Tiedemies ehtii tehdä sitä mitä minä en. Hän on nimittäin katsonut urheilua televisiosta ja kertoo diggaavansa lumilautailijoita, jotka osaavat "ottaa rennosti". Minä en oikein osaa sitä pitää urheiluna. Eikä näköjään YLEn haastattelema lumilautailija itsekään: "En pidä lumilautailua itselleni varsinaisena huippu-urheiluna. Se on vaan niin hauskaa, että siinä haluaa koko ajan kehittyä."
Mutta ei varsinkaan urheilutoimitus, joka jätti mitalimiesten puheet mitalin jälkeen vähiin. Ja juuri siihen Tiedemies tarttuu: "Esimerkiksi Aamulehti tiesi kertoa, että mitaleitta jääneet 'pettivät Suomen'. Toista se on suomalaisten kruununjalokiven, mäkihypyn, kanssa. Minuuttitolkulla täytyy näyttää televisiossa, kuin Ahosta v****taa. Siihen uhrataan aikaa enemmän kuin mitalistin tuntoihin. Onhan se kieltämättä kärsimysnäytelmänä ihan toimiva, mutta kovin tarvitaan raskas taustakertomus, että leukaperiään kiristelevä luiseva kaveri voi kiteyttää yhden kansan tunnot pelkällä ilmehdinnällä. Säälisin kaveria, jos ei hänen sosioekonominen asemansa olisi niin paljon mediaanikansalaista korkeampi. Se on ilmeisesti hänen työtään, tuo vähäeleinen tunnehdinta." Ja Tiedemies jatkaa kuin luonnontieteellisen raportin tiivistelmänä: "Häviö on ilmeisesti suomalaisille tärkeämpi kuin voitto." Se on hyvin tiivistetty. Ja sai minut miettimään pari millisekuntia, mistä on kysymys.
Suomalaiset panevat painoa toivolle. Uskolle, toivolle, ei sentään rakkaudelle.
Ja kun toivo pettää, se on tärkeämpi kuin pienet asiat, pronssi- ja hopeamitalit, joilla ei sovi kerskailla. Vain se ainoa mitali, kuten Evilän pronssihyppy voidaan sallia poikkeuksena tilanteessa, jossa kansallinen itsetunto on nollilla kansakuntakilpailussa menestymättömyyden vuoksi.
Sama koskee nauramista. Naurava ihminen on "tyhjän nauraja". Semmoisesta ei tule miestä tekemälläkään. Siksi arvostamme suomalaisia busterkeatoneita, janneahosia, ja heidän parastaan toivomme. Onnistumisen hetkellä sallimme ehkä pienen hymynkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti