torstaina, helmikuuta 02, 2006

Ken elää, kohtaa surua

"Ken elää, kohtaa surua useasti", Irma Kaarina Halonen, yhteiskuntatieteiden tohtori Toijalasta, kirjoittaa tämän päivän Helsingin Sanomien mielipideosastolla. Hän kiinnittää kriittisessä kirjoituksessaan huomiota siihen, kuinka suru-ajaksi ennen maailmassa määriteltyä suruprosessia nimitetään nykyään usein surutyöksi.

Surutyöstä puhumisen mukana tähän "tuskan" ja "menetyksen" maailmaan liukuu sivutuotteena "vastenmielinen ajatus surun suorittamisesta. Siis sama vaatimus kuin työelämän tehtävien suoriututimisessa, pätee myös suremisessa. Surua on työstettävä ja siitä on suoriuduttava määräajassa, muuten uhkaa leimautua huonoksi surijaksi." Hän kirjoittaa, kuinka aiemmin oli olemassa tarkoin määrittelemätön suruaika, minkä lisäksi surijalla oli käytössään joukko rituaaleja ja sosiaalisia tilaisuuksia, joissa yhteisöllisesti surevan taakkaa purettiin. "Nyt esimerkiksi omaisen kuoleman kohtaamisesta seuraava luonnollinen järkyttyminen ja lamautuminen tulee voittaa nopeasti ja kiirehtaa seuraavaan palaveriin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan", Halonen huomauttaa.

Halonen toteaa, että toisille riittää surun sattuessa "pikainen pyrähdys" lääkärissä tai viikon sairasloma, toiset ovat hyvinkin pitkään työkyvyttömiä tai sairastuvat vastustuskyvyn puuttuessa moniin vaivoihin. Sairastumisriski on shokkivaiheen jälkeenkin suuri kuukausia eteenpäin. Tämä koskee myös surevien läheisiä, apua voi hyvinkin tarvita. Tämä apu ei välttämättä ole medikaalista, vaan joskus riittää konkreettinen apu kodin töissä, esimerkiksi osallistuminen fyysiseen kodinhoitoon.

Oma suruaikani alkoi pari vuotta sitten, kun tieto isäni haimasyövästä varmistui. Kun sen kuultuani tällainen keski-ikänen mies saa kyyneleitä silmänurkkiinsa metrossa, vastapäiset ihmiset joutuvat paniikkiin. Vaikka kertoo hämmennyksen huomattuaan saaneensa juuri tiedon omaisen sairaudesta, se ei naapuria auta. Silmin nähden he pelkäävät, mutta eivät uskalla vaihtaa paikkaakaan. Oleellista suomalaiselle sosiaalisuudelle on sekin, että he eivät sano mitään, sillä se olisi puuttumista tähän ilmeiseen "surutyöhöni", joka rinnastui ilmeisesti lähinnä tarttuvaan ruttoon. Itse tunsin tietysti häpeää sopimattoman käytökseni vuoksi. Mutta en paljoa, sillä en voinut asialle mitään ja osaan olla hallitsemattomanakin varsin pragmaattinen. Se on varmaankin osa pohjoissuomalaista mentaliteettiani, ei siis perittyä.

Se oli oikeastaan ensimmäinen kerta, jolloin tämän laatuiset tunteet järkyttivät verraten vakaata olemassaoloani minun elämässäni sitten jälkiteini-iän. Joidenkin naisten vaikutus elämääni on ollut samanlainen (terveisiä vain!). Itku tuli ja meni, enkä voinut sille mitään. Seuraavan kerran isän kohdatessa tilanne oli sama. Piti mennä takahuoneeseen välillä. Tilanne rauhoittui, kun lääkärien ennustama pikainen kuolema kääntyi kahden vuoden sairasteluksi. "Pitkällisen sairauden jälkeen", voimme nyt sanoa, vaikka ennuste oli "lyhyen sairauden jälkeen".

Eilen kaikki toistui, mutta lievempänä kuin kaksi vuotta sitten. Isä oli hyvästelty, asiat puitu selviksi ja tiesimme molemmat mitä on edessä. Minulla ei ole grandiositeetin tunteita, kunnianhimoni on vuosien varrella pulverisoitunut, mikä lienee syynä siihen, että miksikään uudeksi patriarkaksi entisen patriarkan tilalle en halua ryhtyä. Ei ole saappaita, jotka pitäisi täyttää, ei perinnöksi jätettyjä tavoitteita, eikä suku- tms. velvollisuuksia. Tiedän, että joillakin on semmoisiakin. Ja lisäksi olin oppinut uudestaan sen, että ihmisellä on hallitsemattomia tilanteita. Kun aivan nuorena kääriydyin silloin tällöin mattoon ja itkin vuolaasti, riitti nyt sohvalle käpertyminen. Rajuja horkkahetkiä tuli vain pari. Ruoan jälkeen kaikki rauhoittui kuin taikaiskusta. Kyyneleet tosin valuivat pitkin poskia, vaikka ajatus meni aivan muualla. Tunne ja ajatus ovat ilmeisesti eri asioita.

