keskiviikkona, elokuuta 17, 2005

Jotain lainattua... (Minä ja blogit II)

Katri avautui blogikirjoittamisen metatasolla tavalla, jonka hämmästyksekseni muistuttaa suuresti omaa tilannettani: "[...] taiteellisia ansioitani ei ehkä voida pitää merkittävinä, mutta tuotantoni määrää kukaan ei pysty kiistämään. Miten sitten ehdin kirjoittaa myös blogiin? Helposti!" Niinpä. Ei tee tiukkaa minullekaan. Katri nousi sankariblogien piiriin!

Pystyn kuittaamaan tämän aamuisen elämänvaiheen muutenkin siteeraamalla samaa (ammatti)kirjoittajaa - ehkä siksi, että ammattikirjoittajahan minäkin lopulta olen ja kirjoittamisen ulkoiset ehdot ovat usein samantapaisia: työasiat jäävät vähemmälle kommentaatiolle, kirjoitan täällä oikeastaan vain omista hankkeistani ellen sitten toimi tiedottajien viitoittamaan suuntaan. Ja omista jutuistanikin tietysti vain siinä määrin kuin järkeväksi näen.

Katrin kirjoituksessa hyväksyvää nyökkäilyä aiheutti täällä päässä myös kotiolojen ja kasvatuksen tulos. Sanaleikkejä, nopeata väittelyä, perusteluja, tietosanakirjojen kahlaamista, satojen ja taas satojen kirjojen lukemista ja jatkuvan kirjoitusprosessien keskellä elämistä minunkin lapsuuteni oli: lukemista en lopettanut vaikka jossakin vaiheessa tartuin kitaraa kaulasta kiinni, enkä päästänyt irti, hyvä kuin yöksi raaskin siitä luopua. Televisio oli korjaamolla suurimman osan ajasta: ehkä kiinnostus visuaalisuuteen kasvoi, kun sitä oli tarjolla niin niukasti kaikkeen muuhun verrattuna.

Katri kirjoittaa jotakin jonka voin allekirjoittaa viimeistä pistettä myöten asiaa sen kummemmin selittelemättä: "Tunnustan, että silloin kun onnistun ilmaisemaan itseäni täsmälleen niin kuin olin tarkoittanut, saan siitä niin hirveät kicksit että saatan lukea oman juttuni useampaan kertaan. Kyllä, ihan vain siitä ilosta, että diggailen niin kovasti omasta tekstistäni. Kai kyseessä on jonkinlainen narsismin muoto, mutta vanhana narsissina minulle onkin tärkeintä, että olen itse tyytyväinen... Ja oikein ilmaisemisella en todellakaan tarkoita sitä, että kaikki pilkut olisivat kohdallaan, kieli kieliopillisesti ja kirjakielisesti puhdasta jne."

Lukiossa oppimani tokaisu: "Sometimes I'm surprised of my own talents" on jäänyt jonkinlaiseksi motoksi. Kiitos vain Holecekille, jonka suusta sen taisin silloin kuulla. [Kiitos myös niistä neljästä piirustuksesta, jolla täytin piirustuksenopettajan minimivelvoitteen vuoden aikana. Seiskani oli siis ansaittu, ei työn vaan organisoinnin perusteella. Vaikka kyllähän se Terttu tietysti kollaasista käsialan tunnisti.]

Huonot kirjoitukset unohtaa, eikä myöskään epäonnistuneiden hankkeiden muistelu kuulu henkilökohtaisiin ominaisuuksiini. Jopa vanhoista tyttöystävistä muistelen vain heidän parhaita puoliaan. Terveisiä vaan kaikille, jos satutte linjoille: olette ihan ihquja. [Ja hyvin ovat pärjänneet maailmalla...]

Mikäli ymmärsin Katrin kirjoituksen oikein, hänen ja samalla oma asenteeni omia töitä kohtaan on pääsääntöisesti positiivinen: onnistumisista voi nauttia ja saa olla sekä iloinen että ylpeä. Asenne on siis puskuroiva, kuin Disperin Asperinin rinnalla, eivätkä pienet haponheittelyt aiheuta vatsavaivoja. On opittu tekemään, ottamaan ilo irti ja nauttimaan siitä liikkumavarasta, mikä ihmisellä todellisuudessa aina on tämänkaltaisissa töissä. Suurtenkin määrällisten suoritusten keskellä on pieniä mahdollisuuksia välttää liukuhihnatunnelma.

Olen huomannut, että monet eivät osaa liikkumavaraansa käsitellä eivätkä määritellä. Niin he sitten jämähtävät pohtimaan omaa tilannettaan ja aikaansaannoksiaan yksiulotteisesti. Siitähän ei voi muuta kuin ahdistua ja se on sekä täysin slarvin että perfektionistin ongelma. Molemmilla on sitä paitsi dynaanisemmin töihinsä suhtautuneihin verrattuna suurempi todennäköisyys jättää kulloinkin meneillään oleva homma kesken - tai ainakin viivästymisen todennäköisyys on varsin suuri. Dead line on paras kaverini!

