Tongitaan maata kiehtovasti, honey!

Arkeologia on yksi niistä historiaan liittyvistä oppiaineista, joita en ole harrastanut. Jo ajatuskin syvistä, märistä kuopista, hyttysistä ja hirvikärpäsistä, hammasharjoista ja pienistä lastoista on kammottanut.

Sehän muistuttaisi puutarhanhoitoa. Tai pienmaanviljelystä, jossa vakojen välissä kyykitään ja riivitään irti väärejä kasveja suojellakseen oikeita. Mitä moralismia!

Harvoja asioita väheksyin niin aidolla laiskamadon tunteella kuin joka syksyisiä luontomatkoja perunapellolle. Söin mielelläni perunoita, keitin niitä halukkaasti (kuorineen), tein niistä jopa liimaa ja leimasimia, puristelin koulun ruokasalissa osoittaakseni yhteiskunnan mädännäisyyden, löin vetoa kaverin kanssa että saan hyvän arvosanan seuraavassa ainekirjoituksessa siitä huolimatta että kerron koulun huonoista perunoista olivatpa annetut aiheet mitä tahansa - mutta niiden kerääminen maasta oli vastenmielistä. Pensasmarjat, puolukat, mustikat ja sienet menettelivät, mutta perunat jostain syystä eivät. Ja joka syksy minut määrättiin omalle pellolle ja vielä erinäisiin talkookeräyksiin kaupan päälle.

Siksi olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka hakeutuvat vapaaehtoisina arkeologisiin kaivaustöihin. Ne ovat kuitenkin olleet suosittuja viime vuosina: näitä avoimien ovien kansalaisarkeologian kaivauksia on riittänyt ympäri Suomea, eikä halukkaista ole ollut pulaa.

Läheisihminenkin muistelee aina silloin tällöin kaiholla aikojaan etruskikaivauksilla Italiassa, vaikka luulen, että ne kansainvälisen porukan illanvietot olivat se clue.

Viestit kentältä kertovat kuitenkin "maallikkovapaaehtoisten" olevan entistä lyhytpinnaisempia ihmisiä, joille se yksikin päivä alkaa olla liian rankkaa. Muutos elämyksestä kokemukseen on tämmöisille postmoderneille toimijoille liian rankkaa.

Nykyihmiset ovat nopeatempoisia elämysihmisiä ja kokemus on vain turha rasite heidän postmodernissa mielessään. Postmodernihan ei historiasta perusta, se keskittyy nykyisyyteen, joten on johdonmukaista olettaa, että silloin ei kokemuksellakaan ole mitään merkitystä. Ottaa muistin pois, ottaa kokemuksen pois, on tässä ja nyt ja sitten vain eletään kuin perunapellossa.

Arkeologiastakin voi päätyä siihen nuorten kunnosta huolestuneiden mielitaristien päätelmään siitä, että me olemme degeneroituva kansakunta, jolle esimerkiksi talvisodan käyminen ei enää sopisi. Muutaman kilometrin hiihtolenkin jälkeen kaivataan jo chillaushuonetta. Siksi ampuminenkin siirtyy tietokoneen ruudulta tehtäväksi ja armeija voidaan melkein lopettaa tarpeettomana. 10000 riittää oikein hyvin niihin hommiin ja politiikka on hoidettava niin, etteivät toiset käy päälle. Kun ei me oikeasti pärjättäisi kuitenkaan tällä jengillä - katsokaa nyt itseänne, sissit.

Meidän historioitsijoiden pimeät mustat kopit arkistojen syvyyksissä ovat huomattavasti arkeologien sateiden pehmittämiä märkiä loukkoja houkuttelevampi vaihtoehto. Ja sitten kun arkistojen pimeät huoneet, joissa sitä mikrofilmiä veivataan kesä- ja muidenkin lomien kaikki päivät, alkoivat rasittaa, keksin laittaa samanlaiseen huoneeseen pyrimään filmin, hankin sinne mukavan nojatuolin ja kas, jopas alkoi miellyttää. Ei puuttunut kuin lasi punaviiniä - tieteellinen ura tuntui oikein maittavalta.

Meille fyysistä arkeologiaa karttaville arkeologia voi kuitenkin tarjota aineksia sellaiseen kiehtovaan viihteeseen, josta ei puutu myöskään sivistyksen elementtejä.

Brittien Channel Four on vuosikaudet ylläpitänyt arkeologeista ja heidän kanssaan yhteistyössä olevista spesialisteista koostuvaa Aikatiimia, joka on yksi parhaimmista tuntemistani televisio-ohjelmista nykyisin. Itse katson sita aina kun mahdollista Discovery Civilisation -kanavalta.


Juuri päättyneessä jaksossa [joka on vuodelta 1999] kaivettiin Papcastlen kylästä roomalaisaikaisia löydöksiä.

Time Teamin toimintatapa on kollektiivinen: arkeologit ja eri alojen asiantuntijat käyttävät hyväkseen uusinta tekniikkaa - nyt käytössä oli ruotsalainen maatutka, jolla päästään näkemään monen metrin syvyyteen maan sisälle - asiat visualisoidaan kompuuttereilla, mutta ryhmään kuuluu myös piirtäjiä, historioitsijoita, raha-asiantuntijoita, keramiikka-asiantuntijoita, biologeja - kaikkea mitä milloinkin tarvitaan. Ja mikä parasta, esimerkiksi tässä osassa löydökset esiteltiin myös paikalliselle yleisölle.

Time Team henkii innostusta ja omistautumista omalle asialleen, se etenee juoksujalkaa - juontaja todellakin juoksee aina kysymään tiimeiltä, mitä on tapahtunut - ja usein mukana on myös huumorin pilke.

Ohjelmaidea on nerokas ja niin on myös toteutus, sillä ohjelma ei ole halpissarja - sen sijaan siinä on selvästi pyritty korkeaan tasoon. Se on televisio-ohjelma, jonka äärellä viihtyy ja se varmasti myös sivistää.

Sedis suosittelee! Kyllä sen pitäisi riittää siinä missä Väestöliitonkin suositukset!