiteetti, mutta piti tavasta jolla voimakas tunne ja terävä analyysi nuoruusiän psyykkisistä kokemuksista yhdistettiin.

Sen sijaan Suomen Sosialidemokraatin kokenut, tarkkanäköinen ja oivaltava kriitikko Pertti Lumirae ei ohjaajan näkökulmaa niellyt: Mona oli hänelle "sekava, päämäärätön, pinnallinen ja rakenteellisesti käsiin hajoava elokuva, jossa yksilön ja yhteiskunnan väliset suhteet ovat korvautuneet hakeutumisella sellaiseen yksilöpsykologiseen kuvaukseen, jolta puuttuu kaikupohjaa."

Samansuuntaisesti luonnehti elokuvaa myös Antti Lindqvist (Katso!), joka sanoi ettei Mona puutu "yleisiin syihin eikä etsi etäisyyttä aiheeseen, vaan rakentaa pelastuksen lietsomisen perinteisesti synnistä erkanemisen varaan. Kysymys on yksilötarinasta, joka ei kaikessa yksioikoisuudessaan vältä hienoista laskelmoinnin makua."

Lindqvist vertasi Niskasen käsittelyä tanskalaisen Th. Dreyerin klassikkoon – todennäköisesti elokuvaan Sana (Ordet, 1955) sanomalla, että tämän "uskonnollista humanismia ei Monassa ole sinapinsiemenen vertaa". Elokuvaohjaaja Sakari Kirjavaisenkin näkökulma oli omassa arviossaan sama: "Se, mihin Mona uskonnon suhteen yltää, on helluntailaisuuden selittäminen sosiologisena ilmiönä."

Mutta vastaanotto oli ristiriitainen. Toisiakin näkökulmia esitettiin, tosin pienilevikkisissä lehdissä, vieläpä yhdistettynä kulttuurikentään keskinäisiin arvioihin. Spektri-lehdessä kantansa toi esiin Jari Lindholm: "En malta olla väittämättä, ettei Mona ole mikään tavallinen junttiprotestanttinen älykköelokuva. Siinä liikutaan alavatsalla, älyn ja järjen ulottumattomissa. Pääkaupungin kvasiateistiset paskakriitikot eivät tajunneet, ettei tämä ole Niskaselta kannanotto tahi tunnustus. Uskoontulemisen perustunteiden luotauksen voi tehdä jumalankieltäjäkin, jos hän ei piittaa kulttuurielämämme moraalisesta louskutuksesta."

Erkki Astala pohti tätä monia askarruttavaa dilemmaa ohjaajan henkilökohtaisesta vakaumuksesta Filmihullussa: "Olipa Niskanen halunnut lopulta luoda kristillisen herätyselokuvan tai ei, hänen taitonsa ja herkkyytensä on tuottanut jotain olennaisesti enemmän, sillä Monaa voi, perustellusti, lukea useammalla kuin yhdellä tavalla – jos haluaa. Mutta sille joka ei halua lukea tavalla tai toisellakaan, jää kovin vähän käteen, siksi marginaaliseksi on itsenäisyyden ja itsevarmuuden alue elokuvassa jäänyt." Niskasen elokuvaa oli vaikea tulkita ja vaikeaa oli selvittää jopa ohjaajan oma kanta.

1980-luvun lehdissä harrastettiin vielä poliittisluonteista analyysia, eikä varsinkaan vasemmistolaislehdiltä uskontoon ja yhteiskunnallisuuden puutteeseen liittyvä kritiikki ole yllättävää. Kuvitelkaamme hieman. Sosiaalidemokraattisesti mallikelpoinen elokuva lähtisi taustoittamaan tarinaansa yhteiskunnalliselta pohjalta, jonka rakenteiden määräämissä puitteissa yksilöt tekisivät sen mitä heidän oli tehtävä. Tällaisen kertomuksen myötä taide antaisi oman, marxilaisittain sanoen yhteiskunnan ylärakenteeseen, siis kulttuuriin kuuluvan panoksensa yhteiskunnan rakentamiseen. Mona ei sitä ollut edes muodoltaan ja sen aihe, vasemmistolaisittain uskonnollinen oopiumi ei tietenkään voisi olla mikään ratkaisu mihinkään yhteiskunnalliseen ongelmaan. Vaikka puolue ei käytännön toimissaan sitoutunut enää marxilaisuuteen - Kalevi Sorsa oli sanonut, että elämme jo "demokraattisessa sosialismissa" - kulttuurikäsitys oli pitkälti marxilaislähtöinen.

