Minä ja blogit I

Maalainen, yksi keskeisimmistä blogisankareista, on jaksanut viime aikoina paitsi remonttihommissa myös jatkuvasti tuoda esiin arvostamiaan blogeja. Ehkä minäkin sitten pitkästä aikaa kommentoin omia blogisankareitani. Sankarini linkkaan, muut kommentoimani jäävät eloon boldilla. [Harvoin sitä muuten arvaa näin selvästi etukäteen, että nyt kirjoitan Sedis-klassikkoa]

Hyviä ja kiinnostavia blogeja on toki paljon, enkä varmasti kaikkiin ole koskaan edes sattunut, mutta joskus voi hetkeksi unohtaa tasapuolisen kannustuksen ja nostaa esiin oman maun. Kenelläkään ei nimittäin ole niin hyvää omaa makua kuin minun oma makuni. Yritän olla rehellinen ja sen vuoksi en ole poliittisesti korrekti: aion pohtia avoimesti myös sitä, miksi minä en pidä joistakin blogeista, vaikka niin monet selvästi pitävät. Sinne väliin sitten sijoitan joitakin yleisempiäkin huomioita teemasta "minä ja blogit".

Aloitan Blogilistan top-30:stä, koska niitä niin usein haukutaan. Seuraan käytännöllisesti katsoen kaikkia siellä keikkuvia blogeja ilman että olisin niitä kaikkia merkinnyt suosikkeihini, joita minulla on kerrallaan noin 30.

Toplistan käytettävyys on selkeästi laskenut uudistuksen myötä - etusivulla on tarjolla vain kolmekymmentä blogia entisen sadan sijaan, eikä listalta näe milloin blogit ovat viimeksi päivittäneet. Kun sitten lista toimii niinkin hitaasti kuin viime päivinä on käynyt, sen käyttäminen sujuvaan bloggailuun on hankalaa. Entinen top-sata oli merkittävästi parempi, mikä suunnittelijoille näin tiedoksi saatettakoon.

Fiilisbloggailijat Pinserissä ja Schizo-Jannen takuuvarmaksi kehittynyt tyyli eivät listoilleni nouse, vaikka heitä on seurattava jo siksi, että tuhatmiljoonaa bloggaajaa eivät voi olla väärässä. Luen käytännössä jokaisen heidän postauksensa - miksi se lastu ei istu tähän niin alkuunkaan - mutta en tunne kärsimystä siitä, että jokin jäisi väliin.

Jannen yritys (ja erehdys) periaatteella maasta se pienikin ponnistaa milloin missäkin urbaanissa middle-of-the-road -lajissa on sitä paitsi hauskaa seurattavaa, vaikka jokainen keskiluokkainen vempain ja rusketusraita ei nyt niin jaksaisi innostaakaan kannustushuutoihin. Kaikkein hauskimmat hetket ovat silloin, kun joku tai jokin saa miehen tönäistyä keskitieltä. Ojasta kaikuu uhkaava huuto.

Nuorsossuilua muistuttavaa tasaisuutta särmeämmällä laajakaistalla kolisteleva MitVit taas päivittää nykyisin niin harvoin, että hänkin veisi suosikkilistaltani turhan sijan, vaikka dramaattisen raskaspoljentoisena ja mutkikkaana kirjoittajana onkin eniten kärkikolmikosta makuuni. Vaikka käsittelee asioitaan huumoripainotteisesti, MitVit on kiistämättä blogi-intellektuelli. En tiedä arvostaako hän tätä epiteettiä.

Sen sijaan menopaussi on noussut sankareiden suosikkilistalleni jo aloitellessani bloggausta. Jos totta puhutaan, ei hänkään ole tyyliltään aivan "miun maun mukkaan", sillä onhan se blogi liian pehmeä, kehräävä ja miellyttävä kuin seurusteluviini parhaimmillaan, mutta kyllä arkinen kielenkäytön taidokkuus näykkäisee minuakin kuin kissaeläin. Tämä kissaeläin ei pure vaan kehrää: ainoastaan teknologia saa hänet potkimaan aisan yli.

Ohitan Ei sinutella -blogin, koska se on lopettanut - oma lopettamiseni oli lähellä noin kuukautta ennen sen lopettamista: huomasin tekemisen tuskan, enkä halunnut kärsiä mukana. Se oli Blogistanin ehdotonta parhaimmistoa, ajoittain jopa ylivoimaisesti paras proosaviritelmä.

