Tietämätön kansa IV

Olemme jälleen pääsemässä vähitellen asian ytimeen. Rakenteellisia eroja on jo tullut esiin. Selkein niistä on ollut maininta köyhistä ja rikkaista. Sivistyksen hankkiminen on helpompaa rikkaalle. Siksi rahan läsnäolo tekee sivistyksestä myös tasa-arvokysymyksen. Tähän nykyisessäkin poliittisissa ohjelmissa mainittuun asiaan ei nähdäkseni kukaan ole viitannut. Politiikka ei ole agendassa Blogistanissa. Hämeenlinnan yhteiskoulussa valmistuneen projektin tuloksia tarkastelemalla voi nähdä, kuinka keskeisessä asemassa sivistyksen vaaliminen ja kehittäminen on ollut Suomen kolmen suurimman poliittisen puolueen historiassa ja nykypäivässä.

Siteeraan lukiolaisia hieman: "Suomen Keskustan puolueohjelma toteaa, että keskustalaisille 'sivistys on itseisarvo, jonka merkitystä ei voi mitata välittömästi rahassa'. Sivistyksen keskeisimmäksi osa-alueeksi keskusta nostaa itsensä kehittämisen, johon ihmisillä pitäisi puolueen mukaan olla mahdollisuus, asuinpaikkaan, sosiaaliseen asemaan tms. katsomatta. Mahdollisuudessa oppia, on keskustalaisten vastaus siihen, kuinka Suomea voitaisiin eheyttää ja yksilöiden yhteiskunnallista vieraantumista estää. Itseään puolue kuvailee: 'Keskusta on paitsi kansanvaltainen poliittinen puolue myös yhteiskunnallinen uudistus-, kasvatus- ja sivistysliike'."

Lukiolaisten tiivistys Keskustapuolueen ohjelmasta ei ole vielä ihan parhaasta päästä, koska sieltä puuttuu tuo asiassa niin keskeinen sivistyksellisen tasa-arvon käsite: sanallisestihan se siellä on selitetty. Puolueen tasolla asiaa tarkastellaan selvästi perinteisen sivistyskäsitteen näkökulmasta, vahvasti yksilöllistäen ja rajaten sen mahdollisuudeksi välttää yksilön vieraantumisen yhteiskunnasta. [Puolueohjelmasta varmasti saisi tarkempiakin määritteitä.]

Yleisradion tuleva johtaja, silloinen kokoomuspuolueen valitsema opetusministeri Olli Heinonen on vuonna 1998 pohtinut enemmänkin sitä, mitä tämä traditio merkitsee. Mikä on suomalainen sivistyksen traditio, jonka varassa tuo Keskustapuolueen sivistysohjelmakin lepää.

"Sivistyksen perintö on arvokas voimavara", Heinonen avasi ja jatkoi: "Suomalaisilla on vankka usko koulutuksen, tieteen, kulttuurin ja sivistyksen voimaan. Maamme tuskin olisi kasvanut itsenäiseksi kansakunnaksi ilman tätä 1500-luvulla uskonpuhdistuksen myötä alkanutta työtä kansan opettamiseksi lukemaan ja kirjoittamaan.

Suomen eksistenssi kansana on voimakkaan sivistysuskon ilmentymä. Sivistysihanteen vahvistaminen ja ylläpitäminen on tärkeä tavoite. Aihe jonka olen ottanut kysyy miten turvaamme sivistyksen, kasvatuksen ja tasa-arvon tulevaisuudessa on aiheellinen ja siihen on etsittävä vastauksia koulutuspolitiikan keinoin.

Koulutuspolitiikka näyttäytyy usein ongelmanratkaisuna, jossa pyritään ratkomaan kulloinkin eteen ryöpsähtäviä ongelmia. Nämä liittyvät milloin valtion tai kunnallistalouden ongelmiin, koulujen työrauhaan, opintosaavutuksiin tai joihinkin muihin pulmiin. Kysymykseksi muodostuu jatkuva myllerrys, jossa niin päättäjät, opettajat, oppilaat ja heidän vanhempansakin ovat yhtä ymmällään.

Syvemmältä katsoen ongelmanratkaisu on vain koulutuspolitiikan pintaväreilyä. Koulu on instituutiona aina kantanut vahvoja kasvatuksellisia ja sivistyksellisiä tavoitteita. Koulutuksen tavoitteeksi on aikojen saatossa asetettu esimerkiksi sivistyksen edistäminen ja oppilaiden persoonallisuuden monipuolinen kehittäminen tai välineellisemmässä katsannossa opintojen joustavuus, valinnaisuus, yksilöllisyys, laaja-alaisuus ja elinikäinen oppiminen. Syvemmin koulutuksen kehitykseen liittyvät uudistukset ovat aina kantaneet tällaisia tavoitteita."