Avasin eilen konjakkipullon, jonka isä antoi kesällä juotavaksi sitten, kun hän kuolee. Otin varmuuden vuoksi puhelun saatuani kolme lasillista, sillä olo oli turra, iho kananlihalla. Siirtymäriitti onnistui, sovittu asia toteutui, mekaaninen jäykkä turra katosi. Tilalle tuli hetkeksi uni. Sen jälkeenkin yleinen lamaannus oli silti melkoinen, mutta jotenkin arkipäivä voitti, eikä erityistoimia tarvita.

Iltapäivällä lapsi tuli koulusta ja hänelle piti kertoa ukin kuolemasta. Kertominen oli vaikeampaa kuin vastaanotto. Hetkeksi hän vakavoitui, pahoittui kuitenkin enemmän siitä, että koulutoveri ilmoitti asiasta kuullessaan lähtevänsä heti kotiin. Illalla lapsella oli minuun nähden jopa suojeleva asenne: jos hän poistui huoneesta, hän kertoi menevänsä pois vain hetkeksi. Serkkunsa oli sanonut äidilleen, ettei ukki nyt näe, kuinka hän kasvaa. Myöhään illalla lapsi totesi, että isä oli elänyt pitkän elämän. Puheena oli ollut mummoni kuolema: hän kuoli viime lokakuussa paria päivää ennen paljon odotettuja 90-vuotissyntymäpäiviään, isä oli 75-vuotias. Hän siis kuoli neljä vuotta omaa isäänsä vanhempana.

Minä kerroin lapselle jossakin vaiheessa siitä, kuinka isä suri oman isänsä poismenoa. Asuimme Piippolassa Leskelän koululla. Meidän olohuoneestamme pääsi suoraan luokkaan. Muistan seisseeni tuolien keskellä - tuolirivistö oli televisiota katsomaan tulleita naapureita varten - ja nähneeni, että luokkaan vievä ovi oli auki. Tassuttelin ovelle ja näin isän oikealla seinustalla olevan urkuharmoonin äärellä. Harmoonin kosketinsuoja oli auki, mutta isä oli silti siinä hieman lyhistyneenä, nojasi raskaasti ensin toiseen käteensä - kuin Aleksis Kivi patsaassaan - ja vihdoin molempiin käsiinsä kyynärpäät koskettimistolla. Muistan kysyneeni jotain ja saaneeni vastauksen. Kesäkuussa 1962 olin kaksi ja puoli-vuotias.

Silti minulla on muistikuva omasta ukistakin: istumassa Pielavedellä toiseen kerrokseen vievällä portaikolla piippu suussaan. Sen nähdessäni olin alle kahden ikäinen. Kerroin eilen isän ukista maalaamasta taulusta, jonka päälle astuin. Se oli kyllä muistinvaraisesti maalattu, mutta ei ukin kuoleman jälkeen vaan ennen sitä vuonna 1960. Kun astuin märän taulun päälle, olin siis vain vuoden ikäinen. Ja muistan sen askeleen. Minulla on tämän lisäksi kolme eri muistikuvaa alle kolmivuotiaana tekemistäni asioista. Kiipesin alle kolmevuotiaana palotikkaita pitkin koulun katonrajalle ja muistan kuinka jäin ylimmälle askelmalle haromaan otetta, että voisin mennä ylemmäs. Muistan kuinka minua kismitti, että en yltänyt ja jäin ylimmälle puolalle. Isä kuuli valitukseni ja pelasti minut sieltä. Olin mennyt palotikkaille parvekkeelta, mikä ei ollut ihan pikku temppu sekään. Toisen kerran muistan kuinka sytytin tulitikuilla nuotion johdonpätkistä koulun kirjastoon. Olin silloin kaksivuotias. Kolmas muistikuva on koulun pihalta, kun minulla on huopatossut väärissä jaloissa. Koululaiset nauravat niitä ympärillä. Se on hauskaa naurua, ei pilkkaavaa. Ainakin niin minusta nyt tuntuu.

Pitäisi mennä illalla luennoimaan. En tiedä jaksanko.

EDIT! LISÄSIN LINKKEJÄ RITUAALISESTA SUREMISESTA
Afrikkalaiset rituaalit. Ilolla surua päin
Juutalainen sureminen
Kaivosonnettomuuden uhrien suremisesta.
Surujen äiti katolilaisuudessa ja Bysantissa
Assyyrialaiset rituaalit
Konfutselaisia rituaaleja

2 kommenttia:

Jari Sedergren kirjoitti...

Eipä tässä maassa liikoja sanota yleensä. Saa varmasti sanoa. Tässä blogissa ja muutenkin. Viimeksi pari päivää sitten tuli bloggari vastaan kaupungilla ja meillä oli vaikea muotoilla sopivaa tervehdystä: päädyimme siihen, että "terve näin fyysisesti" ja "näkemiin virtuaalisesti".

Kati Parppei kirjoitti...

Osanottoni.

Suruaika-käsite tuntuu sisältävän jo itsessään ajatuksen, että sureminen tarvitsee ja ottaa oman aikansa. Sanassa on jotakin kauniin hiljaista, sellaista, että ihminen voi joutua toisinaan istumaan avuttomana kädet sylissä ja suremaan surunsa läpi; sen hyväksymistä, ettei surulle pysty tekemään yhtään mitään, ei nopeuttamaan sen läpikäymistä.

Surutyö taas tosiaan kuulostaa siltä, että sitä paiskitaan hartiavoimin ja siirrytään suorituksen jälkeen seuraaviin haasteisiin. Mielenkiintoisia ajatuksia.