Tämän jälkeen onkin omituista huomata, että sen kirjoittajan päiväkirjamainen Hassuja heräämisiä kuuluu niihin blogeihin, joita en jaksa lukea yhtä postausta pidemmälle vaikka silloin tällöin yritänkin. Se ei ole epäilemättä taidokkaan kirjoittajan ja hänen satojen lukijoidensa vika, vaan minun vikani.

Ja sitä yritän vähän pohtia: vastaavaa pohdintaa voisi varmasti käydä jostakin toisestakin blogista, mutta uskaltaudun siihen tässä yhteydessä, koska tiedän, että suosittuja blogeja tämmöinen "ulkopuolisen" kummallinen tunkeutuminen toisen blogin maailmaan, vaikka vain omassa päässäni, ei hetkauta. En analysoi tai arvostele Mindyn blogia [enkä siihen pystyisikään] vaan itseäni ja omia tuntemuksiani hämärän rajamailla.

Tosiasia on, että esimerkiksi nyt avattuani Hassuja heräämisiä, minun on vaikea keksiä paremmin minua torjuvaa viestin aloitusta kuin mikä se on: "Joogaretriitti on ehdottomasti paras tapa viettää lomansa." Tämä minuun sisäänrakennettu - eikä siis luku- tai muun kokemuksen kautta aktiivisesti rakennettu -, varmasti psykologinen torjunta on kummallisen voimakas. Tiedän, että tällä blogilla on satoja innostuneita lukijoita, jotka odottavat uutta viestiä päivittäin. Minuun se ei pure, enkä tajua miksi.

Minusta olisi kiva tietää, koska olen aivan loputtoman utelias mitä kummallisimpien asioiden äärellä, ajatteleeko Mindy minun blogistani samoin. En muista, että olisimme kommentoineet toistemme blogeissa. Tai mikä todennäköisempää, onko hänelle vastaavalla tavalla itsestään selvää, että hän ei lue blogiani. Ja jos niin on, onko hänellä siihen jotakin helppoa selitystä. Ja minkälainen jakauma saataisiin, jos kysyttäisiin hänen lukijoiltaan tai vastaavasti minun lukijoiltani.

Olen joka kerta hämmentynyt siitä, kuinka voimakkaasti tuo torjunta mieleeni rakentuu hänen tekstinsä äärellä, se sumentaa näön ja ajatuskyvyn, enkä edes ajattele, kirjoittaako hän hyvin vai huonosti: hyvä puoli asiassa on se, että kertoessani sen tunteen kahdella, viidellä tai kymmenellä, voin kuvitella, minkälaista vastenmielisyyttä oma blogini aiheuttaa joidenkin lukijoiden parissa.

Hieman samaa viritystä, mutta edellistä paljon lievempänä esiintyy myös Tiramisussa, jota lueskelen silloin tällöin. Olen tainnut reilun vuoden aikana joskus kommentoidakin, hekin kerran tai kaksi minun blogiani - käytännöllinen suhde siis viileä.

Kirjoittajat ovat persoonia, heidän elämässään on toistoa ja dramatiikkaa kiintoisassa suhteessa, eikä kirjoituksessakaan mitään vikaa ole, mutta ei. En minä jaksa: se jokin siellä aivokopassa ei lähde hyrräämään ei sitten yhtään.

Onko se sitten lopulta niin yksinkertainen asia kuin sukupuoli- ja sukupolviero? Minä olen reilusti keski-ikäinen mies, ja vaikka kirjoittajat päivittelevät aina välillä omaa ikääntymistään, kovin nuorekkaalta se minusta aina vaikuttaa. Ehkä se vain on juuri se paha ikäero. Jos olisi enemmän, ei tuntuisi niin pahalta? Erilaisuus ei siis mielessäni ole pelkästään hyvä, vaikka niin itselleni uskottelenkin, vaan jotakin, joka on voitettava. Tuska ei ylly tässä fyysiseksi - kun luen tätä blogia olen enemmänkin neutraali - kuin vieraisilla paikassa, joka ei ole tuttu.