Sivistysihanteen selvittämisen jälkeen silloinen ministeri Heinonen siirtyi sivistyksen arvoperustaan:

"Tarkasteltaessa koulutuspolitiikan kehitystä historian valossa siinä paljastuu kolme yli muiden ulottuvaa arvoa. Nämä ovat kansallisuusaate, taloudellisen kasvun ideologia sekä pyrkimys yhteiskunnalliseen tasaarvoon. Kansallisuusaate hallitsi lähes yksinvaltiaana koulutuspolitiikan näyttämöä aina viime vuosisadan lopulta toiseen maailmansotaan saakka. 1960- ja 1970- luku olivat tasa-arvon ja taloudellisen kasvun aikaa. Tällöin koulutus koki toistaiseksi ylittämättömän muutosten voiman."

Tämä oli traditionaalinen näkökulma. Mutta maailma oli juuri silloin muuttumassa, minkä Heinonen toteaa tiukasti: "Tämän päivän koulutuspolitiikan ääriviivat näkyvät menneisyyttä hämärämpinä ja monisäikeisempinä. Mikään edellä mainituista aatteista ei selväpiirteisesti ohjaa koulutuspolitiikan kehitystä. Silti koulutuspolitiikalle on ominaista tietty dynaamisuus. Sen taustalla on entistä kokonaisvaltaisempi usko koulutuksen kaikenkattavaan hyödyllisyyteen."

Joku voisi ajatella, että sivistystraditio olisi tällä korvattu pelkällä hyödyllisyysnäkökulmalla. Mutta niin pitkälle ei opetusministeri uskaltanut viitoittamallaan linjalla mennä aivan suoraan vaan vasta hetkisen valmistelemalla:

"Voidaan sanoa että tämän päivän koulutusnäkemykseen liittyy sekä yhteiskuntapainotteisia, utilitaristisia tavoitteita että humanistisia sivistysihanteita. Koska utilitarismin takaa on usein vaikea nähdä syvempiä sivistyspyrkimyksiä, pyrin seuraavassa käsittelemään sivistyksen teemaa tarkemmin."

Sivistys ei opetusministerin mielestä synny introspektiolla, viisastumalla hiljaa itsekseen, omaksumalla sekä "jalon villin" että "jalon vanhuksen" piirteitä, kuten täällä blogikeskustelussa on väläytetty. Nimittäin opetusministeri Heinosen mielestä:

"Sivistyksen perusta synnytetään tänään yhä enemmän koulussa. Pelkkä irrallisen tiedon välittäminen ei kasvata sivistyneisyyttä. Sivistyneisyys ei liity mihinkään yksittäiseen oppiaineeseen. Sivistynyttä on ymmärtää ilmiöitä monista näkökulmista, pyrkimällä etsimään näiden horisonttien välistä harmoniaa.

Vanhastaan koululle on ollut ominaista jyrkkä rajaviiva yleissivistyksellisyyden ja ammatillisuuden välillä. Tässä näkemyksessä ammatillisuus asettuu sivistyksen käsitteen ulkopuolelle. Mutta juuri ammatilisessa elämässä sivistyksen jäljet näkyvät selvimmin. Mitä sivistymättömämmistä lähtökohdista toimitaan sitä yksipuolisempia ja rajoittuneempia ovat tulokset.

Sivistyksen näkökulma asettaa vaatimuksia yhtä lailla ammatilliselle kuin yleissivistävällekin koulutukselle. Kapean, spesialisoituneen koulutuksen asemesta tarvitaan laaja-alaista monipuolista koulutusta. Sen lähtökohtien ei tarvitse sijaita historiassa tai utopioissa vaan aikakauden polttavissa kysymyksissä. Sivistys ei ilmenny utuisina ajatuksina vaan kohdallisina ja harmonisina vastauksina tämän hetken perustavimpiin ongelmiin.

Koulutuksen kehittäminen tapahtuu tänään vahvemmin yhteydessä muuhun elämään kuin ennen. Varsinkin työelämässä koulutuksen kehittämiseen on kiinnitetty huomiota. Koulua ei käydä vain formaalissa koululaitoksessa vaan opiskelua tapahtuu siellä missä halutaan pysyä kehityksessä mukana. On selvää että koulutus luo arvoja mutta myös välittää muun yhteiskunnan arvoja."

Toistan sen olennaisen virkkeen. Sivistyksen: "Sen lähtökohtien ei tarvitse sijaita historiassa tai utopioissa vaan aikakauden polttavissa kysymyksissä." Näin traditionaalinen sivistyskäsite on sittenkin korvattu hyödyllisyydellä, josta se nykyajan tärkein sivistysjohdannainen sydämensivistys on mahdollisimman kaukana.

Mutta katsotaanpa miten asiaa lähestyvät nykynuoret. Johdonmukaisuuden vuoksi valitkaamme Keskustanuoret.

Humanismi nostaa heillä sivistyksen ykkösarvoksi: "Ihmisyysaatteesta kumpuavat neljä arvoamme: - Sivistys - Tasa-arvo - Luonnon hyvinvointi - Yhteisöllisyys"

Mutta mitä se sivistys lopulta tarkoittaa, se ei koskaan käy ilmi. Sen sijaan teksti asettaa sivistykselle varsin paljon ehtoja:

"2.1. Sivistys on kehityksen edellytys

Sivistymisen tarve lähtee ihmisen halusta vaikuttaa itsensä, lähiympäristönsä ja yhteiskunnan kehittämiseen. Vain sivistyessään ihminen pystyy edelleen kehittymään ja kanavoimaan elämänkokemuksensa viisaudeksi, mikä on edellytys koko yhteiskunnan kehitykselle. Sivistyessään ihminen kykenee ja haluaa ottaa vastuuta itsestään, muista ihmisistä ja koko maailmasta sekä vaikuttaa ympäristöön ja yhteiskuntaan. Sivistys on edellytys eettisesti kestävälle ajattelulle sekä kyvylle ja halulle tarkastella muiden ja etenkin omia toimia kriittisesti. Sivistyessään ihminen ei arvota muita heidän taustatekijöiden ja ajatuksiensa vaan ihmisyyden perusteella. Keskustanuorille sivistys on ennen kaikkea sydämen sivistystä.

Sivistymistä tukee kaikkien ulottuvilla oleva kouluverkosto ja perheissä sekä muissa yhteisöissä tapahtuva kasvatus. Kouluttautumisen ja henkisen kasvamisen tavoitteena tulee tarvittavien tietojen lisäksi olla oman ajattelun kehittäminen ja sivistynyt ihminen. Ajattelumallien kritiikitön omaksuminen ei ole keskustanuorten ihmisyysaatteen mukaista. Kasvatus on onnistunut silloin, kun nuori perusturvallisuuden sekä kotoa, koulusta ja ympäristöstään saamiensa oppien turvin, kykenee muodostamaan sivistyneen maailmankuvan.

Kansakunnan sivistyksen mittaa se, miten se kohtelee heikompiosaisiaan. Yksittäisen ihmisen sivistymistä yhteiskunta tukee luomalla puitteet henkisen kasvun mahdollistamiseksi. Ihmisen sivistyminen on koko elämän läpi jatkuva loppumaton prosessi. Sitä tulee tukea koko elämänkaaren ajan, ja ihmisen sivistyksen kautta kehittyviä innovaatioita on kanavoitava koko yhteiskunnan hyödyksi."

Keskustanuorten teksti on varsin kaavamaista: yksilöllisyyden, yhteisön ja kansakunnan välille vedetään linjoja, joita ei sisällöllisesti juuri perustella, vaan ne otetaan annettuina.

Näkökulma hyppää yksilön kehittäytymisen tarpeesta sujuvasti kasvatukseen ja koulutukseen: tämä yhdistyy jotenkin elämänkaaren kestävään jatkuvaan sivistymiseen, mutta mitä se sivistys tarkoittaa, ei vaivauduta sanomaan: enemmän teksti määrittelee sydämen sivistystä, joka on tässä otettu poliittiseen käyttöön ilmeisen epämääräisenä käsitteenä.

Blogisisko toi kommenteissa esiin Nykysuomen sanakirjan eli kirjaviisauden määritelmän: "sydämensivistys s. vars. älyllisen, opillisen sivistyksen, ulkonaisten tapojen tms. vastakohtana: yksilöllisen sisäisen elämän, mielen, tunne-elämän hienostuneisuus, jalostuneisuus."