Tämä asetelma näkyi vielä korostetummin Kansan Uutisiin elokuvan arvostelleen kriitikko Mikko Pielan tekstissä, josta ei puutu nokkelaa ivaa: "Rakkauselokuvasta tosiaan on kyse, mutta sikäli erikoisesta, että kolmiodraaman kolmantena pyöränä ei ole lihallinen ihminen vaan – Jeesus. Nykyelokuvamme kartalle piirtyy Niskaselle selkeä paikka: hän on uuden 'helluntalaiselokuvan' lajityypin johtava, ainoa ja ensimmäinen elokuvaohjaaja."

Sama asia voitiin kyllä sanoa vähemmän kärjekkäästi, vailla poliittista iskevyyttä tai sitoumusta. Julistuksesta ja rockin vaarallisuudesta irtisanoutuva Keskisuomalaisen Jarmo Valkola kiinnitti huomiota siihen, että "sisällön tasolla elokuvan alkoholismi–usko –tematiikka on äärimmäisnäkökulmiensa totuudellisuudesta huolimatta käsitelty häiritsevän yksiulotteisesti, saarnamiesten ehdoilla. Tämä julistavuus vie pohjaa elokuvan kokonaistason vaikuttavuudelta: rockmusiikin kapina rinnastetaan helppohintaisesti tuhoavaan elämänmuotoon, josta ei ole kuin yksi tie pelastukseen. Monen kohdalla näin on ehkä käynytkin, mutta silti Monan uskoon tuleminen heijastuu pinnallisena ja hatarasti pohjustettuna." Elokuvan totuudellisuus ja tosiasiallinen "pelastustie" tunnustetaan, mutta ratkaisua ei.

Mutta oli Kansan Uutisten Pielalla vakavampaakin sanottavaa kuin henkilökohtaiseksi tulkittava heittely: "Sen, että kyse näyttää olevan nuorisoelokuvasta, ei pidä antaa hämätä. Maailman ja ihmiskuvan tasolla Surmanluotien hieno ohjaaja on pistänyt päänsä pensaaseen, ja ajautunut ahdasmieliseen lahkolaiseen moralismiin. Tämä on tosiseikka, jota ei peitä Pelle Miljoonan musiikki sen koommin kuin muukaan nuorison 'elämänmenon' ymmärtäjänä."

Piela toteaa, että Niskasen edellisen nuorisoelokuvan, Ajolähdön, jälkeen häntä on pidetty "nuortren ymmärtäjänä, hauraiden ja herkkien sielujen taitavana käsittelijänä". Tätä ohjaajan ominaispiirrettä Piela ei kiistä, mutta tarttuu näkemäänsä yhteiskuntatieteellisen analyysin nimissä: "Nyt tämä ymmärtäminen ei merkitse ainakaan suvaitsevaisuutta, saati sitten nuorten elämän sosiologisten syy- ja seuraussuhteiden analyyttistä tutkimista. Maailma jakaantuu karkeasti ilmaisten kahtia: yhtäältä herätyksen saaneet onnellisena teltassaan, toisaalla viinan ja himon saastuttama paha teltan ulkopuolinen todellisuus."

"Taistolaisen" Tiedonantajan Veli-Pekka Makkosen arvion mukana pääsemme vihdoin täydelliseen poliittisperäiseen teilaukseen: "Ja mikä on tämä Niskasen näkemys nuorisosta. Ei ainakaan kovin eriytynyt; isompana ja pienempänä laumana, vailla yksilöllisiä piirteitä, se valuu jättiläisliman kaltaisena paikasta toiseen; ja ainoana vaihtoehtona näyttäytyy lehmämäinen herätys, jonka rinnalla primitiivinen känninen mölötyskin tuntuu myönteiseltä vaihtoehdolta. Mona on totisesti loppukuvan sateenkaaren päälle ansainnut."

