En ole huolissani yksin. Tammen kustannusjohtaja Jaakko Tapaninen toteaa (HS 7.8.2005, C1) tyynesti yhden syyn kansan yleisen tietotason suhteelliseen alamittaisuuteen: "Tietokirjallisuuden tilanne on aika katastrofaalinen. Kustannuskynnys on hirvittävän korkealla, koska Suomessa ei ole kovin paljoa kiinnostusta käännettyä tietokirjallisuutta kohtaan. Sivistys ei ole enää arvossaan."
Osa tietokirjojen markkinoista on hävinnyt keskustelukulttuurin muuttumisen vuoksi. Keskustelukulttuuri on paitsi muuttunut, myös kadonnut. On paljon tärkeämpää seurata Idolseja, saariseikkailuja ja iltapäivien hömppätelevisio-ohjelmia - niitä joita joka kanava kilpaillen syöttää pilalle pantavan nuorison ja jo höhlääntyneen eläkeläisväestön iloksi. Kyse on aidosta manipulaatiosta: samaa viihteen sanomaa toistavat hyvin yksimielisesti kaikki tiedotusvälineet kuin Goebbelsin koneistossa ikään. Ja kuinka paljon ihmiset vapaaehtoisesti sijoittavat sekä aikaansa että rahaansa juuri sen kuluttamiseen. Kun olisi, ihan totta, niin paljon muutakin. Ja haluan uskoa, ettei se ole älystä kiinni.
Tietämykseen perustuva sosiaalisuus on kadonnut, ihmisten kiinnostuksen kohteet ovat lähellä, useimmiten napanöyhdässä, jota ruokitaan esimerkiksi loputtomalla sarjalla ihmissuhdetelevisio-ohjelmia. Muistan huokailleeni kun suomalaiset (nais)viestintätieteilijät ilakoivat, kun niitä alkoi tulla markkinoille. "Vihdoinkin", he sanoivat: se oli naisten toiveen mukaista. Nyt sitten dekkareita lukuunottamatta ei paljon muuta olekaan; ehkä heillä on syytä tyytyväisyyteen.
Monista katselututkimuksista käy ilmi, yleensä tosin vähän rivien välistä, että näitä viihteen ja hömpän suurkuluttajia usein hävettää se mitä he katsovat. He nimittäin kysyttäessä mieluusti valehtelevat katsovansa uutisia ja dokumentteja, kun he todellisuudessa tölläävät ilta tosiensa jälkeen oikeastaan vain hömppä-, viihde- ja ihmissuhdesarjoja.
Ei. Minä en halua enää näiden vuosien toistelun jälkeen sanoa, että mitä pahaa siinä on. Miksei saisi katsoa viihdettä? Miksei raskaan työpäivän jälkeen saisi vain olla, poksauttaa olutpurkkia auki ja antaa mössön valua korvien väliin.
Mutta kun ei mitään muuta katsota: ei yhtään mitään. Sitten tietämättömänä, houkkain huvitusten keskellä, jäljellä ei ole kuin joissakin näissä blogeissakin näkyviä arkaaisia purkauksia ja aggressiivisia, varsin matalaotsaisia ja luihuja kommentteja. Ja näitä ihmisiä varten jopa valtiollinen televisio - meidän verorahoillamme! - sitten työntää samaa tuubaa kuin mainostaajuuden torvea soittava suosikkikanava. Syynä on kilpailu, sanotaan. Kilpailu mistä? Pöntön tyhjentämisestä?
Asia nyt vain on niin, että viihteen katsominen tyhmistää. Oikeasti. Ja sitä enemmän, mitä enemmän alalle on ollut taipumusta jo aikaisemmin.
Ja jos sille jokapäiväiselle, jatkuvalle ja täysin yksiulotteistetulle viihteelle ei ole henkilökohtaisessa elämässä mitään vaihtoehtoa, voi olla varma, että nekin kommentit jotka seuraavat tuosta väitteestäni, ovat useimmiten kirjoitettuja alatyylillä. [Alatyylisen kommentaation ongelma on se, että että se paska, missä ne uivat, tahtoo roiskua. Ja siksi sivustaseuraajat reagoivat: Tulkinta on, että kyseessä on riitely ja siksi jotenkin vältettävää.]