Nykysuomen sanakirja ottaa siis elitistisen näkökulman: on olemassa varsinaista älyllistä ja opillista sivistystä ja siihen liittyviä makuja, tapoja ja distinktioita - ja sitten on olemassa niitä, jotka jäävät tästä "varsinaisesta sivistykseksestä" paitsi: heille on varattu, ilmeisesti sivistyksen korvikkeeksi yksilöllinen sisäinen elämä ja mieli, parhaimmillaan tunne-elämän hienostunut hallinta (eli nöyryys) ja jalostuneisuus. Suomen uuskantilaiset ovat tästä määritelmästä varsin tyytyväisiä, nähdäkseni se kumpuaa suoraan Immanuel Kantin ohjelmista. Ei siis mikään hullumpi tavoite sinänsä.

Keskustanuorten tavoitteena - en pidä heitä kyynikoina - lienee tekstillään purkaa tämä dikotomia varsinaiseen ja "sydämensivistykseen": valitettavasti ne ovat kuitenkin pohjimmiltaan toisilleen vastakkaisia käsitteitä, ihan jopa keksitty tämän vastakkainasettelun aikaansaamiseksi - siksi selkeyden sijaan syntyy käsitesekamelska. Hyvää tarkoittava, ehkä, mutta sekamelska yhtä kaikki. Sitä samaa olen havaitsevani blogikommentaareissa.

Periaateohjelmista sanotaan, että ne syntyvät aina vanhentuneina. Tärkeintä on prosessi, ajattelu, liike, ei päämäärä. Se vanhentuneisuus näkyy paitsi periaateohjelmissa, myös sanakirjamääritelmissä. Maailmaa, johon ne ovat selityksinä syntyneet, ei enää ole. Mehän näimme opetusministerin puheesta edellä, kuinka traditionaalisesta sivistyksestä luovutaan, mutta tilalle ei tule sydämensivistys, määriteltiinpä se kuinka oikukkaasti tahansa, vaan hyödyllisyys, oman ajan (kovat) arvot, jotka ovat mitattavissa rahana ja tuloksena.

Kun hyökkäykset ovat näin laajat, on selvää, että traditionaalisen (opillisen) sivistyksen määritelmä, varsinkaan kun ottaa huomioon siihen liittyvät maut, tavat ja muut distinktiot, ei kelpaa nykyiselle ihmiselle. [Edes minä en sitoudu vain opilliseen sivistykseen, vaikka siitä epäilemättä olisi minulle jotakin hyötyä.]

Mutta ei sitä voi korvata sivistyksellisellä vastakohdallaan, sydämensivistykselläkään, joka kumpuaa kuitenkin loppujen lopuksi rousseaulaisen "jalon villin", cicerolaisen "jalon vanhuksen" ja 1900-luvun käytösoppaiden kirjoittajien psykologianäkemyksistä, vaikka se käsite onkin paikkansa löytänyt bloginnean flooraston sydämistä yhtä varmasti kuin luoti Sven Tuuvan - tuon tyhmän mutta jalon kuninkaan puolesta uhrautuneen suomalaisjullin - sydämeen.

Me voimme muuttaa prioriteetteja, sanoa, että sydämen sivistys on se tärkeämpi, mitä minä en koskaan tekisi silloin kun sivistyksestä puhutaan, mutta sen sijaan me emme voi jättää tietopohjaa sivistyskäsitteestä kokonaan pois, emme unohtaa emmekä edes vähätellä opillista sivistystä, emme lada-asentajalinjalla emmekä tohtoritulvaputkessa. Emme, jos mietimme asiaa ihan rehellisesti tai mietimme muuallakin kuin porstuan edessä piippua poltellen. Sivistyksellä pitää ilmeisesti olla nykyaikana jotain hyötyäkin! Tiedän meneväni liian pitkälle - esimerkiksi humanistista olisi jotain hyötyä tässä maailmassa! Ultraväite!

Miksi minusta taas tuntuu, että tämä on pitkä juttu? Olisi pakko kertoa, varsinkin kun sitä eivät Keskustapuolue, Ministerit tai muutkaan osaa määritellä, että mitä se sivistys nyt sitten oikein on.

Ja vielä enemmän, ennen tuota mitä sivistys on -kysymystä, taidan innostua pohdiskelemaan tuota distinktiota. Että mitä me eliittiin kuuluvat - olen köyhä, mutta monilla muilla varmoilla osoittimilla esimerkiksi koulutuseliittiin kuuluva - tarkoitamme kun me haluamme maullamme ja tavoillamme vähän erottautua muista. Että mikä se distinktio on? Ja silloin saan sitä paitsi puhua vähän televisiostakin.

Joten pysykää kanavalla.