Lähes tiedonantajamaiseen murskakritiikkiin ylsi myös Tellervo Tuominen SKDL:oa lähellä olevassa Uusi nainen –lehdessä: Mona on hänen mukaansa "merkittävä liki täydellisenä pohjanoteerauksena. Sen jälkeen ohjaajalla on vain yksi suunta: ylöspäin. Mona on hämmästyttävän lattea tarina nuorison latteasta elämästä, jossa ainoita kiinnostuksen kohteita ovat Niskasen mukaan ryyppääminen, törmäily ja erilainen mesoaminen; positiivisen vaihtoehdon päähenkilön kohdalla muodostaa sitten täsmälleen samaa latteuden tasoa edustava metafyusiikka. Mona menee herätystelttaan ja äkkää siellä Jeesuksen." Tuominen ei nähnyt elokuvassa mitään myönteistä: kerronta oli vetellää, kuvaus mitäänsanomatonta, nuorten hahmot persoonattomia.

Uskonnon käsittelyn ja yhteiskunta-analyysin vajaavaisuuksien voi arvata aiheuttavan kritiikkiä, mutta silti vasemmistolaiset puoluelehdet jättivät puoluepoliittiset kommentit kokonaan sivuun. Suoran puoluenäkökulmaa toi esiin vain rock-lehti Rumbaan kirjoittanut Kari Kivelä, joka sanoi, että "täysin tarpeettomata tuntuu vannoutuneen realistin pakolliset ja sangen sotkuiset työnkuvaukset. Melkein kolmekymmentä-luvun tyyliin korostetaan nuorten reippautta ja punaisia poskia työn ääressä. Kepulaisen Niskasen kepulainen tervehdys valtionrahoitukselle?"

Mutta yllättävämpää ehkä on, että Uuden Suomen Heikki Eteläpää oli samalla kollektiivikuvausta kannattavalla kriittisellä kannalla: Mona oli hänelle "kypsymätön, hapuileva elokuva hapuilevista, kypsymättömistä nuorista".

Taiteen tehtävistä Eteläpäällä oli kuitenkin vissi näkemys, joka on vastakohta vasemmistolaiskriitikkojen marxilaisesta teoriasta kumpuavalla aatemaailmalle. Eteläpään näkemys tulee esiin hänen kehuessaan elokuvan avointa loppukohtausta, jossa puretaan tapahtumille keskeistä herätystelttaa: "Tapahtumaa seuraavat äänettöminä elokuvan henkilöt katseissaan lausumaton kysymys, onko kaikki nyt ohi jälkiä jättämättä, vai tuleeko tapahtuneella olevaan pysyviä vaikutuksia yhden tai useammankin elämään", Eteläpää tulkitsee elokuvaa ja jatkaa yleisluontoisemmin: "Taiteen tehtävänä ei ole lopulta antaa vastauksia, joita Mona ja palavan rakkauden aika siihen asti on niin kärkkäästi ja reseptinomaisesti ollut tarjoavinaan, vaan nostaa esille kysymyksiä kokijoidensa pohdittavaksi." Tämän kaltainen avoin loppu, joka antaa ajattelemisen aihetta, on yleensä ollut kriitikoille mieluinen.

Positiivisin arvio suurilta lehdiltä tuli Hannu Massiselta Etelä-Suomen Sanomissa, joka oli tuolloinkin sitoutunut lehtenä konservatiivisen arvomaailman välittämiseen: "Niskanen on rohkeasti lähestynyt nykynuoren maailmaa. Vaistolla, sisäisen äänen johdattamana, kuten hän itse toteaa, hän on pyrkinyt etsimään oikeita ratkaisuja filmiinsä, jossa sisäistä levottomuutta pakeneva nuori etsiskelee perustaa elämälleen." Osansa myönteiseen lähtökohtaan toki oli silläkin, että elokuvan kaupunkikuvat oli kuvattu Lahdessa.

Mitä tämä konservatiivisen arvomaailman läpitunkema maailma haluaa sanoa nuorisosta: Massinen toteaa, että äsken mainituista "ja monista muista nuorten arvomaailman ilmiöistä Mikko Niskanen kertoo inhimillisesti, syventyen. Hän löytää nuorissa rajun rämäkkyyden, mutta yhtä hyvin myös herkän mielen, rakkauden, turvattomuuden. Hänen yhteistyönsä nuorten kanssa näyttää sujuneen innostuneesti ja saumattomasti"

Massinen – edelleen konservatiivisen poliittisen lehdistön peruslinjoja noudattaen – lienee ollut niitä harvoja suurlehtien kriitikoita, jotka ottivat vakavasti Niskasen uskonnollisen lähestymistavan. Massisen mukaan Niskanen toteutti teemansa "hienovaraisesti, pieteetillä".