Päivän huoneentaulutautologia iloksenne: Rationaalisuus on järkevää! Omin töihinsä ja vaikkapa bloggaamiseen voi hyvin suhtautua rationaalisesti. Blogistanistakin voi hyvällä tahdolla erottaa muutaman rationaalisesti elämään suhtautuvan, tasapainoisen ja harkitusti lausuvan tyypin. Ainoastaan 99% ei sellaista määritelmää täytä. Ja kaiken tämän jälkeen toistan: rationaalisuus on järkevää. Miettikää sitä!

Katri tunnustaa kuin lööpissä (tsihihi!): "Jos tarkkoja ollaan, välillä olen ihan kamala hirviö." Kukapa ei. Sydänten murskajaiset ovat tietysti elämän suola: minäkin olen mielelläni Hirviö ainakin silloin, kun seurassa on Kaunotar. Balanssia nähkääs tarvitaan ja elämä on dialektiikkaa.

Mutta keski-ikäisenä olen seestynyt. Nuoret miehet saavat aikaan melkein kaiken pahan tässä maailmassa. "Jopa Neuvostoliitto oli nuorten miesten tekemä", eräskin läheisihmiseni aina muistuttaa. Tämä on yksi syy siihen, miksi keski-iässä on mukavampaa.

Ja sekös teitä nuoria pännii! Meillä on ihan oikeasti mukavampaa kuin teillä raivoilla härillä, joilla vitaalisuus lipsuttaa kulkutien. Tässä iässä en tee enää treffejä ympyrätalon kulmille!

Säästän aikaa. Rationalisoin. Ja lainaan Katria vain välttääkseni pari ylimääräistä näppäimenlyöntiä. Näistä asioista en pidä: "Juoruamista, tiettyjen epä- ja ennakkoluulojen lietsomista toisessa, syyllistämistä (mitä vihaan kaikkein eniten), turhaa puuttumista toisen asioihin, yliorganisointia, turhaa kyseenalaistamista, väärinkäsitysten tahallista selvittämättä jättämistä, totuuden sanomista pelkästään loukkaamistarkoituksessa, olettamusten esittämistä totuutena jne." Paitsi jos ne ilmaistaan ylivertaisen hyvin.

Suomessa väittelykulttuuri on nolla: me olemme kuin pingviinejä, joiden täytyy viedä pienetkin tappelut ensin nokkapokan tasolle ja sitten lopulta kuolemaan. Pingviinit eivät ole lukeneet Ciceroansa: tämä roomalainen opetti pojalleen ja sen myötä sivistyneille jo kahdentuhannen vuoden ajan; armo ylittää phyloksen (henk.koht. kunniakäsityksen). Voitettuaan ei ole pakko tappaa, vaan voi jättää henkiin.

Saksalaiset ovat tässä parempia: siellä voidaan käsitellä vaikeita asioita, taistella sanansäilää heiluttamalla, argumentoida ilman että kukaan tuntee älyllistä alemmuudentuntoa jo ensimmäisen vasta-argumentin äärellä. Tosin missään maailmassa ei ole niin montaa oikeudenkäyntiä naapureiden välillä kuin Saksassa.

Tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike. Blogistanissakin.

12 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ah, ihana kirjoitus!
t. Muuan myös vanheneva setä

Sedis kirjoitti...

Sait minut lukemaan sen uudestaan. On se "ihan hyvä". Juuri näiden vuoksi Sedis Blog kannattaa tilata. *katoaa ihmisten ulottumattomiin*

PA kirjoitti...

Minäkin pyrin itselleni piruillen viittaamaan rationalisuuden järkevyyteen tässä päivänä eräänä. Luovasta rationaalisuudesta kertova Luova hierre kolahti minulle aikoinaan aika kovaa.

Noista maitsemistasi synneistä myönnän sortuvani ajoittaiseen turhanpäiväiseen kyseenalaistukseen sekä – joskin kovin harvoin – totuuden kertomiseen silkassa loukkaamistarkoituksessa.

Paitsi jos ne ilmaistaan ylivertaisen hyvin.

Hurmastuttava disclaimeri!

Mutta minä nyt olenkin niin nuori. Just kelattiin tossa jätkien kanssa, että voitais pistää pystyyn sellanen utopiavaltio.

tommi kirjoitti...

Suosittelen keskusteluissa metodista alemmuudentuntoa. Siis että jokainen osanottaja olettaa olevansa maailman tyhmin ja eniten väärässä. Se toimii.

