Bourdieu televisiosta III

"Toimittaja on kuitenkin abstrakti olio, jota ei ole olemassa", Pierre Bourdieu avaa tiensä toiseen kiinnostavaan tiedon kehämaiseen kulkuun. Toimittajan sijasta on toimittajia, jotka eroavat toisistaan sukupuolen, iän, koulutustason ja median ("välineen") mukaan.

Maailma sinällään on täynnä ristiriitoja, kilpailua ja jopa monin eri tavoin ilmenevää vihamielisyyttä. Siitä huolimatta Bourdieu sanoo journalistien tuotteiden olevan paljon yhtenäisempiä kuin luullaan: tämä on erityisen totta Suomessa, jossa lehtien poliittiset erot ovat haalistuneet pois Ranskaa selvemmin.

Liberaalit näkemykset olettavat, että monopolit yhdenmukaistavat, kilpailu monipuolistaa. Kilpailu on tietysti hyväksyttävää, mutta se voi myös yhdenmukaistaa silloin, kun "kilpailijoina ovat samoille pakoille alistetut, samoista mielipidetiedusteluista ja samoista ilmoittajista riippuvaiset lehdet tai toimittajat" - tarvitsee vain katsoa kuinka helposti toimittajat siirtyvät lehdestä toiseen: etsimättäkin tulee mieleen kotimainen esimerkki, se kuinka Juhana Rossi siirtyi Parnasson päätoimittajasta Helsingin Sanomien taloustoimittajaksi.

Median aiheet ja otsikot ovat samoja, käsittelytavoissa enintään median erikoisluonteeseen riippuva ero. Eroa on oikeastaan vain uutisten järjestyksessä tai siinä kuinka paljon televisio-ohjelman vetäjä, tähti, dominoi ohjelmansa sisältöä.

Kyse on siitä, että omaperäisyys on varsin niukka resurssi. Tämä ei tietenkään koske vain mediaa vaan myös Blogistania. Nippelikysymyksiin keskittyvä meemit ovat kunniassa - täyttävät tarvetta tehdä enemmän - ja vasta "suuret keskustelut" päähenkilöineen avaavat kentän mielipiteiden esittäjille. Koska olemme tottuneet yhdenmukaisuuteen, se näyttäytyy satunnaiselle lukijalle (kadulta) sekavana: ehkäpä kuitenkin mielenkiintoisena sekamelskana.

Omaperäisyys on niukka siksikin, että kukaan ei seuraa toisia tiedotusvälineitä niin tarkoin kuin toimittaja. Tietääkseen mitä aikoo sanoa, on tiedettävä, mitä muut sanovat. Omaperäisetkään monologit eivät kiinnosta: edes kolumnistien joukosta saa etsimällä etsiä omaperäisiä aiheita käsitteleviä kirjoittajia. Kierrätyksestä on tullut päivän sana, kuva ja ilmaus.

Sopulilaumana toimivan toimittajan vastapainoksi asettuu sitten se tavallinen mediakuluttaja: ihmiset seuraavat kuitenkin keskimäärin vain yhtä lehteä, yhtä televisiokanavaa ja nuoremmat ovat valmiita hylkäämään nämäkin päivittäiset rutiinit luottamalla siihen, että "surffaavat" tarpeeksi internetissä.

Kyse ei tietenkään ole vain "kadunmiehistä ja -naisista". Opettaessani tai ohjatessani aikoinaan valtsikan historianopiskelijoita netin käyttöön kysyin aina, miten ihmiset surffaavat: niitä käsiä, jotka nousivat ylös todistamaan säännöllisestä historiaan liittyvistä surffaushetkistä, oli todella harvassa. Opiskelijat eivät käyttäneet aikaansa myöskään historia-alan aikakauslehtien lukemiseen vaikka niitä netin kautta tavoittaa jo aika hyvin. Kukaan ei koskaan käynyt edes satunnaisesti valtsikan tai yliopiston tai eduskunnan kirjastossa niitä (ammatti)lehtiä lukemassa. Kysyin tietysti viattomasti, mistä he kuvittelevat saavansa selville, mitkä ovat oman ammattialan trendit ja kuulumiset: mistä aiheista kirjoitetaan, mistä keskustellaan, miten historia-alan kenttä muuttuu.

Kyse ei siis ollut nippelitiedon hankinnasta - vaikka ihmettelen kuinka ylipäätänsä tietämättömät voivat niin maan perusteellisesti halveksia edes nippelitietoa. Sehän on heidän ainoa mahdollisuutensa. Mutta ehkä on niin, että yksinkertaisimmankin nippelitiedon puuttuminen täydentää heidän muutenkin kunnioitettavaa tietämättömyyttään ja ainoa profiloituminen tapahtuu niissä arrogansseissa, vihamielisyyksissä, halveksunnanosoituksissa ja henkilökohtaisuuksiin menevissä, selvästikin kontrolloimattamissa vihanpurskauksissa, jolla tämä välinpitämättömyys sivistyksestä tai tiedosta ylipäänsä osoitetaan (narsismi heissä laskee kuitenkin heidät itsensä täysin ja jäännöksettömästi sen ulkopuolelle). "Ei sattunut kohdalle tällä kertaa", sanotaan ilman että edes häpeän puna nousisi poskille. Siitä ei ole viime päivien nettikeskusteluissakaan ollut puutetta.