Monet kriitikot käyttivät aikaa ja energiaa väheksyessään elokuvan lähtökohtaa, josta tunnustaa elokuvan loppuun sijoitettu omistus sille keskisuomalaiselle tytölle, joka kysyi omissa tunnonkiertymissään hankautuneelta ohjaajalta eräässä yleisötilaisuudessa: "Nauratko sinä minulle, jos puhun sinulle Jumalasta?"

Massinen hyväksyy näin valitun teeman ja näkökulman sellaisenaan, ja toteaa elokuvan päähenkilönkin ilmaisseen asian selkeästi: kukaan ei voi puuttua siihen, mitä hänen sisässään liikkuu. Ratkaisu on yksin hänellä. Tästä elokuvan lausumasta Massinen yrittää tehdä sen, mikä tietysti on hankalaa, mennä ohjaajan päähän ja selvittää sieltä ulos vastaus kysymykseen, miksi uskonnollinen elokuva.

Monan yksilöllistä ratkaisuvaltaa ja siis heräämistä rajoittavat äidin ja jengin pyrkimykset kieltää häneltä usko, mutta Massinen sanoo ohjaajan antavan ymmärtää, että uskonnolla voi olla merkitystä myös esimerkiksi alkoholiongelman poistajana. "Tällainen sosiaalinen näkökulma ilmeisesti onkin yksi tärkeä syy uskontoa ymmärtävään suhtautumiseen", Massinen korostaa kriitikoille yhteistä kollektiivista näkökulmaa, "vaikkakin ohjaaja toteaa myös, että jokaisella ihmisellä näyttää olevan tietty hengellinen perustarve. Joka tapauksessa tässä filmissä suhtaudutaan uskonnollisiin asioihin harvinaisen suvaitsevasti."

Maininta suvaitsevaisuudesta on epäilemättä oikea, ainakin jos sitä vertaa kriitikoiden sietokykyyn. Massinenkaan ei lopulta ollut varma oliko elokuvan antama kuvaus uskosta "se oikea", mutta porvarillisen maailmankuvan keskeisten termien, moniarvoisuuden ja yksilöllisyyden, nimissä se oli hyväksyttävä: "Mona ja palavan rakkauden aika on inhimillinen, vilpittömän tuntuinen elokuva. Se peilaa vaikuttavasti erään ikäpolven maailmaa, tukevamman jalansijan etsintää tässä erilaisten ilmiöiden yhteiskunnassa. Samalla kun se kokoaa vyyhtiin nuorten rakkauden lankoja se heijastelee myös ihmistensä sisimpiä tuntoja. Toki näistä asioista, nuorista, uskosta, elämänarvoista voidaa toisinkin kertoa, mutta näyttää siltä, että Mikko Niskanen on tällä linjalla löytänyt nuortensa kanssa yhteisen sävelen, joka on saanut aikaan rehellisen, tasapainoisen, elämältä maistuvan elokuvakokonaisuuden."

Elokuvan tarjoaman uskonnollisuuden tarkasteluissa oleellista - ja tämä koskee myös tässä aiemmin mainittuja kritiikkejä - oli myös se, että se kuvasi jotakin muuta kuin kirkollista tapaa hoivata ihmisen uskonnollisuutta. Elokuva elää uskonnollista elämäänsä herätysteltassa, se oli myös kuvaus kirkon ulkopuolella elävästä "lahkolaisuudesta" – sen suomalaiset olivat saaneet tuntea yleisimmin ajan tunnetuimman saarnaajan, elokuvan esittämän liikkeen tavoin helluntailaisen Niilo Yli-Vainion herätyskiertueesta.

Ja juuri siksi Pro Fide-lehden Teinisanomat-osastoon kirjoittanut Tapani Innanen halusi varoittaa lukijoittaan: "Jos/kun käy katsomassa Monaa, on syytä muistaa, ettei se anna Raamatun mukaista kuvaa Jumalasta ja Jeesuksesta. Jumala on todellinen, meidän ulkopuolellamme oleva henkilö. Jeesus elää tänään ja hänet voidaan kohdata rukoillen tai Raamattua lukien aivan arkisesti, ilman mitään erityisiä tunteita. Kyllä ne fiilikset sitten uskossa Jeesukseen tulevat ja kylle ne menevätkin – niitten varaan ei kannata rakentaa. Hyvä omatunto ja elämän tarkoitus kestävät, kun ne saa rakastavalta Taivaan Isältä."