Takaisin asiaan, riitelemään yhä televisionsa kanssa tyhmistyvän kansan kanssa. Minulle on ollut järkyttävää huomata kuinka monien ihmisten kotona on oikeastaan esillä vain yksi kanava, MTV3. Sieltä ei kanavaa käännetä YLE ykköselle - aiemman yhtenäiskulttuurin tapaisesti - edes television pääuutisten ajaksi. Asiaa ei paranna se että digitalisoimalla televisio meillä on kohta kymmenen MTV3-kanavaa. Tai ainakin ihan samanlaisia.
Televisiosta tietysti voisi jatkaa, mutta säästellään tällä kertaa. Palatkaamme takaisin tietokirjallisuuteen.
Kustantajat eivät suomennuta ajankohtaisia tietokirjoja ja varmaankin tasapuolisen kansan tyhmistämispolitiikan nojalla eivät klassikoitakaan. Ajankohtaisten suomennustöiden puutteeseen on osasyy siinä, että monet - anteeksi, pitää sanoa tosi harvat ja innostuneet; "kiinnostunut ja keskusteleva suppea lukijakunta", kustantaja sen ilmaisee - lukevat teokset alkukielellä pysyäkseen mukana maailmalla käydyistä keskusteluista.
On turha etsiä suomeksi kattavaa otosta teoksista, joita ovat tehneet Galileo Galilei, Thomas Malthus, Charles Darwin ja Sigmund Freud. Ne pässit, jotka eivät näitä nimiä tunne voivat hyvin surffata takaisin deittipalstoille. [Tai antakaamme helpotus: Thomas Malthusia ei tarvitse tuntea, riittää kun surffaatte hänen sivuilleen ihan omin neuvoin...].
Tietoklassikoille on olemassa toki tukijärjestelmät, apurahoja ja EU:n käännöstuki. Apurahat ovat kooltaan tietysti alle minkään järjellisen tason: kaksi tuhatta euroa ei ole kirjan kääntämisestä paljon. Suomentaessani Eric Hobsbawmin "Nationalismi"-kirjan ensimmäisen puoliskon, sain siitä apurahana puolet, 6000 mk, ja täytin siis perusmääritelmän: "Monet tutkijat tekevät käännöksiä jopa harrastuksenaan leipätyön ohessa", Martin Heideggerin pääteoksen (Sein und Zeit, 1927) suomentaja Reijo Kupiainen sanoo (hän on lehtori Taik'issa).
Tietokirjallisuuden kääntäminen on aika vaativaa. Kupiaisen jättityö kesti viisi vuotta. Onneksi se on myynyt nykymarkkinat huomioon ottaen hyvin, jo 2000 kappaletta. Odotukset lienevät olleet siinä tavallisessa, 700-1000 kirjaa, ja tuskin kukaan odotti edes hyvää, eli 1500 kirjan myyntiä. 2000 on jo loistava.
Kansan tietämättömyydestä puhuessa on syytä muistuttaa, että noissa luvuissa ovat mukana myös julkiset ostot kirjastoihin ja oppilaitoksiin. Ei niitä sivistyksen tavoittelijoita siis kovin monta ole.
Näin ollen on selvää, että koto-Suomessa suomennustyö ja julkaisu kangertelee. "Tästä seuraa", Tapaninen sanoo, "että hyvin suuri osa tärkeistä kansainvälisistä keskusteluista, joita käydään esimerkiksi politiikan, historian, strategian ja etiikan, menee suomalaisilta laajemmin täysin ohi. Se on hyvin valitettavaa."
Suomalaiset ovat kiinnostuneet vain kotimaisista ilmiöistä - herra paratkoon minua kertomasta tässä mistä. "Ei ole sellaista perinnettä, että haluttaisiin ostaa maailmalta ajankohtaisimmat puheenaiheet tietokirjana", WSOY:n tietokirjallisuuden kustannuspäällikkö Aleksi Siltala toteaa mainitussa Johanna Kipon jutussa. Kippo on arvostellut myös Kristiina Rikmanin toimittaman teoksen Suom.huom. Kirjoituksia kääntämisestä (HS, C3): "Kääntäjät arvioivat olevansa useimmille kaunokirjallisuuden lukijoille yhtä kuin pienellä präntätty nimi kirjan nimiösivulla, henkilö, joka on oudosti putkauttanut muutaman sataa sivua sujuvaa suomea."
[Arvostan järkeviä, perusteltuja ja mielenkiintoisia kommentteja ja huomioita puolesta ja vastaan. Ilmoitan jo etukäteen, että paskanheiton tulen tässä yhteydessä poistamaan; te jotka tästä loukkaannutte voitte sijoittaa ne omiin blogeihinne niin kuin ennenkin. Aikani on nyt niin tiukilla, että en halua käyttää sitä turhien vastineiden kirjoittamiseen.]
26 kommenttia:
Amis-scene allekirjoittaa nettipäiväkirjoituksesi ja odottaa aikaa parempaa.
Voipa olla niinkin, että (ikävää) tietoa on jo liikaa tarjolla (hakukoneet ovat korvanneet ensyklopediat), että osa kansasta on sairastunut informaatioähkyyn ja ymmärrys jää jälkeen hah hah. Ja suomen kielen asema on vaarassa monella rintamalla. Nippelitietokilpailut toki ovat edelleen varsin suosittua viihdettä tv:ssä siinä töllötellessä viinaa naukkaillessa. Sieltähän sitä sivistystä tarttuu väkisinkin takin hihaan.
Hyvä kirjoitus.
Tammen kustannusjohtajan nimi on Jaakko Tapaninen. Hän on kiinnostunut kirjan ostajista, ei kansan sivistyksestä. Sen osoittaa kristallinkirkkaasti lainaamasi pätkäkin, jos sitä vaivautuu hieman kääntelemään.
Koko kesä meille on taas tarjottu uusintoja ja kymmeniä kertoja nähtyjä leffoja. Se on röyhkeää maksavan katsojan halveksintaa. Olemme aika lammasmaisia kuluttajia.
Sedis, koska telkkariin tulee elokuvakanava, joka tarjoaa laatuleffoja, klassikkoja tyyliin Elokuva-arkisto? Ei se voi rahaan kaatua, pyöriihän Elokuva-arkistokin.
Kuka vastaa ohjelmapolitiikasta? Kanavat kilpailevat katsojaluvuista, eivät laadusta. Sehän tämän kaiken vääristää. Ilmeisesti seuraavan vuoden budjetoinnissa katsojaluvut ovat se mittari, johon tuijotetaan. Valitettavasti demokratiassa mennään enemmistön ehdoilla. On se sitten tyhmä enemmistä tahi ei.
Saman tyyppinen tuloksenteon mittareihin tuijottava tarjonta on levinnyt muillekin yhteiskunnan sektorelle. Kirjastot tuijottavat lainauslukuihin ja asiakasmääriin. Ne tekevät parhaansa lipoakseen tietokonevetoista yhteiskuntaa, pumppaavat rahaa tietoteknikkaan ja samaan aikaa hienot kokoelmat rapautuvat. Se tekee alakuloiseksi.
- Prospero
Elokuvien esittäminen televisiossa on vaikeampaa kuin elokuvateatterissa. Ensinnäkin se on halvempaa teatterissa, vaikka viime aikoina on hieman, ei tosin pääsääntönä, hintahivutusta jo näkyvillä.
Myös elokuvakopioiden hinnat ovat nousseet ja niiden laatu laskenut - markkinoilla myytävien elokuvakopioiden taso on entistä useammin verrattavissa jopa DVD:hen.
Silloinhan ne kannattaisi myös esittää DVD:ltä, joka tulisi varmasti halvemmaksi. Mutta niin elokuva elokuvateattereissa sitten kuolisi pois.
Yleisesti toiminta on tappiollista, opetusministeriö on myöntänyt erikoismäärärahan elokuva-arkiston esitystoiminnan ylläpitämiseksi. Arkiston esitystoiminta on kansainvälisessä vertailussa varsin laadukasta ja määrältään jopa poikkeuksellisen laajaa. Uskoisin myös oheisaineiston - esitteiden - koko laajuudessaan kestävän kansainvälisen vertailun.
Onneksi maailmanlaajuinen verkostoituminen ja pitkäjänteinen yhteistyö tuottaa vielä ihan hyvää hedelmää.
Mutta tilanne ei ole menossa parempaan päin: digitalisoitumisen yksi tulos on se, että perinteisiä elokuvakopioita ei enää näe muualla kuin elokuva-arkistoissa.
Sama tulee lähivuosina koskemaan myös kalustoa: perinteisiä elokuvakoneita ja niiden huoltoa ei ole pitkään saatavissa; myöselokuvien restaurointi ja kopiointi vaikeutuu laboratorioiden lopettaessa. Vaarana on myös ammattitaidon kaventuminen ja katoaminen. Onneksi nuoria ammattilaisia on vielä alalla, mutta onko heille työpaikkoja? Työpaikkoja on joka tapauksessa vähemmän kuin tarvetta.
Televisiolle elokuvia myydään usein paketissa. Muutaman paremman elokuvan ohessa pakettiin kuuluu jopa 50 kehnompaa elokuvaa. Kustannussyistä niitä ei sitten jätetä hyllylle. Se laskee väkisinkin tasoa. Mutta on tiettyä leväperäisyyttäkin havaittavissa. Samoja elokuvia kierrätetään hieman liian nopeassa temmossa, jotta ajatus puhkiesitetystä elokuvasta pysyisi piilossa.
Digitelevision puolella elokuvataso on ollut hyvä; analogisessa jo vaatimattomampi, mutta helmiä sieltäkin löytyy.
Veikkaisin, että tarkalla silmällä voi pysyä noin 300 kelvollisen elokuvan vuositahdissa.
Nauhoittamalla / tallentamalla ne saa muutamassa vuodessa jo jonkinlaisen elokuvakirjastonkin. Oma elokuvakanavansa pitää siis rakentaa itse. Kymmenen tuhatta elokuvaa alkaa siihen riittää. Jos nimittäin käy elokuvateattereissakin ja festivaaleilla.
En hauku televisioyhtiöiden suunnittelua täysin, koska siihen ei ole aihetta. Ja sitä paitsi elokuva-arkiston ohjelmasuunnittelusta osa valuu televisioonkin: suunnitteluun liittyvä yhteistyö tai oikeammin informoiminen pahimpien päällekkäisyyksien välttämiseksi on ollut varmasti hyödyllistä televisiolle.
Ainakin niin olen ollut huomaavinani.
Prosperon kirjoituksessa olisi paljonkin kommentoitavaa omastakin näkökulmista.
Kaupallisen kirjankustannuksen idea on tietysti myös tuottaa rahaa. Mutta se on sekä historiallisesti katsoen että nykypäivän perspektiivistä myös tärkeää kulttuurista ja sivistyksellistä työtä. Pidän arvossa sitä, että nuoret johtajat antavat kommentteja, jossa nämä näkemykset ovat aika mukavasti tasapainossa. Mutta kritiikittä niitä ei tietenkään tarvitse nieleskellä.
Asuntomme seinätila alkaa loppua, mutta olen yrittänyt pitää periaatteena ostaa kirjoja, jos rahatilanne sen sallii. En siis odota saavani kaikkia kirjoja ilmaiseksi tutuilta tai muun sponssauksen yhteydessä. Aina ostos ei edes ole perusteltavissa valistuksen hankkeena. Tulee konsumeristisia herätteitä ja impulsseja.
Pieni kustantamo voi toimia 1000 painoksilla ja menestyä, jos se saa joskus sen 2000 myydyksi. Kääntäjien ja muiden toimijoiden palkoista ja palkkioista se kate sitten kerätään.
