Itäisellä Uudellamaalla

Viikonloppuna matkasimme itäisen Uudenmaan maisemiin. Kullon kartanolla hypistelimme luksusvaatteita maalaiskaupassa, erityisesti pidin eräästä (1045 euroa maksavasta) puvuntakista ja (745 euroa maksavasta) talvitakista, jotka toivoin tietysti saman tiensä saavani syntymäpäivälahjaksi.

Tarkastelimme Kullossa myös 1700-luvun talojen kulmien ratkaisuja, sillä isäntänämme oli eräs kartanonisäntä, jonka oamt restaurointityöt ovat vielä kesken.



Kiertelimme niin, että pääsimme käymään pikaisesti Pernajan kivikirkossa ja katsomassa sen vieressä Mikael Agricolan patsasta.

Strömforsin ruukin maisemissa vietimme hauskaa kesäpäivää ennen illan esiintymistä, josta voitte halutessanne lukea uutisluonteisen jutun viime sunnuntain Kymen Sanomista. Oikein hyvä valokuvakin minusta, mikä ei totisesti ole helppo juttu edes ammattikuvaajille. Onneksi juttuun, etusivun ingressin kanssa noin puoli sivua, oli mahdutettu kaikkiaan peräti neljä kuvaa tasoittamaan yleisvaikutelmaa. Lehteähän on saatavissa hyvin varustetuista kirjastoista, sillä netissä se näyttää olevan maksullista huvia. Loviisan Sanomien juttua vielä odottelen nähtäväksi: semmoinenkin kuulemma on tulossa.

Yön vietimme kartanonherran ja hänen rouvansa vieraana, lammaskyljysten, punaviinin ja anismoukkujen parissa, kartanon maita tallustellen ja lampaita laskeskellen. Tytär ihastui lampaisiin ikihyvikseen, eikä yksi kerta niiden syöttämisessä riittänyt. Vanha kestikievari on rakentumassa kelpo kartanoksi, jonka satojen neliöiden salit ja huoneet tuntuivat kaupunkilaisahtauteen sovittuneelta aika muhkeilta kokemuksilta.

Mutta olihan se kelvannut Augustin Ehrensvärdillekin, joka muistelmissaan useassa kohdassa aluetta kuvailee elävästi. Runebergin rouva, se tortun keksijä, sen sijaan oli omalla matkallaan kyllääntynyt maiseman kivikkoisuuteen, joka oli hänestä yksitoikkoista.

Minä taas pidän kiviä kiehtovana. Jos asuisin siellä, pistäisin heti pystyyn "hiidenkivimyymälän". Siitä voisi rahdata komean kiven jokaiseen maisemoitavaan niemeen ja nokkaan. Sotahullut voisivat rakentaa omat panssariesteensä. Olisi pakokiveä ja mietiskelykiveä. Piilopaikkoja ja sopukoita. Voisi rakentaa vaikka oman Stonehengen. Idea on vapaasti käytettävissä, vaikka en 10 prosentin provisiota panisi pahakseni. Mutta kivet on syytä viedä sieltä pois kokonaisina, ei murskattuina, mitä monet käsiään seteleillä hieroen siellä miettivät. Pysyy maisema maisemana eikä muutu jättömaaksi.

Seuraava päivä alkoi kauniina ja retki uinuvaan Loviisaan, joka oli edellisiltana juhlinut muistakseni 120-vuotisjuhliaan, sujui mainiosti. Sieltä matkasimme Kotkaan, visiteerasimme matkalla pikaisesti Pyhtään kivikirkossa.



Tuuli oli jo yltynyt ja parempaa menoa oli tiedossa laivaretken alkaessa Kaunissaareen. Saaressa sää oli jo huono ja ruokailtuamme palasimme takaisin maakravun elämään: ehdimme käydä häthätää saaren yksityisessä museossa.

Paluumatka Helsinkiin oli jo taistelua trombista tuulta ja myrskyä vastaan. Helsingissä oleskelen sitten elokuvatarkastamon kellarissa, jossa ei ole ikkunaa eikä vessaa. Tuomio kestää ainakin pari viikkoa, mutta kirja edistyy sitten ainakin 10 sivua päivässä.