Samassa lehdessä varsinaisen elokuva-arvostelun tehnyt Taina Susi katsoi asiaa hieman myönteisemmästä näkökulmasta: "Monaa voisi nimittää dokumentiksi uskonnollisesta kokemuksesta. Sille on ominaista vaikuttava mutta pinnallinen tapa käsitellä ihmisen suhdetta Jeesukseen. Jokaisen katsojan oman mielikuvituksen varaan jää, muodostuiko Monalle pysyvä usko ja uusi elämänkatsomus vai ajautuiko hän takaisin jengin mukaan." Elokuvan teema kosketti, sillä jengistä ja ryhmän paineista irtautuminen oli tärkeää myös uskovaisille nuorille: piti uskaltaa olla "erilainen nuori", kuten Anneli Tempakan 1970-luvun radio-ohjelmissa lanseerattu ajan muotitermi asian ilmaisi.

Taina Susi puuttui arvioinnissaan myös uskoontulon kokemukseen ja esittää kritiikkiä elokuvan käsittelytapaa kohtaan: "Uskonnollinen kokemus on yleisinhimillistä. Missä tahansa uskonnossa tunnekokemuksella on oma osuutensa. Myös kristinuskon piirissä ihminen voi iloita ja liikuttua, kun musiikki ja julistus käy kohti. Monan tarinassa ei selitetä, mistä uskoontulemisessa on kysymys. Ei puhuta sanallakaan siitä, että se merkitsee anteeksisaamista ilman omia ansioita. Vaikutelma jää tunne-elämyksen tasolle. Sanoma ristiinnaulitusta Jeesuksesta tulee esiin vain epäsuorasti teltan puisesta rististä."

Sudelta riitti kuitenkin ymmärrystä ohjaajaa kohtaan: "Toisaalta tämä elokuva ei olekaan tarkoitettu varsinaisesti hengelliseksi tai evankelioivaksi, joten tällaisenaan se on Mikko Niskaselta erittäin hyvä yritys vaikean aiheen kuvaamisessa." Juha Hytösen Kotimaa-lehteen kirjoittamassa, edellistä vielä positiivisemmassa arvostelussa, arvostelija sanoo Niskasen tehneen loistavaa työtä, kuvanneen uskoon heräämisen herkästi ja liikkuvan saarnateltan sisällä hienotunteisesti. "Niskanen ottaa uskonnon vakavasti", Hytönen korostaa, vaikka huomauttaakin, että "uskonnollisen yhteisön ihmissuhteet jäävät elokuvassa kokonaan selvittämättä. Esimerkiksi nuorisojoukkoon vertaamalla olisi kuva lahkosta selvinnyt ja tuonut elokuvaan lisää keskustelulle otollista ja hedelmällistä ainesta." Aivan samalla tavalla kuin poliittisten analyysien ideologisuus leimaa arvostelua, määräytyvät uskonnolliselta pohjalta kirjoitetut arviot suhteessa evankelilais-luterilaisen kirkon ulkopuolella olevaan "lahkolaisuuteen".

Tästä ei kokonaan irtautunut myöskään Kirkko ja kaupunki –lehteen kirjoittanut Matti Paloheimo - ja kuinka olisi edes voinut -, vaikka näki elokuvan ennen kaikkea kaupunkilaisnuorten elämäntapakuvauksena: nuoret "eivät ole kiinnittyneet mihinkään paitsi jengiinsä, mutta tätä heidän irrallisuuttaan ja kiinnittymisen tarvetta Niskanen ei ole täysin kyennyt vangitsemaan filmille." Paloheimokin havaitsi selkeästi, ettei kyse ole yhteiskunnallisesta elokuvasta – siis sellaisena mihin on totuttu – ja luonnehti elokuvan otetta enemmänkin kulttuurisosiologiseksi.

Mutta siinä Paloheimo antoi tunnustusta, että uskonto liitetään nuorten elämänpiiriin: se oli uutta ja merkittävää suomalaisessa elokuvassa. "Tosiasiahan on," Paloheimo kirjoitti, "että uskonto edelleenkin koskettaa tavalla tai toisella jotakuinkin kaikkia yhteiskuntamme nuoria. Käyhän yli 90% 15-vuotiaitten ikäluokasta rippikoulun. Lisäksi muiden uskonnollisten yhteisöjen kuin ev. lut. kirkon toimintaan osallistuu tuhansia nuoria. Uskonnolliset kysymykset ja uskonnolliset yhteisöt eivät varmasti ole suomalaisille nuorisolle niin tuiki vieraita kuin mitä suomalaisen elokuvan esittelemän maailman perusteella olisi viime vuosikymmeninä voinut olettaa."