Isolle tuskin 3000 painoksien myyminen edes riittää - pitäisi olla 5000. Eikä se ole tässä maassa helppoa. Ja sen myötä harvan kirjailijan perässä kuljetaan pyytämässä uutta kirjaa.
Miten se fariseuksen rukous oikein meni siellä synagogassa? Oliko se jotenkin niin, että kiitos Herra kun minä en ole niin kuin nuo muut. Miksiköhän se nyt tulikin mieleen.
Niinpä niin, rahvas saattaa olla laiskaa, tyhmää ja persoa viihteelle, mutta sättimälläkö se sitten muuksi muuttuu? Itse arvostan sellaisia tyyppejä kuin esim. Paolo Freire, joka meni lukutaidottomien köyhien pariin ja ryhtyi opettamaan heitä ja tekivät sen niin että köyhät paitsi oppivat lukemaan, oppivat myös näkemään oman tilanteensa ja yhteiskunnassa vallitsevat lainalaisuudet jotka tuottivat köyhyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Freiren lukutaidonopetus oli niin vallankumouksellista, että hänet karkoitettiin maasta. Mutta hän ei siis mennyt köyhien pariin ja sättinyt heitä sen vuoksi että he ovat tyhmiä ja laiskoja, eivätkä ole viitsineet opetella edes lukemaan. Hän mietti kuinka nämä ihmiset saisi kiinnostumaan omasta elämästään ja käyttämään niitä vaikutusmahdollisuuksia joita heillä on.
Sama vastuu mielestäni meillä on täällä Suomessa. Kansan tietämättömyyden päivittely ei kansaa sivistä, eikä luo otollista ilmapiiriäkään sivistymiselle. Itse käsitän, että ainoa perusta sivistyspyrkimyksille on toisen kunnioittaminen.
Tyhmä viisastuu kouluttautumalla ja oppimalla kuten viisakin. Ja yhteiskunnan pitää tarjota tasapuolisesti sivistystä ja mahdollisuutta sivistäytymiseen. Telkkari ei kyllä tee parastaan tässä asiassa. Se tarjoaa roskaruokaa hengen ravinnon sijaan. Nykyään sitä oikein hölmistyy, jos onnistuu törmämään antoisaan ohjelmaan telkkarissa.
Tyhmyyshän on aina palvellut vallanpitäjiä, harvempi kyseenalaistaa heidän auktoriteettiaa ja idioottimaisia päätöksiään.
Itse pidän jatkuvan oppimisen vaatimusta ahdistavana. se on tietoterroria, jota voidaa verrata vaikka terveysterroriin tai urheiluterroriin.
Filosofit pyrkivät viisauteen, mutta pysähtymällä he voisivat päästä perille.
Sediksen sanomassa on paljon perää, vaikkei se ole kovin kiva kuulla.
Suurten (ja keskisuurten) kustantajien kustannussuunnitelmat ja talous ovat arvoitus. Niillä on tietysti riskinsä. Olen monesti miettinyt, saavatko ne varmasti omansa takaisin kansainvälisistä bestsellereistä, joista ovat maksaneet itsensä kipeiksi.
Kuinka ollakaan, sitä luettavaa löytää usein vähän pienemmiltä kustantajilta. Lempparini on Vastapaino (onkohan se kovin pieni?), mitenkähän se pärjää. Tarkoitus ei varmaan ole julkaisevalla osuuskunnalla saavuttaa suuria voittoja.
Freiren oppejakaan ei taidettu koskaan suomentaa, mutta ruotsiksi niitä luettiin täälläkin jo 1970-80 -lukujen taitteessa, minä ehkä noin vuodesta 1981 lähtien.
Suullisen historian eli oraalihistorian suuntaus oli hänelle kiitollisuudenvelassa.
Ensimmäisenä tulee mieleen Jorma Kalelan Paperiliiton historia, jossa näitäkin oppeja sovellettiin.