Benrope kuuluu niihin blogeihin, joita ajoittain seuraan hyvinkin aktiivisesti, ajoittain unohdan pitkäksi aikaa. Olisikohan sillä tekemistä omien ahdistuksieni kanssa? Huomaan että minulla ei ole tästä blogista paljon sanottavaa, vaikka olenkin kommentoinut siellä usein. Huumori varmaankin puree - silloin kun sitä on. Lingon suosio osoittaa, kuinka tärkeä idea blogien kantamalli - linkki nettiuniversumiin ja lyhyt selostus - edelleenkin on. En tiedä miksi, jotenkin liitän Kasan tähän linkoiluun, vaikka siellä kommentaarit ovat selvästi jo persoonallisempia - jos olisivat vielä ihan vähän persoonallisempia, blogi olisi sankareideni joukossa. En keksi kyllä ainuttkaan syytä, miksi näitä en seuraisi ainakin silloin tällöin.

Mielestäni tästä saa maksiimin: Hyvä bloggaaja linkittää muita kiinnostaviin kohteisiin. [Blogi voi olla hyvä, vaikka ei kyse olisikaan mallikelpoisesta bloggaajasta.]

Blogistanin ja ilmeisesti myös Helsingin rääväsuisin kokki Turisti kuuluu sankareihini. Saavuimme Blogistaniin tällä erää samoihin aikoihin, hän hetkeä myöhemmin, ja tekstin älyllisesti mitoitettu särmikkyys, mitään-kaihtamattomuus ja silti hyvin tarkoin rajattu liikkuma-ala saivat minut suorastaan ihastumaan.

Enkä ollut ainoa: listasijoituksissa Turisti singahti kärkisijoille ennätysmäistä vauhtia ja on siellä sitten pysynyt. Vaikka uteliaisuuteni oli pohjaton monenkin bloggarin persoonallisuutta kohtaan, tämä oli myös bloggari, jonka halusin myös tavata ensimmäisistä pingviinipesisskaboista lähtien, sillä jotenkin intuitiivisesti tiesin meidän tulevan toimeen, jos niin kävisi.

Tämän kaltaiset blogien ulkopuoliset ajatukset ovat mielestäni myös kiinnostavia. En ajatellut aloittaessani yhteisöllisyyttä - miten olisin voinut - mutta uskoin teksteistä ilmaantuvien persoonallisuuksien voimaan.

Aivan alusta alkaen huomasin, että en voinut ajatella blogeja vain teksteinä. Niiden takaa suorastaan ryntäsi blogihenkilöiden kuvan tyhjiä aukkoja täyttämään joukko inhimillisiä olentoja - kiitos Illuusialle tästä "tyhjä aukko" -ilmaisusta, joka on mielestäni positiivinen mahdollisuus.

Siis minulle oli väistämätöntä ajatella blogeja luettuani, että tämän kirjoittajasta pidän, tämän kirjoittajasta en, tämän kanssa tulen toimeen, tämän kanssa se voisi olla hankalampaa. Itsesensuuria ei tässä näyttöpäätteen takana tarvitse harjoittaa: minä hyväksyin positiiviset ajatukset sellaisenaan, vaikka en ehkä jo hieman maailmaa nähneenä isompiin fantasisointeihin sentään ryhtynyt. Mutta sen verran viisas ja nettikokemusta hankkinut olin, että pysähdyin hetkeksi noiden negatiivisten tunteiden ääreen.

Jotkut blogit potkivat vastaan, torjuvat ja jotkut ovat taas suorastaan vihamielisiä, ei vain maailmaa ja lukijoitaan kohtaan, vaan myös minua kohtaan. Siitä ei seuraa se, että minun pitäisi ryhtyä potkimaan, torjumaan ja harjoittamaan aktiivista vihamielisyyttä. Tämä kaikki oli minulle tuttua, sillä olen keskustellut aktiivisesti tietokoneiden välityksellä vuodesta 1985 lähtien ja niin kuin on tapana sanoa, nähnyt kaiken.

Blogistan on muuttunut tietysti paljon tämän järkyttävän pitkän blogihistoriani aikana: aloitin jo toukokuussa 2004 (vaikka ensimmäisen, nyt jo manan majoille menneen blogspot-blogini näytän perustaneen lokakuussa 2002). Tarvittiin tuhat ja varmaan toinenkin tuhat, ennen kuin Blogistanin keltapäivälehdistö tuli ajankohtaiseksi Blogi=Sanomien myötä. Ajatus on kauniimpi kuin toteutus, mistä en jaksa olla lehden maailmaa nopeammin kyynistyville toimittajille huomauttelematta. Kyynistymisen on syytä olla vain ulkokuorta, sillä huonostihan siinä muuten käy. Huomaan miettiväni pitäisikö tuohon olioon linkata. Olkoon. Jos ne vaikka edes joskus linkkaisivat takaisin...

Reaktiot ratkaisevat, jatkanko.