Uskonnosta ja elokuvasta kirjankin julkaisseen ja teeman parhaisiin asiantuntijoihin Suomessa kuuluvan Paloheimon avarakatseisuus on oivaltavuudessaan yllättävää vain, kun ajattelee julkaisun luonnetta: Kirkko ja kaupunki ei ole helppo foorumi sanomalle, jossa tarkastellaan seksuaalisuutta ja uskontoa samassa yhteydessä: "Niin elokuvassa kuin todellisuudessakin seksuaalinen ja uskonnollinen kokemus näyttävät tulevan hyvin lähelle toisiaan", Paloheimo pohti ja jatkoi: "Mona ei uskalla antautua Henkalle, sen sijaan hän antautuu Jeesukselle. Hän etsii omaa identiteettiään, myös seksuaalista minäänsä, ja kaikki tuntuu äkkiä osuvan kohdalleen, sulavan yhdeksi tässä kokemuksessa."

Mutta Paloheimokin on huolissaan siitä, että Niskanen oli valinnut esityksensä kohteeksi juuri evankelis-luterilaisen kirkon ulkopuolella olevan herätysliikkeen: "Elokuvan ongelma on kuitenkin siinä, että uskonnollista tunnetta ja tuon tunteen hyväksikäyttöä ei ole oikein osattu erottaa tunteen elokuvallisesta kuvaamisesta. uskonnollisen kokemuksen kuvauksesta tulee näin kohteensa kaltainen, se ei ota siihen etäisyyttä. Pyrkiessään kunnioittamaan ja ymmärtämään uskonnollista yhteisöä Niskanen on ikään kuin luovuttanut kamerat tuolle yhteisölle. Hän ei ole lähestynyt aihetta oman persoonansa läpi, ei myöskään suoranaisesti nuorten kokemuksen kautta. Loppuratkaisu onneksi pelastaa paljon jättäessään tien auki moneen suuntaan." Vasemmistolaislehtien kriitikolle tie auki tarkoitti tietä pois uskonnosta, Paloheimolle avoin loppu avautui mahdollisuutena jatkaa uskonnollista tietä hegemonisen kirkon piirissä.

Paloheimo arvioi lopuksi, ettei Niskanen ollut onnistunut elokuvassaan täysin, mutta muistutti samassa yhteydessä, että vain harva on onnistunut: Dreyer, Bresson, Olmi, Pasolini ja jokunen muu.

"Joka tapauksessa", Paloheimo painotti arvostelunsa lopuksi, "nyt myös Suomessa on uskallettu edes yrittää lähestyä ihmisen syvimpiä kokemuskerroksia, vieläpä nuorten ihmisten kautta. Mona ja palavan rakkauden aika ei ole Mikko Niskasen parhaita elokuvia, mutta kaiken katsomisen ja miettimisen arvoinen se on."

9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Oukei. Kattavan lehdistökatsauksen jälkeen saamme varmaan kirjoittajan oman analyysin siitä mitä Niskanen halusi tehdä elokuvallaan...?

Sedis kirjoitti...

Totta kai. Vaikka ihan tuohon en uskalla luvata vastausta, kun sen mahdollisuuden tulin tuolla tekstissä kiistäneeksi.

Minähän sanoin, että tämä on vasta luonnostelua. On siinä pari vinkkiä kuitenkin muustakin.

Juri kirjoitti...

Hyvä teksti! Kiinnostava aina lukea vanhoja arvosteluja (varsinkin Seuran nykyisen päätoimittajan Jari Lindholmin railakkaan kielenkäytön vuoksi!). En ole nähnyt itse elokuvaa, joten en voi kommentoida, mutta itse kyllä kaipaisin takaisin yhteiskunnallisia elokuva-arvosteluja! Väsyttävää että nykyään elokuvat ovat pelkästään tarinoita, joissa on tai ei ole hyvät näyttelijät ja hyvä kuvaus ja musiikki. Tosin tässä olleet sitaatit eivät olleet aina kovin hyviä esimerkkejä yhteiskunnallisesta otteesta, mutta päiväkritiikillä on aina ollut ongelmansa, niin Suomessa kuin muualla.