Ideana oli ammattihistorioitsijan johtamana kirjoittaa oman liiton historian niin hyvin kuin mahdollista. Opintopiirit, omat haastattelut, itse kirjoitetut työpaikkahistoriat ja suullisen perinteen keruu olivat tällaisessa osallistuvassa historiankirjoituksessa tärkeässä roolissa. En muista oliko Freirea mainittu nimeltä mainittuna "oppi-isänä", mutta samaa pohjaa siinä oli.
Nykyisin ehkä suku- ja kylähistorioissa samoja metodeja käytetään järjestelmällisimmin. Yritys- ja järjestöhistoriat kirjoitetaan ammattilaisvoimin, vaikka osa noista metodeista on liudentunut käsittelyyn mukaan.
Joten Kirstillä ei ehkä ole aihetta niin suureen huoleen kuin hän antaa aihetta olettaa.
Aina ei tee mieli olla niin kuin muut. Haluatko sinä?
Ymmärrän kyllä. Odottelenkin jo näitä tavallisimpia peliin, nimittäin eliittikritiikkiä ja postmodernisti virittäytynyttä valistuskritiikkiä.
Jos erilaisena oleminen ja eliittisyys tarkoittaa hyvään valistuksen hankkeeseen kaiken kritiikin jälkeenkin liittyvää modernia, laajaa yleissivistystä, tasa-arvoista, perusteellista koulutuksen politiikkaa, niin olen mielelläni erilainen ja eliittiä.
Sen verran tuosta postmodernista kritiikistä olen omaksunut, että antaisin vähän vastuuta ihmisille itselleenkin. Ja jos tulos näyttää huonolta, vaikka vähän sätin kaupan päälle.
Minähän en voi ihmisten kauko-ohjaimia käyttää, erilaista tarjontaa kotipaikkakunnallani olen kyllä vuosikymmenten mittaan järjestänyt niin paljon, että fariseukseksi nimitteleminen sen jälkeen vaatii korkeata ja siloista otsaa!
Jari Sarja näyttää tuottaneen tekstiä Paolo Freiresta
Kirjakaupat eivät voi kuitenkaan Suomessa huonosti, vaikka televisio onkin täynnä tyhmiä visailuita ja tositv:tä. Myyntiluvut olivat viime vuonna tosi hyviä.
Akateemisen johtaja totesi viime joulun korvilla, että hän näkee kirjabuumin aiheutuvan ihmisten halusta sivistyä.
Kirjakauppojen menestys on tietysti hyvä asia.
Sivistymistarvetta on ollut jo pitkään: erityisesti keskiasteen koulutuksen saaneille, henkilökohtaisen sivistysprojektin aloittaneille naisille on tuotettu valtavat määrät tietokirjoja. Sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikka ja terveys tyypillisiä aloja. Miehillä vastaavaa buumia ei ole ollut.
Näiden kirjojen levikki pyörii tuossa tuhannen korvilla.
Kirjakauppojen myynti on sesonkikeskeistä: menestys ei oikeastaan näy siitä, mitä on tarjolla vaan siitä, kuinka paljon kulutusrahaa lahjojen ostajilla on.
Olisi kiva tietää, onko pokkarimyynnillä merkitystä? Kirjakerhot ja tavaratalomyynti ovat myös mielenkiintoisia ilmiöitä. Täytynee vähän tsekata alan uusia tuulia.
Vuosi 2004 oli "kirjabuumin" vuosi sanovat kirjakaupat. Kaunokirjallisuus meni kaupaksi hyvin (joulumyynti erityisesti). Siinä varmasti Da Vinci koodi on keskeinen. Seuraavat: Tervo, Remes, Huovinen, Juba, Laila Hietamies, H. Sinervo, Arto Paasilinna, Juba ja Kaari Utrio. Siis top-ten.
Myydyin tietokirja oli Mitä-Missä-Milloin 2005 (siinä oli minultakin juttu...), muistaakseni ainakin 70 000 ellei enemmän, toisena Guinness ennätyskirja, Siltalan Juhan Työelämän huonontumisen historia kolmas, sitten sanakirjaa, pop-lauluja, poikkeuksina Pihkala-Valtaojan Nurkkaan ajettu Jumala (7.) ja Märta Tikkasen Kaksi (10.).