Toimittajien kilpailu ei siis tarkoita omaperäisyyttä, vaan sen kuuluisan "pienen eron" tekemiseen: parhaimmillaan heidän tuotettaan myydään enemmän kuin kilpailijan tuotetta - levikki, katsojaluvut ja päivittäiset skooppipörssitulokset säätelevät heidän elämäänsä enemmän kuin rehellinen ylpeys journalistisesta ammattitaidosta. Ja heidän yhtiönsä ovat yhtä säälimättömiä: samojen lukujen perusteella toimittajilta viedään ääni, katsojaluvut määräävät ohjelmien sijoituksen - muistattehan taistelun kirjallisuusohjelmista, joiden äärimmäisessä keventämistehtävässä yksikään linjajohtaja ei halua pysyä ulkona. Sivistyneiden meteli riitti pelastamaan ne hetkeksi, lähes yömyöhään sijoitettuna. Toivottavasti tilalle tulee lisää ihmissuhdesarjoja - niitä ei tule, sillä niille on varattu "prime time" - vaikka kyllähän sinne loppuiltaan vielä vähän nykyistä enemmän pornografisia nuorten naisten ohjelmia mahtuu. Suunta on selvä ja huomattu.

Katsojalukujen tyrannian tueksi asettuu se, että televisioiden valinnat ovat subjektittomia. [Niin on hassua kyllä myös nykyisen television hallinnollinen rakenne: kukaan ei ota vastuuta päätöksistä, minkä linjajohtaminen varmistaa. Ensimmäinen joka voisi päättää ylipäätänsä mitään, on liian kaukana mistään käytännön työstä halutakseen ikimaailmassa siihen puuttua. Linjajohtaminen on moninkertainen tyrannia ja jos valistuneen diktaattorin - lue lähimmän johtajasi - kanssa on erimielisyyksiä, asiat ovat kohdallasi huonosti. Tilanne johtaa vain nöyryyttämisen ja nöyryytyksien kulttuuriin - vaihtoehtoja on aina vain yksi eikä keskustelua sallita.]

Valinnat ovat subjektittomia, Bourdieu sanoo ja perustelee noidankehää: toimittajat ovat saman koulutuksen saaneita - jopa samaa syntyperää - lukevat ja katsovat toisiaan ja kohtaavat jatkuvasti keskusteluissa, joissa näkee aina samat henkilöt. Näillä tosiseikastoilla on paitsi mentaalista sulkeumaa lisäävä vaikutus, myös sensuroivia vaikutuksia: ne voivat olla tehokkaammin sensuroivia tekijöitä kuin konsanaan poliittinen kontrolli tai keskusjohtoinen ohjaus. Tämän kehän voi ylittää vain tekemällä "tempauksia", Suomessa karnevalisoimalla kaikki julkinen toiminta. Yksi tiedotusväline riittää kampanjaan - jos läpilyönti agendaan on tarpeeksi selvä, muut seuraavat kyllä perässä. Uskollisesti kuin sopulit.

Tietoa tiedotusvälineet tietysti saavat toisilta tiedonvälittäjiltä - kansainväliset uutistoimistot, muut mediat, virkamiehet ja vähäisessä määrin omalla tiedonhankinnalla (reportterit), mutta se mistä se tietoja koskeva tieto, se joka tekee mahdolliseksi ratkaista, mikä on tärkeätä ja ansaitsee tulla levitetyksi: se mikä menee jakeluun, on suureksi osaksi peräisin toisilta tiedonvälittäjiltä. Tämäkin ajaa tiedonvälitystä samanlaisuuteen: tärkeysjärjestys samanlaistuu ja yhdenmukaistuu: niitä tekevät ihmiset eivät kaikelta ilmiselvyydeltä pysty edes kyseenalaistamaan omia päätöksiään. Kaikki käy nopsaan - ja siihen toimittajat aina vetoavat mogatessaan, kiireeseen - kun sen oikein oivaltaa. Onneksi YLE näyttää peesaavan BBC:tä, sillä huonompiakin malleja olisi tyrkyllä.

Periaatteessa tilanne voisi näyttää pahalta. Mutta onneksi mediatodellisuuden yhdenmukaisuus on näennäistä - entistä enemmän nyt kun Blogistan on tullut mukaan. Blogistanissa kuten mediassakin on joukoittain "pikkutekijöitä, vasta-alkajia, kapinallisia ja kiusankappaleita, ja he kaikki taistelevat epätoivoisesti lisätäkseen pienen pieniä eroja siihen valtaisaan tasalaatuiseen puuroon, jota tiedonvälityksen noidakehä tuputtaa kaikille. Tässä noidankehässä tieto kiertää kehämäisesti sellaisten ihmisten kesken, joille on yhteistä heidän alistuneisuutensa katsoja-/levikkilukujen pakkovaltaan[-- --], sillä jopa johtajaporras on vain katsojalukumittarin jatketta."

Tässä on myös kansalaisjournalismin mahdollisuus ja merkitys.