Sedis kirjoitti...

Hyvän elokuvan merkki on se, että se herättää keskustelua: tässä tapauksessa on kiintoisaa se, kuinka arvostelijat keksivät mahdollisimman monia tapoja lytätä leffa, joka ei sovi heidän ja/tai heidän mediayhtiönsä peruslinjaan.

Tässähän tulee esille tämä yhteiskunnallinen (vasemmistolaisittain suuntautunut kollektiivia ennen subjektin valintaa painottava) kritiikki ja uskonnollinen kritiikki (elokuvan lahkolaisuutta vastaan).

Niistä saa tämän ison tarinan ja ne vivahteet ja variaatiot muodostavat sen pienen tarinan. Näin aikalaiset tulkitsivat elokuvaa.

Kun elokuva oli eräällä tavalla pioneerileffa, sitä on järkevä katsoa uudestaan: onko siinä piirteitä, jotka ovat jääneet elämään, onko se ollut ihmissuhde-elokuvan avantgardea jne.

Arvostelijoita oli todella paljon: ja paljon myös tuttuja hahmoja elokuvamaailmasta. Siksikin heitä on hauska referoida ja vähän luonnehtia.

christer sundqvist kirjoitti...

Upeaa tekstiä olet taas tuottanut meidän iloksemme! Sallitko, että näinkin vähäpätöinen maan matonen ihmettelee kanssasi erästä asiaa: Miksi elokuvan näyttelijät jäävät pimentoon? En löytänyt elokuva-arvostelustasi mainintaa näyttelijäsuorituksista. Eikö tämä ollut mm. näyttelijä-kirjailija Anna-Leena Härkösen ensimmäinen elokuva? Monesti upeat näyttelijäsuoritukset tekevät elokuvasta hienon. Eikö Mikko Niskaselle ollut tyypillistä, että hän onnistui houkuttelemaan esiin näyttelijöiden parhaimmat puolet? Eikö muillakaan kriitikoilla ole mitään sanottavaa näyttelijäsuorituksista?

Sedis kirjoitti...

Elokuvasta riitti keskusteltavaa niin paljon, että näyttelijäsuoritukset jäivät vähille. Loisteliaiksi niitä ei kukaan sanonut, ohjaajan ja nuorten yhteistyötä kyllä kehuttiin, mutta yksittäisiä moitteita oli poikkeuksellisen vähän. Muutenkin nuorista näyttelijöistä puhuttiin kollektiivina: joku taisi painottaa ammattinäyttelijöiden tekevän tasaista työtä, nuorten taas vähän räpeltävän.

Muistelen että Monan poikaystävää Henkkaa näytellyt Macca sai useimmat kehut.

Anonyymi kirjoitti...

Voi Anna-Leena! Voi Mona!

Rakastan Niskasta, mutta Mona on minulle se elokuva joka koskettaa eniten ja saa sydämen hakkaamaan tuhatta ja silmät kosteiksi.
Itse ainakin elin elokuvan vahvasti päähenkilön kautta, nuoren ja kokemattoman tytön. Vasta aikuisuuden kynnyksen yli itsekin astuneena tunnistin selvästi monet Monan läpikäymät tunteet. Ahdistus, pelko ja epätoivo. Kun mikään ei tunnu miltään kun ei voi vielä tietää miltä sen pitäisi tuntua. Avun pyytäminen oli mahdotonta, mutta jos joku, kuka tahansa olisi sitä tarjonnut olisin sen ottanut vastaan. Olen itsekin elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni vahvasti (ja pakottavastikin) uskonnollisessa yhteisössä. Itse olen kuitenkin aina kutsunut itseäni agnostikoksi. Monassa en kuitenkaan kokenut teltassa tapahtuvia kohtauksia painostavina enkä edes uskonnollisina. Koin ne hiljentymisenä ja omana aikana. Ei kenenkään maana, jossa ei aikaa eikä ikää ollut eikä näin ollen velvoitteita eikä odotuksia. Teltta oli piilo ja kohtu. Mona lausuu uskontunnustuksen toivoen sen pitävän hänen paratiisissaan iäsesti, mutta samalla rikkoo ykseytensä. Teltta muuttuu kohdusta alttariksi.

Sami Kukka kirjoitti...

Mistä tämän elokuvan saisi käsiinsä?

Anonyymi kirjoitti...

http://areena-beta.yle.fi/ng/areena/tv/1355326