Siltala, P-V ja Tikkasen kirjat siis tämmöisiä isompia panostuksia maailman menoon. Sentään kolme kymmenestä, neljä jos MMM:n haluaa laskea mukaan.
Suurinta kasvu oli lasten- ja nuortenkirjoissa. Mutta, mutta. Jälkimmäinen perustuu oikeastaan vain ja ainoastaan Harry Potterin supermyyntiin. Kymmenen joukossa kolme Potteria ja kaksi Mauri Kunnasta. Nopolan Risto Räppääjä, Remeksen Musta Kobra, Harkkilan Muumitalo, Flavian Ennuskivien mahti ja Walt Disneyn Kaik lutviutuup ne muut.
Pokkarimyynnin kasvu oli hyvä: markkinoille on tullut paljon edullisia pokkareita. Sinänsä ihme, ettei sitä ollut keksitty jo aiemmin - esimerkiksi olisi sopinut koko muu maailma.
Olen koomisuuteen asti pessimisti (tässäkin asiassa) kuten kai lienee huomattu, mutta miksi valittaisin, vaikka pinnallinen viihdetarjonta ellei jopa suoranainen typeryys sekä robottimainen erikoistuminen myykin paremmin kuin laaja-alainen sivistys tässä "money talks-pintaliitäjien" kulttuurissa.
Sillä.
Minun ei tarvitse katsella TV:tä, ei lukea idioottimaisia lehtiä tai idioottimaisia blogeja. Ei tarvitse keskustella tai ylipäätään kommunikoida typeryksien kanssa.
Mainokset voin siirtää suoraan lehtiroskapussiin. Jne.
Sitäpaitsi. Voin aina lukea Sediksen blogia!
----------------------------
Minun ei tarvitse katsella TV:tä, ei lukea idioottimaisia lehtiä tai idioottimaisia blogeja. Ei tarvitse keskustella tai ylipäätään kommunikoida typeryksien kanssa.
Mainokset voin siirtää suoraan lehtiroskapussiin. Jne.
Sitäpaitsi. Voin aina lukea Sediksen blogia
---------------------------
Niin, ja aina voi olla avaamatta ovea vieraille, voi olla menemättä kauppaan(ruuan saa tilattua kätevästi netin kauttakin), voi tilata lääkärin kotiin, ettei joudu odottamaan vastaanotolle pääsyä tyhmien joukossa, voi olla ja elää ihan omaa elämäänsä.
Ja lukea Sediksen blogia.
Petra
En nimitellyt ketään fariseukseksi, tuli vain jostain syystä mieleen se vanha juttu.
Pistit Petra Anonymous paremmaksi. Onnitteluni.
Ja mitä valistukseen tulee, niin valistakaa mieluummin "Pääomaa" eli New Yorkin, Lontoon, Tokion jne. finanssipankkiireita kuin tavallisia, yksittäisiä ihmisiä.
Vasta sitten paljastuu koko "valistuksen" ja kiltin humanismin toivottomuus tässä koronkiskureitten maailmassa, jossa kaikki - ihan kaikki - mitataan ja ostetaan rahassa; - lopulta jopa rakkaus, koska se on kaikkein arvokkainta, mitä ihmisellä voi olla!
Miksi rakkautta ei siis joku päivä vietäisi oikein virallisesti pörssiin...(Mutta kenen nimissä?)
Ei Petra ole anonymous, vaan Petra.
:)
Petra
Petra.
Yhtä hyvin sinä voisit olla vaikka Pirjo.
Sillä mitä merkitystä on nimittää itseään jollain etunimellä (vaikka se olisikin "oikea"), jos mikään ei takaa, että kyseessä on juuri se henkilö, joksi joku itseään kutsuu.
Vaikka - anyway - väliäkö hällä..?
Jep, who cares? Frankly my dear, I don't give a damn.
Petra
Vellihame antaa siis rakenteellisen selityksen tiedon epätasa-arvoon.