Tosin on parempi että kaikki soveltavat sitä yhtä aikaa. Muuten itseensä luottavat ja ajatuksiaan tärkeinä pitävät joutuvat nolostumaan. Alemmuudentunto on aika tehokasta tässä mielessä ja sen avulla pääsee hyvin nopeasti paremmin perusteltujen totuuksien äärelle.

PA kirjoitti...

Toivottavasti Tommi ei viitannut minuun. Minä kun en ainakaan vahingossakaan suostu luulemaan itsestäni mitään. Ainakaan teihin toisiin verrattuna.

mea kirjoitti...

Tommmin mainitsema metodinen alemmuudentunne on toinen ja kolmas nimeni, käytän sitä jatkuvasti. Se toimii kuin kuraläppä maastopyörässä.

Minäkin luen hurmoksellisessa ylemmyydentunnossa keskenäni joskus omia kirjoituksiani, kun oikein on osannut sattuvasti itsensä kanssa asiat julkituoda. Taputan itseäni päähän ja syön korvapuustin poikineen palkkioksi.

En ole päässyt lihomaan.

Sedis on mun sankari.

Sedis kirjoitti...

Kun tämä kannustavuus tarkoittaa suomalaisessa arkielämässä yleensä keppiä tai jotakin muuta mitä sinne elämään ei yleensä halua, on itse nostettava sekä kissa että kissan häntä.

Metodisen alemmuudentunnon metodia vastaava on keksimäni tapa kohdella vihastuneita ihmisiä: heitä kohtaan pitää olla täydellisen rakastava ja suorastaan imarteleva. (Aiheettomasti) vihaiset ihmiset sulavat tällaisen rakkaudenosoituksen äärellä. Oikeutettua vihaahan me tietysti pakenemme takavasemmalle.

Metodinen yhtymäkohta näissä metodeissa ja metodeiden metodeissa on tietysti naiiviuden näytteleminen.

Mutta ovatko nämä ratkaisut eettisiä. Ja mikä pahinta, onko naiivius eettistä?

tommi kirjoitti...

Metodisen alemmuudentunnon ideana on oikeastaan vain se, että olettaa olevansa itse joka uskomukseltaan väärässä. Yrittää perustella itselleen mahdollisimman hyvin miksi se mihin uskoo ja mitä tuntee on aivan päin persettä.

Tosiasiat ovat tietenkin uskomisesta riippumattomia. Näin ne saa vain helpommin esille. Ihmisaivoon on jäänyt tyhmistäviä apinavaistoja, jotka kannattaa hoitaa tällaisella metodilla pois.

(Tarkennuksena: metodisella alemmuudentunteella ei ole yhtään minkäänlaista emotionaalista sisältöä eli merkitystä.)

kafkaesque kirjoitti...

niin huikea hurraus Sedikselle kirjoitetusta, niin huikea hurraus, pieni ei riitä!

Tuija kirjoitti...

Opettaja, opettaja, minä kans! Nimittäin nyökyttelin Katrin blogille useissa kohdin, ja nyt siis sinun. Toisen käden nyökytyksiä. Teidän kaltaisianne bloggaajia toivoisin lisää, kiitos, tai oikeastaan ei kovin paljoa, koska nytkin meinaa jäädä aamun Hesari lukematta kun selaimen aloitussivu on blogilistan suosikit. (Onkohan se muuten ihan viisasta ihan noin ajankäytön kannalta *pohtii...nimim. miten koukusta irti*.)

Sedis kirjoitti...

Tuija. Palautehan on nykyään tekemistä tärkeämpää. Sinultakin saa. Miksi siis ei bloggaisi?

Yksi maailman tavallisimmista virheajatteluista on se, että kuvittelee aina sen jonkin muun olevan parempaa.

Sananlasku sen sanoo: ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen.

Mutta kyllä se on tässä ja nyt, bloggaamisessakin, ihan yhtä kivan vihreää.

Sun äitis kirjoitti...

Ennenkin olen sanonut, että ihan hengästyn tuotteliaisuutesi tulvasta. Ja nyt on sitten naispuolinenkin vastine löytynyt (muun ohella Katri oli ehtinyt kirjoittaa kilometreittäin kommentteja Kirjailijan häiriöklinikalle)!

Lisää lapsuudekotienne kaltaisia koteja kaikille Suomen lapsille!

Kommenteissa putkahti silmiin

keksimäni tapa kohdella vihastuneita ihmisiä: heitä kohtaan pitää olla täydellisen rakastava ja suorastaan imarteleva.

Nuorena tyttönä 70-luvulla olin kesätöissä Wärtsilä-Shopissa Espalla. Silloin kehitin vastaavan strategian hankalien asiakkaiden kohtaamiseen. Kun oikein vaikean ihmisen kanssa on tekemisissä, on hankala pysyä neutraalina: sitä joko alkaa räyhätä tai sitten lyö toisesta laidasta överiksi. Pankaa tämä merkille, jos joskus tapaatte Sun äitis oikein ystävällisenä!