Toinen rakenne oli selvä: rahalla saa parempaa. Sitä ei kukaan voine kiistää.
Toinen onkin sitten jo huonompi rakenne: "köyhät" - taloudellisesti ja henkisesti - eivät osaa valita oikein, vaan jättäytyvät viihdesaastaan.
Onko valistuksen teko tässä tilanteessa elitismiä? Onko kiellettyä ja väärin ohjata ihmisiä paremman pariin? Pitääkö epäonnistuminenkin valinnoissa kuitata sanomalla, että välttääkseni holhoamasta olen hiljaa.
Ja miksi niin moni suuttuu, jos heitä valistaa?
Miksi hyvät neuvot eivät ole kalliita vaan ainoastaan paljon maksavia.
Kyllä Paulo Freirea on suomennettu: Vastapaino kustansi Sorrettujen pedagogiikan tänä vuonna, suomentajana Joel Kuortti, toimittajana Tuukka Tomperi. No, 35 vuotta meni...
Milla
"Ei ole sellaista perinnettä, että haluttaisiin ostaa maailmalta ajankohtaisimmat puheenaiheet tietokirjana". Ei ole niin. Ei ole puheenaiheet enää ajankohtaisia, kun ne on suomennettu ja julkaistu Suomessa kirjana.
Vellihame sanoo, että fiksut kuormittavat aivojaan infoähkyn partaalle. Onko se sitten fiksua? Minusta ei. Se on (lähes) yhtä tyhmää kuin se saippuasarjojen tuijotus: täytyy olla aikaa myös pysähtyä ajattelemaan omilla aivoillaan. Elää. Hankkia omia kokemuksia.
Selvyyden vuoksi sanottakoon, etten kehota jättämään sivistävää lukemista kokonaan. Mutta äärimmäisyydet eivät ole hyväksi.
Vierivä Kivi
"Kansan tietämättömyydestä puhuessa on syytä muistuttaa, että noissa luvuissa ovat mukana myös julkiset ostot kirjastoihin ja oppilaitoksiin. Ei niitä sivistyksen tavoittelijoita siis kovin monta ole."
Päinvastoin: koska kirjoja ostavat nimenomaan kirjastot, se takaa, että niitä myös luetaan eikä osteta pelkästään bourdieulaisten distinktiopisteiden saamiseksi. Olen usein itkenyt ilosta nähdessäni mitä epätodennäköisimpiä kirjastojen (yleisten kirjastojen) tietokirjoja puhkiluettuina.
"On turha etsiä suomeksi kattavaa otosta teoksista, joita ovat tehneet Galileo Galilei, Thomas Malthus, Charles Darwin ja Sigmund Freud."
Mitähän Freudin keskeisiä teoksia mahdat tässä oikein tarkoittaa? Häneltä on suomennettu Arkielämämme psykopatologiaa, Omaelämäkerrallinen tutkielma, Johdatus psykoanalyysiin, Unien tulkinta, Seksuaaliteoria, Ahdistava kulttuurimme, Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan, Toteemi ja tabu sekä noin kaksikymmentäviisi keskeistä lyhyempää esseetä ja artikkelia (kokoelmissa Johdatus narsismiin ja muita esseitä, Uni ja isänmurha sekä Murhe ja melankolia). Galileiltakin löytyy pääteos Sidereus Nuncius Raimo Lehden erinomaisena suomennoksena (Vuoden tiedekirja 1999), ja Darwinin Lajien synty on ehditty suomentaa jopa kahdesti.
Kun nyt vielä omaa kirjahyllyäni mietiskelen, niin taitaapa olla niin, että olen viimeksi ostanut suomalaisen tietokirjan kirjakaupasta uutena vuonna 1998. Olen kuitenkin sen jälkeen lukenut melkoisen määrän suomalaisia tietokirjoja - arvioni on jossain viidensadan ja tuhannen välillä. Juuri siksi, että kirjastot on keksitty, kaulusköyhälistönkin on mahdollista lukea kunnon kirjallisuutta. Ja se todella lukee sitä.
Lähetä kommentti